Norsunluutorni.

Kävin viikonloppuna Moro Sky Bar:issa tapaamassa kahta vanhaa tuttua. En käytä sanaa "ystävä", sillä vaikka näiden ihmisten kanssa historia on pitkä -- kummankin kanssa olen ollut jonkinlainen tuttu jo 90-luvun puolivälin tienoilta asti -- tapaan kumpaakin kovin harvoin. Toinen tuttavistani on asunut kaukoidässä (etupäässä Singaporessa) ja työskentelee mainosalalla, joskin hän on viime aikoina työskennellyt myös elokuvien parissa käsikirjoittajana. Toinen taas on tehnyt uraa politiikassa Suomessa ja Euroopassa, ollut ikänsä mukana kansalaisvaikuttamisessa ja työskentelee asiantuntijatehtävissä, joskin hivenen eri merkityksessä kuin vaikkapa minun asiantuntijuuteni toimii.

Oli varsin mielenkiintoista keskustella erinäisistä maailman tilaa koskevista kysymyksistä näiden herrasmiesten (kumpikin oli, patriarkaalisen homososiaalisuuden nimissä, miespuolinen) kanssa. Aihepiiri kosketti erilaisia systeemisiä ongelmia, kuten ilmakehän kasvavaa hiilidioksidipitoisuutta ja muovijätteen merielämälle aiheuttamia ongelmia. Huomasin tiettyjä eroavaisuuksia näkökulmissamme.

Keskustelussa ei esiintynyt mitään erityisempää jännitettä, mutta puhetavassa oli merkittäviä eroja. "Luovalla alalla" työskentelevän tuttavan näkökulma oli hyvin monipuolinen, polveileva, ja sumea. Se ei ollut kuitenkaan mitenkään irrationaalinen. Jos kehystäisin sitä jotenkin oman käsitteistöni avulla, tämä huomioi ihmisten toiminnan dynamiikkaa analysoidessaan yksilöitä näiden statushakuisuuden ja tarkoituksenmukaisen toiminnan välisen ristiriidan. Ensimmäinen näistä tuli esiin siinä, että hän oli akuutisti tietoinen siitä, miten häpeän pelko esimerkiksi movivoi ihmisiä ja toisaalta miten perinnetietoisia nämä tietyissä kulttuureissa.  Tästä esimerkkinä oli esimerkiksi tiettyjen piirien -- erään vakiokommentaattorin sanoin valkoisten liberaalien -- jaettu kriisitietoisuus ilmakehän tilasta ja esimerkiksi erilaiset itseruoskimisrituaalit lomalentojen yms vuoksi.

Politiikassa mukana ollut tuttava taas tuntui pohtivan asioita ihmisten tietoisen ja ei-tietoisen toiminnan dynamiikan kautta. Esillä oli klassinen "tunne-tieto-toiminta"- kolmio ja sen dynamiikka, ja miten mikään näistä kolmesta ei ole välttämättä ensisijainen kun puhutaan systemaattisesta muutoksesta ihmisten käytöksessä. Esimerkiksi tällä hetkellä tiedon määrä ilmastonmuutoksesta tai merien saastumisesta ei ole ongelma. Ihmisillä on tietoa ehkä liikaakin. Osalla tämä johtaa jopa liialliseen tunnereaktioon, ja toisilla taas tunnereaktio on varsin erilainen kuin se, joka johtaisi tarkoituksenmukaiseen toimintaan.

Itse nostin esille peliteorian ja yksilörationaalisuuden, ja sen miten pidän yksilölähtöistä hahmotustapaa systeemisten ongelmien ratkaisuissa oikeastaan yksikäsitteisesti vääränä. Korostin hintamekanismin kautta tapahtuvan vaikuttamisen tehokkuutta. En osannut siinä tilanteessa pukea sanoiksi intuitiivista argumenttia joka oli mielessäni. Vasta jälkikäteen oivalsin sen dynamiikan.

Nimittäin, jos kuvitellaan että meillä on käsillä ihmisen toimintaan liittyvä kriisi -- kuten vaikkapa ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden nykyinen nopea nousu -- joka pitäisi ratkaista ihmisten toimintaa muuttamalla. Jos nojaamme yksilön motivointiin tunne-tieto-toiminta- kolmion kautta, niin voimme saada merkittävänkin osan ihmisistä muuttamaan käytöstään. Ongelmaksi muodostuu se, että vaikka "merkittävä osa" olisi puoletkin ihmisistä, tämä ei riitä.

