tiistai 16. tammikuuta 2018

Välilevy

Kesällä 2015 sain ensimmäisen diagnoosin välilevyn pullistumasta. Tarkkaa paikkaa en tiedä, koska selkää ei ole koskaan kuvattu, mutta todennäköisesti L4/L5-välissä, sillä tämä on yleisin ns. iskiasvaivan lähde.  Tuolloin kuntouduin parissa kuukaudessa niin, että kipu oli käytännössä kadonnut kahdeksan viikon jälkeen.

Tammikuussa 2017 vaiva uusiutui, kun olin menossa Maakuntakomppanian koulutukseen. Jälleen, noin kahden kuukauden kuluttua vaiva oli ohi.

Vaiva palasi syksyllä 2017 asteittain. Säteilykipua ei ensin tullut lainkaan, mutta selkä tuntui "väärältä" useaan otteeseen. Kyykyssä en kyennyt vuoden 2017 aikana kertaakaan parantamaan kesällä 2016 tekemääni ennätystä, ja maastavedossakin tulokset pysyivät samana koko vuoden. Tällä kertaa ei tullut akuuttia vaihetta jossa kipu olisi ollut kova, vaan se paheni pahenemistaan.

Kipu ei ole kova; se ei häiritse muuta elämää juurikaan. Mutta se haittaa nostamista, ja siksi se on äärimmäisen haitallista.  Kävin lääkärillä viime viikolla -- en tietenkään odottanut että se mitään auttaisi. Kävin kuitenkin, koska tämä potentiaalisesti vaikuttaa työkykyyni pitkällä aikavälillä, ja kun asia tulee raportoiduiksi riittävän monesti, niin jossain vaiheessa sitten arvioidaan erinäisiä vaihtoehtoja.

Kun sanon vaihtoehtoja, en kuvittele että jossain olisi maaginen pilleri tai esimerkiksi kirurginen operaatio joka korjaisi ongelman. Lähinnä informaatiota siitä, missä kohtaa välilevyjen degeneroitumista ollaan. Jossakin kohtaa ne ovat kuluneet siihen pisteeseen että selkä ei enää kuntoudu. Tämä on hyväksyttävä, mutta treenimotivaatioon vaikuttaa tieto siitä, onko se päivä jo kohta, vai vasta parinkymmenen vuoden päästä.

Nyt kuitenkin aloitan taas toipumiseen tähtäävän harjoittelun. Tai pikemminkin jatkan sitä. Kyykkypainot ovat maltilliset -- viimeisin oli 87.5kg -- ja maastaveto tänään rajoittui neljään sarjaan 70-85 kilolla.  Näitä voi verrata penkkipunnerrukseen, jossa tein viiden toiston sarjan 90 kilolla ja neljä 95 kilolla "huvikseen".

Ohjelmaan tulisi varmaankin ottaa liikkeitä jotka kuntouttavat selkää. Olen nyt jo integroinut "virallisten" suositusten mukaiset venytykset ja osan ns jumppaliikkeistä lihashuoltooni. En ole kovin toiveikas näidenkään suhteen, sillä näyttö näiden tehosta on erittäin heikkoa. En usko että selkäni koskaan tulee enää kivuttomaksi, enkä usko että se pitkällä aikavälillä paranee tai edes pysyy samana -- degeneraatio on etenevää. Mutta voin ehkä hidastaa sitä minkä voin.

Kun 600mg ibuprofeeni tai 30mg kodeiini ei enää auta, niin ehkä 9mm parabellum auttaa.

10 kommenttia:

Mikko Kallionsivu kirjoitti...

Ikäöäntyminen ja kehon rappeutuminen on sietämätöntä. meikäläinen vähensi harkitusti liikunnan määrää epävirallisena uudenvuodenlupauksena tai oikeastaan realismiin perustuvana päätöksenä. Ei kestä enää samaa määrää rääkkiä viikoittain tämä ruho kuin mitä vielä kolme-neljä vuotta sitten.

No onneksi selkä on kunnossa. Lykkyä asian hoitamiseen. Pidän peukkuja että saat homman jollain tasolla kontrolliin.

Tupla-J kirjoitti...

Hemmetin sääli.

Itellä on riesana Scheuermannin "tauti", mutta treenaus on niitä juttuja, missä se ei tunnu haittaavan ollenkaan. Jotain tekemistä sillä saattoi olla sen kanssa, että kyykkytekniikkaa joutui opettelemaan 10 vuotta ennen kuin pääsi tangon kanssa alas asti.

