perjantai 17. maaliskuuta 2017

Suoristuskyvystä, lyhyesti ja sinne päin

Suorituskyvyn, kuten olen jo aiemmin analysoinut, voi katsoa koostuvan kolmesta komponentista: Nopeudesta, voimasta, ja kestävyydestä. Nopeus on kyky tehdä se mitä tekee, nopeasti.  Voima on fysikaalinen suure ja kestävyys on kykyä tehdä mekaanista työtä pitkän aikaa.

Nämä kolme voidaan piirtää ympyrän kehälle 120 asteen kulmaan toisistaan. Eri harjoitteet sijoittuvat sitten jonnekin tässä ympyrän kehällä. Tämä malli on väärä, koska kun kehoa ei ole harjoitettu, melkein minkä tahansa harjoitteen tekeminen kehittää kaikkia kolmea. Mutta mennään tällä silloin, kun oletetaan että on harjoiteltu sen verran pitkään että täytyy tehdä valintoja.

Nopeuden ja voiman puolivälissä on teho, siis, kyky tuottaa voimaa nopeasti. Se on aivan fysikaalinen suure siinä, missä voima ja nopeuskin. Tässä kestävyyden ja tehon treenaaminen ovat vastakkaisia; tämä ei tietenkään ole totta yleisesti, vaan pikemminkin pitäisi ajatella että kestävyys ja teho ovat tyystin eri adaptaatioita. Jos ihmisellä on kyky tuottaa paljon tehoa, niin ceteris paribus, samat kestävyysreservit käytetään loppuun. Kääntäen, jos keho ei pysty tuottamaan juurikaan tehoa, niin vähäinenkin kestävyys riittää maksimitehon ylläpitämiseen mahdollisesti pitkäänkin.

Voiman ja kestävyyden välissä ei ole fysikaalisessa mielessä mitään suoranaista suuretta, mutta siinä on jotain, mitä voisi nimittää sitkeydeksi. Sitkeys on siis kyky tehdä voimaa vaativaa suoritetta pitkään. Maratoonarin tai pitkänmatkan hiihtäjän pitää tietenkin olla sitkeä, mutta vielä sitkeämpi pitää olla, jos vetää perässään pulkkaa tai kantaa selässä taisteluvarustusta. 

Kestävyyden ja nopeuden välissä on jotain mikä liittyy hapenottokykyyn; en osaa sanoa tarkalleen miksi tätä kutsuisin, mutta se on se, mitä mitataan esimerkiksi Cooperin testillä. Nimitetään tätä vain "kunnoksi".

Kuten toisaalla jo mainitsin, olen pidempään treenannut lähinnä voimaa, ja hiukan laiminlyönyt muita aspekteja. Olen toisinaan lenkkeillyt, mutta silloinkin olen ollut hiukan malttamaton ja juossut aika lujaa, ikään kuin kohottaakseni kuntoa. Nyt muokkasin ohjelmani taas uusiksi. Muutin suurimman osan voimatreenistä niin, että se toimii enemmän sitkeyden suuntaan ja otin mukaan teholiikkeitä. Tämän hyvin karkean (ja virheellisen, eikä mihinkään todelliseen metaboliseen tms malliin perustuvan, huom) teorian mukaan kolmas komponentti voisi nyt olla kunnonkohotus, eli vauhtikestävyyslenkit päälle, niin treeniohjelma on tasapainoinen.

En edes tiedä miksi kirjoitin tämän. Tykkään luoda yksinkertaisia malleja, silloinkin kun en usko niiden oikeasti olevan kovin hyviä.

tiistai 14. maaliskuuta 2017

Yhteiskunnasta, luonnostellen

“It is the mark of an educated mind to be able to entertain a thought without accepting it.”
  -Aristoteles
Kun kirjoitamme yhteiskunnasta ja politiikasta, sanamme otetaan usein painavampina ja vakavampina kuin ne on tarkoitettu. Mitä hyvänsä lausummekaan siitä miten yhteisiä asioita voitaisiin järjestää toisin, sanamme otetaan herkemmin aitoina ilmentyminä arvoistamme ja sisimmistä tunnoistamme. Koen tämän kammottavana.

En pidä Myers-Briggs-luokituksia kovin valideina -- tutkimusten mukaan niiden reliabiliteetti ja ennustusvoima on mitätön -- mutta pidän niitä viihdyttävinä, ja samastun ENTP-tyyppiini joiltain osin.  Jossain mainittiin, että ENTP-tyypin helvetti on maailma jossa ei saa sanoa mitä ajattelee ja kaikkien on oltava samaa mieltä. Itse koen yhtä lailla ahdistavana sellaisen maailman, jossa ylipäätään pitää olla jotain mieltä, ja jossa pitää "jämäkästi" puolustaa omia mielipiteitään.

Usein tällaisen ajattelutavan takana on monenlaisia virhekäsityksiä, mutta yksi nousee aina uudelleen esiin, ja se on se, että ihmisten uskomuksia -- siis käsityksiä siitä millaiset tosiasiat ovat voimassa ja millaiset eivät -- tulisi jotenkin määrittää se, mitä hän pitää hyvänä tai oikeana. So. kyvyttömyys erottaa arvot ja tosiasiat toisistaan.

Kun esitän spekulatiivisen käsityksen tai luonnostelman yhteiskunnassa jonka instituutiot ovat toisenlaisia kuin meidän yhteiskunnassamme, en esitä omanani arvoja jotka mahdollisesti toteutuvat luonnostelmassa mutta eivät meidän yhteiskunnassamme. En myöskään esitä dystooppista kauhukuvaa; ainoastaan vaihtoehtoisen mallin, joka on erilainen. Jotkin asiat toimivat samoin, jotkin toisin. Tämä on pakko sanoa ensialkuun, koska meidän ajattelussamme on herkästi binäärinen jaottelu "hyviin" ja "huonoihin": jokainen vaihtoehtoinen tai fantastinen yhteiskuntamalli on aina joko utopia tai dystopia. Tämä  on kuitenkin rajoittava ja typerä ajattelutapa.

Jopa analysoitaessa tai tutkailtaessa historiallisia tai aikalaisia yhteiskuntia, tulisi olla niin, että kiihkoton, analyyttinen ja utelias suhtautuminen vieraaseen voidaan ottaa ilman, että tästä joudutaan tilille. Jos jokin on nykypäivän "keskustelu"kulttuurissa vikana, niin se on tämä.

Esimerkiksi, minua kiehtoo vaikkapa Natsi-Saksan sotatalous Albert Speerin kaudella 1942-1945. Talouden organisointi ja teollisen tuotantokoneiston virittäminen sotatarvikkeiden tuotantoon on kiehtova aihe. Päätösten tehokkuudesta tai tehokkuuden puutteesta, reunaehtojen luonteesta, ja ennen kaikkea tilanteen täydellisestä vieraudesta nykykokemukselle johtuen on varsin kiehtovaa huomata miten nerokkaasti jotkin asiat hoidettiin.

Kuitenkin tällaisten tietojen analysoinnista tai toimenpiteiden kiehtovista yksityiskohdista ja odottamattomista seurauksista jne keskusteleminen herättää joissain ihmisissä inhoa ja kauhua. Ikään kuin asiat olisivat kauheita rekursiivisesti niin, että jokainen "kauheaan" asiaan liittyvä toinen asia on myös "kauhea". Tällainen ajatusten hygienia on minulle vierasta ja vastenmielistä. Esimerkiksi, kun Salvador Dali maalasi maalauksen "The Enigma of Hitler" (ks kuva), häntä paheksuttiin natsisympatioista.

Natsit toimivat tässä vain ja ainoastaan esimerkkinä. Halpana ja helppona sellaisena, koska jokainen meistä tunnistaa tämän väkevän "pahuuden". Ei ole lainkaan sattumaa, että vallallaolevan poliittisen kulttuurin vastustajia melko yleisesti leimataan "natseiksi".

Olisi tympeää kuitenkin toistaa tämän enempää tätä jo kauan veisattua virttä.  Kirjoitin tämän kirjoituksen sen sijaan, että olisin kirjoittanut jotakin konkreettista. Nimittäin, kävellessäni töihin pohdin erilaisia vaihtoehtoisia instituutioita ajatusleikkeinä. Sellaiset kiehtovat minua; pohdin toisinaan millainen yhteiskuntamme olisi jos meillä olisi kitiinipanssari, jos sulattaisimme ruokamme ruumiin ulkopuolella, tai jos eläisimme pimeässä mutta aistisimme radioaaltoja.