Häpeän ja "joukkoon kuulumisen" dynamiikka johtaa tällaisessa tilanteessa polarisaatioon, jossa muodostetaan ensin päinvastainen tunnereaktio, joka motivoi täysin erilaista, jopa päinvastaista toimintaa. Suuri joukko ihmisiä alkaa esimerkiksi vihata tai vähintääkin kokea ärtymystä valkoisia liberaaleja kohtaan. Tämä tunnereaktio on aivan luonnollinen seuraus siitä, miten ihmiset häpeään reagoivat. Häpeä on nimittäin suurelta osin statuksen ja kasvojen menettämisen pelkoa ja se on äärimmäisen voimakas motivaattori. Mutta jos yksilöllä on häpeän kokemiselle vaihtoehto, eli joukko johon voi kuulua tuomitsevan joukon sijaan, tämä mekanismi alkaa lujittaa kyseisen vaihtoehtoisen joukon identiteettiä.

Ihminen on myös toiminnallaan osoittanut historian saatossa uudelleen ja uudelleen, että myös "tieto" tässä kohtaa muuttuu. Näemme tällä hetkellä esimerkiksi sen, miten tieteellisen tiedon hegemonia on vaarassa. Tästä ei voi syyttää pelkästään änkyröitä tai aivovammakonservatiiveja, vaan kehityskulku on ollut varsin pitkä. Termi norsunluutorni on raamatullista alkuperää, mutta sen moderni käyttötapa on 1800-luvun alkupuolelta, ja sen nykymuotoa käytti ensi kertaa ranskalainen kirjallisuuskriitikko Charles Augustin Sainte-Beuve.

Sainte-Beuve käytti termiä runossaan jossa hän vertasi Alfred de Vignyn todellisuudesta irrallaan olevaa romanttista runoutta Victor Hugon rujoihin rahvaan kuvauksiin. Pitkin 1800-lukua termi esiintyi eri tavoin osoittamaan maanläheisestä ja kansanomaisesta irrallaan olevaa elitististä tai liian abstraktia käsitystä, jota karakterisoi irrallisuus ihmiskunnan enemmistön kokemusmaailmasta.

Onkin symbolisesti sopivaa, että me, kiistatta varsin etuoikeutetut liberaalit kosmopoliitit, kävimme keskusteluamme Moro Sky Bar:issa, joka on Tampereen keskusta-alueen näkyvin rakennus ja maamerkki.



Minulla ei ole mitään ehdotusta siihen, miten tällainen asetelma voitaisiin purkaa. En usko, että tieteellisen tiedon sosiaalinen "rehabilitaatio" tulee tapahtumaan lähiaikoina. Kontraarinen identiteetti on niin vahva, ja ihmiset ovat pääsääntöisesti niin ylpeitä omaksuessaan jonkin salaliittoteorian, että heitä ei voi vakuuttaa millään evidenssillä. Me joko hyväksymme sen idean, että koettelemalla ja epäilemällä loputtomiin omia käsityksiämme, pääsemme lähemmäs sellaisia tosiasioita jotka todella kestävät lähempää tarkastelua, tai me emme hyväksy sitä.

Katsoin taannoin dokumentin litteään maahan uskovista ihmisistä. Dokumentti oli ihan kunnioittavasti tehty. Siinä oli mielenkiintoinen kohtaus, jossa yksi salaliittoteoreetikoista -- joka uskoi suunnilleen kaikki kiertävät salaliittoteoriat -- pohdiskeli, että mitä jos hän onkin niinkuin ne muutkin jotka vaan uskovat omaan juttuunsa ilman mitään todisteita. Hän tuli kuitenkin lopulta lopputulokseen ettei asia voi olla näin, koska hän sentään kykenee epäilemään myös omia käsityksiään.

