Muutto Suomeen lähestyy. Olen edelleen kovin kiireinen. Viime viikolla lähetimme paperin CAV:iin ja nyt on viimeistelyn alla paperi joka lähtee toiseen hieman vähemmän merkitykselliseen foorumiin. Jos - ja tämä on aika epätodennäköinen "jos" - kaikki tällä hetkellä arvioitavana olevat paperit ja tämä nykyinen menisivät läpi, olisi vuodenvaihteen saldo 5 julkaisua joista kaksi on alan parhaimmistoihin kuuluvissa lehdissä, yksi erittäin kovatasoinen julkaisusarjan julkaisu ja kaksi muutakin ihan OK tasoa näkyvyydeltään.
Tutkimukseni sisältö täällä on ollut pääsääntöisesti ns. kommutatiivisuuteen perustuvat reduktiot. Mitä tämä tarkoittaa? Yksinkertaistaen kyse on siitä, että kun mallinnamme jonkin järjestelmän toimintaa, niin sitä simuloitaessa tai verifioitaessa tilojen ja polkujen määrä räjähtää osaksi siksi, että eri osaset systeemissä liikkuvat asynkronisesti. Erilaiset tapahtumat tapahtuvat mahdollisesti eri järjestyksessä ja lopputulos saattaa riippua (tai olla riippumaton) siitä, missä järjestyksessä ne tapahtuvat. Jos lopputulos on riippumaton järjestyksestä, tapahtumat kommutoivat.
Kommutaatio on tässä siis hieman eri asia kuin algebrassa. Ns. prosessialgebrassa toki näillä on samanlainen yhteys kuin siinä että a*b = b*a. Kahden tapahtuman suorittaminen rinnakkain merkitään usein "|||". Jos siis meillä on osaprosessit P ja Q, niin prosessi P ||| Q käyttäytyy niin, että P ja Q suorittavat kumpikin toimintojaan rinnakkain jossakin järjestyksessä. Esimerkiksi yksinkertainen järjestelmä jossa P = "a;stop" ja Q = "b;stop" voi suorittaa operaatiot a ja b missä tahansa järjestyksessä ja sitten lopettaa toimintansa.
Yleistäen, voidaan ajatella, että meillä on n kappaletta tällaisia osaprosesseja, joista jokainen suorittaa jonkun tapahtuman. Jos tapahtumat ovat riippumattomia, niin kokonaisuudessan näistä tapahtumista saa 2n eri tilaa, sen mukaan moniko tapahtuma on tapahtunut. Lopputuloksen kannalta ei kuitenkaan ole väliä, minkä välitilojen kautta päädytään siihen tilanteeseen, jossa kaikki tapahtumat on tehty. Reduktio toimisi tässä tapauksessa niin, että rakennamme vain yhden edustajan kaikille suorituksille. Tällainen edustaja on jokin suoraviivainen polku alkutilasta (jossa mitään ei ole tapahtunut) lopputilaan, jossa kaikki tapahtumat on suoritettu. Lopputilan ominaisuuksien tuntemiseksi vältämme eksponentiaalisen määrän työtä, koska joudumme tutkimaan vain n eri tilaa.
Emme kuitenkaan yleisessä tapauksessa voi vaikkapa ohjelmakoodista tai kemiallisesta reaktiosta tai mitä ikinä mallinnammekaan, tietää, ovatko jotkin koodirivit, reaktiot, viestin lähettämiset, jne keskenään kommutoivia. Tätä varten tarvitaan sovelluskohtaisia analyysimenetelmiä. Lisäksi tällainen reduktio voidaan muotoilla epäsymmetrisen riippuvuuden käsitteen kautta.
Esimerkiksi, yleensä sanomme, että a ja b ovat riippumattomat jos niiden suoritusjärjestyksellä "ei ole väliä". Mutta mitä "ei ole väliä" tarkoittaa? Pian huomataan, että tämä riippuu siitä kysymyksestä, johon haluamme vastauksen! Ajatellaan, että haluamme selvittää, voiko järjestelmä päätyä tilanteeseen, jossa x = 1 ja y = 1. Alussa x = 0, ja b kasvattaa x:n arvoa yhdellä. b voidaan suorittaa vain, jos y = 0. Ilmaisemme tämän näin: "b: [y ==0]: x:=x + 1". Lisäksi sovitaan, että a kasvattaa y:n arvoa. a:[T]: y:=y+1. a ja b eivät ole riippumattomia perinteisessä mielessä, koska jos suoritamme a:n, niin b:n suorittaminen tämän jälkeen ei ole mahdollista. Kuitenkin, jos suoritamme b:n, ei a:n suorittaminen mitenkään tästä riipu. Riippumattomuus onkin tässä tapauksessa epäsymmetristä.
Tällaista symmetriarikkoa ei yleensä ole otettu huomioon kommutatiivisuusreduktioissa, mutta me olemme kehitelleet menetelmää, jossa se voidaan ottaa huomioon. Menetelmä itsessään on vanhempi mutta olen väitöksenjälkeisenä aikana eli viimeiset noin viisi vuotta tutkinut tapoja saada siitä enemmän irti.
CAV:iin lähettämämme paperi perustuu tälle symmetriarikolle silloin, kun lopputulos on abstrakti. Se tarkoittaa tilannetta, jossa pyrimme vähentämään laskennallista kuormaa poistamalla tarpeettomia yksityiskohtia. Esimerkiksi jonkin muuttujan arvoiksi sovitaan vain "iso" ja "pieni", ja nämä saavat edustaa niitä kaikkia arvoja joita muuttuja voi saada. Tämä pudottaa potentiaalisesti äärettömän esityksen kahdeksi tilaksi. Muitakin tekniikoita on, toki.
Nyt työn alla oleva paperi on maanläheisempi. Siinä pyrimme tutkimaan miten symmetriarikkoa voi käyttää laskennallisesti hyväksi turvallisuusominaisuuksien verifioimisessa. Turvallisuusominaisuudet ovat muotoa "virhettä X ei tapahdu". Verifioinnissa voidaan keskittyä niiden tilojen tutkimiseen, joissa X voi periaatteessa tapahtua. Tähän tarvitaan kolme erillistä osaa. Ensimmäisessä vaiheessa sovelluskohtaista tietoa käytetään hyväksi tapahtumien riippumattomuuden analysointiin. Tämä vaihe riippuu sovelluksesta kaikkein eniten. Ohjelmakoodin osalta yleensä on joukko staattisia sääntöjä, tai sitten käytetään jotain symbolista menetelmää, jolla tapahtumien seurausten ja esiehtojen riippumattomuus analysoidaan. Toisessa vaiheessa lasketaan annetusta tilanteesta se, mitä tapahtumia voidaan kussakin tilassa sivuuttaa. Kolmas vaihe taas on itse tilojen läpikäymiseen tarvittava algoritmi. Tämä voi olla joko syvyyteen ensin- tai leveyteen ensin- tyyppinen haku. Muitakin vaihtoehtoja on.