Aivan samaan tapaan, on mielenkiintoista pohtia esimerkiksi yhteiskuntaa jossa äänioikeus on vain ihmisillä jotka ovat sen ostaneet tai muutoin lunastaneet. Mietin aamulla esimerkiksi sitä, että yksilö voisi ostaa verovapauden maksamalla jonkin riittävän suuren könttäsumman. (Tähän liittyy ilmeisiä, helpohkosti analysoitavia ongelmia markkinatalouden toimivuuden kannalta) Tai jos esimerkiksi asepalveluksen suorittaminen olisi edellytys ilmaiselle koulutukselle, esimerkiksi niin, että terveydellisistä syistä vapautettujen olisi mahdollista hakea sitten terveydellisin syin myös subventiota koulutusta varten. Tai yhteiskuntaa jossa lasten hankkiminen olisi sallittua vain jos vanhemmat ovat valmiita maksamaan lapsen aiheuttamat kustannukset.

Tällaisten nykyisten käsitysten mukaan hyvin rajoittavien tai "väärien" ratkaisujen takana olevaa arvomaailmaa en varsinaisesti edes mieti; se ilmenee, jos ilmenee, kun pohdin millaisilla tavoin jokin tällä lailla erilainen yhteiskunta toimisi ja millaiset ihmiset hyötyisivät, ja kuka haluaisi muuttaa järjestelmää.

Ihminen sopeutuu kaikenlaiseen. Meidänkin yhteiskunnassamme on paljon täysin absurdeja sääntöjä ja joitain yksilöitä kohdellaan aivan järjettömän ankarasti, kun taas toiset tekevät monella tapaa "pahaa" ja pääsevät kuin koira veräjästä.  Jos tällainen ahdistaisi minua, olisin täydellisen hermoraunio. Enemmän minua ahdistaa nyt se, että niin suuri joukko ihmisiä kuvittelee että maailma on siisti ja tietynlainen, ja "väärien" ajatusten ajatteleminen tekee ihmisestä epäilyttävän ja vaarallisen.

maanantai 13. maaliskuuta 2017

Maailma Liekeissä

Olen parin kaverin kanssa viime aikoina pelannut World in Flames- nimistä strategiapeliä. Kuten osa lukijoistani jo tietääkin, harrastan jonkin verran lautapelejä vapaa-ajallani. En ole mikään varsinainen hardcore-harrastaja, vaan pikemminkin pelaamme erilaisilla kaveriporukan kokoonpanoilla illanvieton merkeissä silloin tällöin. Pääsääntöisesti peli-illoissa on pelattu satunnaista kokoelmaa melko lyhytkestoisia pelejä, mutta pidemmän kaavan mukaiset, kuten esimerkiksi 10-12 tunnin mittaiset TI3-sessiot, ovat olleet tapana ehkä pari kertaa vuodessa.

WiF:iä ei kuitenkaan pelata yhtenä eikä kahtena iltana läpi. Meidän pelimme tällä hetkellä on "opettelupeli", skenaariona on "Fascist Tide", joka simuloi toista maailmansotaa Euroopassa. Peli alkaa syyskuun alussa 1939, ja päättyy keväällä 1945.

WiF:issä jokainen pelikierros (turn) vastaa kahta kuukautta, eli kalenterivuoteen mahtuu kuusi pelikierrosta. Pelikierros jakautuu vuorostaan impulsseihin, jotka vastaavat ikään kuin yhtä sodanjohdon strategista päätöksentekokierrosta. Impulssin aikana valitaan toiminto (action), joka on joko maa-, meri-, tai ilmavoimien toiminto, tai sitten yhdistelmä (combined). Toiminnon aikana liikutetaan kyseisen aselajin joukkoja (ja rajoitetusti jonkin verran muita), ja mahdollisesti käydään taisteluita. Impulssin aktiivinen osapuoli hyökkää ja passiivinen osapuoli puolustaa. Impulssin päätyttyä tarkastetaan loppuuko vuoro ja jos ei, niin on toisen osapuolen impulssi.

Osapuolia on kaksi, akseli ja liittoutuneet. Pelaajia voi olla skenaariosta riippuen 2-7, ja jokainen pelaaja pelaa "omaa" peliä, mutta tietenkin liittolaistensa avustuksella. Pelissä on mielenkiintoinen mekaniikka pelattavien maiden valintaan. Kullekin pelaajamäärälle on skenaariossa määritelty maat joista valitaan; esimerkiksi Fascist-tide skenaariossa kolmen pelaajan pelissä on valittavana kolme vaihtoehtoa, USA+UK, NL+Ranska ja Saksa+Italia. Koko maailman skenaariossa viidellä pelaajalla on valittavana USA, NL+Ranska, Saksa, Italia+Japani ja UK. Ja niin edelleen. Näiden lisäksi pelaajat kontrolloivat tietyin ehdoin pienempiä maita erilaisista diplomaattisista yms tekijöistä riippuen. Esimerkiksi, USA:n pelaaja kontrolloi valkoisia kiinalaisia joukkoja ja NL:n pelaaja punaisia kiinalaisia, ja näiden yhteistyölle ja toiminnalle on rajoituksia.

Pelattava maa valitaan huutokaupalla. Jokaiselle maalle on laskettu tietty odotusarvo pisteitä pelin päättyessä. Tämä on maakohtainen "par"-tulos. Esimerkiksi USA:lle tämä luku on melko suuri, Italialle hyvin pieni. Pelaajat käyvät huutokauppaa tekemällä vuorotellen tarjouksia eräänlaisesta tasoitusluvusta. Tarjous voi olla negatiivinenkin, kuitenkin niin että ensimmäisen tarjouksen on oltava vähintään -20 (muistaakseni). Pelaajat korottavat tarjouksia kunnes kukaan ei enää halua tarjota enempää. Viimeisen tarjouksen tekijä voi valita maan jolla pelaa, ja hänen tarjouksensa on hänen tasoituslukuna. Niin kauan kun pelaajia jotka eivät ole valinneet maata, on vähintään kaksi käydään uusi kierros. Viimeiseksi jäävän pelaajan tasoitusluvuksi tulee muiden tasoituslukujen summan vastaluku; eli jos muiden tasoitusluvut ovat yhteensä 5, niin viimeisen pelaajan tasoitusluvuksi jää -5. (Tämä luku voi olla positiivinen jos kaikki ovat tehneet vain negatiivisia tarjouksia).

Pelin lopussa hänen tasoituslukunsa lisätään hänen kontrolloimienssa maiden par-tulokseen, jolloin saadaan lopullinen tasoitusluku. Tämän jälkeen lasketaan kokonaisvoittopisteet (jotka määräytyvät tiettyjen avainkaupunkien kontrollista ja tietyin säännöin puolueettomista alueista) ja vähennetään näistä lopullinen tasoitusluku. Tämä luku on lopullinen pistemäärä, ja korkeimman pistemäärän saanut voittaa. Esimerkiksi, jos kukaan ei tarjoa mitään, kaikkien tasoitusluvut ovat nollia, ja lopputuloksen pistemäärästä vähennetään yksinkertaisesti kunkin maan pistemäärän odotusarvo ja korkein pistemäärä voittaa.

Pelin abstraktiotaso on osapuilleen sellainen, että yksi maavoimien nappula (nämä ovat pahvisia pienehköjä läpysköitä) vastaa yhtä armeijakuntaa (corps) tai vastaavaa yksikköä, joka koostuu useammasta divisioonasta. Merivoimien kohdalla yksi nappi vastaa laivuetta, johon, yksikkötyypistä riippuen, kuuluu jokin yksittäinen suurehko sota-alus. Esimerkiksi Japanilaisilla on taistelulaiva Yamaton mukaan nimetty yksikkö. Lentokoneiden kohdalla yksikön koko vaihtelee.

