Kevät etenee.

Ajoin tänään sumuisen kaupungin läpi töihin. Olisin muuten mennyt bussilla, nyt kun vaimokin käy pyörällä, mutta nuorempi poika lähtee tarhapäivän jälkeen Poriin tätinsä kanssa, enkä viitsinyt roudata turvaistuinta bussilla.

Yliopisto on tavattoman hiljainen tällä viikolla. Sain viime viikolla taas viestin:

Dear Xxxxx,

I am glad to inform you that your paper:

TITLE: Xxx Xxxxxxxx Xxxx xx XxxxxxxX
AUTHORS: X. Xxxxxxx and X. Xxxxxx

has been accepted for publication in the special issue of
Fundamenta Informaticae.

Se on sitten kolmas tänä vuonna jo. FI on lisäksi ihan oikea lehti, mikä tekee tästä vielä arvokkaamman. Kahden paperin kohtalo on tällä hetkellä auki, ja yhtä olen par'aikaa kirjoittamassa.

Tavallaan tässä on jotain huiman turhauttavaa. Menestyksen mittarina julkaisujen määrä on vähintään kyseenalainen. Olen viimeisen 8 kuukautta keskittynyt lähinnä tekemään mahdollisimman monta julkaisua, ja se näyttää tuottavan hedelmää. Mutta tieteellisen tuloksellisuuden mielessä tämä on mitätön parannus. Toisaalta, koska julkaisujen ja viittausten määrä omiin papereihin (joka sekin on ollut nousussa) myös tuottaa mielihyvää, ei tämä varsinaisesti haittaa minua.



Aion pääsiäisviikonloppuna rakentaa poikien puumajaan katon. Meillä on myös vaimoni kanssa lauantaina hääpäivä, jota aiomme pitkästä aikaa oikeasti juhlistaa jotenkin. Jos Forecan täsmäsääennuste on edes jotenkuten kohdallaan, iltapäivällä on mukava ilma kävellä hieman pidempi matka luonnon helmassa.

Muuten, huomasin tuossa taannoin, että vastoin luulojani, olin todella hävittänyt lopullisesti tällä blogilla ennen elokuuta 2008 olleet kirjoitukseni. Mukana oli myös muutama fiktiivinen jatkokertomus, joita jäin itse kaipaamaan. Jos joku tietää, löytyvätkö ne jotenkin vielä internetistä, niin olisin kiinnostunut.

Kyösti.

Veimme aamulla uroskoiran lääkäriin, koska se ei syönyt; pennusta asti loputtoman ahneesta koirasta näki kyllä, että se oli sairas. Iloisesti ja reippaasti se silti lähti esimerkiksi aamulla kävelylle. Ajattelin, että sillä on varmaan diabetes, koska se virtsasi ja joi tolkuttomia määriä. Lääkäri ultrasi ja totesi suuren kasvaimen pernan ympärillä. Pernaa lähdettiin poistamaan, mutta kasvaimia oli kaikkialla, joten Kyöstiä ei sitten enää herätetty nukutuksesta.

Hain koiran vuoden 2002 alussa Helsingistä. Se oli ahne jo silloin, söi muiden saman pentueen pentujen ruoat, joten se kuulemma piti ruokkia erikseen. Se oppi helposti kaikki temput, koska se teki mitä tahansa herkkujen eteen. "Herkuksi" kelpasi porkkana tai vaikka kurkunsiivu. Se piti ihmisten seurasta, tosin pieniä lapsia se pelkäsi. Se myös mielellään katseli olohuoneen ikkunasta (kuten kuvassa).

On jotenkin vaikea hyväksyä, että sitä ei enää koskaan näe. Kuolemaa olen nähnyt tarpeeksi ymmärtääkseni miten tämä tunne muodostuu, mutta koiran kohdalla tunne on jotenkin erilainen. Se oli ensimmäinen todella oma koirani, vaikka olin jo lapsesta asti pitänyt koirista aivan erityisen paljon. En todennäköisesti koskaan hanki uutta lemmikkieläintä.