En voi esittää mitään systeemistä ratkaisua mutta voin kuitenkin kertoa mikä on toiminut itselläni. Tämä on peräisin Robin Hansonilta -- joskaan en ole varma, onko hän sen lanseerannut, vai luinko sen vain häneltä. Se on yksinkertaisesti "Bet on beliefs".  Koetan aina nimittäin antaa jonkilaiset vedonlyöntikertoimet ja pohtia millä rahasummalla olisin valmis lyömään vetoa siitä, että uskomukseni on oikea. Esimerkiksi voisin laittaa tuhansia euroja likoon sen puolesta että maapallo todella on likipitäen pallon muotoinen, eikä esimerkiksi litteä, ja kertoimeksi kävisi aika pienikin, vaikkapa 1.1. Voisin laittaa satoja euroja sen puolesta likoon että maapallon keskilämpötila lämpenee nimenomaan ihmisen tuottaman hhiilidioksidin vuoksi, jos kertoimet olisivat noin 1.3. Isommilla kertoimilla voisin laittaa vähän enemmän. Jne.

Tässä suhteessa itse asiassa monet litteään maahan uskovat ovat toimineet rationaalisesti. He ovat luvanneet kymmeniä tuhansia kenelle tahansa, joka todistaa että maapallo ei ole litteä.

Ongelma on tietenkin siinä, mikä evidenssi hyväksytään.

Pienet pikaiset vaalianalyysit

Sunnuntaina pidettiin eduskuntavaalit, jälleen kerran.  Vaalikampanja oli ehkä hieman vähemmän apaattinen kuin neljä vuotta sitten puolin ja toisin, mutta kovin innostava se ei nytkään onnistunut olemaan. Pari sanaa siitä.

Yllätyin demarien kampanjan hampaattomuudesta. Olen pettynyt Antti Rinteeseen. En ole SDP:n kannattaja, enkä toivonut varsinkaan Rinteen johtaman SDP:n voittavan, mutta demareilla oli kaikki eväät venyä isompaan voittoon. Vielä muutama kuukausi sitten demarit näyttivät olevan menossa 50 kansanedustajan tukevaan johtoasemaan liki 25% kannatuksellaan.

Rinteen retoriikka ei purrut lainkaan. Lisäksi demarien yleinen linjattomuus näkyi. Jos tällaisessa tilanteessa jossa tyytymättömyys istuvaan porvarihallitukseen on käsin kosketeltavaa,ei pysty venymään tämän isompaan voittoon, on selvää että demareista alkaa aika olla ajanut ohi. Vaikka laskisimme vasemmistoliiton ja anteliaisuuden  nimissä vihreätkin samaan leiriin demarien kanssa, ei tämä porukka saanut kuin alle 40% kaikista äänistä.  Tätä voi verrata kokoomuksen, keskustan ja perussuomalaisten yhteensä yli 48% äänisaaliseen.

Paikkalukuja katsoen tilanne on vielä karumpi demareiden kannalta: Vanha hallituspohja sai 108 kansanedustajapaikkaa -- siis enemmistön eduskunnassa. Perussuomalaisten kohdalla tietenkin voidaan perustellusti sanoa, että kyse on eri puolueesta kuin viime vaaleissa, sillä puolue hajosi kahtia kesken hallituskauden.

Onkin mielenkiintoista, miten perussuomalaisten tulosta tulisi tulkita. Lienee selvää, että kyseessä oli vaalivoitto, mutta kuinka suuri, ja miksi? Itse uskon, että jakautuminen Halla-ahon puheenjohtajuuden myötä hyödytti puoluetta. Jos PS olisi jäänyt hallitukseen vanhalla kokoonpanolla, se ei olisi todennäköisesti pystynyt lainkaan masinoimaan tyytymättömiä vaaliuurnille.

Nyt Halla-aholla oli kaksi väkevää retorista asetta, jotka todella toimivat. Hallituksen alkuperäinen ohjelma piti sisällään maahanmuuttopoliittisesti juuri sen verran tiukan sanamuodon, että Halla-aho saattoi vedota siihen että muut hallituspuolueet pettivät ohjelman ja potkivat PS:n pois hallituksesta ainoastaan siksi että Halla-aho olisi halunnut yksinkertaisesti pitää kiinni siitä mistä oli jo sovittu. Tämä  sai nykyiset perussuomalaiset näyttäytymään tiukan linjan tinkimättöminä vetäjinä ja Siniset seteliselkärankaisina pettureina. Mikä ei varmaan ole lainkaan virheellinen mielikuva, jos asian näin ilmaisee.