Yksikkötyyppejä on maavoimissa perusversiossa jalkaväkeä ja panssarijoukkoja. Panssarijoukot ovat joko tankkiyksiköitä tai mekanisoitua jalkaväkeä ja jalkaväki taas on tavallista ja moottoroitua. Tavallisen jalkaväen yksiköitä taas on useita erilaisia alatyyppejä, kuten paikallisjoukkoja, varuskuntia, perusjalkaväkeä, vuoristojoukkoja, laskuvarjojoukkoja ja merijalkaväkeä. Saksalaisilla mitkä tahansa maajoukot voivat olla lisäksi Wehrmachtin joukkoja tai SS-joukkoja.  Näiden lisäksi on päämaja-joukkoja, jotka vastaavat armeijakuntia joissa operoi sodanjohtoa.

Yksi tärkeä aspekti pelissä on huolto. Huoltoyhteys pitää voida jäljittää ystävällismieliseen kaupunkiin, melko monimutkaisen säännön mukaan. Päämajayksiköt voivat pidentää huoltoyhteyttä ja toimia huoltoyhteyden solmukohtina. Tämä tekee päämajayksiköistä erityisen tärkeitä. Myös lentokoneilla voidaan tarvittaessa toimittaa huoltoa, joskin tässä ilmaherruus on tärkeää. Joukko joka ei saa huoltoa, ei pysty hyökkäämään eikä se puolustaudu täydellä teholla. Lisäksi sen liikkuminen on rajoitetumpaa.

Peli on äärimmäisen kiehtova, sillä se vaatii hyökkäysten ja operaatioiden osalta harkintaa ja monen yksityiskohdan huomioimista. Olen itse pelannut nyt meneillään olevassa kampanjassa Akselivalloilla, ja viime pelisessiolla tein merkittävän strategisen virheen. Joukkoni valmistautuivat hyökkäykseen Neuvostoliittoa vastaan (tähän on oma diplomatiasääntönsä joka simuloi tietyllä tavalla Molotov-Ribbentropp-sopimusta), mutta odotellessa näytti houkuttelevalta miehittää Kreikka.

Tein maihinnousun Ateenaan samalla kun työnnyin joukoilla jo aiemmin valtaamastani Jugoslaviasta rajan yli. Vastustaja asetteli joukot puolustusasemiin niin, että pohjoisesta tulevat joukot eivät olisi saaneet murrettua vuoristossa majailevien vihollisten vastarintaa ilman raskaita tappioita. Lähetin myös laskuvarjojoukot tukemaan Ateenan valtausta ja Italian laivasto tarjosi tulitukea. Hyökkäys sinänsä onnistui, ja joukkoni pääsivät Ateenaan. Liittoutuneet kuitenkin hyökkäsivät suurella laivastolla itäisen välimeren laivastoani vastaan ja pakottivat sen pakenemaan Ateenaan satamaan. Tällä oli se seuraus, että laivaston tuoma huoltoyhteys Ateenaan katkesi. En pystynyt toimittamaan lentoyhteydellä huoltoa Ateenaan, sillä vastustajalla oli lentotukialus torjuntaetäisyydellä, eikä minulla ollut saattohävittäjiä kantaman päässä.

Tämän seurauksena Ateenan vallanneet, jo taistelleet yksiköt olivat äärimmäisen heikkoja, ja liittoutuneet kykenivät tekemään vastamaihinnousun seuraavalla impulssilla. Ratkaisevia virheitä joita tein strategisesti oli kaksi. Ensimmäinen oli se, että olin unohtanut että laivojen tuominen satamaan estää niitä toimittamasta huoltoa. Toinen oli se, etten huomannut saattohävittäjien tarvetta kuljetuskoneelleni.  Kumman tahansa virheen olisin jättänyt kuitenkin tekemättä, jos olisin edes tullut ajatelleeksi että huoltoreitti voi katketa.

Vastaavia mokia on toki sattunut muutenkin. Yksi sääntö joka pelissä on, liittyy ns yllätyshyökkäykseen. Yllätyssäänöllä on tarkoitus simuloida sitä, että hyökkäyksen tarkkaa aikaa ei voi koskaan tietää, ja armeija joka ei ole vielä sodassa, on aina hieman valmistautumaton sotaan. Tällainen tilanne oli esimerkiksi Neuvostoliiton joukoilla kesäkuussa 1941, kun Saksa aloitti operaatio Barbarossan ja USA:n laivastolla kun Japani teki iskun Pearl Harboriin. Itse käytin tätä sääntöä hyväkseni kun Italia julisti sodan Briteille ja hyökkäsi Maltalle yllätyshyökkäyksellä.  Yllätetyt ilmavoimat eivät pysty lentämään torjuntalentoja ensimmäisellä impulssillaan, eikä laivasto kykene satamasta käsin puolustautumaan. Hyökkäävän tahon ilmavoimilla on paremmat mahdollisuudet aiheuttaa haittaa maajoukoille pommittaessaan, eikä joen yli hyökkääminen tuota haittaa yllätyshyökkäyksessä. Normaalisti joen yli hyökkäävän joukon vahvuus lasketaan puolitettuna, mutta yllätyshyökkäyksessä tätä haittaa ei ole. Tämä tekee yllätyksestä erittäin tärkeän osan peliä.

Juuri yllätyksen avulla Saksa kykenee esimerkiksi Manner-Euroopassa melko helposti pelin alkuvaiheessa valtaamaan pienempiä maita.

Pelin mekaniikassa ja säännöissä on piirteitä, jotka tekevät epähistoriallisista strategioista joissain tilanteissa tehokkaita. Esimerkiksi, hyvin epähistoriallinen strategia akselivalloille -- ja keskustelufoorumeiden mukaan melko suosittu sellainen -- on vallata Ranska ilman Vichy-sääntöä ja sen jälkeen hyökätä Espanjaan, tarkoituksena vallata Gibraltar. Tämä antaa mahdollisuuden sulkea välimeri liittoutuneilta pidemmäksi aikaa, ja Italialle mahdollisuuden saada meriherruus välimerellä.

Itse en olisi omassa pelissäni tähän edes pystynyt, sillä muutamien strategisten mokien ja heikon noppatuurin yhdistelmän vuoksi sain Pariisin vallattua vasta kesällä 1941. Tämän johdosta Neuvostoliitto on nyt idässä lähtökohtaisesti vahvempi kuin olisi historiallisesti ollut asiantila. Lisäksi Pohjois-Afrikka on jo meidän pelissämme täysin Brittien ja USA:n valtaama, Norjan kampanja meni alunpitäenkin mönkään, ja britit tekivät maihinnousun Vendsyssel-Thy:hyn. Liitoutuneiden maajoukkojen teho ei vielä riitä Tanskan takaisinvaltaamiseen, mutta Kööpenhaminan puolustaminen sitoo joukkoja.  Tänään alkaa Heinä-Elokuun kierros 1942, ja kierroksen alussa on käytännössä aivan pakko aloittaa hyökkäys Neuvostoliittoon. Ainoa toivoni saavuttaa historiallista parempi tulos, on nopea ratkaisu idässä.

Ehto jolla maa saadaan vallattua, on kuitenkin NL:n osalta sellainen että se pakottaa etenemään myös Stalingradiin. Nimittäin, maa ei sääntöjen mukaan antaudu ennen kuin sen kaikki avaintehtaat ja pääkaupunki on vallattu. Koska Stalingradissa ja Leningradissa on tehtaat, ei pelkkä Moskovan valtaaminen vielä riitä ratkaisuksi. Hyökkäys talviaikaan on tuhoon tuomittua käytännössä kaikkialla Neuvostoliitossa, aivan Mustan meren rannikkoa lukuunottamatta.

Pelissä on nimittäin sään vaikutus huomioitu. Jokaisella kierroksella on taulukko, josta kunkin impulssiparin alussa heitetään nopalla sää. Touko-kesäkuussa sää on Keski-Euroopassa 70% todennäköisyydellä hyvä, heinä-elokuussa 99% todennäköisyydellä; talvella sää on melkein varmasti huonoa. Arktisella alueella todennäköisyydet ovat sään osalta vielä epäedullisemmat, ja arktinen säävyöhyke ulottuu Venäjällä hyvin kauas etelään, kuten sanottu, Mustan meren rannikon tuntumaan.