Tässä viimeisessä paperissa siis tutkin asiaa koko skaalalla. Ensimmäiseen osaan otan melko tavallisen lähestymisen, jossa analyysi tehdään ohjelmakoodista yksinkertaisehkojen nyrkkisääntöjen perusteella. Aritmeettiset operaatiot kommutoivat tietyissä tilanteissa. Esimerkiksi yhteenlasku (ja sen erikoistapaus vähennyslasku) kommutoi toisen yhteenlaskun kanssa vaikka sijoitettava muuttuja olisikin sama, jos lisättävä luku on vakio molempien operaatioiden suhteen. Ja niin edelleen. Näitä sääntöjä on ehkä toistakymmentä, ja työ tehdään kerran, joten se on käytännössä hyvin nopeaa itse verifiointiin verrattuna. Näin saamme neljä relaatioita: Tapahtumat voivat olla riippuvaisia niin, että ne eivät kommutoi, eli jos molemmat suoritetaan, niin lopputulos riippuu suoritusjärjestyksestä. Ne voivat olla (epäsymmetrisesti) riippuvaisia niin, että a tekee b:n suorittamisen mahdottomaksi, mutta ei välttämättä toisin päin. Riippuvuus voi olla myös "vahdin" ja tapahtuman välinen. Vahdilla tarkoitetaan jotakin ehtoa jonka pitää toteutua jotta tapahtuma voidaan suorittaa. Tapahtuma riippuu omasta vahdistaan tällä tavalla ja toisaalta vahti voi riippua tapahtumasta, joka voi muuttaa sen todeksi.
Toisen vaiheen laskenta on tässä pihvi. Nämä relaatiot poikkeavat muodoltaan kirjallisuudessa aiemmin esitetyistä, ja kehitimme menetelmän jolla niistä voidaan laskea "riittävä" joukko. Tässä kohtaa algoritmille voidaan antaa vielä "vaatimus" eli algoritmille voi antaa relaatioiden lisäksi joukon tapahtumia, jotka se takuulla sisällyttää laskemaansa joukkoon. Tätä tarvitaan kolmannessa vaiheessa.
Kolmas vaihe taas on se, jossa turvallisuusvirhettä etsitään. Teemme sen näin: Spesifioidaan virhe, jota etsitään. Se voi olla vaikkapa muotoa "kaksi prosessia on yhtä aikaa muuttamassa kriittistä muuttujaa" tai "kanavassa on viesti ja lukija on lopettanut toimintansa". Olennaista on, että tällainen ominaisuus on jonkin tilan ominaisuus. Merkitään tätä predikaatilla P(x), missä "x" on tila. Jokainen tapahtuma on muotoa (g,e) missä g(x) on vahti, joka kertoo onko tapahtuma vireessä ja e(x) antaa sen tilan johon päädytään. Vaihtoehtoja on karkeastiottaen kaksi, ja ne ovat teoreettisesti lähes yhtäpitäviä. Ensimmäinen on, että koodaamme ylimääräisen "tapahtuman" joka on muotoa (P(x),I), missä I(x) = x on identiteettikuvaus. Sen jälkeen teemme ykkösvaiheen analyysin, ja lopulta laskemme tila-avaruuden niin, että takaamme seuraavan ominaisuuden: Jos jokin tapahtuma on mahdollinen ylipäänsä, niin se suoritetaan kutistetussa tila-avaruudessa. Toinen vaihtoehto on jakaa tapahtumat "näkyviin" ja "näkymättömiin" sen mukaan voivatko ne muuttaa P(x):n arvoa. Valitsimme ensimmäisen, koska se on teoriassa tehokkaampi mutta vain jos relaatiot ovat epäsymmetrisiä.
Reduktio eliminoi tapahtumia tiloista, jos ne ovat riippumattomia niistä jotka tutkitaan. Myöhemmissä tiloissa ne tutkitaan sitten erikseen, ja näin eliminoimme joitain tilanteita joissa kaksi tapahtumaa tutkitaan kahdessa eri järjestyksessä. Tämä johtaa joskus kuitenkin degeneroituneeseen tapaukseen. Voimme esimerkiksi tehdä silmukan joka on riippumaton muista tapahtumista. Tällainen silmukka tutkitaan ja kaikki muu jää tutkimatta. Siksi tarvitsemme ehdon joka takaa että mahdolliset tapahtumat suoritetaan. Ehto on hankala, koska se ei ole paikallinen, vaan riippuu siitä, mitä tulevaisuudessa on tutkittu. Yksi vaihtoehto on tehdä syvyyteen-ensin- haku, ja sallia peruuttaminen annetusta tilasta vain, jos sen seuraajissa on tutkittu "riittävästi" tapahtumia. Me yritimme tehdä enemmän. Tutkimme vahvasti kytketyn komponentin. VKK jakaa kaikki tulevaisuudet, koska se on kokoelma tiloja joissa voidaan kulkea "edestakaisin". Vasta kun koko VKK ollaan julistamassa valmiiksi, tarkistetaan onko "lupa" peruuttaa. Jos ei, niin katsotaan missä määrin on sivuutettu jotain suoritettavaa, ja palautetaan tämä kakkosvaiheen reduktiolle "vaatimuksena".
Tulokset olivat, kuten yleensäkin, todella hyviä niillä esimerkeillä jotka oli valittu niin että niissä esiintyvät erikoiset riippumattomuudet voidaan analyysissä selvittää ja tehokkaasti laskea. Tosielämän esimerkeillä tulokset olivat melko vaatimattomia. Parannuksia kyllä oli, mutta ne eivät olleet eksponentiaalisia, vaan vähäisiä ja inkrementaalisia.
Teoreettinen kontribuutio oli mielestäni mielenkiintoinen. Olen pyrkinyt parantamaan sitä jo kahdesti. Paperi on jo kahdesti hylätty. En ole kovin toiveikas.
tiistai 22. tammikuuta 2013
tiistai 15. tammikuuta 2013
36 päivää, 13 aamua.
Oman alani teknisemmän puolen ykkösjulkaisukanava on CAV, joka on käytännössä koko tietojenkäsittelyalan ykköskonferenssi. Ala on vinoutunut verrattuna ns perinteisempiin aloihin siinä, että lehtijulkaisujen näkyvyys ja arvostus on vähäinen, ja pääasiallisina julkaisukanavina toimivatkin parhaat konferenssit. Ideat julkaistaan konferensseissa melko lyhennetyssä muodossa ja jos se on hyvä, niin tehdään usein lehtiartikkeli, joka on pidempi ja kattavampi. Näkyvyys kuitenkin tulee pääosin konferenssipapereista. Esimerkiksi Theoretical Computer Science on keskimäärin impactiltaan selvästi heikompi kuin CAV.
Minulla on täällä enää 13 täyttä työpäivää jäljellä, koska en ole pitänyt lomia juurikaan. Huomenaamulla on tämän vuoden CAV:in deadline. Tämä on pääasiallinen syy siihen, että en ole oikeastaan lainkaan kirjoittanut. Olen tehnyt muutamia tuhansia rivejä ohjelmakoodia ja kirjoittanut todistuksia viimeiset kaksi viikkoa. Kokeet tein lopulliseen muotoon vasta eilen, ja ensimmäistä kertaa vuoden aikana ne todella olivat erinomaisia; tämä ratkaisu näyttäisi nyt toimivan. Tein kaksi toisistaan riippumatonta toteutusta menetelmälle, ja kumpikin antoi yhtä hyviä tuloksia. Olisi kovin noloa, jos saisin hyvien tulosten vuoksi paperin läpi juuri CAV:iin ja sitten joutuisin sen myöhemmin vetämään pois tulosten epäluotettavuuden vuoksi.
Huomisen deadlinen jälkeen on vielä toinen, 27. tammikuuta. Se on vähäisempi merkitykseltään, mutta koska täällä ollessani olen julkaissut toistaiseksi vasta yhden paperin (ja saanut kolme hylkäystä), psykologinen merkitys on suuri sen suhteen, kuinka onnistuneeksi koen täällä viettämäni ajan.
