44, eli appelsiinista ja rasismista.

Uuden vuoden alla suomessa pitkään vaikuttanut Umayya Abu-Hanna kirjoitti Helsingin sanomissa kokemuksistaan Suomessa ja eksplikoi syitään muuttaa maasta otsikolla Lottovoitto jäi lunastamatta. Osaksi kiireen vuoksi, mutta osaksi myös koska halusin hieman etäisyyttä ja aikaa tämän kirjoituksen synnyttämän kohun jälkeen, en kirjoittanut asiasta heti vaikka mieleni teki.

Samaa olisin ehkä suositellut Ilta-Sanomien päätoimittajalle Ulla Appelsinille. En niinkään siksi että hänen kirjoituksensa Prinsessa ja Herne olisi ollut huono tai mitenkään aiheeton - sitä se ei ollut. Vaan lähinnä siksi että Abu-Hannan trööttäyksen aiheuttamien mölinöiden olisi kannattanut ensin antaa laantua. Nykyisellään Appelsinin kirjoitus nimittäin osui aallonharjalle juuri kun Abu-Hannan kirjoituksen tulkinnan "osapuolet" olivat tykittämässä keskityksiään omilla Parempien Ihmisten signaalikanuunoilla.

Olen hengaillut lähinnä "Some-Suomen" rintamalinjojen leikkauskohdissa. Toisin kuin tavanomaisessa sodassa. ns kulttuurisodassa taistelut riehuvat ankarimmin kaukana sieltä missä oikeasti vihollisia kohdataan. Kiista "mokuttajien" ja "rasistien" välillä on aina kovimmillaan siellä, missä a) ei ole oikeasti ulkomaalaisia - tai ainakaan varsinaisia ulkomaalaisia - ja b) missä ei ole erimielisiä ihmisiä kuin korkeintaan jonkinlaisina nimellisinä narreina. Oikeamieliset rasisminvastustajat sulkevat "persut" pois tuttavapiiristään ja ns kansallismieliset puolestaan paranoidisti sulkevat silmänsä ja korvansa Etelän Metialta ja sen mokutusagendalta. Kun on täysin samanmielisten ympäröimänä, ei mielipiteenmuodostus tapahdu niin, että tarkastellaan omaa välitöntä ympäristöä ja siinä eläviä yksilöitä, ja laajennetaan sitä asteittain, bayesilaisittain päivittäen ennakkoluuloja. Sensijaan se tapahtuu niin, että otetaan ennakkoluulo lähtökohdaksi, ja sitten kilpaillaan siitä, kenen mielipiteet ovat puhtaimmat ja oikeimmat.

Miksi ja miten tämä näkyy tässä tapauksessa, ja mikä siinä on valitettavaa?

Erehdyin kommentoimaan asiaa eräässä yhteydessä tuomalla esille sen, että Abu-Hanna kuului Suomessa ollessaan etuoikeutettujen ihmisten ryhmään. Hän asui etuoikeutettujen asuinalueilla, hän sai etuoikeutettua palkkaa. Hän oli Helsingin kaupunginvaltuustossa, toimi Valtion taidemuseon taidemuseoalan kehittämisyksikön kulttuurivähemmistökoordinaattorina, yleisradion toimittajana, hänet kutsuttiin linnan juhliin ja hän sai europarlamenttivaaleissa yli 10 000 ääntä. Ja niin edelleen. Nämä ovat asioita, jotka asemoivat yksilön sellaiseen stratosfääriseen eliittiin, että pieni osa suomalaisista - ja vielä pienempi osa maahanmuuttajista - edes omaa tuttavapiirissään tällaisia yksilöitä. Ei ehkä "creme de la creme", mutta yhteiskunnan yläkerroksia kaikesta huolimatta.

