Suomeenpaluuseen on 11 viikkkoa ja 1 päivä, mikäli suunnitelmat osuvat kaikki kohdilleen. Muuttofirman kanssa en ole vielä tehnyt sopimusta, mutta tarjouksen sain. Työnantaja onnekseni maksaa muuton, muussa tapauksessa en toisi täältä mitään Suomeen, koska se tulisi liian kalliiksi. Tänne muutettaessa otimme mukaan vain vaatteita matkalaukuissa, koska meillä ei saapuessa ollut asuntoa.
78 päivää on yhä yli viidesosa vuodesta. Se on pitkähkö aika normaalielämässä, mutta edessä on sukulaisten vierailuja tänne jouluksi, uusi vuosi, matka Legolandiin Malesiaan, mahdollisesti muuta matkustelua ja erilaisia retkiä. Pojilla on harrastusten puitteissa vielä paljon tehtävää ja tavoitteita: Vanhemmalla pojalla on vielä toistakymmentä tennistuntia, ja pojilla on vielä todennäköisesti yksi TKD:n vyökoe. Minulla on kolme paperin deadlinea vielä jäljellä. Eli reissu ei ole todellakaan vielä ohi. Mutta ehkä juuri loppuun pakkautuva kiire - tämäkin kirjoitus on viivyttelyä, kun minun pitäisi debugata työkalua jonka esittelyn yritämme saada julkaistua NASAn järjestämässä konferenssissa ensi vuonna - saa aikaan sen, että aika tuntuu lyhyemmältä kuin kuvittelisi.
Olen selvästi liian vanha postdociksi. Tämä liittyy edellisiin kirjoituksiin koulutuspolitiikasta ja tasoryhmistä, edelleen jossain määrin sivujuonteenomaisesti. Monet kommentoijat ovat ottaneet asiaan (tasoryhmistä) kantaa henkilökohtaisten kokemustensa pohjalta. Itse koetan yleensä välttää tällaista; muodostan kyllä toisinaan mielipiteitä, jyrkkiäkin, henkilökohtaisten kokemusten perusteella. Esimerkiksi negatiiviset ja jyrkät mielipiteeni tekijänoikeuksista liittyvät omiin (vähäisiin) kokemuksiini musiikin saralla. Kuten toisaalla sanoin, omat käsitykseni tasoryhmistä olivat aiemmin puhtaasti tällä tavalla muodostuneita, koska olin yläasteella kokenut tasoryhmät hyödyllisiksi.
Soininvaara otti blogissaan HS-raadin kysymykseen lyhyttutkinnoista positiivisen kannan. Kirjoitin itse kirjoitukseen kommentin, enkä sinänsä kommentoi itse lyhyttutkinnon ominaisuuksia. Koetan maalata asiaa hieman leveämmällä pensselillä, osana tästä on uusimman SCIAM-Mindin numeroteema "neroudesta", ja se sivuaa lahjakkaiden lasten koulutusta.
Korostan etten yritä väittää itse olleeni lahjakas lapsi. Minulla on omakohtaista kokemusta, jonka olen vasta vanhemmalla iällä koettanut jotenkin ymmärtää laajemmassa kontekstissa. Olen päätellyt jälkikäteen, että olisin todennäköisesti hyötynyt siitä, että noin 14-vuotiaana olisin voinut edetä matematiikan, fysiikan ja vastaavien opinnoissa nopeammin kuin koulussa tehtiin ja että minulta olisi jotenkin edellytetty vaativamman materiaalin hallintaa. Koulussamme oli tasoryhmät kyllä, ja osaksi niiden ansiosta olin yläasteella järjestetyssä valtakunnallisessa matematiikkakilpailussa oman kouluni paras ja muistaakseni Tampereen (tai jonkin kaupunginosakokonaisuuden; en osaa sanoa) toiseksi paras. Tämä ei kuitenkaan herättänyt missään tahossa mitään mielenkiintoa, enkä itsekään noteerannut sitä mitenkään. Hukkasin esimerkiksi kaupungintalolla minulle myönnetyn kunniakirjan melko pian. Sain keväällä kyllä jonkinlaisen tunnustusstipendin koulustakin, mutta siinä oli kaikki. Asia ei millään lailla tuntunut yleisesti kiinnostavan ketään. Huomiotta jäivät myös muutamat saavutukset. Tämä tapahtui muistaakseni vuonna 1990-1991, eli 20 vuotta sitten. Uskoisin että koulujärjestelmä on tästä muuttunut. Pidän jälkikäteen ajatellen kummallisena, että esimerkiksi oppilaanohjauksessa ei millään tavalla kiinnitetty tähän huomiota, ja päädyinkin lukioon, jonka oppilaat eivät edes saaneet osallistua lukiolaisten vastaaviin valtakunnallisiin kokeisiin.