Minulla on täällä enää 13 täyttä työpäivää jäljellä, koska en ole pitänyt lomia juurikaan. Huomenaamulla on tämän vuoden CAV:in deadline. Tämä on pääasiallinen syy siihen, että en ole oikeastaan lainkaan kirjoittanut. Olen tehnyt muutamia tuhansia rivejä ohjelmakoodia ja kirjoittanut todistuksia viimeiset kaksi viikkoa. Kokeet tein lopulliseen muotoon vasta eilen, ja ensimmäistä kertaa vuoden aikana ne todella olivat erinomaisia; tämä ratkaisu näyttäisi nyt toimivan. Tein kaksi toisistaan riippumatonta toteutusta menetelmälle, ja kumpikin antoi yhtä hyviä tuloksia. Olisi kovin noloa, jos saisin hyvien tulosten vuoksi paperin läpi juuri CAV:iin ja sitten joutuisin sen myöhemmin vetämään pois tulosten epäluotettavuuden vuoksi.
Huomisen deadlinen jälkeen on vielä toinen, 27. tammikuuta. Se on vähäisempi merkitykseltään, mutta koska täällä ollessani olen julkaissut toistaiseksi vasta yhden paperin (ja saanut kolme hylkäystä), psykologinen merkitys on suuri sen suhteen, kuinka onnistuneeksi koen täällä viettämäni ajan.
maanantai 7. tammikuuta 2013
44, eli appelsiinista ja rasismista.
Uuden vuoden alla suomessa pitkään vaikuttanut Umayya Abu-Hanna kirjoitti Helsingin sanomissa kokemuksistaan Suomessa ja eksplikoi syitään muuttaa maasta otsikolla Lottovoitto jäi lunastamatta. Osaksi kiireen vuoksi, mutta osaksi myös koska halusin hieman etäisyyttä ja aikaa tämän kirjoituksen synnyttämän kohun jälkeen, en kirjoittanut asiasta heti vaikka mieleni teki.
Samaa olisin ehkä suositellut Ilta-Sanomien päätoimittajalle Ulla Appelsinille. En niinkään siksi että hänen kirjoituksensa Prinsessa ja Herne olisi ollut huono tai mitenkään aiheeton - sitä se ei ollut. Vaan lähinnä siksi että Abu-Hannan trööttäyksen aiheuttamien mölinöiden olisi kannattanut ensin antaa laantua. Nykyisellään Appelsinin kirjoitus nimittäin osui aallonharjalle juuri kun Abu-Hannan kirjoituksen tulkinnan "osapuolet" olivat tykittämässä keskityksiään omilla Parempien Ihmisten signaalikanuunoilla.
Olen hengaillut lähinnä "Some-Suomen" rintamalinjojen leikkauskohdissa. Toisin kuin tavanomaisessa sodassa. ns kulttuurisodassa taistelut riehuvat ankarimmin kaukana sieltä missä oikeasti vihollisia kohdataan. Kiista "mokuttajien" ja "rasistien" välillä on aina kovimmillaan siellä, missä a) ei ole oikeasti ulkomaalaisia - tai ainakaan varsinaisia ulkomaalaisia - ja b) missä ei ole erimielisiä ihmisiä kuin korkeintaan jonkinlaisina nimellisinä narreina. Oikeamieliset rasisminvastustajat sulkevat "persut" pois tuttavapiiristään ja ns kansallismieliset puolestaan paranoidisti sulkevat silmänsä ja korvansa Etelän Metialta ja sen mokutusagendalta. Kun on täysin samanmielisten ympäröimänä, ei mielipiteenmuodostus tapahdu niin, että tarkastellaan omaa välitöntä ympäristöä ja siinä eläviä yksilöitä, ja laajennetaan sitä asteittain, bayesilaisittain päivittäen ennakkoluuloja. Sensijaan se tapahtuu niin, että otetaan ennakkoluulo lähtökohdaksi, ja sitten kilpaillaan siitä, kenen mielipiteet ovat puhtaimmat ja oikeimmat.
Miksi ja miten tämä näkyy tässä tapauksessa, ja mikä siinä on valitettavaa?
Erehdyin kommentoimaan asiaa eräässä yhteydessä tuomalla esille sen, että Abu-Hanna kuului Suomessa ollessaan etuoikeutettujen ihmisten ryhmään. Hän asui etuoikeutettujen asuinalueilla, hän sai etuoikeutettua palkkaa. Hän oli Helsingin kaupunginvaltuustossa, toimi Valtion taidemuseon taidemuseoalan kehittämisyksikön kulttuurivähemmistökoordinaattorina, yleisradion toimittajana, hänet kutsuttiin linnan juhliin ja hän sai europarlamenttivaaleissa yli 10 000 ääntä. Ja niin edelleen. Nämä ovat asioita, jotka asemoivat yksilön sellaiseen stratosfääriseen eliittiin, että pieni osa suomalaisista - ja vielä pienempi osa maahanmuuttajista - edes omaa tuttavapiirissään tällaisia yksilöitä. Ei ehkä "creme de la creme", mutta yhteiskunnan yläkerroksia kaikesta huolimatta.
Toin tämän esille argumenttina siitä, että Abu-Hanna on erittäin huono esimerkki siitä, miten suomalainen yhteiskunta kohtelee maahanmuuttajia epäreilusti. Appelsinin kirjoitus on mielestäni variaatio tästä argumentista, ja mielestäni argumentti on oikea. Fiktionalisoin hieman tuntemiani henkilöitä, mutta jätän olennaiset asiat paikalleen. Parempia esimerkkejä rasismin ongelmista olisi tarjonnut 90-luvun puolivälissä naapurissani asunut somalialainen Abdi (nimi muutettu, mutta henkilö todellinen), joka oli ylpeä saatuaan ajokortin ja vielä ylpeämpi 15 vuotta vanhasta Toyotastaan ja työpaikastaan (ja siis en muista nyt mikä se oli), tai Nokialla työskennellyt entinen opiskelijani Said. Mukavia ihmisiä, mutta nämä joutuivat muutaman kerran hankaluuksiin joko kieli- tai kulttuurivaikeuksien takia. Ja epäluulojen vuoksi myös. Esimerkiksi Abdin veli syyllistyi raiskaukseen Tampereella ja karkotettiin. Naapurusto ei oikein osannut tehdä eroa yksilöiden kohdallla. Said joutui turvautumaan tukiopetukseen koska vaikka hän osasi suomea hyvin lähtökohdat huomioonottaen, ja oli matemaattisesti aivan selvästi keskitasoa kyvykkäämpi, kielen nyanssit ovat vaikeita, kun muutetaan sanallisia selityksiä formaaleiksi rakenteiksi; tämä on yksi ohjelmistotyön haasteita noin yleensä.
Sekä Abdia että Saidia on huudeltu paljon "neekeriksi". Tämä on rasismia, eikä se muutu miksikään siitä, että kuinka esitämme apologetiaa suomalaisten etnosentrisyydestä tms. Vaikka meillä ei olisi syytä asettaa kyseenalaiseksi Abu-Hannan nimeämiä kokemuksia rasistimummosta (joka ei ollut hullu eikä humalassa; pidän tätä epätodennäköisenä) ja nelikymppisestä perheenisästä joka on aggressiivinen kaksivuotiasta lasta kohtaan koska tämä on eri värinen (mistä sanon suoraan että en usko tätä tapahtuneen), ja vaikka uskoisimme että nämä ovat vain jäävuoren huippu (mikä on totta: suomalaisten rasismi on yleistä, ja tätä on aivan turha kiistää), emme silti pääse eroon tästä tosiasiasta: Abu-Hanna oli ja on etuoikeutettu. Paitsi suhteesssa Abdiin ja Saidiin, suhteessa ylivoimaisesti suurimpaan osaan suomalaisista. Tämä on aivan keskeinen ongelma siinä, miten Abu-Hanna tuo esille rasismin Suomessa.