Toin tämän esille argumenttina siitä, että Abu-Hanna on erittäin huono esimerkki siitä, miten suomalainen yhteiskunta kohtelee maahanmuuttajia epäreilusti. Appelsinin kirjoitus on mielestäni variaatio tästä argumentista, ja mielestäni argumentti on oikea. Fiktionalisoin hieman tuntemiani henkilöitä, mutta jätän olennaiset asiat paikalleen. Parempia esimerkkejä rasismin ongelmista olisi tarjonnut 90-luvun puolivälissä naapurissani asunut somalialainen Abdi (nimi muutettu, mutta henkilö todellinen), joka oli ylpeä saatuaan ajokortin ja vielä ylpeämpi 15 vuotta vanhasta Toyotastaan ja työpaikastaan (ja siis en muista nyt mikä se oli), tai Nokialla työskennellyt entinen opiskelijani Said. Mukavia ihmisiä, mutta nämä joutuivat muutaman kerran hankaluuksiin joko kieli- tai kulttuurivaikeuksien takia. Ja epäluulojen vuoksi myös. Esimerkiksi Abdin veli syyllistyi raiskaukseen Tampereella ja karkotettiin. Naapurusto ei oikein osannut tehdä eroa yksilöiden kohdallla. Said joutui turvautumaan tukiopetukseen koska vaikka hän osasi suomea hyvin lähtökohdat huomioonottaen, ja oli matemaattisesti aivan selvästi keskitasoa kyvykkäämpi, kielen nyanssit ovat vaikeita, kun muutetaan sanallisia selityksiä formaaleiksi rakenteiksi; tämä on yksi ohjelmistotyön haasteita noin yleensä.

Sekä Abdia että Saidia on huudeltu paljon "neekeriksi". Tämä on rasismia, eikä se muutu miksikään siitä, että kuinka esitämme apologetiaa suomalaisten etnosentrisyydestä tms. Vaikka meillä ei olisi syytä asettaa kyseenalaiseksi Abu-Hannan nimeämiä kokemuksia rasistimummosta (joka ei ollut hullu eikä humalassa; pidän tätä epätodennäköisenä) ja nelikymppisestä perheenisästä joka on aggressiivinen kaksivuotiasta lasta kohtaan koska tämä on eri värinen (mistä sanon suoraan että en usko tätä tapahtuneen), ja vaikka uskoisimme että nämä ovat vain jäävuoren huippu (mikä on totta: suomalaisten rasismi on yleistä, ja tätä on aivan turha kiistää), emme silti pääse eroon tästä tosiasiasta: Abu-Hanna oli ja on etuoikeutettu. Paitsi suhteesssa Abdiin ja Saidiin, suhteessa ylivoimaisesti suurimpaan osaan suomalaisista. Tämä on aivan keskeinen ongelma siinä, miten Abu-Hanna tuo esille rasismin Suomessa.

Otan paralleelin, en siksi että analogiat olisivat pätevä argumentointitapa, vaan siksi että ne kirkastavat ilmiötä poistamalla joitain häiritseviä yksityiskohtia. Rasismista keskustellessa signalointi ja kaikkien osapuolten kyvyttömyys ja haluttomuus nähdä argumenttien yleistä muotoa on tärkein este sille, että asioista voidaan päästä erilaisiin neuvotteluratkaisuihin. Tämä pätee poliittisesti neutraalin lopputuloksen tavoittelemiseen Rawlsin hengessä aivan kuten libertaareihin Coaselaisiin neuvotteluratkaisuihinkin. Signalointi sotkee ihmisten aivot; en mene tähän nyt, nämä ideaalit voivat olla jotain mitä ei edes kannata tavoitella (eli konservatiivit voivat olla oikeassa), mutta oli tai ei, selkeää ajattelua tarvitaan silti.

Paralleeliksi otan tarkaavaisuushäiriön.  Kuten ihonväri tms syntyperä, tämäkin on ominaisuus joka ei ole yksilön oma valinta ja se vaikuttaa erilaisilla tavoilla siitä kärsivän yksilön mahdollisuuksiin yhteiskunnassa. Pyydän nyt sivuuttamaan analogiasta patologisen aspektin; tämä ei ole olennaista, ihonväri tai syntyperä muutenkaan ei ole patologia. Olennaista on, että tämä piirre vaikuttaa ihmisen pärjäämiseen yhteiskunnassa.