Jokaisen vuoron lopussa pelaajat käyttävät hallussaan olevia resursseja ja teollista kapasiteettia sotakaluston rakentamiseen. Rakentaminen tapahtuu valitsemalla joukkovarannosta yksikkötyypin, ja rakennettava valitun tyyppinen yksikkö valitaan satunnaisesti.   Mahdollisia yksiköitä tulee kunkin vuoron alussa lisää ja tyypillisesti uudemmat mallit ovat parempia. Satunnaisuus kuitenkin tekee sen, ettei uusinta saatavilla olevaa yksikköä voi varsinaisesti valita, vaan se on ainoastaan mahdollinen. Tuhotut yksiköt menevät pääsääntöisesti takaisin mahdollisten yksiköiden joukkoon, poikkeuksiakin on.

Lisäksi rakennettavia yksiköitä rajoittaa sotatalouden "gearing"-sääntö. Se tarkoittaa sitä, että tietynlaisia yksiköitä ei voi noin vain kerralla rakentaa paljon, vaan rakennettavien yksiköiden määrä voi kasvaa edellisestä vuorosta vain yhdellä. Eli jos tällä vuorolla rakentaa yhden tankki-yksikön, niin seuraavalla vuorolla niitä voi rakentaa korkeintaan kaksi. Rajoitus ei koske ensimmäistä sellaista vuoroa, jonka aikana jokin suurvalta on julistanut kyseiselle maalle sodan.

Kaikenkaikkiaan peli on äärimmäisen haastava ja monimutkainen. Suuri osa silloin tällöin harrastelevista lautapelaajista kokee pelin todennäköisesti aivan liian suurena projektina. Ajankäytöllisesti se on ollut meillekin haasteellinen. Pääosin olemme pelanneet noin kolmen tunnin sessioita viikon tai kahden välein. Yhdellä sessiolla pystyy pelaamaan noin yhden kierroksen kesävuorojen osalta ja  ja kaksi tai kolme talvivuoroa, säästä riippuen.  Peli on nyt edennyt noin kolme vuotta, pelikertoja lienee ollut noin kymmenen joten peliin on kulunut sellaiset reilut 30 tuntia. Noppatuurista ja strategisesta menestyksestä riippuen arvioisin että olemme noin puolivälissä, ehkä hieman yli, joten peli päättynee kun sitä on pelattu noin 50-60 tuntia.

Täyden kartan skenaario on pidempi, siihen kulunee ehkä 100 tuntia.


torstai 23. helmikuuta 2017

Trappist-1

Eilen Nasa ilmoitti vahvistuksen tiedolle että noin 40 valovuoden päässä aurinkokunnastamme sijaitsevalla Trappist-1- tähdellä on peräti seitsemän maapallon kaltaista kiertolaista. Kiertolaisten arvioidut massat vaihtelevat noin marsin kokoisesta noin kaksi kertaa maapallon kokoiseen ja läpimitat hiukan marsia suuremmasta hiukan maapalloa suurempaan.

Trappist-1 on erittäin pieni kääpiötähti. Se on niin pieni, että sen massa juuri ja juuri riittää fuusioreaktioiden ylläpitoon. Tämä aspekti on mielenkiintoinen; Vaikka äkkiseltään ajattelisi, että pieni massa tarkoittaa pientä määrää polttoainetta ja siten johtaisi tähden nopeaan sammumiseen, asianlaita on itse asiassa päinvastainen.

Tähden muodostuessa gravitaatio vetää sen aineen -- pääosin vetyä, mutta vähäisiä määriä myös muita alkuaineita -- melko tarkalleen pallon muotoiseksi muodostelmaksi. Massakeskittymän tiivistyessä ja kasvaessa paine sen keskellä kasvaa, kun gravitaatio painaa ainetta kasaan. Ennen pitkää paine kasvaa niin suureksi, että vety alkaa fuusioitua. Karkeasti tämä voidaan selittää niin, että vety-ytimet vievät enemmän tilaa kuin niistä muodostuneet raskaammat ytimet. Gravitaatio puristaa tähden ydintä koko ajan pienempään kasaan.

Fuusioreaktiot vapauttavat energiaa, mikä puolestaan lämmittää ydintä. Tämä lämpö synnyttää painetta joka vastustaa gravitaation puristusta -- jälleen kerran, voimme karkeasti ajatella että tähden sisus käyttäytyy kuin kaasu, vaikka se onkin plasmaa. Fuusioreaktiot kiihtyvät ja energiantuotanto lisääntyy -- samoin paine, kunnes saavutetaan tasapainotila, jossa gravitaation aiheuttama puristava paine ja fuusioreaktioden tuottaman lämmön paine ovat yhtä suuret.

Mitä raskaampi tähti on, sitä suurempi tuo paine sisustassa on, eli sitä suuremmalla tahdilla ydinreaktioiden täytyy tapahtua, jotta tasapainotila saavutetaan.  Fuusioreaktiot jatkuvat niin kauan kun vetyä riittää paineen ylläpitämiseen. Raskaammat tähdet kuluttavat vetyään suhteessakin suuremmalla tahdilla, joten mitä raskaampi tähti on kyseessä, sitä nopeammin polttoaine loppuu.

Tähden massasta riippuu myös, mitä vedyn loppumisesta seuraa. Riittävän kevyessä tähdessä gravitaation paine ei riitä helium-fuusion aloittamiseen, jolloin tähti hiljalleen hiipuu. Hieman raskaammissa tähdissä tapahtuu melko monimutkainen kehityskaari jossa vety-fuusiota ei tapahdu ytimessä, vaan hiukan ulompana, kun ytimeen kumuloitunut helium ei ole (vielä) alkanut fuusioitua. En mene nyt tähän sen enempää, pointtina on, että raskaampien tähtien gravitaatio riittää fuusioimaan alati raskaampia aineita ja sitä nopeammin mitä raskaampi tähti on kyseessä.

Trappist-1 on tähtein kevyimmästä päästä; se on juuri ja juuri sen kokoinen että tähdessä tapahtuu kunnon fuusiota, mutta niin pieni, että sen elinkaari on jopa 500 kertaa pidempi kuin esimerkiksi meidän aurinkomme elinkaari. Siinä missä meidän aurinkomme vety riittää vajaa 10 miljardiksi vuodeksi (josta noin puolet on jo kulunut), Trappist-1:n kaltainen tähti säteilee melko vakaasti jopa 5 biljoonaa vuotta.  Nämä aikajänteet ovat käsittämättömiä ihmismielelle, sillä ne ovat kirjaimellisesti kosmisia aikajänteitä. 5 biljoonaa vuotta on yli 360 kertaa maailmankaikkeuden tämänhetkinen oletettu ikä; Jos koko maailmankaikkeuden tähänastinen elinkaari alkuräjähdyksestä lähtien olisi yksi vuorokausi, niin Trappist-1:n kaltainen kääpiötähti säteilisi vielä loppuvuoden.

Aikajänne on niin pitkä, että silloin kun Trappist-1 tulee elinkaarensa loppuun, maailmankaikkeus on paljon ankeampi paikka kuin nyt. Se ei vielä ole tuolloin täysin kylmä ja eloton, mutta vain läheisten galaksien valo on enää näkyvissä; mikä tahansa paikallista galaksiklusteria kauempana oleva kohde on laajenevan maailmankaikkeuden vuoksi niin kaukana ettei niistä tulevaa valoa voi punasiirtymän vuoksi enää havaita.  Uusia tähtiä syntyy enää harvakseltaan, raskaimmat tähdet ovat kauan sitten kuluttaneet polttoaineensa loppuun.

Löytö on mielenkiintoinen syvän ajan näkökulmasta. Vaikka ihmisen toiminta ei tekisi maapallosta elinkelvotonta seuraavien satojen tai tuhansien vuosien aikana, auringon elinkaari on rajallinen. Maapallon elinkelpoisuuden ehdoton takaraja on toki siinä, kun auringon fuusiotasapaino ytimessä järkkyy ja se muuttuu punaiseksi jättiläiseksi, mutta jo kauan ennen sitä sen säteilyintensiteetti kasvaa niin suureksi että maapallo lämpenee elinkelvottomaksi. Tämä siksi, että ytimen hydrostaattisen tasapainon ylläpitämiseksi fuusioreaktiot koko ajan hieman kiihtyvät ja vetyä siirtyy lisää ytimeen; siinä vaiheessa kun tasapaino rikkoutuu, auringon säteilyintensiteetti on liki kaksinkertaistunut nykyisestä. Tähän menee noin 5.4 miljardia vuotta, mutta intensiteetin kasvun vuoksi maapallo kuumenee elinkelvottomaksi jo miljardissa vuodessa.