Otan paralleelin, en siksi että analogiat olisivat pätevä argumentointitapa, vaan siksi että ne kirkastavat ilmiötä poistamalla joitain häiritseviä yksityiskohtia. Rasismista keskustellessa signalointi ja kaikkien osapuolten kyvyttömyys ja haluttomuus nähdä argumenttien yleistä muotoa on tärkein este sille, että asioista voidaan päästä erilaisiin neuvotteluratkaisuihin. Tämä pätee poliittisesti neutraalin lopputuloksen tavoittelemiseen Rawlsin hengessä aivan kuten libertaareihin Coaselaisiin neuvotteluratkaisuihinkin. Signalointi sotkee ihmisten aivot; en mene tähän nyt, nämä ideaalit voivat olla jotain mitä ei edes kannata tavoitella (eli konservatiivit voivat olla oikeassa), mutta oli tai ei, selkeää ajattelua tarvitaan silti.
Paralleeliksi otan tarkaavaisuushäiriön. Kuten ihonväri tms syntyperä, tämäkin on ominaisuus joka ei ole yksilön oma valinta ja se vaikuttaa erilaisilla tavoilla siitä kärsivän yksilön mahdollisuuksiin yhteiskunnassa. Pyydän nyt sivuuttamaan analogiasta patologisen aspektin; tämä ei ole olennaista, ihonväri tai syntyperä muutenkaan ei ole patologia. Olennaista on, että tämä piirre vaikuttaa ihmisen pärjäämiseen yhteiskunnassa.
Oletetaan että haluamme osoittaa että yhteiskunta ja kulttuuri syrjivät tarkaavaisuushäiriöisiä. Voimme esittää esimerkiksi huomioita siitä, miten ihmiset ovat huomautelleet yksilölle siitä että tämä unohtelee tai hukkaa tavaroita tai laiminlyö työtehtäviään. Nämä ovat toki vuorovaikutusasioita joita ei pidä rinnastaa ihonväriin tai ulkonäköön, edelleen kyse on analogiasta jonka ei ole tarkoitus olla täydellinen.
Otetaan yksilö, joka muuttaa ulkomaille perheensä kanssa. Hänen kokemuksensa on, että Suomessa hänen vaivaansa suhtaudutaan ärtymyksellä, vihamielisyydellä, häntä nimitellään ja hänen kyvykkyyttään aliarvioidaan. Hänellä on poika, jolla on samakaltaisia vaivoja, ja jota on päiväkodissa ja esikoulussa kritisoitu voimakkaasti näistä piirteistä. Kuitenkin: kyseisellä yksilöllä on suomalainen koulutus, tohtorin tutkinto, hyväpalkkainen akateeminen työ, jne jne. Olisiko mielekästä että otamme tällaisen yksilön esimerkiksi siitä, miten huonosti suomalainen yhteiskunta kohtelee hänenkaltaisiaan? Olisivatko hänen muutamat negatiiviset kokemuksensa aiheellinen leimakirves koko suomalaiselle yhteiskunnalle siitä, miten hänen vaivansa johtaa syrjintään?
Vai olisiko sittenkin parempi miettiä tilannetta monipuolisemmin? Esimerkkiyksilömme ei ole yksinomaan uhri. Toki, hän on joutunut tekemään paljon työtä vaivansa vuoksi, enemmän ehkä kuin moni muu. Toisaalta kuitenkin moni opettaja ja esimies on matkanvarrella huomannut hänen vaivansa, ymmärtänyt että siitä on tiettyjä haittoja mutta myös, että se ei ole ylitsepääsemätön este, vaan voi olla joillakin tavoin myös rikkaus, etenkin kun kyseinen yksilö on muuten varsin kyvykäs. Nämä avuliaat ja ymmärtäväiset ihmiset ovat toisaalta siloitelleet tämän yksilön tietä enemmän kuin olisivat tehneet jonkun muun kohdalla, sellaisen kohdalla joka ei tällaisesta vaivasta kärsi.
Ei. Analogia ei ole täydellinen, koska ihmisen ihonväri tai ulkomaalaisuus ei ole "vamma". Se on kuitenkin haitta, jos ja kun yhteiskunta on rasistinen. Mitä suomalainen yhteiskunta on, tätä en kiellä. Mutta suomalaiset eivät ole rasisteja kulttuurina tai edes kovin laajasti yksilöinä. Ja vaikka olisivatkin, niin Abu-Hanna ei ole esimerkki yksilöstä jota kulttuuri on potkinut päähän ja jonka mahdollisuudet on typistetty. Päinvastoin, hänen tietään on siloiteltu aivan kuten esimerkkimme tarkkaavaisuushäiriöisen yksilönkin tietä. Hän kuuluu eliittiin, aivan kuten Appelsin toteaa. Hänen kirjoituksensa antaa ymmärtää, että Suomessa puute on se, että hänet kutsuttiin vain presidentin linnaan, eikä kuninkaan linnaan oikean prinsessan tavoin.
Abdi ei päässyt raksalle töihin, ja hän ei saanut vuokra-asuntoa koska hänen veljensä oli tuomittu raiskauksesta ja hänellä oli samannäköinen nimi, ja koska huhujen vuoksi monet uskoivat että tuomion oli saanut Abdi. Said sai hyvän työpaikan ja hänellä menee hyvin. He joutuivat kuitenkin molemmat tekemään paljon töitä pärjätäkseen, ja toinen ei edes onnistunut. En edes tiedä miten Abdilla menee nykypäivänä.
Minulla menee kuitenkin hyvin, siitäkin huolimatta että tarkkaavaisuushäiriöni on pahentunut. Pitkästä aikaa minua on muuten viime viikkoina haukuttu rasistiksi. Kaikki tämä siksi, että minusta on ihan oikeutettua kysyä: Olisiko Abu-Hanna päässyt prinsessan kanssa juhliin jos ei olisi ensin saanut kutsua pelkältä presidentiltä?
Samaa olisin ehkä suositellut Ilta-Sanomien päätoimittajalle Ulla Appelsinille. En niinkään siksi että hänen kirjoituksensa Prinsessa ja Herne olisi ollut huono tai mitenkään aiheeton - sitä se ei ollut. Vaan lähinnä siksi että Abu-Hannan trööttäyksen aiheuttamien mölinöiden olisi kannattanut ensin antaa laantua. Nykyisellään Appelsinin kirjoitus nimittäin osui aallonharjalle juuri kun Abu-Hannan kirjoituksen tulkinnan "osapuolet" olivat tykittämässä keskityksiään omilla Parempien Ihmisten signaalikanuunoilla.
Olen hengaillut lähinnä "Some-Suomen" rintamalinjojen leikkauskohdissa. Toisin kuin tavanomaisessa sodassa. ns kulttuurisodassa taistelut riehuvat ankarimmin kaukana sieltä missä oikeasti vihollisia kohdataan. Kiista "mokuttajien" ja "rasistien" välillä on aina kovimmillaan siellä, missä a) ei ole oikeasti ulkomaalaisia - tai ainakaan varsinaisia ulkomaalaisia - ja b) missä ei ole erimielisiä ihmisiä kuin korkeintaan jonkinlaisina nimellisinä narreina. Oikeamieliset rasisminvastustajat sulkevat "persut" pois tuttavapiiristään ja ns kansallismieliset puolestaan paranoidisti sulkevat silmänsä ja korvansa Etelän Metialta ja sen mokutusagendalta. Kun on täysin samanmielisten ympäröimänä, ei mielipiteenmuodostus tapahdu niin, että tarkastellaan omaa välitöntä ympäristöä ja siinä eläviä yksilöitä, ja laajennetaan sitä asteittain, bayesilaisittain päivittäen ennakkoluuloja. Sensijaan se tapahtuu niin, että otetaan ennakkoluulo lähtökohdaksi, ja sitten kilpaillaan siitä, kenen mielipiteet ovat puhtaimmat ja oikeimmat.
