Soininvaaran blogilla on ollut kiivasta keskustelua IPR:stä, sekä copyright- tyyppisestä että patenteista.
Omat näkemykseni lienevät jo selviä lukijoille tässä vaiheessa muilta osin, mutta en ole vielä käsitellyt yhtä "henkisen omaisuuden" lajia, eli tavaramerkkejä.
Tavaramerkki on tietyssä mielessä helpoin, tietyssä mielessä ongelmallisin käsiteltävä tässä yhteydessä. Yhtäältä tavaramerkki on jonkun "omaisuutta" samassa kieroutuneessa mielessä kuin jokin bittijono on jonkun "omaisuutta". Tämä on kuitenkin sivuseikka oman tarkasteluni kannalta. Sivuutan nyt sellaiset tavaramerkkeihin liittyvät ylilyönnit kuten jonkin nimenomaisen värin "omistaminen" tai sen, että joku voi omistaa tavaramerkkinään esimerkiksi jonkin yleisesti käytössä olevan ilmaisun. Esimerkiksi vuoden 2012 olympialaistentm kohdalla on tapahtunut paljon ylilyöntejä.
Tavaramerkkiä voidaan kuitenkin pitää tunnisteena aivan samaan tapaan kuin jonkun henkilöllisyyttä. Siksi en ole argumentoinut, enkä aio argumentoida, että tavaramerkkejä saisi vapaasti kopioida omiin tuotteisiinsa, ainakaan silloin, kun on vähääkään erehtymisen vaaraa. Sellaista voisi pitää petokseen verrattavana tekona, eikä minun mielestäni tarvita erillistä "omaisuuden" käsitteen pahoinpitelyä tällaisen tulkinnan tekemiseksi.
Toinen keskustelussa esiin noussut asia oli salassapitosopimus. Jostain syystä IPR-puolustajat tulkitsevat asian niin, että jos kopiointi on sallittua, niin se jotenkin on pakollista ja toisaalta, ettei kahdenvälisiä sopimuksia salassapidosta voisi tehdä. Vaikka pidän salassapitosopimuksia muista syistä epäilyttävinä ja ongelmallisina, ne eivät minusta ole millään tavalla kytköksissä tekijänoikeuteen.
Esimerkiksi on täysin normaalia, että neuvoteltaessa jostain isoista yrityskaupoista, tehdään salassapitosopimus, joka kieltää neuvottelujen vuotamisen ulkopuolisille. Sopimus on neuvotteluun osallistuvien keskinäinen sopimus, sillä on tietty voimassaoloaika ja sopimustekstissä mainitaan sanktiot rikkomuksista. On jotenkin omituista päätellä, että tällaisia sopimuksia ei voisi tehdä, jos bittien kopioiminen olisi oletusarvoisesti sallittua.
Nykyinen tekijänoikeuslakihan sanoo käytännössä, että mitään ei saa kopioida jos ei erikseen ole lupaa. Esimerkiksi minun blogitekstieni kopioiminen on "laitonta" ilman lupaani, mikä on vähintään omituista, ottaen huomioon että tämäkin teksti on kaikkien luettavissa heti kun olen painanut "julkaise teksti"-nappia.
Soininvaaran blogissa tuli esimerkkinä elokuvien teatterilevitys. Esimerkiksi teatteri voi tehdä elokuvayhtiön kanssa sopimuksen, että näyttää omassa teatterissaan elokuvaa, mutta ei tee siitä kopioita muille. Tällainen sopimus on aivan pätevä, enkä näe miten sellaisen sopimuksen tekemiseen vaaditaan erikseen "tekijänoikeutta".
Ongelmalliseksi asia menisi tietysti siinä vaiheessa, jos jokainen äänilevyn ostaja joutuisi allekirjoittamaan sopimuksen levy-yhtiön kanssa. Tämä jos mikä olisi tehotonta. En silti kuitenkaan vastusta tällaista sopimusoikeudellista menettelyä. Niin raskaan menettelyn kustannukset olisivat niin suuret, että monopolistien olisi todennäköisesti kannattavampaa keskittyä etsimään keinoja saada tuloja markkinoilta ilman monopolisointia.