Miljardi vuotta on geologisesti hurjan pitkä aika. Maapallolla lajiutuminen räjähti ns. kambrikauden räjähdyksessä noin 550 miljoonaa vuotta sitten, jolloin uusia lajeja alkoi ilmestyä häkellyttävää tahtia; muutamassa kymmenessä miljoonassa vuodessa käytännössä kaikkien nykyisten monisoluisten eliöiden esi-isät olivat eriytyneet yhdestä prekambrisesta kantamuodosta. Jos ihmiskunta nyt pilaisi maapallon ekosysteemin (tai siis, tuhoaisi sen lähes kokonaan; voidaan argumentoida että se on jo pilannut sen) niin että jäljelle jäisi vain esimerkiksi yksisoluisia eliöitä, ei olisi mitenkään sanottua että monisoluiset eliöt kehittyisivät uudelleen; elämä itsessään toki säilyisi, mutta vastaavaa monimuotoisuutta tuskin ehtisi syntyä; tai ehkä syntyisikin. Mutta miljardin vuoden sisällä meret kiehuisivat, ja se olisi sitten kuitenkin siinä.

Trappist-1:n kaltaisella planeetalla elämälle olisi mahdollisuus selviytyä satoja kertoja pidemmällä aikajänteellä. 40 valovuotta on toki pitkä matka -- aivan liian pitkä nykyteknologialla matkustaa. Vaikka tekisimme parhaimmalla käytössä olevalla teknologialla ja vaikka siitä hieman ekstrapoloisimme, emme saisi nykyisellään aikaan edes miehittämätöntä luotainta perille kovin nopeasti. Nopein ihmisen valmistama laite (suhteellisena nopeutena mitattuna) on ollut 1980-luvun alussa lähetetty Helios-1- luotain, joka kulki noin 100km/s maapallosta poispäin (joskin kohti aurinkoa, mutta sivuutetaan tämä). Jos onnistuisimme valmistamaan luotaimen joka kulkisi tästä kymmenkertaisella nopeudella kohti Trappist-1:tä, niin se olisi perillä vasta 12 500 vuoden kuluttua.

Jotta ihmisen valmistama luotain saavuttaisi Trappist 1:en 1000 vuodessa, sen pitäisi kulkea noin 4% valonnopeudesta, ja jos se haluttaisiin perille 100 vuodessa, niin nopeuden pitäisi olla 40% valonnopeudesta. Ja puhumme keskinopeudesta, joten jos kiihdyttäminen olisi tasaista, niin joko sen täytyisi tapahtua lyhyessä ajassa, tai sitten huippunopeuden pitäisi olla vielä suurempi.

Ihminen on pääsääntöisesti haluton investoimaan asioihin joiden aikajänne on pidempi kuin ihmisen elinikä. Kuulento tai vaikkapa lento Marsiin on mielekäs tavoite joillekin poliitikoillekin, sillä vaikka sellaisen investoinnin toteutuminen olisi epävarmaa, projekti joko onnistuu tai epäonnistuu sentään yhden eliniän aikana. Poliitikolla ei moderneissa demokratioissa ole välttämättä pidempää aikajännettä mielessään kuin esimerkiksi neljä vuotta -- tyypillinen vaalikausi -- ja siksi avaruustutkimus ei olekaan välttämättä kovin kovassa huudossa. Kylmän sodan ajasta voidaan sanoa vaikka mitä, mutta ajatus ideologioiden suuresta kamppailusta ja halu näyttää kenellä on paras teknologia, toimi pidemmillä aikajänteillä kuin vaalikausi tai kvartaali.

En yritä tällä sanoa että vastustaisin markkinataloutta. On vain traagista, että ihmiset käyttävät lyhyellä aikavälillä hyperbolista diskonttausta ja pidemmillä aikavälillä eksponentiaalista diskonttausta. Oman käsitykseni mukaan asian pitäisi olla päinvastainen. Ihmisen eliniän mittaisilla ja sitä pidemmillä aikajänteillä (eli intergenerationaalisesti, sukupolvien yli) diskonttauksen tulisi olla hyperbolista ja lyhyellä ja keskipitkällä (esim 1-25 vuotta) sen pitäisi olla eksponentiaalista. Tästä on näyttöä teoreettisesti ja käytännössä; mitä eksistentiaalisempia ne uhat ovat joita vastaan varaudutaan, ja mitä enemmän uhkien luonteeseen ja tulevaan "korkotasoon" liittyy epävarmuutta, sitä enemmän diskonttauksen tulisi olla hyperbolista.

Jos esimerkiksi ihmiskunta käyttäisi 75% investointiresursseistaan kuten nykyisin, lyhyellä aikavälillä eksponentiaalisesti diskontaten, 15% intragenerationaaliseen mutta hyperbolisesti diskontattuihin investointehin ja 10% hyperbolisesti diskontattuihin intergenerationaalisiin investointeihin, olisi mahdollista luoda ns syvän ajan mittakaavassa toteutettuja investointeja. Esimerkiksi tähtienvälisen arkin rakentaminen ei vaatisi tällä tavoin ajateltuna mitään massiivisia uhrauksia ihmiskunnalta, kun sellainen valmistuisi useamman sukupolven kuluttua.

Tämä tietenkin on haihattelua. Ihmiskunta ei ole vielä kypsä tällaiseen. Eikä se tule olemaan minun elinikänäni. Mutta saahan sitä haaveilla.



tiistai 21. helmikuuta 2017

Kaloreista.

Punnitsin aamulla itseni. Vaakani kotona näyttää pari kiloa ylimääräistä, ja lukema oli 84kg. Tämä tarkoittaa, että olen menettänyt arviolta neljä kiloa massaa viimeisen kuukauden aikana. En siis ole ollut minkänlaisella "dieetillä", vaan ainoastaan lopetin itsetarkoituksellisen bulkkaamisen. Paino lähti välittömästi putoamaan kun aloin syödä silloin kun on nälkä.

Pyrin edelleen pitämään huolen siitä, että nautin jokaisella aterialla noin 40 grammaa korkealaatuista proteiinia, ja että saan noin 170g proteiinia päivässä. Nauttimalla lisäproteiinia tämä onnistuu, mutta nälkä ei tule kovin helpolla. Päivittäinen kalorimäärä jää helposti alle 2500kcal:in, mikä taas on osapuilleen kulutukseni, paitsi treenipäivinä jolloin kulutus lienee yli 3000kcal.  Paino siis väkisinkin putoaa tällä syömisellä.

Sillä on toinen vaikutus myös. Voimani ovat vähentyneet aivan selkeästi. Erityisesti kyykky ja maastaveto ovat kärsineet, mutta eilen huomasin myös pystypunnerruksessa että voimat ovat vähissä; sain hädin tuskin ns hikisen ykkösen prässättyä 60 kilolla. Maastavedossa jopa 157.5kg jäi maahan, vaikka ennätykseni on 175kg. Ainoa harjoite jossa tulokset ovat parantuneet, on leuanveto, siinäkään tosin en vielä hätyyttele aiempia ennätyksiäni, mutta ne tein nykyistäkin yli 10 kiloa kevyempänä.

En ole huolissani tästä sinänsä. Tulokset saavat laskea nyt rasvaprosentin laskiessa myös. Kohta olen juoksukunnossa taas, ja aloitan syömisen uudelleen kunhan jaksan juosta enemmän. Harkitsen sitten tuossa noin 4 viikon kuluttua, josko ottaisin pienen bulkkausvaiheen siihen kohtaan.

Noin pääsääntöisesti minulla on otollinen tilanne tässä sikäli, että olen normaalipainoinen ja rasvaprosenttini on laskussa. Jos pidän syömisen hillittynä -- saatan hieman jopa vähentää lisää -- niin yhden neljän viikon syklin jälkeen painan siinä 80kg.  Siitä kohtaa onkin sitten aloittaa uusi bulkkisykli. Treenaamisen muotoa muutan sitten niin, että teen pidempää sarjaa -- nyt olen operoinut 5-3-1- mallilla jo pidempään. Ajattelin sykliä jossa mentäisiin 15-12-10-8-X-5-3-1. Eli, ensimmäiset neljä viikkoa tehdään "bodaustreeniä" reippaalla kaloriylijäämällä. Sitten on yksi lepoviikko X jossa tasapainotetaan kalorimäärä ja tehdään loppuun taas yksi sykli 5-3-1:stä,. Jos aloitan tuon neljän viikon päästä, niin sykli loppuu kesäkuun alussa. Sen jälkeen tulisi yksi 3-3-1 sykli niin, että juhannuksena vedeltäisiin maksimituloksia.