Miksi ja miten tämä näkyy tässä tapauksessa, ja mikä siinä on valitettavaa?
Erehdyin kommentoimaan asiaa eräässä yhteydessä tuomalla esille sen, että Abu-Hanna kuului Suomessa ollessaan etuoikeutettujen ihmisten ryhmään. Hän asui etuoikeutettujen asuinalueilla, hän sai etuoikeutettua palkkaa. Hän oli Helsingin kaupunginvaltuustossa, toimi Valtion taidemuseon taidemuseoalan kehittämisyksikön kulttuurivähemmistökoordinaattorina, yleisradion toimittajana, hänet kutsuttiin linnan juhliin ja hän sai europarlamenttivaaleissa yli 10 000 ääntä. Ja niin edelleen. Nämä ovat asioita, jotka asemoivat yksilön sellaiseen stratosfääriseen eliittiin, että pieni osa suomalaisista - ja vielä pienempi osa maahanmuuttajista - edes omaa tuttavapiirissään tällaisia yksilöitä. Ei ehkä "creme de la creme", mutta yhteiskunnan yläkerroksia kaikesta huolimatta.
Toin tämän esille argumenttina siitä, että Abu-Hanna on erittäin huono esimerkki siitä, miten suomalainen yhteiskunta kohtelee maahanmuuttajia epäreilusti. Appelsinin kirjoitus on mielestäni variaatio tästä argumentista, ja mielestäni argumentti on oikea. Fiktionalisoin hieman tuntemiani henkilöitä, mutta jätän olennaiset asiat paikalleen. Parempia esimerkkejä rasismin ongelmista olisi tarjonnut 90-luvun puolivälissä naapurissani asunut somalialainen Abdi (nimi muutettu, mutta henkilö todellinen), joka oli ylpeä saatuaan ajokortin ja vielä ylpeämpi 15 vuotta vanhasta Toyotastaan ja työpaikastaan (ja siis en muista nyt mikä se oli), tai Nokialla työskennellyt entinen opiskelijani Said. Mukavia ihmisiä, mutta nämä joutuivat muutaman kerran hankaluuksiin joko kieli- tai kulttuurivaikeuksien takia. Ja epäluulojen vuoksi myös. Esimerkiksi Abdin veli syyllistyi raiskaukseen Tampereella ja karkotettiin. Naapurusto ei oikein osannut tehdä eroa yksilöiden kohdallla. Said joutui turvautumaan tukiopetukseen koska vaikka hän osasi suomea hyvin lähtökohdat huomioonottaen, ja oli matemaattisesti aivan selvästi keskitasoa kyvykkäämpi, kielen nyanssit ovat vaikeita, kun muutetaan sanallisia selityksiä formaaleiksi rakenteiksi; tämä on yksi ohjelmistotyön haasteita noin yleensä.
Sekä Abdia että Saidia on huudeltu paljon "neekeriksi". Tämä on rasismia, eikä se muutu miksikään siitä, että kuinka esitämme apologetiaa suomalaisten etnosentrisyydestä tms. Vaikka meillä ei olisi syytä asettaa kyseenalaiseksi Abu-Hannan nimeämiä kokemuksia rasistimummosta (joka ei ollut hullu eikä humalassa; pidän tätä epätodennäköisenä) ja nelikymppisestä perheenisästä joka on aggressiivinen kaksivuotiasta lasta kohtaan koska tämä on eri värinen (mistä sanon suoraan että en usko tätä tapahtuneen), ja vaikka uskoisimme että nämä ovat vain jäävuoren huippu (mikä on totta: suomalaisten rasismi on yleistä, ja tätä on aivan turha kiistää), emme silti pääse eroon tästä tosiasiasta: Abu-Hanna oli ja on etuoikeutettu. Paitsi suhteesssa Abdiin ja Saidiin, suhteessa ylivoimaisesti suurimpaan osaan suomalaisista. Tämä on aivan keskeinen ongelma siinä, miten Abu-Hanna tuo esille rasismin Suomessa.
Otan paralleelin, en siksi että analogiat olisivat pätevä argumentointitapa, vaan siksi että ne kirkastavat ilmiötä poistamalla joitain häiritseviä yksityiskohtia. Rasismista keskustellessa signalointi ja kaikkien osapuolten kyvyttömyys ja haluttomuus nähdä argumenttien yleistä muotoa on tärkein este sille, että asioista voidaan päästä erilaisiin neuvotteluratkaisuihin. Tämä pätee poliittisesti neutraalin lopputuloksen tavoittelemiseen Rawlsin hengessä aivan kuten libertaareihin Coaselaisiin neuvotteluratkaisuihinkin. Signalointi sotkee ihmisten aivot; en mene tähän nyt, nämä ideaalit voivat olla jotain mitä ei edes kannata tavoitella (eli konservatiivit voivat olla oikeassa), mutta oli tai ei, selkeää ajattelua tarvitaan silti.
Paralleeliksi otan tarkaavaisuushäiriön. Kuten ihonväri tms syntyperä, tämäkin on ominaisuus joka ei ole yksilön oma valinta ja se vaikuttaa erilaisilla tavoilla siitä kärsivän yksilön mahdollisuuksiin yhteiskunnassa. Pyydän nyt sivuuttamaan analogiasta patologisen aspektin; tämä ei ole olennaista, ihonväri tai syntyperä muutenkaan ei ole patologia. Olennaista on, että tämä piirre vaikuttaa ihmisen pärjäämiseen yhteiskunnassa.
Oletetaan että haluamme osoittaa että yhteiskunta ja kulttuuri syrjivät tarkaavaisuushäiriöisiä. Voimme esittää esimerkiksi huomioita siitä, miten ihmiset ovat huomautelleet yksilölle siitä että tämä unohtelee tai hukkaa tavaroita tai laiminlyö työtehtäviään. Nämä ovat toki vuorovaikutusasioita joita ei pidä rinnastaa ihonväriin tai ulkonäköön, edelleen kyse on analogiasta jonka ei ole tarkoitus olla täydellinen.
Otetaan yksilö, joka muuttaa ulkomaille perheensä kanssa. Hänen kokemuksensa on, että Suomessa hänen vaivaansa suhtaudutaan ärtymyksellä, vihamielisyydellä, häntä nimitellään ja hänen kyvykkyyttään aliarvioidaan. Hänellä on poika, jolla on samakaltaisia vaivoja, ja jota on päiväkodissa ja esikoulussa kritisoitu voimakkaasti näistä piirteistä. Kuitenkin: kyseisellä yksilöllä on suomalainen koulutus, tohtorin tutkinto, hyväpalkkainen akateeminen työ, jne jne. Olisiko mielekästä että otamme tällaisen yksilön esimerkiksi siitä, miten huonosti suomalainen yhteiskunta kohtelee hänenkaltaisiaan? Olisivatko hänen muutamat negatiiviset kokemuksensa aiheellinen leimakirves koko suomalaiselle yhteiskunnalle siitä, miten hänen vaivansa johtaa syrjintään?
