tiistai 24. helmikuuta 2009

Supervoimat.


Diskurssit ovat puhetapoja, jotka muokkaavat todellisuutta. Eivät tietenkään niitä fyysisiä objekteja, joita me koskettelemme tai pällistelemme, vaan sitä, miten me puhumme niistä toisillemme, mitä pidämme olennaisena ja mikä on mielestämme erottava tekijä kahden eri ilmiön tai objektin välillä. Toisin kuin akateemiset merkitystieteilijät, en pyri pätemään vaikeaselkoisuudella, joten en mene tähän teoriaan syvemmälle. Meidän on vain ymmärrettävä, että se, miten puhumme asioista, liittyy siihen, miten ajattelemme ja miten toiset ajattelevat asiasta. Vain jaettu on todellista, ja siksi todellisuus rakentuu pääosin sosiaalisesti. Tarkemmin sanoen, ne erot, joita voidaan löytää eri tavoissa kokea sama fysikaalinen ilmiö, on tuotettu sosiaalisesti. Ne eivät siis ole näiden fysikaalisten ilmiöiden ominaisuuksia.

Sosiaalitieteet kiinnostivat minua nuorena, mutta niissä minua häiritsi aina se, että ne keskittyivät analysoimaan näitä partikulaarisia eroja tuottavia mekanismeja. Joskus - en tiedä koska, kun en ole sosiaalitieteiden asiantuntija - historian saatossa niiden harjoittajat huomasivat, että käytetty metodi on myös osa sosiaalisesti tuotettua todellisuutta ja siten koko tutkimuskenttä on itsensä sulkeuma; tutkimus on osa tutkittavaa kohdetta. Tämä takaisinkytkentä on ilmeisesti nähty oikeutuksena sille, että saa puhua mitä sylki suuhun tuo ja myös sille, että mikä tahansa oma poliittinen agenda olisi paitsi luvallista, myös aivan pakollista, ujuttaa mukaan. Suomen oloissa me tietysti kaikki tiedämme, mikä se agenda on.

Sosiaalisista ongelmista puhumista - siis ongelmien diskursseja - värittää eräänlainen supersankarieetos. On olemassa rahvas, normot, jästit, keskiluokka, heterot, miehet, valkoiset, jne. porukka, jolla ei ole supervoimia. Heidän roolinsa on olla statisteja, häiritseviä, ennakkoluuloisia, pelokkaita. Jokaiselle Ryhmä-X-sarjakuvia lukeneelle tai ehkä nuoremmalle polvelle, Heroes-tv-sarjaa seuranneelle on selvää, ettei tällainen tavallinen karja, jolla ei ole supervoimia, pysty mihinkään, eikä sitä pidä kuunnella.

Siksi sosiaalisista ongelmista puhuvat julkisuudessa homoseksuaalit ja etnisten vähemmistöjen edustajat. Siksi uskottavuutta hakeakseen täytyy hankkia makkaratukka ja pitää turbaania päässään. Jotta ihmisellä voisi olla jotain relevanttia sanottavaa sosiaalisesta todellisuudesta, hänen sosiaalisen todellisuutensa pitää olla poikkeava. Nämä poikkeamat "normista" ovat ikäänkuin supervoimia. Niiden rooli julkisessa keskustelussa on myös samanlainen. Itse poikkeavuuteen ei voi vedota.

Aivan samaan tapaan supersankarien vakavimpia ongelmia ei voi ratkaista supervoimilla, ne ovat tavallisia teini-ikäisten pelkoja, konflikteja auktoriteettien kanssa, ristiriitaa yksilöllisyyden ja ryhmäpaineen välillä, kodin ja työn yhteensovittaminen. Ryhmä-X:ssä oli aikanaan myös teemana eksplisiittinen syrjinnän pelko; rahvas vihaa ja pelkää erilaisuutta ja erityisesti supersankareita.