Olisin tyytyväinen jos juhannuksen tienoilla olisin juhannuksen tienoilla noin 180/150/110/70- kunnossa maven, kyykyn, penkin ja pystypunnerruksen osalta. Voi olla että 10 viikkoa ei riitä tuohon, mutta yritetään nyt kuitenkin.  Painon pitäisi silloin olla jossain 85-87 kilon paikkeilla.

maanantai 20. helmikuuta 2017

Hyveistä

- "Dammit, Morpheus. Not everyone believes what you believe."
- "
My beliefs do not require them to."
                                                                     Matrix Reloaded (2003)

Yksi merkittävä ero autoritäärisen ja liberaalin mielenlaadun välillä on kyky hyväksyä se tosiasia, että ihmisten arvot ja uskomukset voivat olla erilaisia. En puhu liberaalista mielenlaadusta nyt siinä merkityksessä jossa "liberaali" esiintyy aikalaisteksteissä poliittisena määreenä. Merkittävä osa valtavirran liberalismia on itseasiassa hyvin autoritääristä. Minulla ei valitettavasti ole parempaakaan sanaa tarjota tähän yhteyteen.

Ero on oikeastaan vielä syvempi kuin vain tämän tosiasian hyväksyminen, sillä jokainen näkee omin silmin käytännössä päivittäin, että ihmisillä on kiistatta erilaisia käsityksiä hyveistä ja oikeasta ja väärästä. Samaan tapaan on kiistatta selvää että ihmisten käsitykset poikkeavat toisistaan myös niiltä osin mitä he pitävät totena.

Relativismi voidaan ymmärtää kahdella eri tavalla. Ensimmäinen on Terence McKennan kritisoima merkitys. Sanottakoon, että olen täysin samaa mieltä McKennan kanssa siitä, että tämä tapa ymmärtää relativismi -- nimittäkäämme sitä nyt relativismiksi ilman kummempia määreitä -- on eräänlainen mielisairaus. Kuvitelma, että tosiasiat ovat milloin mitäkin ja riippuvat näkökulmasta, on fundamentaalinen väärinymmärrys siitä, mitä yllä nimitän liberaaliksi mielenlaaduksi. Itseasiassa, tämä on mennyt joissain piireissä niin pitkälle, että samaan aikaan täysin autoritäärisesti ajetaan omaa arvomaailmaa, mutta aina tilanteen niin sopiessa omiin käsityksiin, vaihdetaan relativistiseen argumenttin joka mitätöi kaiken mitä joku muu sanoo. Ja tämä ei rajoitu mihinkään poliittiseen ideologiaan tai katsontakantaan. Tämän näkee niin sosialistien, liberaalien, alt right-salaliittohörhöjen kuin libertaarienkin kirjoituksissa.

Relativismi voidaan kuitenkin ymmärtää toisinkin, siis oikein. Tälle ymmärrykselle tulisi kuitenkin keksiä toinen nimi, sillä se ei tarkoita sitä että mikä tahansa positio on yhtä oikea tai että tosiasiat ovat neuvottelu- ja näkökulmakysymys. Viittaan tällä jo yllä mainittuun täysin kiistattomaan tosiasiaan, että ihmisillä on erilaisia käsityksiä paitsi siitä mikä on hyvää ja oikein, myös siitä mikä on totta. Se, mikä on totta, ei ole neuvottelukysymys eikä riipu näkökulmasta, mutta se, mikä on relevanttia usein riippuu erittäin voimakkaasti näkökulmasta.

Jokin asiantila voi olla relevantti kahdella eri tavalla. Jos asiantila on ei-toivottava -- esimerkiksi, jos minun jalassani törröttää naula -- niin asiantila on relevantti sen yksilön tai niiden yksilöiden kannalta joille ei-toivottavuus johtaa todennäköisesti jonkinlaiseen toimintaan. Minun jalassani törröttävä naula on varmastikin ei-toivottava suurimmalle osalle maailman ihmisistä, mutta relevantti se ei ole, sillä vaikka satunnainen yksilö jossain toisella puolella maailmaa varmastikin ceteris paribus toivoisi ettei minun jalassani olisi naulaa, ei tieto siitä että naula törröttää jalastani johda tämän yksilön kannalta mihinkään toimintaan; hän ei voi toimia millään sellaisella tavalla että minun oloni parantuisi vaikka hänen arvonsa olisivatkin sellaiset että hän toivoo minulle sinänä hyvää. Sama pätee toki myös sellaiseen yksilöön joka vihaa esimerkiksi länsimaisia miehiä niin paljon että pitää suorastaan hyvänä asiana minun kokemaani kärsimystä.

Relativismi tosiasioiden suhteen siis voitaisiin halutessa ymmärtää siten, että tosiasioiden se joukko joka ei ole relevantti, ei merkitse mitään yksilölle, eikä tämä siten piittaa siitä, joten hän voi käsitellä näitä tosiasioita ikään kuin niitä ei olisi olemassa lainkaan. Tällaisessa relativismissa ei ole mitään vikaa inherentisti; tosiasiat sinänsä eivät ole näkökulmasta kiinni, mutta niiden relevanssi on, ja koska vain relevanttien propositioiden totuusarvolla on väliä, relativisti saattaisi olla yksinkertaisesti piittaamatta tai ottamatta kantaa tällaisiin asioihin.

Asiantila voi olla relevantti myös sillä tavalla, että se sitoo henkilön toimintaa. Esimerkiksi, vuoristo jonka ylittäminen on varsin työlästä, ei ole sinänsä ei-toivottava asia; siitä voi olla paljon iloa, esimerkiksi koska henkilö tykkää laskea mäkeä. Mutta se voi muodostaa reunaehdon sille, miten nopeasti henkilö voi siirtyä paikasta toiseen. Näinollen tosiasia on relevantti tälle yksilölle, kun taas toisella puolella maailmaa asuvalle vuorella ei ole merkitystä. Esimerkiksi Sherlock Holmes toteaa Watsonille jossakin tarinassa, että pitää täysin turhana tietoa siitä, että maa kiertää aurinkoa, sillä tämä tieto ei millään tavalla auta häntä ratkomaan rikoksia. Holmes on relativisti (tässä merkityksessä).

Mistä pääsemme hyveisiin. Hyve noin yleisestiottaen viittaa tietynlaisten moraalikoodistojen esittämiin piirteisiin tai toimintaan joiden joko itseisarvoisesti tai välineellisesti katsotaan edistävään hyvää, eli ns parempaa maailmaa.  Erilaisia hyvekoodeja on lukuisia, enkä käy niitä tässä analysoimaan. Yhteistä niille kaikille on se, että niissä kodifioituu -- ja usein myös reifikoituu -- käsitys siitä mikä on hyvää ja oikein. (Ja tietysti vastinparina paheissa kiteytyy se mikä on pahaa ja väärin).

Autoritäärisen mielenlaadun ja hyve-etiikan yhdistelmä on varsin yleinen, jos kohta, itse koen sen lähinnä sisäisesti ristiriitaiseksi. Jotenkin ymmärrän utilitaristisen etiikan autoritäärisen ilmentymän, koska utilitaristi ainakin yrittää ajatella että on jokin objektiivinen -- jos kohta vaikeasti mitattava -- hyvän mittari, josta ei pitäisi olla mitään erimielisyyttä. Itse olen viime aikoina mieltynyt hyve-etiikkaan juuri siksi että se sopii mielenlaadulleni paremmin.