Viime vuonna tuli eleltyä muutama kuukausi ilman treeniä ja selkä oli koko sen ajan helvetin kipeä. Kun ranka on tällainen, on pakko olla lihaa pitämässä ukko kasassa.

Tiedemies kirjoitti...

Onhan se sääli, kieltämättä. Mutta selkä ei ole akuutisti "kipeä", en pode arjessa juurikaan särkyä. Öisin hieman, kun asento asettuu tai muuttuu unissaan liikehtimisen myötä huonoksi, mutta senkin kanssa elän.

Tänään selkä oli taas hyvä, ja olen kohta lähdössä salille. Kyykkyä ja mavea, progressiivisesti kuormaa lisäten, se on oikeastaan parasta mitä selälle voi tehdä.

En koe kehon rapistumista "sietämättömänä". Se on sitä mitä se on, eikä se ole kuin joiltain aika vähäisiltä osin hallinnassani. Teen sen, mitä voin, ja kun teen sen mitä voin, kaikki muu on merkityksetöntä, eikä minun siihen tarvitse reagoida sen paremmin tunteella kuin järjelläkään. Parasta käytettävissä olevaa tietoani käyttäen toimin tavalla joka hidastaa rapistumista. Se mitä sen päälle tulee, ei ole minun kontrollissani.

Rauta on ystävä, mutta ei sellainen lässyn lässyn ystävä joka lohduttaa puhumalla pehmoisia tai kertomalla kuinka hyvä tyyppi olet. Rauta on lahjomaton, täydellisen oikeudenmukainen ja uskollinen. Se ei koskaan petä lupauksiaan, valehtele, kerskaile tai mahtaile, se ei koskaan pyydä mitään mitä et voi antaa, ja se maksaa kaiken mitä sille antaa moninkertaisesti takaisin. Se on täysin immuuni imartelulle, se ei koskaan loukkaannu tai kimpaannu.

Kaiken se kestää, kaiken se antaa.

Veijo Ryhänen kirjoitti...

Tm: "Parasta käytettävissä olevaa tietoani käyttäen toimin tavalla joka hidastaa rapistumista"

Tiedemies, sinulla on hyvä englanninkielen taito, ja tieteellisiä termejä, korrelaatioita yms. viittauksia sisältävien tieteellisten tutkimusten lukeminen on sinulle kevyttä työtä verrattuna siihen, että ns. maallikko yrittäisi tehdä vastaavaa, jolloin tutkimuksien lukeminen olisi kuin "työntäisi tikkua kynnen alle", tai "jäitä polttelisi.
Oletko siis perehtynyt paljonkin välilevyongelmia käsitteleviin tieteellisiin tutkimuksiin, kirjoituksiin ja maallikkojen mielipiteisiin ? Osaatko siis erottaa huuhaan, uskomukset ja tieteelliset faktat toisistaan tällä elämän osa-alueella ?

Edustaako tämä lauseesi tiedettä, vaiko mielipidettä:

"Olen nyt jo integroinut "virallisten" suositusten mukaiset venytykset ja osan ns jumppaliikkeistä lihashuoltooni. En ole kovin toiveikas näidenkään suhteen, sillä näyttö näiden tehosta on erittäin heikkoa."

Oman käsitykseni (siis mielipiteeni) mukaan välilevyjen rappeutuminen on elintasosairaus, jota ei esiinny sellaisissa yhteiskunnissa, joissa ei tehdä istumatyötä yhtä paljon kuin suomessa, ja joissa ei esiinny myöskään työnteon aiheuttamaa stressiä ?

Esiintyykö esim. viidakossa elävän pygmiheimon välilevyissä rappeutumista ?
Oletettavasti tiede on myös tutkinut alkuasukasheimojen terveysongelmia ?
Luulisin, että sekä TULES, että MT -ongelmia ei juurikaan esiinny metsästäjä-keräilyjätyyppisten alkuasukasheimojen keskuudessa ?

Veijo Ryhänen kirjoitti...

TM: "Kipu ei ole kova; se ei häiritse muuta elämää juurikaan. Mutta se haittaa nostamista, ja siksi se on äärimmäisen haitallista."