Tällä ajattelulla on rajansa, aivan kuten supervoimillakin. Toisinaan sarjakuvissa esiintyy metatekstiä, jossa joku "rahvaan" edustaja kokee samantapaisia ongelmia kuin supersankarit. Tarkoituksena on alleviivata allegoriaa. Status quo palautetaan pian. Mölinä siitä, miten valkoiset heteromiehet dominoivat keskustelua, peittää taas alleen kaiken sen, mitä oli sanottu.

24 kommenttia:

Teemu kirjoitti...

Ei näin. Eräs amerikkalainen tutkija, nimi ei tule nyt mieleen, havainnoi että yhteiskuntatieteet on (Amerikassa) julkisuudessa vanhan freak shown korvike, eli kaikki kummallisuudet kaivetaan esiin hämmesteltäviksi. Tämän takia erikoiset ihmiset pääsevät esiin, ja se varmaan osittan luo kannustimia heidän tutkimiseen.

Muodikkaasti tätä voisi kutsua huomiotaloudeksi, sosiologi voisi sanoa että uutuuden itseisarvo kuuluu modernismin eetoksen tai jotain vastaavaa. (En ole harrastunut hetkeen, jargoni ruosteessa.) Jos haet takaa tätä, niin olen varauksin samaa mieltä. En tekisi tästä sen kummempia tieteenalaa koskevia johtopäätöksiä, sama ilmiö näkyy yhteiskunnassa laajemmin.

Toisaalta on täysin asiallista tutkia jotain ilmiötä sen poikkeustilojen kautta, vähän niin kuin tietojenkäsittelijä tutkii bugeja. Poikkeamat auttavat ymmärtämään normaalitilannetta.

Mutta se että valkoinen heteromies ei pääsee ääneen on täyttä potaskaa. Kun puhutaan alkoholismista, lapsiperheiden ongelmista, irtisanomista, jne. mistä nyt yleensä puhutaan ja mitä tutkitaan, niin tämä koskee mitä suurimmassa määrin valkoisia heteromiehiä. Tässä maassa poltetaan rahaa nimenomaan alkoholismin eikä esimerkiksi sukupuolivähemmistöjen tutkimiseen.

Se mistä oikeasti rutistaan, on että valkoinen heteromies ei pääsee ääneen vähemmistönä, ja sitä kautta voi tavoitella jotain uhristatusta. Näin ihan siitä yksinkertaisesta syystä että valkoiset heteromiehet eivät ole vähemistö eivätkä historiallisesti keskimääräistä päähänpotkitumpi ryhmä. Se että tästä uhristatuksesta kilvoittelee usein huonoin ja tarkoitushakuisin perustein yksi jos toinenkin huonoin ja tarkoitushakuisin perustein perustein määritelty vähemmistö, ei tee yhtään uskottavammiksi tai vähemmän naurettavaksi vastaavia yrityksiä valkoisten heteromiesten kohdalta. Esimerkiksi viime aikainen keskustelu seksin saannin epätasa-arvoisuudesta.

Tiedemies kirjoitti...

Olet oikeassa.
En tässä yrittänyt mollata sosiaalitieteitä. Tarkoituksenani oli esittää juurikin tuo freak show-ilmiö.

Ajattelin piilotetusti tässä kaikenlaista vähemmistökeskustelua (oli sitten etniset tai seksuaaliset tai mikä ikinä), jossa ainoastaan jollain Kiba Lumbergilla on lupa sanoa mitään sellaista, mikä voisi kuulostaa kadunmiehen korvaan "objektiiviselta" analyysiltä. Jotain, mistä valkoiselta heteromieheltä revittäisiin silmät päästä ja haukuttaisiin rasistiksi ja homofoobikoksi.