En voi käsitykselleni mitään, mutta minulla on voimakas sisäinen vakaumus että samanaikaisesti kaikki etiikka -- hyveellisyys mukaanlukien -- on täysin mielivaltaista ja vailla sen suurempaa merkitystä, ja kuitenkin on olemassa minulle henkilökohtaisesti äärimmäisen tärkeitä hyveitä ja eettisiä prinsiippejä, joista en halua luopua. Muistan taannoin käyneeni keskustelua erään jo sittemmin bloggaamisen lopettaneen kirjoittajan kommenttiosastolla muistaakseni abortista. Oma näkemykseni nimittäin on että abortti on kauhea asia, enkä toivoisi sitä tapahtuvan lainkaan. Kuitenkaan en suostu tuomitsemaan ketään siihen turvautunutta. Tämä oli kyseisen kirjoittajan mielestä pöyristyttävän ristiriitaista ja moraalitonta, ja kuvasti sitä etten "oikeasti" pidä aborttia pahana.

On monia asioita joita en osaa pitää "makuasioina", asioita joita en suostu tekemään tai hyväksymään, ja kuitenkin, joiden kohdalla voin täysin vapautuneesti todeta ettei tämä tarkoita että tuomitsisin ketään tai pitäisin ketään näiden asioiden tekijöistä "pahana". Aivan erityisesti, en koe että minulla olisi mitään oikeutta kieltää näitä asioita keneltäkään. On toki päinvastaisiakin asioita, asioita jotka mielestäni on syytä mahdollisuuksien mukaan estää, kuten vaikkapa toisten ihmisten pahoinpiteleminen jne, ja joiden kohdalla tunnen usein että mielestäni olisi aivan oikeutettua silti toimia juurikin kyseisellä tavalla. 

Moraalinen tai kulttuurirelativismi on toinen kirosana, sana jolla on hyvin paha kaiku. Se ymmärretään myös usein niin, että moraalinen relativisti katsoo minkä tahansa moraalisen käsityksen tai sellaisen puutteen olevan yhtä arvokas, ja täten kiistää esimerkiksi länsimaisen henkilön oikeuden kritisoida jotakin "takapajuiseksi" koettua kulttuuria; määre "takapajuinen" on jo sinällään tällaisen käsityksen mukaan väärä, koska kaikki kulttuurit ovat samalla viivalla. Tämä tietenkin on samankaltainen väärinymmärrys kuin se, jota McKenna kritisoi tosiasioiden kohdalla. Se on kuitenkin vaikeammin purettava väärinymmärrys siksi, että toisin kuin tosiasiat, käsitykset hyvästä ja pahasta eivät sinänsä ole riippumattomia tarkastelijasta.

Se, että käsitys hyvästä ei ole riippumaton tarkastelijasta, ei kuitenkaan tarkoita että tarkastelijan käsitys hyvästä olisi jotenkin merkityksetön hänelle itselleen tai hänen lähiympäristölleen. Tässä kohtaa autoritäärisen mielenlaadun omaavan ihmisen laakerit leikkaavat pahanpäiväisesti kiinni; paradoksaalisesti pidän tässä kohtaa melko yksikäsitteisesti pahana tätä mielenlaatua. Nimittäin, jokin asia voi olla arvokas yksilölle vaikka se olisi toiselle arvoton tai jopa negatiivinen arvoltaan. Hieman banaalisti -- ja mutkia suoraksi vetäen -- voitaisiin ehkä sanoa että käsitys hyvästä ja pahasta on makuasia.

Mikä ei kuitenkaan ole makuasia, on se, mitä näiden toisistaan enemmän tai vähemmän poikkeavien hyveiden tai moraalikoodien noudattaminen ja tavoitteleminen aiheuttaa seurauksinaan. Nämä seuraukset eivät ole makuasia, eivätkä näkökulma-asia. Osa seurauksista tietenkään ei ole relevantteja -- esimerkkinä juurikin mahdollisesti jalassani törröttävä naula -- mutta tosiasioita ne silti ovat. Ja juuri näistä seurauksista ja niiden ulottuvuudesta keskustelussa menevät herkästi puurot ja vellit sekaisin.

Tämä sekaisin meneminen voi olla kumpaan suuntaan tahansa. Osa puolustaa itse hyveenä pitämäänsä asiaa esimerkiksi väittämällä että hyveen noudattamatta jättämisellä on negatiivisia seurauksia. Mutta tämä ei ole tietenkään hyve-etiikan mukaista argumentaatiota, vaan seuraamuseettistä. Esimerkiksi, jos joku esittää että homoseksuaalisuus on paheellista, tämä saattaa esittää perusteluna sukupuolitautien tai perheiden rikkoutumisen kaltaisia argumentteja. Nämä ovat tietenkin virheellisiä argumentteja vaikka mekanismit olisivatkin tosia; sillä yritetään vakuuttaa toiselle oman käsityksen rationaalisuutta, vaikka tosiasiassa rationaalisuudella ei ole asian kanssa mitään tekemistä. Käsitys hyvästä ja pahasta ei ole rationaalinen valinta, koska jos jokin asia on relevantti ja hyvä, niin se on hyvä vain itsensä vuoksi, tai ainakin se on hyvin läheisessä ja kiistattomassa suhteessa hyvään tai pahaan kokemuksena. Esimerkkinä jälleen naula jalassa: Se on paha asia koska tiedämme että kaikille se aiheuttaa kipua ja merkittävän tulehdusriskin. Toki on yksilöitä jotka pitävät tällaisesta kivusta; mutta mielivaltaisuus tässä vain alleviivaa sitä mitä yritän sanoa.

Toinen suunta taas on se, että kiistetään seuraukset siksi, että yksikäsitteistä karakterisointia hyvän ja pahan sisällöstä ei ole. Esimerkiksi, voidaan kiistää vaikkapa naisten heikko asema länsimaisen mittapuun mukaan monissa arabimaissa sillä perusteella, että monet naiset eivät koe asemaansa heikoksi näissä maissa. Tämä argumentti on kummallinen, mutta olen sen nähnyt feministin esittämänä. Se menee jotakuinkin näin, että vaikka naiselle länsimaissa kuuluu kaikki samat oikeudet kuin miehille, niin meillä ei länsimaisina ihmisinä ole oikeutta sanoa että jossakin muussa kulttuurissa naisille olisi hyvä kuulua samat oikeudet, ts. tätä mittaria ei vaan yksinkertaisesti voi käyttää muiden kulttuurien kohdalla. Tämä voi tietenkin olla oikea argumentti yksilön kohdalla, jos hän esimerkiksi kokee että hän kyllä haluaa kyseiset oikeudet itselleen, muttei pidä relevanttina näiden oikeuksien toteutumista muille. Toinen tapa, jolla tämä argumentti voi olla oikea on, että jokaisen yksilön tulee voida itse omalla kohdallaan määrittää se, onko tämä oikeus hänelle tärkeä. Mutta hyvin harvoin argumenttia esitetään kummallakaan tavalla.

Minulle ei tuota vaikeuksia todeta, että se, mitä pidän hyvänä, ei toteudu kaikille eikä kaikkialla samassa määrin. Ei myöskään tuota vaikeuksia todeta, että se, mitä pidän hyvänä, ei ole jaettua vaan joku kokee toisenlaisen käsityksen hyvästä olevan itselleen oikea, ja että tällä yksilöllä on oikeus kokea näin, silloinkin kun se on ristiriidassa omani kanssa. Ei ole minun tehtäväni lähteä korjaamaan muiden ihmisten etiikkaa, voin korkeintaan puolustaa omiksi kokemiani oikeuksia sekä omalla että perheeni ja lähipiirini osalta -- sekä kaikkien niiden osalta joiden tiedän tai perustellusti uskon kokevan ne omikseen -- niitä vastaan jotka pyrkivät niitä rikkomaan. 

Kaikki eivät jaa uskomuksiani. Eivätkä uskomukseni vaadi heiltä sitä.

maanantai 13. helmikuuta 2017

Maanpuolustuksesta

Suhteeni asevelvollisuuteen on aina ollut jokseenkin ongelmallinen, jopa ristiriitainen. Suoritin asepalveluksen 22 vuotta sitten -- kirjaimellisesti yli puoli elinikää sitten -- enkä ollut esimerkiksi saanut kutsua kertausharjoituksiin kertaakaan välissä. Henkilökohtaisella tasolla en kokenut armeijaa sen kummemmin mielekkääksi kuin erityisen vastenmieliseksikään, tavallaan koin sen pääosin ajanhukkana.