Toinen tärkeä retorinen ase oli se, että siinä missä hallituksen talous- ja työllisyyspolitiikka osui ainakin jossain määrin perussuomalaisten kannattajakuntaan negatiivisesti, Perussuomalaiset saattoivat nyt sälyttää kaikesta tästä syyn Sinisille. Tämä osa tietysti on hieman äänestäjän oikeusturvan kannalta ongelmallinen asia, sillä Halla-ahon retoriikka on ollut hyvin voimakkaasti toisaalta talouspuolella hallituksen vetämän politiikan kanssa linjassa. Mutta siinäkin keskittyminen maahanmuuttoon ja sen kustannuksiin antaa keinon välttää painottamasta mitään kipeitä talouspoliittisia kysymyksiä, ja sen sijaan todeta että "säästetään nyt ensin maahanmuuton kustannuksista".

Siinä määrin kun hallituksen tyytymättömyyttä herättävä politiikka onnistui siis herättelemään muutoin passiivisia äänestäjiä liikkeelle, PS hyötyi, ja voidaan jopa spekuloida että hyötyi enemmän kuin SDP, joka perinteisesti on pystynyt ratsastamaan nimenomaan säästöihin tyytymättömien äänillä oppositiosta voittoon.

Identiteettipoliittinen juonne, joka PS:n myötä on vahvana läsnä, hyödytti myös vihreitä ja vasemmistoliittoa. Se näkyi myös näiden eduskuntaryhmien kokoonpanossa ja rajusti näkyikin. Jos jollekin oli ennen tätä vaalia vähänkään epäselvää ketkä vihreitä äänestävät ja kenellä vihreissä on todellinen valta, niin tuleva vaalikausi tulee osoittamaan totuuden. Kuten lukijat tietävät, olen ollut aikoinani varsin vannoutunut vihreiden kannattaja ja myönnän että edelleen tunnen irrationaalista sympatiaa, ja huomasin ensialkuun innostuvani tuloksesta, kun näytti että Vihreät voi päästä jopa 23 kansanedustajapaikkaan.

Kun tulokset alkoivat olla vakiintuneita, katsoin tarkemmin vihreiden läpimenneiden listaa, ja muistin ne syyt joiden vuoksi jätin aikanani jäsenhakemuksen lopulta sitten postittamatta. 20 kansanedustajan joukossa on kolme miestä.  Sinänsä sukupuolijakauma ei olisi minusta merkittävä, mutta samaan aikaan se, että perussuomalaisten 39 hengen eduskuntaryhmässä on 11 naista, on esitetty julkisuudessa pitävänä todisteena siitä, että perussuomalaiset ovat miesvaltainen puolue jossa naisten oletetaan oleven hiljaa.

Tämä jaottelu on oireellista siksi, että se ajaa polarisaatiota. Edelleen allekirjoitan ne arvot joiden vuoksi aikanaan kannatin vihreitä, mutta minun on pakko sanoa jo tässä vaiheessa, että se, mihin suuntaan tämä kehitys vie, ei edistä millään lailla niitä arvoja jotka minut saivat sitä kannattamaan. Tasa-arvoa ei esimerkiksi mielestäni edistä se, että politiikka yritetään jakaa naisten ja miesten asioihin. Ja väitän lisäksi että tämän ajavana voimana eivät ole perussuomalaiset.

Voisin kritisoida perussuomalaisia monistakin asioista, mutten jaksa. He osaavat selvästi vastata niihin tarpeisiin joita liki 20 prosenttia ihmisistä ilmaisee poliitiikkaa kohtaan. Pluralistiseen yhteiskuntaan mahtuu monta erilaista näkemystä, ja liberaalissa demokratiassa kaikenlaisten näkemysten esittäminen tulee olla sallittua. Nyt valituista vihreiden kansanedustajista enemmistö haluaa kriminalisoida noita mielipiteitä.

Se ei tule toimimaan. Nyt varmasti tuossa leirissä ollaan voimaantuneita "vaalivoitosta". Itse koin että sellainen yhteiskuntamalli jota minä kannatan, koki näissä vaaleissa suuren tappion. Enkä tarkoita tällä että olisin keskustalainen.