Minusta ongelmana on koko vähemmistökeskustelun käsite. Sosiaaliset ongelmat koskettavat ketä ne sitten koskettavat, mutta niistä tehdään väen vängällä milloin mitäkin vähemmistö- tai ryhmäasioita. Jos joku ihmisryhmä tekee 10 prosenttia enemmän jotain koheltamista kuin tilastollisesti pitäisi, niin tämä ryhmä nostetaan keskiöön ikäänkuin ongelman prototyypiksi.

Tämä ajattelu on niin pesiytynyt kaikkialle, että on parempi ottaa esimerkki niin kaukaa kuin mahdollista: Jos nuori mies menee lääkäriin valittamaan vatsakipuja, jotka kaikkien oireiden ja kuvausten perusteella johtuvat sappikivistä, lääkäri ei kuitenkaan suostu edes epäilemään ko. vaivaa, koska kolme neljäsosaa tapauksista on keski-ikäisiä naisia.

Tai jos vajaa viisikymppinen nainen menee sydänoireiden takia lääkäriin, ei lääkäri osaa diagnosoida sydänoireita, koska sydänoireista kärsivät ovat yleensä yli viisikymppisiä miehiä.

Otin esimerkit lääkäreistä siksi, että niissä on objektiivinen ongelma, joten sitä ei tarvitse problematisoida rotu- tai sukupuolikysymykseksi, vaan stereotyyppi- ja ryhmäharha tulee selvemmin näkyviin.

Näkisin, että tässä on tällainen kognitiivinen bias, joka saa ihmiset sivuuttamaan kaiken mikä ei ole "prototyyppistä" sosiaalisen ilmiön ilmentymää ja että nämä prototyypit muodostuvat helpoimmin silloin kun on joku selkeä kontrasti. Siihen tarvitaan näitä "friikkejä", koska myös enemmistöryhmien ongelmat ovat "olemassa" vain kontrastissa näihin vähemmistöihin.

Muslimeista ja sosiaalisista ongelmista puhuttaessa muuten muistetaan usein mainita, että ko. ryhmässä alkoholismi on lähes tuntematon ongelma.

Jukka kirjoitti...

No ehkä sosiaalitieteiden tila ei sentään ole kautta linjan noin huono.

Olen seurannut sosiaalitieteitä jonkun verran evoluutioharrastukseni takia ja onhan siellä paljon fiksuakin tutkimusta joukossa.

Tietysti se on vähemmistössä.

H. kirjoitti...

Valkoiset heteromiehet eivät ole mikään homogeeninen möykky. Valkoisten heteromiesten laajassa ja heterogeenisessä joukossa on ryhmiä, joille kuuluu uhristatus. Uhristatusta ei voida evätä vetoamalla uhrien ja ei-uhrien yhteenlaskettuun enemmistöyteen tai johonkin valkoisten heteromiesten "keskimääräiseen" päähänpotkimattomuuteen.

Matti kirjoitti...

Suurin osa yhteiskuntatieteellistä tutkimusta niin yliopistoissa kuin Stakesin kaltaisissa laitoksissakin on harmaan asiallista. Tarkoitan, että se tuottaa kumuloituvaa, usein myös numeerisesti ilmaistavissa olevaa perustietoa, josta ei saa revittyä sen paremmin suuria filosofia oivalluksia kuin hassuja anekdoottejakaan. Joskus yhteiskuntatieteiden kriitikot esimerkiksi antavat ymmärtää, että lähes kaikki tutkimus jotenkin perustuisi johonkin postmoderniin hömppään tai tyhjän taulun oletukseen. Tämä kulttuurisodista tuttu diskurssi kuitenkin liihottelee itse sellaisissa abstrakteissa sfääreissä, jotka ovat irrelevantteja suurimmalle osalle tutkimusta ja tutkijoita.

Tiedemies kirjoitti...

Tarkoitukseni ei ollut kirjoittaa sosiaalitieteiden kritiikkiä, vaikka tekstini sellaisena voidaankin lukea.

Sosiaalitieteissä tehdään varmasti tavattoman paljon järkevää ja asiallista tutkimusta.

