Pidän Reynoldsista kovasti. Miehen tyyli on konstailematon ja hän keskittyy maalailemaan tulevaisuudenkuvia pysähtymättä liiaksi julistamaan. Mutta julistaa toki silti sopivasti.
"Sininen Maa" on kuvaus yhteiskunnasta noin 150 vuoden päässä. Geopolitiikka on vedetty uusiksi ja ihmiset ovat levittäytyneet lähiavaruuteen, lähinnä liiketoiminnan merkeissä. Mars ja Kuu on kolonisoitu osin, ja maapallon pinnalla vallitsee "pehmeä fasismi", jokainen ihminen pitää kehossaan implantteja ja tietoverkko tarkkailee ihmisten toimintaa koko ajan. Jos joku edes aikoo käyttäytyä väkivaltaisesti, järjestelmä lamaannuttaa henkilön ja seuraa tutkimuksia ja mahdollisia sanktioita, riippuen aiotun väkivallanteon vakavuudesta. Tätä kutsutaan kirjassa yksinkertaisesti "Mekanismisksi".
Ehkä tavanomaista enemmän Reynolds käyttää palstatilaa kirjassa sen selittämiseksi, miten tähän on tultu, ja ilmeisesti pyrkii olemaan uskottava. Kirjassa on epämääräisiä viittauksia ilmastonmuutokseen (sen spesifimmin sanomatta mitä se on) ja erilaisiin sotiin 2000-luvulla, mutta yksityiskohdat on jätetty toki pois ja jokainen lukija voi itse miettiä millaisen kehityskulun kautta tilanteeseen on päädytty.
Uskottavuusongelmia kirjalla tietenkin on, kuten scifillä aina. Mutta kirjaa ei ole pakko lukea mitenkään "aivot narikassa". Suosittelen kyllä.
EDIT: Luin kirjan loppuun. Onneksi kirja ei varsinaisesti lässähdä loppua kohden, mutta tietty ennalta-arvattavuus piinaa viime metreillä. Lisäksi tulee hieman tunne että kirjailijalla on tullut kiire, ja pari ratkaisua kirjassa on deus ex machina, tai vähintäänin ad hoc. Suosittelen sitä silti.
5 kommenttia:
Tuo pehmeä fascismi on mielenkiintoinen huomio. Käytetäänkö kirjassa ihan sitä nimitystä? Onko kirjailjan suhtautuminen siihen vasten- vai myötämielistä?
Mitä luokitellaan väkivallaksi? Miten erotetaan väkivaltaiset ajatukset väkivaltaisista aikeista?
Itse kullakin on varmaan joskus väkivaltaisia ajatuksia, tämä ei kuitenkaan tarkoita, että henkilö olisi käyttämässä väkivaltaa.
"Pehmeä fascismi" oli oma termini. Reynolds ei käytä sitä vaan muunlaisia vastaavia termejä. Kirjassa esiintyy "valvomaton vyöhyke", jossa ihmisten toimintaa ei monitoroida ja jossa on kaikenlaisia hippejä ja taiteilijoita.
Reynolds ei kuvaile tarkkaan sitä, miten väkivaltaiset aikeet erotetaan, mutta kirjasta sain käsityksen, että "mekanismi" puuttuu peliin vasta kun teko on oikeastaan meneillään. Siis, jos henkilö yrittää löydä toista, se antaa sähköshokin ennen iskun osumista tms. Tai jos joku yrittää laukaista aseen toista ihmistä kohden tms. Sain käsityksen, että se perustuu sinänsä objektiivisesti ulkopuolelta mitattaviin "tekoihin".
Scifissä, joka on tyypillisesti ekstrapolaatiota nykyajan yhteiskunnasta, minua välillä häiritsee tavat, joilla yksityiskohtien yli hypätään.
Joitain tulevaisuuden teknologioita, jotka ovat lähellä nykyään tunnettua tekniikkaa, saatetaan kuvata hyvinkin monisanaisesti, kun taas ns. ihan ufojutut kuitataan hyvin ylimalkaisesti.
Luin kerran erästä opusta, joissa kerrottiin pitkät pätkät, kuinka laskeutumisaluksen sekä ilmakehässä että avaruudessa toimiva moottori toimii, ja millainen sen rakenne on. Se on varmasti ollut kirjoittajalleen helppoa, koska nykyäänhän tehdään kuitenkin tutkimustyötä sellaisten lentokonemoottorien eteen, jotka toimisivat tehokkaasti useilla eri nopeusalueilla ja eri korkeuksilla.
Saman maailman tuliaseita kuvailtiin myös melko laveasti, olivathan nekin lähinnä nykyajankaltaisten pyssyjen futuristisia malleja.
Sitten vastaavasti emoaluksen keinopainovoima, ja tähtienvälien liikkumismekanismi kuitattiin sillä, että ensinmainittu löytyy, ja jälkimmäistä varten on joku N:n megawatin fuusioreaktori.
Myönnetään, kyseessä oli aika köykäinen scifi, mutta silti tuollainen tekninen leväperäisyys ja mielikuvituksettomuus hieman häiritsee.
Tieteis- ja fantasiagenrejä vaivaa usein ad-hoc-tyyppiset ratkaisut (Harry Potter-kirjasarja on täynnä näitä) ongelmiin. Ad-hoc-tyyppiset ratkaisut johtavat usein vakaviin epäloogisuuksiin.
Lähetä kommentti