Sanoin joskus aiemmassa kirjoituksessani, että en koe aseellista maanpuolustusta henkilökohtaisesti mielekkääksi; Tämän väitteen kontekstia en tarkkaan muista, mutta oletan sen liittyneen sellaiseen hypoteettiseen käytännölliseen pohdintaan, jossa mietin miten toimisin esimerkiksi perheeni suhteen. Perhetilanteeni on kuitenkin parin vuoden aikana muuttunut ja olen miettinyt henkilökohtaisella tasolla asiaa uudelleen; toivoisin edelleen, että merkittävän kriisin sattuessa lapseni esimerkiksi pikemminkin muuttaisivat ulkomaille turvaan kuin joutuisivat minkäänlaiseen vaaraan. Omalta osaltani kuitenkaan en enää koe että olisin samalla tavalla heidän kannaltaan korvaamaton tai edes äärimmääisen tärkeä.

Osin tämänsuuntaisen pohdinnan myötä tulin hiljattain siihen tulokseen että aktivoidun asiassa, enkä tee siitä pelkkää teoreettista pohdintaa. Taannoin sain tietää ettei minua ollut (kuten arvelinkin) varsinaisesti sijoitettu mihinkään puolustuvoimissa. Ilmoittaudun siten vapaaehtoiseksi maakuntajoukkoihin. Tätä mahdollisuutta minulle suositteli eräs tuttavani. Lähdin viime perjantaina sitten peruskurssille, jossa kerrataan taistelijan perustaitoja ja opetellaan uudenaikaisten varusteiden käyttöä.

Minulla oli kuitenkin järkyttävän huono tuuri. Kuten olen kirjoittanut täällä joskus, voimaharjoittelu on tuonut minulle ratkaisevaa apua selkävaivoihini, joista ennen kärsin aika-ajoin varsin pahastikin. Silloinkin kun alaselkäni kipeytyy, kipu useimmiten on lievempää ja menee nopeammin ohi kuin ennen. Pääsääntöisesti arjessani olen kokonaan "unohtanut" että minulla on taipumusta kyseiseen vaivaan. Perjantaina iltapäivällä saavuttuani Parolannummelle peruskurssille, marssimme ensimmäisenä varusvarastolle kuittamaan varusteita. Siinä tavaroita kantaessa tunsin selässä pienehkön vihlaisun. Illalla oppituntien aikana olo oli hivenen epämukava, ja yöllä punkassa en löytänyt enää kivutonta asentoa.

Unettoman yön jälkeen selkä oli melko tavanomaisella tavalla kipeä: Ei estänyt arkisia toimia, kävelyä tai istumista, mutta vähäinenkin äkkiliikehdintä tuotti yllättäviä kipuja. Menin koulutuksen vetäjän puheille ja totesin että valitettavasti tämä oli nyt tässä; en pysty jatkamaan koulutusta tällä erää.

Häpeä oli yllättävä tunne tässä tilanteessa. Aikanaan en asepalvelusaikanani yhtä kunnon influenssaa, yhtä rankemmanpuoleista allergiakohtausta, ja viisaudenhampaan poistoa lukuunottamatta ollut terveydellisistä syistä palveluksesta poissa. Olisin voinut jäädä nytkin koulutukseen "vemppamiehenä", jolloin olisin osallistunut oppitunneille ja ampumiseen kunnon mukaan, mutta en lähtenyt hommaan mukaan sillä kuviolla että hoitaisin mitään puolittain.

Luovutin varusteet lauantaina aamulla ja sain onneksi kyydin kotiin jo kello kymmeneksi. Pettymys oli valtaisa monestakin syystä. Ensimmäinen, ilmeisin, oli se, että vaikka fyysinen kuntoni on suorituskyvyn osalta parempi kuin ehkä koskaan elämässäni, suorituskyky harjoitusoloissa esimerkiksi kuntosalilla tai lenkkipolulla, on vain osa ns todellista suorituskykyä. Jos nivelet ja tukiranka paukkuvat herkästi, ei kovalla Cooper-  tai maastavetotuloksella tee mitään. Muistelin oman asepalvelusaikani taisteluvarustuksen painoa ja sitä miten se tuntui raskaalta ja epämiellyttävältä; uusi taisteluvarustus oli painoltaan jopa raskaampi, joskin muuten mukavampi. Kokemukseni oli varusteet puettuani, että olisin pystynyt aivan hyvin juoksemaan ja syöksymään siinä ilman ongelmia -- jos selkäni olisi vain ollut kunnossa.

Myös häpeä oli jonkinasteinen. Lähdin mukaan innoissani ja ajatuksella, että voisin hiukan korjata mielessäni sitä kokemusta joka aikanaan varusmiehenä minulla oli heikosta fyysisestä kunnostani. Aerobinen kuntoni toki oli hyvä, mutta painoindeksini oli noin 17 ja olin heikko kuin mikä.  Vedin kyllä kymmenen leukaa, mutta pituiselleni (184cm)  miehelle joka painoi 60 kiloa, jo muutaman kilon varustus päällä teki liikkumisesta hankalaa. Kypäräkin teki niskan kipeäksi aina marssiessa ja harjoitellessa. Selvisin kuitenkin aikanaan varusmiespalveluksesta ilman suurempia ongelmia, kun taas nyt tuntui että epäonnistuin välittömästi.

Harkitsen vielä, josko yrittäisin uudelleen. Jo yhden illan viettäminen melko kattavan kansakunnan läpileikkauksen parissa oli innostava kokemus. Tuvassamme kukaan ei ollut siellä sillä idealla että tänne on tultu pakotettuna. Osalla pontena tulla oli armeijanostalgiaa 10-20 vuoden takaa, osa nuoremmista oli tullut koska ei ollut päässyt rauhanturvajoukkoihin (vapaehtoiskokemus lasketaan hyödyksi käsittääkseni). Paikalla oli myös itseni ikäinen mies joka oli jo palvellut Afganistanissa rauhanturvaajana kolme kertaa. Kenelläkään ei ollut tarvetta näyttää tai päteä siinä mielessä, että olisi kokenut tarvetta dissata muita, ja tietynlainen toverihenki syntyi parissa tunnissa, kuin itsestään. Sen synnyssä oli palkitsevaa olla mukana ja oli kiehtovaa nähdä, miten se kumpusi eri yksilöiden henkilöistä.

Osaksi tuon toverihengen vuoksi keskeyttämispäätös oli vaikea tehdä, mutta toisaalta se myös helpotti päätöstä. Solidaarisuuden ja häpeän sekoitus nimittäin saa aikaan sen, etten missään nimessä halunnut olla ryhmälleni rasite. Puhuin tästä porukalle, osa, odotetusti, vakuutteli että porukka kyllä pitää minusta huolen ja paikkailee ja auttaa milloin en pysty fyysisesti toimimaan. Kiitin tästä vakuuttelijoita, mutta pysyin päätöksessäni, sillä en lähtenyt mukaan tekemään mitään puolittain. Halusin ampua, halusin syöksyä hankeen, ja halusin saada pieniä mustelmia ja mikäli teloisin itseni, tekisin sen mieluummin pelottomasti ja "tarkoituksenmukaisesti" harjoituksen logiikan mukaan. Vihlova selkä olisi tehnyt sen, että olisin toiminut pelokkaasti ja haparoiden, jatkuvasti miettien josko tämä tai tämä sattuu. Heittäytyminen mukaan ja siitä seuraava itsereflktion sammuminen olisi jäänyt saavuttamatta.


Arvostan noita miehiä ja naisia -- niin, mukana oli naisia myös -- ja heidän asennettaan ja omistautumistaan maanpuolustukselle. Olen, muusta arvomaailmastani huolimatta, varsin isänmaallinen, enkä omaa, enkä edes oikein hyväksy, sellaista käsitystä että tähän pitäisi liittyä sellaisia asenteita joita "kansallismielisyyden" nimissä nykypäivänä liikkuu. Koulutuksessa oli mukana myös yksi aasialainen mies, joka esittäytymiskierroksella kertoi -- erittäin murtaen suomea puhuen -- motiivikseen liittyä mukaan inspiraation jonka hän oli saanut perehdyttyään sotaveteraanien toimintaan, ja halun kunnioittaa tätä muistoa. Minulle suomalaisuuden narratiivin sulkeminen "ulkopuolisilta", jollainen tämäkin arviolta kolmekymppinen kaveri olisi voinut olla, ei ole asianmukaista eikä kuulu siihen ydinarvomaailmaan jonka itse koen puolustamisen arvoisena.