Teksti käyttää erästä joissakin (ei kaikissa) sosiaalitieteissä vallitsevaa ajatusta siitä, että sosiaalinen todellisuus rakennetaan diskurssin avulla. Tekstissä esitetään yksi luenta siitä todellisuudesta, joka on rakennettu tyypillisesti silloin, kun puhutaan yleisesti ihmisryhmiä ja partikulaarisesti vähemmistöjä koskevista sosiaalisista ongelmista.

Tekstissä on johdantona Sade:n "no ordinary love" joka on sanaleikiksi tarkoitettu; sen voi lukea eräänlaisena kieltona: "No ordinary love", joka viittaa siis siihen, miten heteronormatiivisuus joskus nähdään jonkinlaisena kaikennielevänä peikkona.

Pahoittelen viimeaikaisia kömpelöitä yrityksiäni liimailla monitasoisia merkityksiä sisältäviä kollaaseja näillä youtube-pätkillä.

Utumies kirjoitti...

Kieltämättä tässä tulee sellainen tunne, että kirjoittaja kritisoi sosiaalitieteilijöitä näiden kahvipöytäkeskustelujen perusteella. Koomiseksi tämän tekee se, että välittömästi edellä on julkaistu blogiteksti 'Typerä vitsi', joka antaa kovien tieteiden edustajasta myös aivan omanlaisensa kuvan.

Poliittinen agenda on sosiaalitieteissä siinä mielessä väistämätön pahe, että objektiivista kantaa tutkimuskohteesta ei yksinkertaisestu voi muodostaa. Jostain on otettava referenssi omille tulkinnoilleen. Tämä tietenkin tökkii niitä, joilla moista ongelmaa ei alun alkaenkaan omalla tieteenalalla ole.

Ei-inhimillinen sosiaalitieteilijä olisi varmasti mielenkiintoinen ja alaa radikaalisti rikastuttava tuttavuus. Ehkäpä jonakin päivänä...

"Take me to your project leader."

IDA kirjoitti...

Ansiokas teksti. Ei mulla muuta.

Gc kirjoitti...

"Poliittinen agenda on sosiaalitieteissä siinä mielessä väistämätön pahe, että objektiivista kantaa tutkimuskohteesta ei yksinkertaisestu voi muodostaa."

Minusta tälläiset väitteet ovat vain jotakin, joilla yritetään oikeuttaa tahallinen epärehellisyys (valehtelu). Miksi
sosiaalitieteilijät eivät voisi puhua vain faktoista, ja erottaa selvästi oman otsikon alle asioiden arvottaminen (jos he näkevät sen tarpeelliseksi.)? Näin heistä parhaat varmaan menettelevätkin.

Dr. Doctor kirjoitti...

Jutun pointista olen samaa mieltä.

Marvel/DC fanina ajattelisin että,
Supersankari vertaus meni kuitenkin ohi. RyhmäX;n kultakaudessa oli kyse enemminkin paremmuuden kuin erillaisuuden vastustamisesta.

Sama teema toistuu kivasti Ihmeperhe elokuvassa ... kannattaa katsoa kun perheen pienimpien vuodet riittää...

Utumies kirjoitti...

Ihan totta, Gc! Virallisissa opinnäytetöissähän on todellakin eritelty arvottaminen oman otsikkonsa alle. Tätä kutsutaan 'teoriaosuudeksi'.

'Johtopäätökset' taas on se osuus, jossa faktoja ja em. teoriaosuutta tarkastellaan rinnan ja katsotaan, saatiinko aikaan yhtään mitään uutta.

Ongelmana on se, että tarpeeksi nimeä saaneet tutkijat rikkovat järjestäen tätä lukemattomia kertoja käytännössä ääääääääärimmäisen toimivaksi osoitettua käytäntöä ja siirtävät teoriaosuuden vaivihkaa faktoja käsittelevään osuuteen. Ja koska teoria on näin sopivasti häivytetty, 'johtopäätökset' voi vaihtaa surutta osioon 'mitä minä väitän seuraavassa tutkimuksessani nyt esittämieni faktojen pohjalta'.