Oletetaan että haluamme osoittaa että yhteiskunta ja kulttuuri syrjivät tarkaavaisuushäiriöisiä. Voimme esittää esimerkiksi huomioita siitä, miten ihmiset ovat huomautelleet yksilölle siitä että tämä unohtelee tai hukkaa tavaroita tai laiminlyö työtehtäviään. Nämä ovat toki vuorovaikutusasioita joita ei pidä rinnastaa ihonväriin tai ulkonäköön, edelleen kyse on analogiasta jonka ei ole tarkoitus olla täydellinen.

Otetaan yksilö, joka muuttaa ulkomaille perheensä kanssa. Hänen kokemuksensa on, että Suomessa hänen vaivaansa suhtaudutaan ärtymyksellä, vihamielisyydellä, häntä nimitellään ja hänen kyvykkyyttään aliarvioidaan. Hänellä on poika, jolla on samakaltaisia vaivoja, ja jota on päiväkodissa ja esikoulussa kritisoitu voimakkaasti näistä piirteistä. Kuitenkin: kyseisellä yksilöllä on suomalainen koulutus, tohtorin tutkinto, hyväpalkkainen akateeminen työ, jne jne. Olisiko mielekästä että otamme tällaisen yksilön esimerkiksi siitä, miten huonosti suomalainen yhteiskunta kohtelee hänenkaltaisiaan? Olisivatko hänen muutamat negatiiviset kokemuksensa aiheellinen leimakirves koko suomalaiselle yhteiskunnalle siitä, miten hänen vaivansa johtaa syrjintään?

Vai olisiko sittenkin parempi miettiä tilannetta monipuolisemmin? Esimerkkiyksilömme ei ole yksinomaan uhri. Toki, hän on joutunut tekemään paljon työtä vaivansa vuoksi, enemmän ehkä kuin moni muu. Toisaalta kuitenkin moni opettaja ja esimies on matkanvarrella huomannut hänen vaivansa, ymmärtänyt että siitä on tiettyjä haittoja mutta myös, että se ei ole ylitsepääsemätön este, vaan voi olla joillakin tavoin myös rikkaus, etenkin kun kyseinen yksilö on muuten varsin kyvykäs. Nämä avuliaat ja ymmärtäväiset ihmiset ovat toisaalta siloitelleet tämän yksilön tietä enemmän kuin olisivat tehneet jonkun muun kohdalla, sellaisen kohdalla joka ei tällaisesta vaivasta kärsi.

Ei. Analogia ei ole täydellinen, koska ihmisen ihonväri tai ulkomaalaisuus ei ole "vamma". Se on kuitenkin haitta, jos ja kun yhteiskunta on rasistinen. Mitä suomalainen yhteiskunta on, tätä en kiellä. Mutta suomalaiset eivät ole rasisteja kulttuurina tai edes kovin laajasti yksilöinä. Ja vaikka olisivatkin, niin Abu-Hanna ei ole esimerkki yksilöstä jota kulttuuri on potkinut päähän ja jonka mahdollisuudet on typistetty. Päinvastoin, hänen tietään on siloiteltu aivan kuten esimerkkimme tarkkaavaisuushäiriöisen yksilönkin tietä. Hän kuuluu eliittiin, aivan kuten Appelsin toteaa. Hänen kirjoituksensa antaa ymmärtää, että Suomessa puute on se, että hänet kutsuttiin vain presidentin linnaan, eikä kuninkaan linnaan oikean prinsessan tavoin.

Abdi ei päässyt raksalle töihin, ja hän ei saanut vuokra-asuntoa koska hänen veljensä oli tuomittu raiskauksesta ja hänellä oli samannäköinen nimi, ja koska huhujen vuoksi monet uskoivat että tuomion oli saanut Abdi. Said sai hyvän työpaikan ja hänellä menee hyvin. He joutuivat kuitenkin molemmat tekemään paljon töitä pärjätäkseen, ja toinen ei edes onnistunut. En edes tiedä miten Abdilla menee nykypäivänä.

Minulla menee kuitenkin hyvin, siitäkin huolimatta että tarkkaavaisuushäiriöni on pahentunut. Pitkästä aikaa minua on muuten viime viikkoina haukuttu rasistiksi. Kaikki tämä siksi, että minusta on ihan oikeutettua kysyä: Olisiko Abu-Hanna päässyt prinsessan kanssa juhliin jos ei olisi ensin saanut kutsua pelkältä presidentiltä?