TM, miksi nostaminen (siis kuntosali harrastus) on sinulle äärimmäisen tärkeää ? Luultavasti olet sen blokissasi selittänyt jo moneenkin kertaan, mutta olen lukenut vain muutaman prosentin kaikesta kirjoittamastasi.

1/2016 kirjoitit: "Esimerkiksi koen olevani jo melko vahva, mutta core-identiteettini on, että olen heiveröinen, hintelä ja heikko, koska olen sellaisena kasvanut ja elänyt käytännössä koko elämäni."

Mitä käytännön merkitystä nykyaikana on vahvoilla lihaksilla, kun ei taida löytyä enää yhtään sellaista ammattia, joissa isoilla lihaksilla olisi merkitystä toimeentulon kannalta ?

Koneellistuminen ja työkalujen kehittyminen ovat poistaneet lähes kokonaan tarpeen lihasvoiman käyttämiseltä. Heiveröinen nainen pystyy nykyisin työskentelemään lähes missä tahansa ammatissa, jopa metsurina!

Toki esim. autonasentajan ammatissa on nopeusetua siitä, jos runsaan lihasvoiman ansiosta tiukat ja ahtaissa paikoissa olevat mutterit ja pultit saa auki ilman jatkovarsien ja mutterimopojen käyttämistä. Kaikenlaisia tunkkeja, nostureita, työkalunkeventimiä ja alipainenostolaitteita/tarraimia on olemassa esim. betonilaattojen asentajille paljon, että lihasvoimaa ei tarvitse enää juurikaan käyttää. Löytyy jopa paineilmalla toimivia lapioita.
Ei ole mitään käytännön hyötyä siitä, jos pystyy vaihtamaan (Jaakko Pessisen tavoin) auton renkaan ilman tunkkia.

Näinollen, vahvat lihakset ovat jokseenkin turha ja tarpeeton ominaisuus nykyajan ihmiselle ?

Miksi pahoittaa mielensä siitä, että ei pysty harrastamaan jotakin turhaa ja tarpeetonta ?

Kysynnän ja tarjonnan laki määrää sen, mitä ominaisuuksia ihmisissä arvostetaan. Juuri nyt on ankara pulaa vaativaan aivotyöhön kykenevistä ihmisistä. Ja juuri nyt on runsas ylitarjonta enimmäkseen lihasten käyttöä vaativaan fyysiseen työhön kykenenistä ihmisistä. Tästä seuraa myös palkkausero: Niistä töistä maksetaan (suhteellisen) hyvää palkkaa, joissa on ankara tekijäpula.

Näen, että algoritmien koodaus on koodauksen kuninkuuslaji, samalla tavoin kuin shakki on pelien kuninkuuslaji. Miksi Garri Kasparov pahoittaisi mielensä siitä, että ei saa aikaiseksi hyviä tuloksia kuntosalilla ? Ja miksi vaativien algoritmien koodaukseen pystyvä henkisen työntekijä pahoittaisi mielensä siitä, ettei saa aikaiseksi hyviä tuloksia kuntosalilla ?

Koska raha on vaihdon väline, ansaitun rahan voi vaihtaa (rajoitetussa määrin) sellaiseen olomuotoon, jota itse eniten arvostaa. Yleensä ihmiset arvostavat rahaa sen vuoksi, että se mahdollistaa erilaisia vapauksia. Rahan puute tekee ihmisestä orjan. Näin ollen hyvä aivojen suorituskyky tekee ihmisen vapaaksi, ja aivojen suorituskyvyn puute, mutta hyvä lihaksisto tekee ihmiset orjiksi (poislukien yksittäiset poikkeustapaukset).

"Maintain your positives", sanoo Rob Kelly kirjoissaan. Minusta se on hyvin ja viisaasti sanottu!

Tiedemies kirjoitti...

Jotkut asiat ovat arvokkaita an sich. Rauta on kuin rakkaus. Ei sitä voi erikseen selittää tai perustella millään muulla. Se vain on.

Veijo Ryhänen kirjoitti...

Tiedemies, ihan riippumatta välilevyjesi nykyisestä ja tulevasta kunnosta, mielestäni sinun kannattaisi luopua tästä (sinulle hyvin tärkeästä) ajatuksestasi:

"Jotkut asiat ovat arvokkaita an sich. Rauta on kuin rakkaus."