Ja välillä kahvipöytään puhumaan itseironista lööperiä.

Matti kirjoitti...

Mielestäni Utumies vain sekoittaa asiaa lisää. Tyypillinen yhteiskuntatieteellinen tutkimus voi käsitellä vaikka sitä, selittääkö tekijä X köyhyyden periytymistä vai ei. Tutkimuksen ei tarvitse olla kovin raskaasti sitoutunut mihinkään suureen teoriaan. Tutkimuksen lähtökohdat ovat tietysti normatiiviset: jokin asia koetaan ongelmaksi, ja siksi siitä halutaan lisää tietoa. Tämä ei kuitenkaan millään periaatteellisella tasolla tee tutkimuksesta vähemmän objektiivista. Tutkijalta tällaisen tutkimuksen tekeminen saattaa tietysti vaatia paljon, jos asia on hänelle henkilökohtaisesti tärkeä. Siksi esitetään usein vaatimus itse-refleksiivisyydestä.

Utumies kirjoitti...

Totta kai Utumies sekoittaa asioita lisää! Sehän on Utumiehen tehtävä.

Mutta siis refererenssinä toimii nyt se Tiedemiehen alkuperäisessä tekstissä mainittu diskursiivisuus. Jos tutkitaan sitä, miten jokin asia merkityksellistyy, on merkitysten tuottamisen analyysin väistämättömänä rasitteena se, että tutkija joutuu ottamaan kantaa.

Esimerkkinä antropologia. Vierasta kulttuuria ja silel ominaisia merkityksellistämisen tapoja ei voi tutkia objektiivisesti. On vain paikallisten näkemykset omista toimistaan ja uskomuksistaan -- ja toisaalta tutkijan omat, oman kulttuurinsa ja oman henkilöhistoriansa värittämät tulkintakehykset.

Avioliittoinstituutio esimerkiksi merkitsee eri kulttuureissa hiukan erilaisia asioita. Se, mikä on avioliittoinstituution 'aito' merkitys, on tavoittamattomissamme (tai tarkallen ottaen tällaista merkitystä ei ole). Voidaan vain esittää mahdollisimman hyvin perusteltuja tulkintoja. Näihin tulkintoihin vaikuttavat väistämättä omat maailman hahmottamisen tapamme.

Oleellista ei olekaan päästä suoraan asian ytimeen 'sinällään', vaan löytää joku hyödyllinen kosketuspinta vieraan kulttuurin todellisuuteen. Tai oman. Toisin sanoen yritetään ymmärtää, miten jonkun tahon tai ryhmän polla toimii.

Toki sossutieteitä ei voi perustaa koskaan pelkälle merkitysten tuottamisen tapojen tulkinnoille. Kyllä jokin kiinteä(mpi) pohjakin pitää löytää. Vaikka juuri tilastotieteet.

JJ kirjoitti...

Oma ahdistukseni sosiaalitieteiden kohdalla verrattuna kovempiin tieteisiin on siinä, että jos kovemmissa tieteissä rakennetaan jokin työkalu, jolla voidaan vahingossa lyödä peukaloon, niin sosiaalitieteissä tuo 'vasara lyö peukaloon' on kastijärjestelmä.

En ymmärrä Utumiehen hälyä kirjoituksesta, joka mielestäni selkeästi osoittaa olevansa itsekriittinen teksti. Näen ensimmäisen Utumiehen kommentin mahdollisena rasismikeskustelun uutena instanssina: jako missä sosiaalitieteet nähdään rasisminvastaisena liikkeenä, on jo hyväksytty kaiken kritiikin ollessa edelleen sitä rasismia. En ymmärrä, kuinka tieteessä voitaisiin tehdä tuollaista rasisminvastaista vetoa vaikka ihmisyydessä se tehdäänkin.