Vai olisiko sittenkin parempi miettiä tilannetta monipuolisemmin? Esimerkkiyksilömme ei ole yksinomaan uhri. Toki, hän on joutunut tekemään paljon työtä vaivansa vuoksi, enemmän ehkä kuin moni muu. Toisaalta kuitenkin moni opettaja ja esimies on matkanvarrella huomannut hänen vaivansa, ymmärtänyt että siitä on tiettyjä haittoja mutta myös, että se ei ole ylitsepääsemätön este, vaan voi olla joillakin tavoin myös rikkaus, etenkin kun kyseinen yksilö on muuten varsin kyvykäs. Nämä avuliaat ja ymmärtäväiset ihmiset ovat toisaalta siloitelleet tämän yksilön tietä enemmän kuin olisivat tehneet jonkun muun kohdalla, sellaisen kohdalla joka ei tällaisesta vaivasta kärsi.
Ei. Analogia ei ole täydellinen, koska ihmisen ihonväri tai ulkomaalaisuus ei ole "vamma". Se on kuitenkin haitta, jos ja kun yhteiskunta on rasistinen. Mitä suomalainen yhteiskunta on, tätä en kiellä. Mutta suomalaiset eivät ole rasisteja kulttuurina tai edes kovin laajasti yksilöinä. Ja vaikka olisivatkin, niin Abu-Hanna ei ole esimerkki yksilöstä jota kulttuuri on potkinut päähän ja jonka mahdollisuudet on typistetty. Päinvastoin, hänen tietään on siloiteltu aivan kuten esimerkkimme tarkkaavaisuushäiriöisen yksilönkin tietä. Hän kuuluu eliittiin, aivan kuten Appelsin toteaa. Hänen kirjoituksensa antaa ymmärtää, että Suomessa puute on se, että hänet kutsuttiin vain presidentin linnaan, eikä kuninkaan linnaan oikean prinsessan tavoin.
Abdi ei päässyt raksalle töihin, ja hän ei saanut vuokra-asuntoa koska hänen veljensä oli tuomittu raiskauksesta ja hänellä oli samannäköinen nimi, ja koska huhujen vuoksi monet uskoivat että tuomion oli saanut Abdi. Said sai hyvän työpaikan ja hänellä menee hyvin. He joutuivat kuitenkin molemmat tekemään paljon töitä pärjätäkseen, ja toinen ei edes onnistunut. En edes tiedä miten Abdilla menee nykypäivänä.
Minulla menee kuitenkin hyvin, siitäkin huolimatta että tarkkaavaisuushäiriöni on pahentunut. Pitkästä aikaa minua on muuten viime viikkoina haukuttu rasistiksi. Kaikki tämä siksi, että minusta on ihan oikeutettua kysyä: Olisiko Abu-Hanna päässyt prinsessan kanssa juhliin jos ei olisi ensin saanut kutsua pelkältä presidentiltä?
torstai 3. tammikuuta 2013
48 päivää, eli Thorin vasara (Vajaa)
Päätin julkaista luonnostelmani torium-aiheisesta kirjoituksesta. Tarkoituksenani oli tehdä huolellinen taustatyö, mutta en koskaan ehtinyt. Kirjoitin tämän jo liki pari viikkoa sitten.
Taannoin kirjoitin energiasta ja mainitsin LFTR-reaktorit ja toriumin polttoaineena, esimerkkeinä mahdollisesta energiateknisestä ratkaisusta siihen, miten energiatuotantoa voidaan laajentaa ilman että hiilen polttamista lisätään. Korostan heti alkuun, että tarkoituksenani ei ole esiintyä ydinvoiman asiantuntijana, eikä väittää että ratkaius on tämä. Signalointi on vahvaa, kun puhutaan yksityiskohdista, ja pelkään että LFTR:stä on tulossa toteemi, enkä osaa itsekään suhtautua siihen neutraalisti. Pidän sitä kuitenkin tässä teknologisena esimerkkinä en kiveenhakattuna ratkaisuehdotuksena sinänsä. Se on eräänlainen placeholder sille, mikä teknologia nyt sitten siihen lokeroon tullaan kehittämäänkään.
Aion esittää alla vähän lukuja, mutta ne voivat olla vääriä. Toivonkin, että jos joku lukijoista osaa esittää paremman arvion, tekee näin kohteliaasti. Tarkoituksena on siis tutkailla aihetta neutraalisti ilman suurempia intohimoja. Käytän lähteenäni pitkälti wikipediaa.
Mutta ensin itse ongelmasta; Lähdetään siitä, että tarkoituksena on korvata hiilivoimaa neljännen sukupolven ydinvoimalla. Koetan käsitellä rahoitusta, hintaa, ympäristöä jne, selkiyttääkseni omia ajatuksiani.
Mitä enemmän asiaa olen tarkastellut, sitä todennäköisemmältä näyttää, että ainakin kaikki nykyhinnoin kannattavasti maasta ekstraktoitava öljy tullaan todennäköisesti polttamaan hyvin suurelta osin. Samoin on hyvin suurella varmuudella kaasun laita. Öljy ja kaasu ovat yksinkertaisesti liian käytännöllisiä ja kustannustehokkaita polttoainelähteitä.
Kohteena siis pitäisi olla noin yleensäkin kivihiilen korvaaminen. Kivihiili on kuitenkin tavattoman halpaa, hiilivoimala ei ole kovin kallis rakentaa. Kehittyneempien laitosten MWh tuotantohinnaksi pääomakustannuksineen ilman hiilidioksidin talteenottoa voi arvioida olevan lähitulevaisuudessa noin $110[1]. Tämä saa toimia optimistisena arviona, eli se saa olla maksimihintahaarukka; jos vaihtoehtoa ei saada tämän alle, niin mitään mahdollisuuksia ei ole. Pyöristän tämän arvion vielä sataan dollariin koska a) tulevaisuuden ennustaminen on vaikeaa ja analyysin kannalta riskiprofiili menee niin, että halpa hiili on pessimistinen skenaario ja b) pyöreillä luvuilla on helpompi operoida.
Tämänhetkiset alaraja-arviot taas antavat samaisesta lähteestä hiilivoiman hinnaksi noin AUS$28 per MWh. Tämä on hyvin alhainen hinta, alle $30. Arvioin sitäkin vielä alaspäin, ja sovin että hiilivoiman hintahaarukka ilman hiilidioksidin päästökauppaa tai hiiliveroja on nykyrahassa $25-$100 per MWh. Megawattitunnin tuottamiseen tarvitaan noin 400 kiloa hiiltä.
LFTR-reaktorityyppi[2] on vielä tällä hetkellä pitkälti kokeellinen. Projekteja on meneillään muutamia. Fuji MSR-reaktoriprojekti on hakemassa rahoitusta voimalaa varten, ja sen on tarkoitus käyttää jo 1960-luvulla Oakridgessä pitkälti toimivaksi todettua teknologiaa. Kiinalaisilla on oma projektinsa, joka tähtää kahden koereaktorin rakentamiseen 2017, ja tämän jälkeen noin 100MW proof-of-concept reaktorin rakentamiseen; aikajanaa en tunne, mutta wikipedian mukaan julkilausuttu aikajänne on 20 vuotta. Kirk Sorensenin Flibe Energy taas tähtää pieniin modulaarisiin LFTR-reaktoreihin. Sorensenilla on sivusto energyfromthorium.com, jossa hän hypettää LFTR-teknologian puolesta. Otan lähteen hieman skeptisenä vastaan tässä vaiheessa.