Perustelu: Tiede on löytänyt negatiivisen korrelaation pakkomielteisen ajattelun ja henkisen hyvinvoinnin välillä. Toisin sanoen (siis suoraan, ei invertoidusti) sanottuna: Pakkomielteinen ajattelu aiheuttaa henkistä huonovointisuutta. Ei toki 1:1 korrelaatiolla, mutta hyvin vahvalla korrelaatiolla kuitenkin:

"I have never treated an ... who hasn´t been very obsessive and this obsessional thinking plays a big role in their symptoms. Someone with an obsessive thinking style is often rigid, methodical and power seeking, thinks in black and white, and loves routine, order and discipline"

Omaan elämään liittyvien ongelmien luomisen sijaan pakkomielteistä ajattelutapaa kannattaa hyödyntää sellaisten ongelmien ratkaisuun, joiden ratkaiseminen on hyödyllistä ja/tai, joiden ratkaisemisesta saa palkkaa:

"Everything ever invented was thought up by people with an obsessional side to their nature ... EVERYTHING was designed, developed and built by obsessive people."

Jos käy niin, että välilevyjesi rappeutuminen pysähtyy, et joudu lopettamaan rautaharrastustasi, etkä myöskään menetä mitään sillä että luovuit "turhaan ja ennenaikaisesti hätiköiden" "Jotkut asiat ovat arvokkaita an sich. Rauta on kuin rakkaus" -ajatuksestasi.

Jos taas käy niin, että välilevyjesi rappeutuminen jatkuu, ja joudut lopettamaan terveysongelmien pakottamana rautaharrastuksesi, niin tässäkään tapauksessa et menetä mitään, sillä (jo tilannetta etukäteen ennakoivasti tehdyn) "Rauta on kuin rakkaus" -ajatuksesta luopumisen avulla ja ansiosta ymmärrät, että rautaharrastus on vain yksi kiinnostava ja mukava harrastus lukemattomien muiden kiinnostavien ja mukavien harrastusten joukossa.

Elämä on joka tapauksessa liian lyhyt, jotta ehtisi harrastaa kaikkia niitä kiinnostavia ja mukavia harrastuksia, joita ylipäätään on mahdollista harrastaa. Jonka vuoksi ei myöskään ole iso (tai ainakaan ylitsepääsemätön) haitta, jos menettää kyvyn harrastaa yhtä niistä monista kiinnostavista, mukavista ja hyödyllisistä harrastuksista, joita olisi mahdollista harrastaa, jos olisi enemmän aikaa (tai terveyttä) käytettävissä.

Asiaa voi tarkastella myös (sinulta oppimani) oikean reaktion käsitteen näkökulmasta:
Mikä on oikea reaktio mahdollisessa tilanteessa, jossa lääkäri välilevyjen kunnon tutkimisen jälkeen sanoo ihan suoraan: "Sinulla ei ole enää mitään asiaa kuntosalille selkää rasittavia liikkeitä tekemään!"

Mahdolliset reaktiot voi jakaa kahteen pääryhmään:

1. "VOI PERR..."
2. "Vai niin"

Mielestäni "Vai niin" -reaktio on oikea reaktio tässä tilanteeessa. Oikean reaktion edellytys on siis jo etukäteen tehty em. "Rauta on kuin rakkaus" -ajatuksesta luopuminen.
"Vai niin" -reaktio (siis ilmeisten tosiasioiden toteaminen ja hyväksyminen, "stoalainen suhtautumistapa") on osoitus hyvästä oman mielensä hallitsemista: http://www.itseoivallus.fi/zen/vai_niin.html

Itse näen, että henkisen (ja epäsuorasti PNI:n kautta myös fyysisen) hyvinvoinnin lähde on nimenomaan oman mielensä hyvä hallitseminen, eikä esim. "raudan", tai jonkun muun ulkoisen harrastuksen pakonomaisen hyvä hallitseminen.

Tiedemies kirjoitti...

Olet ymmärtänyt väärin sen mitä sanon. Se, että asia on itsessään arvokasta, ei tarkoita että se on pakkomielle. Pakkomielle on asia, joka on "tärkeää" tavalla, joka alentaa ihmisen hyvinvointia.

Minulle raudan nostaminen on asia, joka ceteris paribus kasvattaa hyvinvointiani, mutta se ei ole pakkomielle, sillä en tee sitä muiden tärkeiden asioiden kustannuksella pisteeseen jossa rajahyöty siitä on laskeva.