(Olen myös kahvipöydässä monesti ihan ulalla, koska ihmiset nyt vaan pelottavat ja hirvittävät minua julmalla vikkelällä älykkyydellään, kuten esimerkiksi te. Olen hidas, pedanttinen ja idiosynkraattinen hölmö, joten pyydän, että selitätte minullekin. Mitä hitaammin, sen nopeammin perille.)

Mielestäni, jos poliittisen agendan vaara on esitettävässä kannassa olemassa, se on tuotava ilmi kallistumalla ennemmin kannan itsetuhoon kuin väärään potenssiin. Näin siksi, että alan arvostuskin olisi sitten yhteismitallinen muiden kanssa. Onko tieteilläkin itsetunto, joka voi olla liian alhainen?

Tutkitaanko sosiaalitieteissä tukimusten korruptiota? Kovissa tieteissä sitä tapahtuu, joten sitä tapahtuu myös sosiaalitieteissä. Utumies mainitsi syynkin. Eikö korruption aste ole oikeutus tieteen tuottaman evidenssin lähtökohtaiseksi painottamiseksi? Se ei poista hyvän tutkimuksen arvoa vaan nostaa sen soveltamisen kustannusta.

Tiedemies kirjoitti...

Tahtoisin muistuttaa ja korostaa, että en suinkaan yllä kritisoinut sosiaalitieteitä. Teksti voidaan toki näin lukea, mutta mitään kovin rankkaa kritiikkiä tekstissä ei ole.

"Syvemmässä" analyysissä on aina läsnä jokin tietty poliittisten oletusten joukko.

Tekstini oli yritys analysoida erästä puhetapaa (vähemmistöpuhe) allegorian keinoin. So. jos se oli epäonnistunut, se oli mielestäni epäonnistunut nimenomaan tietynlaisen analyysin sovelluksena. Se kritiikki, mikä siinä oli, oli tarkoitettu tekstin itsekritiikiksi, ei yleiseksi sosiaalitieteiden kritiikiksi.

Matti kirjoitti...

Sori että kommentoin tekstisi ohi (se on hyvä teksti, ei siitä sen enempää), mutta jatkan samalla valitsemallani linjalla.

Mistä termi "sosiaalitieteet"? Onko se vain liian suoraviivainen käännös?

Tieteiden luokitteluja on monenlaisia, mutta epäilen, että ette tarkoita sitä rajattua tiedejoukkoa, johon Suomessa joskus viitataan sosiaalitieteinä (sosiologia, sosiaalipolitiikka jne). Epäilen, että käännätte englanninkielisen termin "social sciences" sosiaalitieteiksi. Social sciences tarkoittaa lähinnä niitä tieteitä, joita suomalaisissa yliopistoissa opetetaan yhteiskuntatieteellisessä tiedekunnassa tai valtiotieteellisessä tiedekunnassa. Ja mitä diskurssiin tulee, sen tutkimusta harjoitetaan varmasti erityisesti humanistisissa tieteissä (humanities). Siksi käytän itse mieluiten termiä yhteiskuntatieteet - katolisessa mielessä, jossa osa humanities-kamasta mahtuu sisään - kuin hiukan omituista termiä sosiaalitiede.

Esimerkiksi Wikipedia kertoo, että "The social sciences comprise academic disciplines concerned with the study of the social life of human groups and individuals including anthropology, communication studies, economics, human geography, history, political science, psychology and sociology."

Artikkelin suomenkielinen versio on nimeltään yhteiskuntatieteet, ja pudottaa tuosta listasta psykologian.

Mikko kirjoitti...

Nuorilla humanisteilla (l. kaikilla jotka eivät valmistu oikeisiin töihin) tuntuu esiintyvän nykyään paljon pseudokriittisyyttä. Onneksi se on vanhempien ja ammattitaitoisten tutkijoiden joukossa harvinaisempaa kuin äänekkäimmistä puheenvuoroista voisi kuvitella.