SCIAM:in teksti sai minut kuitenkin harmistumaan näin 20 vuotta myöhässä. Tekstissä viitattiin australialaiseen tutkimukseen - ja nyt joudun toteamaan etten sitä ole lukenut, joten olen referoinnin varassa - jossa 60 erityislahjakasta nuorta oli seurattu pidemmän aikaa. Näistä 17 oli laitettu "kiihdytettyyn opetusohjelmaan", ja loput olivat edenneet enemmän tai vähemmän normaalia tahtia. Kiihdytetyssä opetuksessa olleet olivat myöhemmin saavuttaneet ammatillisesti ja sosiaalisesti kaikenlaista ja kokivat olevansa elämäänsä tyytyväisiä. Sensijaan normaalitahtisilla oli selkeästi vaikeuksia, heidän joukossaan oli koulutuksesta kokonaan pudottautuneitakin. Korostan ties kuinka monennen kerran, että en väitä olleeni erityislahjakas, ainakaan niin kuin ko. tutkimuksessa oli mainittu, mutta tämä resonoi omassa elämässäni. Valmistuin DI:ksi kohtuuajassa, sain tutkinnon valmiiksi neljässä ja puolessa vuodessa. Väitöskirjaan menikin sitten 6 vuotta, ja vielä väittelemisen jälkeenkin tutkimus ja muu homma ovat olleet melko pedestrian. Muistan lukioaikoinani kokeneeni valtavan kovaa paloa tehdä jotain älyllisesti haastavampaa. Sensijaan käytin aikaani pääosin tietokonepeleihin ja pommien rakentamiseen. Reaktioyhtälöt kun heräävät ihan uudella tavalla henkiin kun niitä pääsee käytännössä toteuttamaan.
Toivon että koulujärjestelmä on nykyisin tarkoituksenmukaisempi. Itselläni asiat menivät hyvin, mutta uskon että Suomessa on joka ikäluokassa lukuisia minua selvästi lahjakkaampia yksilöitä, joilla ei käy niin hyvä tuuri kuin minulla on käynyt. Näen omassa menneisyydessäni paljon sellaisia riskejä, joita "systeemi" otti, kun pienellä panostuksella olisi voitu pelata varman päälle ja saada kaltaiseni laiska yksilö toimimaan vielä hieman paremmin yhteiskunnan hyväksi. Enkä viittaa nyt kollektivistiseen ajatukseen siitä, että yksilön tehtävä on hyödyttää yhteiskuntaa, vaan siihen että järjestelmä ei perustuisi oletukselle että kaikki ovat keskimääräisiä. Itse en ole mikään poikkeus, kuten totesin, vaan pikemminkin sääntö sille osalle porukasta joka tasoryhmissä tms, sijoittuisi sinne ehkä parhaimpaan 10 prosentin joukkoon. Paras 10% ei ole mikään "poikkeus", vaan lähes jokaisessa koululuokassa on yksilöitä jotka siihen kuuluvat.
Singaporen systeemi kyllä poimii - tai pyrkii poimimaan - yksilöt tästä porukasta, mutta epäilen että se osin epäonnistuu, koska systeemi on viritetty ahkerien, systemaattisten ja yksityiskohtien kanssa tarkkojen yksilöiden bongaamiseen. En osaa rehellisestisanoen sanoa, miten suomalainen systeemi nykyisin toimii.
