Kyösti.

Veimme aamulla uroskoiran lääkäriin, koska se ei syönyt; pennusta asti loputtoman ahneesta koirasta näki kyllä, että se oli sairas. Iloisesti ja reippaasti se silti lähti esimerkiksi aamulla kävelylle. Ajattelin, että sillä on varmaan diabetes, koska se virtsasi ja joi tolkuttomia määriä. Lääkäri ultrasi ja totesi suuren kasvaimen pernan ympärillä. Pernaa lähdettiin poistamaan, mutta kasvaimia oli kaikkialla, joten Kyöstiä ei sitten enää herätetty nukutuksesta.

Hain koiran vuoden 2002 alussa Helsingistä. Se oli ahne jo silloin, söi muiden saman pentueen pentujen ruoat, joten se kuulemma piti ruokkia erikseen. Se oppi helposti kaikki temput, koska se teki mitä tahansa herkkujen eteen. "Herkuksi" kelpasi porkkana tai vaikka kurkunsiivu. Se piti ihmisten seurasta, tosin pieniä lapsia se pelkäsi. Se myös mielellään katseli olohuoneen ikkunasta (kuten kuvassa).

On jotenkin vaikea hyväksyä, että sitä ei enää koskaan näe. Kuolemaa olen nähnyt tarpeeksi ymmärtääkseni miten tämä tunne muodostuu, mutta koiran kohdalla tunne on jotenkin erilainen. Se oli ensimmäinen todella oma koirani, vaikka olin jo lapsesta asti pitänyt koirista aivan erityisen paljon. En todennäköisesti koskaan hanki uutta lemmikkieläintä.