Pseudokriittisyydessä esitetään tiedon subjektiivisuus ikäänkuin uutena ideana, ja sitä käytetään oikeuttamaan mikä tahansa täysin räikeä poliittisen agendan ajaminen tutkimuksen nimissä, koska "tutkimus ei voi kokaan olla täysin objektiivista."

Kikkana on sekoittaa tarkoituksellisesti tavoite ja tulema. Tavoitteena ammattitaitoisesti harrastetussa tieteessä pitää olla objektiivisuus. Tulema ei voi inhimillisistä syistä johtuen koskaan olla täysin objektiivinen.

Mutta vääntö tuosta asiasta on ikävystyttävää. Helsingin yliopiston humanistisiin aineisiin tuntuu soluttautuneen muihin maihin verrattuna paljon pseudotutkimusta. Tarkoitan pseudotutkimuksella sitä, että oppiaineen omat laatukriteerit ovat heikentyneet historiallisesti ja globaalisti tarkasteltuna radikaalisti.

Ennustan, että jossain vaiheessa tulemme näkemään Ison Luudan. Voitaisiin pistää veto pystyyn, mihin tämä suuri puhdistus ajoittuu.

Tiedemies kirjoitti...

RyhmäX;n kultakaudessa oli kyse enemminkin paremmuuden kuin erillaisuuden vastustamisesta.

Tämä on minusta aika suppea luenta, mutta vaikka asia nähtäisiin näin, niin "ksenofiilinen" puhetapa kyllä usein teidän porukoissanne tulkitaan nimenomaan niin, että oletetaan erilaisuuden olevan paremmuutta.

Täytyy myös ymmärtää se, että ne oletukset, joiden varaan tämä kirjoitus rakentuu, eivät ole "tyypillisiä" omia poliittisia näkemyksiäni. Tavoittelin tässä jonkinlaista liian pitkälle viedyn poliittisen korrektiuden liian pitkälle vietyä kritiikkiä. Kumpikin on jossain määrin epärealistinen.

Ilmiössä, josta tässä puhutaan, on tällaisia esitettyjä piirteitä, siis niin, että homoseksuaali, muslimi, somali tai romani on jonkinlainen supersankari kun käydään vähemmistökeskustelua. Osallistuakseen tähän keskusteluun, tavallisetkin kansalaiset "naamioituvat".

(Batmanillä ei ole supervoimia, mutta silti hän on todella kova luu.)

Teemu kirjoitti...

Humanistien harrastaman tieteenfilosofian idea on nimenomaan se että se pyrkii erottamaan tulkinnan faktoista. Tämä on tunnetusti vaikeaa, ja joskus johtaa nihilismiin. Nuorilla ihmisillä tämä on, erästä filosofian professoria lainatakseni, yhtä harmitonta ja pitkäikäistä kuin vihreäksi värjätty tukka.ikasta)

Utumies kirjoitti...

Teemu totesi:

"Humanistien harrastaman tieteenfilosofian idea on nimenomaan se että se pyrkii erottamaan tulkinnan faktoista."

Tämä on todellakin totta niillä, joille humaniikka on taidetta, ts. itselmaisua. Tällaista porukkaa on toki paljon. Mutta pohjimmiltaan humanistisen tieteenfilosofian valtavirta pyrkii nykyään tuottamaan faktojen pohjalta uudenlaisia tulkintoja uudenlaisiin tarpeisiin.