6 kommenttia:
Minusta on toisinaan outoa se, että joissain kouluaineissa (kuten vaikkapa luonnontieteet) oletetaan, että lahjakkuus pitäisi jalostaa koulussa, mutta toisissa (kuten vaikkapa liikunta) oletetaan, että lahjakkuus jalostetaan vapaa-ajan harrastuneisuuden kautta.
Tasoryhmissä ongelmana näen ennemmin kuitenkin liian karkean jakautumisen ryhmiin jonkunhetkisen tason perusteella, jonka jälkeen vaihto toiseen ryhmään käy vaikeammaksi, ja toisaalta ryhmät ovat edelleen hyvin heterogeenisia esimerkiksi oppimistyylien suhteen.
Enemmän potentiaalia näkisin opetusmenetelmien muuttumisessa ns. flipped classroom -suuntaan, joka sallii paremmin omaehtoisen etenemisen ilman tasoryhmäjakoja: http://maot.fi/
Ero on siinä, että koulun ulkopuolella ei juuri ole mitään palveluita ja foorumeita, joissa tällaista lahjakkuutta voisi jalostaa.
Minulla ei ole mitään erityisempää syytä eikä perustetta kannattaa tai vastustaa mitään partikulaarista järjestelyä. Omalla kohdallani koin tasoryhmät toimiviksi yläasteikäisenä, ne paransivat minun oppimistulostani, mutta koen että se ei yksin riittänyt, ja mitään oppilaanohjausta tai vastaavaa ei ollut.
Olen itse ollut aina tavattoman laiska harrastamaan mitään yksin, tarkoitan siis ilman että on jokin paikka jossa voin osallistua ja saada virikkeitä muiden kanssa tekemisestä, jakaa ideoita ja ajatuksia jne. Tällaista foorumia ei nuoruudessani yksinkertaisesti ollut, ainakaan sellaista ei mitenkään osoitettu tai siitä ei puhuttu.
Väittäisin että liikunnallisesti lahjakkaille sopivista harrastusmahdollisuuksista on paljon enemmän valinnanvaraa ja tietoa. Minulla oli yksi vähän vanhempi kaveri, jonka kanssa olimme kiinnostuneita mm. elektroniikasta ja kemiasta. Jos minulla ei olisi ollut tätä kaveria, en todennäköisesti olisi koskaan luonnontieteitä harrastanut senkään vertaa kuin nuorempana tein.
Sivukommenttina:
En ollut koskaan erityisen hyvä laskennossa. Ihmettelin sitä, miksi niin monet kammoksuivat "kaavoja" koska minulle algebra ja ylipäätään symboleilla ja abstraktioilla operoiminen oli aina tavattoman luontevaa.
Kasittaakseni lasten kypsymisnopeus vaihtelee suuresti.
Onko vaarana, etta varhaista kypsymista pidetaan merkkina lahjakkuudesta, tahi myohaista kypsymista merkkina tyhmyydesta?
Eli vertailtaessa samanikaisia oppilaita kypsyyserot voivat olla huomattavia, ja tama voi vaikeuttaa lahjakkuuden havaitsemista.
Urheilussa todella nuorina hyvia tuloksia tekevat harvoin nousevat huipulle.
On tällainen riski tietenkin olemassa. Alakoulun opettajani piti minua vajaaälyisenä, koska en osannut olla hiljaa paikallani koulussa ja koska suutuin helposti. Opettaja myös pakotti kumittamaan matematiikan kirjan tehtäviä joita olin tehnyt etukäteen, ja kieltäytyi tarkastamasta ovatko ne edes oikein.
Tällainen riski ei kuitenkaan ole minusta mikään perustelu sille, että oppimateriaalia ja oppimisympäristöä voi joustavasti säätää niin että se soveltuu oppilaan senhetkiselle kypsyydelle.
Lähetä kommentti