Lukuja hinnasta on vaikea saada, Sorensen hypettää pienten modulaaristen reaktorien pääsevän lopulta kaupallisessa tuotannossa 10 dollariin megawattitunnilta; tämä lienee realistinen alaraja hinnalle. Toteutuessaan se tarkoittaisi, että mitään erillisiä toimia ei käytännössä tarvittaisi; LFTR-teknologia korvaisi hiilen ilman sen kummempia kysymyksiä. Lienee realistista lähteä siitä oletuksesta että tähän luottaminen olisi äärimmäistä optimismia ja pitkälti perusteetonta. Sorensenin keskeinen viesti on, että LFTR-sukuinen teknologia olisi paras veikkaus siitä, mikä tulee ratkaisemaan hiilenpolton. [lähde]
Ehdotin - aivan vakavissaan, mutta se tulkittaneen vitsiksi - Soininvaaran blogissa kansallista pitkän aikaväli strategiaa ydinvoimaan. Kirjoitan tämän auki tähän. Käytetyn polttoaineen käsittely muodostaa "ydinjätteen" käsittelykustannuksista suurimman osan. Tämä jäte on myös ongelma, koska siinä on paljon sellaisia isotooppeja, jotka ovat sekä myrkyllisiä että riittävän radioaktiivisia ollakseen senkin vuoksi erittäin haitallisia. Yritin kaivaa teksteistä tietoa, mitä käytetyn polttoaineen käsittely ja käsitellyn polttoaineen hautaaminen tulevat maksamaan. Prosessissä käytetystä polttoaineesta saadaan kyllä vielä käyttökelpoista polttoainetta ja sen myyntihinta pitää vähentää. Nettokustannus ei kuitenkaan ole pieni, ja siksi jätteenkäsittely on, tonnia kohden laskettuna, hyvinkin arvokasta puuhaa.
LFTR-reaktori ja monet muut nestemäisiä suoloja polttoaineenaan käyttävät reaktorit kykenevät polttamaan merkittävän osan ydinjätteen energiapitoisista isotoopeista huomattavasti nopeammin radioaktiivisuutensa menettäviksi isotoopeiksi. Plutonium, neptunium, americium ja curium voidaan erotella käytetystä polttoaineesta ja lisätä suoraan mukaan LFTR:n polttoaineen sekaan melko suurina pitoisuuksina. LFTR:n polttoainesyklistä tuleva radioaktiivinen jäte on korkea-aktiivista sekin, mutta siinä on hyvin vähän erittäin pitkäikäisiä isotooppeja, ja se menettää radioaktiivisuutensa nopeasti.
Se, mitä ehdotin oli, että Suomessa polttoaineen varastoinnin "loppusijoittamisen" sijaan pyrittäisiin sellaiseen tilapäiseen sijoittamiseen, jonka ei ole tarkoituskaan olla lopullista, vaan odottaa mainitun teknologian kypsymistä. Tällä hetkellä Suomeen ei saa tuoda käsiteltäväksi tai varastoitavaksi ydinjätettä ulkomailta. Määrät, joista jätteen osalta puhutaan, ovat kuitenkin absoluuttisestiottaen pieniä. Sallimalla liiketoiminta, jossa jätettä otetaan vastaan korvauksesta, saataisiin arvokkaita "vienti" tuloja. Näillä tuloilla voitaisiin rahoittaa käytetyn polttoaineen käsittelyä sellaiseen muotoon, että LFTR-reaktori kykenee sitä hyödyntämään. Jäljellejäävä polttoaine olisi huomattavasti vaarattomampaa. Tämä tietenkin maksaa, ja kuka ikinä tällaiseen liiketoimintaan lähtee, joutuu kantamaan merkittävän riskin siitä, että teknologia ei kypsy tai osoittautuu kannattamattomaksi.
Norjalla oli joitain vuosia sitten suunnitelma toriumreaktorien kehittämiseksi. Norjassa on mittavat toriumvarat. Suomi on lähellä, ja täällä tuotettua täydennyspolttoainetta ei tarvitsisi kuljettaa pitkiä matkoja tiheään asuttujen tai poliittisesti epästabiilien alueiden läpi. Toinen vaihtoehto olisi rakentaa tällaisia reaktoreita Suomeen ja rahoittaa ne mainitulla ydinpolttoaineen tuonnilla. Tämän kannattavuus on tietenkin oma kysymyksensä, ja siihen en tässä osaa antaa vastausta. Kuitenkin, jos on edes jotenkin todennäköistä että se olisi kannattavaa - turvallisuusnäkökohdat huomioiden - niin se kannattaisi ehdottomasti sallia.
2. Wikipedia: LFTR
Thorin Vasara
Taannoin kirjoitin energiasta ja mainitsin LFTR-reaktorit ja toriumin polttoaineena, esimerkkeinä mahdollisesta energiateknisestä ratkaisusta siihen, miten energiatuotantoa voidaan laajentaa ilman että hiilen polttamista lisätään. Korostan heti alkuun, että tarkoituksenani ei ole esiintyä ydinvoiman asiantuntijana, eikä väittää että ratkaius on tämä. Signalointi on vahvaa, kun puhutaan yksityiskohdista, ja pelkään että LFTR:stä on tulossa toteemi, enkä osaa itsekään suhtautua siihen neutraalisti. Pidän sitä kuitenkin tässä teknologisena esimerkkinä en kiveenhakattuna ratkaisuehdotuksena sinänsä. Se on eräänlainen placeholder sille, mikä teknologia nyt sitten siihen lokeroon tullaan kehittämäänkään.
Aion esittää alla vähän lukuja, mutta ne voivat olla vääriä. Toivonkin, että jos joku lukijoista osaa esittää paremman arvion, tekee näin kohteliaasti. Tarkoituksena on siis tutkailla aihetta neutraalisti ilman suurempia intohimoja. Käytän lähteenäni pitkälti wikipediaa.
Mutta ensin itse ongelmasta; Lähdetään siitä, että tarkoituksena on korvata hiilivoimaa neljännen sukupolven ydinvoimalla. Koetan käsitellä rahoitusta, hintaa, ympäristöä jne, selkiyttääkseni omia ajatuksiani.
Mitä enemmän asiaa olen tarkastellut, sitä todennäköisemmältä näyttää, että ainakin kaikki nykyhinnoin kannattavasti maasta ekstraktoitava öljy tullaan todennäköisesti polttamaan hyvin suurelta osin. Samoin on hyvin suurella varmuudella kaasun laita. Öljy ja kaasu ovat yksinkertaisesti liian käytännöllisiä ja kustannustehokkaita polttoainelähteitä.
Kohteena siis pitäisi olla noin yleensäkin kivihiilen korvaaminen. Kivihiili on kuitenkin tavattoman halpaa, hiilivoimala ei ole kovin kallis rakentaa. Kehittyneempien laitosten MWh tuotantohinnaksi pääomakustannuksineen ilman hiilidioksidin talteenottoa voi arvioida olevan lähitulevaisuudessa noin $110[1]. Tämä saa toimia optimistisena arviona, eli se saa olla maksimihintahaarukka; jos vaihtoehtoa ei saada tämän alle, niin mitään mahdollisuuksia ei ole. Pyöristän tämän arvion vielä sataan dollariin koska a) tulevaisuuden ennustaminen on vaikeaa ja analyysin kannalta riskiprofiili menee niin, että halpa hiili on pessimistinen skenaario ja b) pyöreillä luvuilla on helpompi operoida.
Tämänhetkiset alaraja-arviot taas antavat samaisesta lähteestä hiilivoiman hinnaksi noin AUS$28 per MWh. Tämä on hyvin alhainen hinta, alle $30. Arvioin sitäkin vielä alaspäin, ja sovin että hiilivoiman hintahaarukka ilman hiilidioksidin päästökauppaa tai hiiliveroja on nykyrahassa $25-$100 per MWh. Megawattitunnin tuottamiseen tarvitaan noin 400 kiloa hiiltä.