Esimerkkinä historiatiede ja etenkin kirjallisuushistoria. Sama keskeinen vanha pölyttynyt korpus ei ole enää muuttunut vuosikymmeniin/vuosisatoihin/vuosituhansiin. Siis ainakin hiukan kärjistäen. Silti sitä tutkitaan joka tutkijasukupolvessa uudestaan. Ongelmana ei ole se, eettä koettasiin korpuksen (tai 'faktojen') tarjoamien vastauksien muuttuneen -- vaan se, että maailman muuttuessa kysymykset muuttuvat. Ja koska vanha tutkijapolvi on tietotaitoineen jo siirtynyt tutkijankammioistaan hautakammioihin, on uusien tutkijoiden tehtävä vanha työ uudestaan, uusilla kysymyksillä. Polkupyörällä ajamisen taitoa ei voi siirtää wikipedian kautta.

Poliittisuus viittaa tässä siis siihen, että tutkija toki pyrkii kaikin keinoin objektiivisuuteen -- mutta häntä motivoivat uudet, oman elinaikansa lähtökohdista kumpuavat kysymykset.

Tämä on nimenomaan sitä tiedon "diskursiivisuutta". Sosiokulttuurinen tieto pysyy elossa vain niin kauan, kuin siitä puhutaan mielekkäällä tavalla. Hegeliläisen tieteenfilosofian parissa tuotettu ikinvanha historiantutkimus esimerkiksi on edelleen varsin kiinnostavaa luettavaa -- mutta se kertoo enemmän omasta tuottamisajankohdastaan kuin siitä, mitä joku lähti alun perin tutkimaan.

Tiedemies kirjoitti...

Pahoittelen että tungen koko ajan väliin tätä samaa inttämistä. Toivoin, että teksti herättäisi keskustelua, mutta en, että se herättäisi keskustelua sosiaalitieteiden tai humanististen oppiaineiden tilasta ja roolista, koska se on vain metataso tälle tekstille.

Tämä on harmillista, koska en problematisoinut diskursiivisuutta tms. tarkoituksella. Sen oli tarkoitus olla jonkinlainen humoristinen taustateoria tuolle supersankariallegorialle.

Utumies kirjoitti...

odotan innolla Watchmen-elokuvaa. Alkuperäinen sarjakuvahan pohti nimenomaan näitä Tiedemiehen esiin nostamia kysymyksiä. Tosin nimenomaan nurinkuriselta kantilta. Siinä kun supersankarit olivat nimenomaan oman sosiaalisen asemansa, koulutuksensa/sen puutteen ja maailmankatsomuksensa vankeja.

Kuvitellaan vaikka että maailmassa todella vaikuttaisi Suomen sisu -järjestöön kuuluvan suomalainen supersankari. tai herra paratkoon, vihreisiin kuuluva sellainen!

Dr. Doctor kirjoitti...

Muistan kun yritin joskus päteä psykiatrisen sairaanhoidon puolella, mutta ei kukaan minua uskonut koska itsellä ei ollut "taustaa tai tuntemuksia" asiaan liittyen.

Eikös supersankari "vihreä nuoli" ollut jonkin sortin sosialisti ?

Tuoreen työttömyyden (/rajoitetun työvelvoitteen) hyviä puolia on ollut sarjakuvien pariin palaaminen.

Alan Moore (Albion), Alan Davis (Ihmeneloset) nimiset tekijät hakevat uutta näkemystä sankaruuteen ja tavallisuuteen.

Tajusin tulkintaa lukiessani juuri äsken että TM on Reed Richards (Mr. Fantastinen.)...

Suomen sisullahan on jo oma supersankari- Teräslantioinen Mies.

Tiedemies kirjoitti...

Tajusin tulkintaa lukiessani juuri äsken että TM on Reed Richards (Mr. Fantastinen.)...

Eräässä vanhassa ihmenelosissa pahis (olisiko Dr Dr, eikun Dr Doom) keksi aseen, joka ryöstää supervoimia. Se ottaa kohteensa sen ominaisuuden, joka poikkeaa eniten ihmisten keskiarvosta ja palauttaa sen tähän keskiarvoon.

Richards (siis se kumimies) sai kadunmiehen älykkyyden kun asetta käytettiin häneen.