5 kommenttia:
Olen kyllä hivenen kyynisempi tuon suhteen, että monopolistit välttelisivät raskaita menettelyjä kulujen takia. Esim. kaikki nykyisten musiikkimonopolistien toimet viittaavat päinvastaiseen. Ajatus kai lienee, että monopoliin on joku synnynnäinen oikeus, joten se pitää turvata säätämällä lakeja, ja kulut ovat sivuseikka. Ne voi aina maksattaa asiakkaalla.
Monopolistit eivät tietenkään välttele raskaita menettelyjä kulujen takia, mutta jos kyseessä on kahdenvälinen sopimus, jonka valvomiseen ei voi käyttää veronmaksajien rahaa tms. ilmaista apua, ei sellaiseen kannata ryhtyä.
Monopolistien toiminta perustuu juuri siihen ajatukseen, että monopoliin on luonnollinen tai synnynnäinen oikeus, mutta tätä oikeutta täytyy jotenkin toimeenpanna. Jos toimeenpanon maksattaminen muilla ei onnistu, niin monopolistille tulee usein rahallisesti kannattavammaksi luopua monopolistaan.
Asiakkaallahan ei voi maksattaa enempää kuin asiakkaalla on maksukykyä. Miljoonakorvaukset yksinhuoltajaäideiltä ovat lähinnä pelote muille, eivät mikään realistinen keino hankkia näiltä rahaa.
Luulen, että monopolistit eivät pyri maksimoimaan ensisijaisesti rahaa vaan valtaa, ja toissijaisesti rahaa lyhyellä tähtäimellä. Siitä johtuu innovaattorin dilemma. Samasta syystä musiikkiteollisuudessa ei haluta sopeutua.
Olen kovasti myöhässä kommenttieni kanssa, mutta silti:
Miten sopimuksen allekirjoittaminen levy-yhtiön kanssa eroaisi, ostotapahtumasta, jossa jokainen tietää, että levyn levittäminen ja kopiointi ja julkinen esittäminen ovat kiellettyjä. Eikö levy-yhtiön kanssa ostaja nimenomaan tee tuollaisia sopimuksia. Jos kassalla tai nettikaupassa sähköisillä tunnuksilla allekirjoittaisi tuollaisen sopimuksen, niin eroaisiko se paljoa nykytilanteesta.
Rikkomusten valvominen olisi yhtä vaikeaa. Kuinka hyväksyttyä sitten on se, että melko sattumanvaraisesti jotkut jää kiinni ja saa tuntuvat sakot toiminnasta, joka on melko yleistä, mutta silti kielletyksi tiedettyä. Liikennerikkomuksista sakottaminen on aika lailla sellaista toimintaa.
En hirveästi ole tutustunut asiaan, mutta ongelma on kai se, että tieto ei pääse yleistymään ja on epäselvää, että mikä on sellainen tuotos, jonka voi sanoa omistavansa. Ihan tärkeitä ongelmia.
Mutta jos tulot täytyy hankkia mainoksilla ja tipeillä, niin on kalliita tuotoksia jotka jää tuottamatta. tietylle kulttuurituotteelle voi olla vain tietty pienehkö yleisö. kustannukset on niin suuria, että rahaa menee yhtä potentiaalista kuluttajaa kohtaan yhtä paljon kuin jauhelihapaketin tuottamiseen.
Voisihan jauhelihankin tuottaa mainostuloilla ja lahjoituspyynnöillä, ehkä. Ei ehkä. Halvemmat elintarvikkeet ehkä, mutta tarvitaan transaktioita, joissa rahakin liikkuu, jos mainostuloilla rahat hankitaan.
Asia on minulle liian monimutkainen. Mietin vain tuota levynostajan sopimusta.
Tekijänoikeuksien ja kahdenvälisten sopimusten ero on siinä, että jos henkilö X lataa jotain torrenttia, hän nykytilanteessa syyllistyy teoriassa rikokseen, koska torrentti toimii niin, että lataaja samalla jakaa tiedostoa eteenpäin. Näin siis vaikka kopiointi itselle olisi sallittua.
Sensijaan torrentin ladatessaan X ei voi rikkoa mitään sopimusta. Se, joka tiedoston on alunperin laittanut jakoon, voi toki rikkoa oman sopimuksensa, mutta joku muu ei.
Minusta on myös vähän kummallista argumentoida, että täytyyhän ne rahat jostain saada. Miksi muka täytyy, mikä luonnonlaki se on, että jollekin taholle pitää ohjata rahaa?
Lähetä kommentti