LFTR-reaktorityyppi[2] on vielä tällä hetkellä pitkälti kokeellinen. Projekteja on meneillään muutamia. Fuji MSR-reaktoriprojekti on hakemassa rahoitusta voimalaa varten, ja sen on tarkoitus käyttää jo 1960-luvulla Oakridgessä pitkälti toimivaksi todettua teknologiaa. Kiinalaisilla on oma projektinsa, joka tähtää kahden koereaktorin rakentamiseen 2017, ja tämän jälkeen noin 100MW proof-of-concept reaktorin rakentamiseen; aikajanaa en tunne, mutta wikipedian mukaan julkilausuttu aikajänne on 20 vuotta. Kirk Sorensenin Flibe Energy taas tähtää pieniin modulaarisiin LFTR-reaktoreihin. Sorensenilla on sivusto energyfromthorium.com, jossa hän hypettää LFTR-teknologian puolesta. Otan lähteen hieman skeptisenä vastaan tässä vaiheessa.
Lukuja hinnasta on vaikea saada, Sorensen hypettää pienten modulaaristen reaktorien pääsevän lopulta kaupallisessa tuotannossa 10 dollariin megawattitunnilta; tämä lienee realistinen alaraja hinnalle. Toteutuessaan se tarkoittaisi, että mitään erillisiä toimia ei käytännössä tarvittaisi; LFTR-teknologia korvaisi hiilen ilman sen kummempia kysymyksiä. Lienee realistista lähteä siitä oletuksesta että tähän luottaminen olisi äärimmäistä optimismia ja pitkälti perusteetonta. Sorensenin keskeinen viesti on, että LFTR-sukuinen teknologia olisi paras veikkaus siitä, mikä tulee ratkaisemaan hiilenpolton. [lähde]
Ehdotin - aivan vakavissaan, mutta se tulkittaneen vitsiksi - Soininvaaran blogissa kansallista pitkän aikaväli strategiaa ydinvoimaan. Kirjoitan tämän auki tähän. Käytetyn polttoaineen käsittely muodostaa "ydinjätteen" käsittelykustannuksista suurimman osan. Tämä jäte on myös ongelma, koska siinä on paljon sellaisia isotooppeja, jotka ovat sekä myrkyllisiä että riittävän radioaktiivisia ollakseen senkin vuoksi erittäin haitallisia. Yritin kaivaa teksteistä tietoa, mitä käytetyn polttoaineen käsittely ja käsitellyn polttoaineen hautaaminen tulevat maksamaan. Prosessissä käytetystä polttoaineesta saadaan kyllä vielä käyttökelpoista polttoainetta ja sen myyntihinta pitää vähentää. Nettokustannus ei kuitenkaan ole pieni, ja siksi jätteenkäsittely on, tonnia kohden laskettuna, hyvinkin arvokasta puuhaa.
LFTR-reaktori ja monet muut nestemäisiä suoloja polttoaineenaan käyttävät reaktorit kykenevät polttamaan merkittävän osan ydinjätteen energiapitoisista isotoopeista huomattavasti nopeammin radioaktiivisuutensa menettäviksi isotoopeiksi. Plutonium, neptunium, americium ja curium voidaan erotella käytetystä polttoaineesta ja lisätä suoraan mukaan LFTR:n polttoaineen sekaan melko suurina pitoisuuksina. LFTR:n polttoainesyklistä tuleva radioaktiivinen jäte on korkea-aktiivista sekin, mutta siinä on hyvin vähän erittäin pitkäikäisiä isotooppeja, ja se menettää radioaktiivisuutensa nopeasti.
Se, mitä ehdotin oli, että Suomessa polttoaineen varastoinnin "loppusijoittamisen" sijaan pyrittäisiin sellaiseen tilapäiseen sijoittamiseen, jonka ei ole tarkoituskaan olla lopullista, vaan odottaa mainitun teknologian kypsymistä. Tällä hetkellä Suomeen ei saa tuoda käsiteltäväksi tai varastoitavaksi ydinjätettä ulkomailta. Määrät, joista jätteen osalta puhutaan, ovat kuitenkin absoluuttisestiottaen pieniä. Sallimalla liiketoiminta, jossa jätettä otetaan vastaan korvauksesta, saataisiin arvokkaita "vienti" tuloja. Näillä tuloilla voitaisiin rahoittaa käytetyn polttoaineen käsittelyä sellaiseen muotoon, että LFTR-reaktori kykenee sitä hyödyntämään. Jäljellejäävä polttoaine olisi huomattavasti vaarattomampaa. Tämä tietenkin maksaa, ja kuka ikinä tällaiseen liiketoimintaan lähtee, joutuu kantamaan merkittävän riskin siitä, että teknologia ei kypsy tai osoittautuu kannattamattomaksi.
Norjalla oli joitain vuosia sitten suunnitelma toriumreaktorien kehittämiseksi. Norjassa on mittavat toriumvarat. Suomi on lähellä, ja täällä tuotettua täydennyspolttoainetta ei tarvitsisi kuljettaa pitkiä matkoja tiheään asuttujen tai poliittisesti epästabiilien alueiden läpi. Toinen vaihtoehto olisi rakentaa tällaisia reaktoreita Suomeen ja rahoittaa ne mainitulla ydinpolttoaineen tuonnilla. Tämän kannattavuus on tietenkin oma kysymyksensä, ja siihen en tässä osaa antaa vastausta. Kuitenkin, jos on edes jotenkin todennäköistä että se olisi kannattavaa - turvallisuusnäkökohdat huomioiden - niin se kannattaisi ehdottomasti sallia.
Lähteet
1. Wikipedia: Cost_of_electricity_by_source2. Wikipedia: LFTR
Jälkisanat
Kun lähdin kirjoittamaan tätä, toivoin että löytäisin paremmin lukuja täydentämään tätä päättelyä ja että pääsisin johonkin lopputulokseen. Olin kuitenkin liian kiireinen tehdäkseni kovin tarkkaa taustatyötä. Koska en usko sellaiseen mielisairaaseen kuvitelmaan kuten että kaikkien ajatusten pitäisi olla valmiita ennen julkaisemista, enkä ole perfektionisti, julkaisen tämän nyt. Se ei oikeastaan sisällä sitä argumenttia jota implisiittisesti tavoittelin, mutta ehkä se toimii jonkun keskustelun pohjana.keskiviikko 2. tammikuuta 2013
49, eli uuden vuoden arki.
Olen päätynyt kirjoittamaan nyt vähemmän kuin olin alunperin toivonut. Tarkoitukseni oli esimerkiksi kirjoittaa toinen kirjoitus LFTR-reaktoreista ja toriumista ydinpolttoaineena, mutta se jäi kokonaan koska olen ollut yhtäältä kiireinen työssä ja toisaalta myös vapaa-aikana. Lisäksi tarkoituksenani oli kirjoittaa diskurssianalyysiä Presidentti Niinistön uudenvuodenpuheesta, mutten ole ehtinyt oikeastaan edes kerennyt sitä ajatuksen kanssa lukemaan.
Deadlinet painavat edelleen päälle, sen lisäksi että muuttovalmisteluihin kuluu aikaa nyt, kun arvioituun Suomeen palaamiseen on tasan 7 viikkoa aikaa.
Palaan asiaan siis hieman myöhemmin. Toivottavasti. Nyt tyydyn toivottamaan lukijoilleni hyvää alkanutta vuotta.
Deadlinet painavat edelleen päälle, sen lisäksi että muuttovalmisteluihin kuluu aikaa nyt, kun arvioituun Suomeen palaamiseen on tasan 7 viikkoa aikaa.
Palaan asiaan siis hieman myöhemmin. Toivottavasti. Nyt tyydyn toivottamaan lukijoilleni hyvää alkanutta vuotta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)