Se, mitä sanot siitä että maailmassa on kiinnostavia ja mukavia harrastuksia -- en ole tästä eri mieltä -- niin mikä hyvänsä niistä voi olla yhtä kiinnostava ja mukava toki, mutta useimmat vasta kun niihin on päässyt riittävästi mukaan.

En voi selittää asiaa ihmiselle, joka ei ymmärrä tai koe samoin. Voin toki valita reaktioni siihen, että en voi harrastaa tai jos harrastukseni rajoittuu -- otan sen sellaisenaan vastaan -- mutta en voi valita sitä, mitä harrastukset ovat olemukseltaan. Rauta on todellista, jotain mitä en ole kokenut muissa harrastuksissa.

Vaikka en sinänsä ole mitenkään pakkomielteinen autenttisuuden suhteen (jotkut lukijoistani ovat, sen tiedän), niin autenttisuus on arvo. Rauta on kaikkein aidoin ystävä, jota minulla on koskaan ollut, ja ystävyys on arvokas asia, jota ei ole syytä heittää hukkaan vain jonkin niin maallisen asian kuin kivun vuoksi.

En odota että ymmärtäisit, enkä edes yritä sanoa että kenenkään muun pitäisi kokea asia samalla tavalla. Tiedän etteivät kaikki koe, ja minun on turha yrittää "perustella" jotain sellaista joka on itsessään tärkeää.

QroquiusKad kirjoitti...

En minä näkisi Tiedemiehen punttiharrastusta mitenkään pakkomielteisenä, enempää kuin omaanikaan.

Olin pikkuporvarillisen perheen kömpelö läski lapsi, niinpä jouduin luonnollisesti määrätietoisen ja järjestelmällisen kouluterrorin kohteeksi: minulla ei ollut fyysisiä, psyykkisiä eikä sosiaalisia keinoja puolustautua sitä vastaan. 14-vuotiaslahjakseni pyysin isältäni Anttilan postimyyntiluettelossa näkemäni käsipainot ja sitä seuraavaksi joululahjaksi levytankosarjan ja penkin. Siitä se lähti.

9. luokan mittaan olin pudottanut painoani n. 10 kg hankkien läskin tilalle lihasta. Psyykkinen ja sosiaalinen terrori jatkui, joskin kovasti vähentyneenä, mutta kukaan ei enää edes yrittänyt tulla nyrkkeineen päälle. Pelkkä muodonmuutos alfamaisemmaksi riitti.

Ennätykseksini jäi 160 kg penkiltä ja 230 kg maastavedossa, joista on toistakymmentä vuotta. Kun menossa on viidennen vuosikymmenen jälkimmäinen puolisko, ei ole enää varaa pitää pitempiä treenitaukoja. Ne kostautuvat välittömästi, vaikka samaan aikaan on pakko hyväksyä tosiasia, ettei enää kerta kaikkiaan voi treenata samoin kuin vuosituhannen alussa. Siitä ei enää vain palaudu.

Pointtini on, että kaikesta lajikehityksestämme huolimatta olemme edelleen laumassa elävä karvaton apinalaji, jolle arvojärjestystä määrittää tunnetasolla (joka on erityisesti naisille varsin merkittävä) fyysinen suorituskyky. Sitä ei välttämättä voi arvioida päällepäin: ilman koululiikunnan paljastavaa vaikutusta eivät terrorisoijani olisi ehkä koskaan uskaltaneet käydä päälleni sitä ensimmäistä kertaa; olinhan kuitenkin isokokoinen. Korvattuani läskiä lihaksella sainkin olla fyysisesti rauhassa.

Näin se menee edelleen. Miehiseen omakuvaan kuuluu olennaisena osana fyysinen suorituskyky ainakin mielikuvan tasolla. Sen puuttuminen tuottaa omaan miehisyyteen kohdistuvaa alemmuudentunnetta enemmän tai vähemmän, mutta väistämättä, vaikka asiaa kuinka yrittäisi muunlaiseksi filosofoida.

Treenatkaamme siis.

Tiedemies kirjoitti...

En ole koskaan erityisesti kärsinyt heiveröisestä olomuodostani. Olen ollut melko aggressiivinen ja ulospäin suuntautunut olematta kuitenkaan joka paikkaan väkisin änkeävä, eli olen ymmärtänyt pysyä poissa sieltä missä minua ei kaivata.

Naistenkaan kanssa ei ole ollut ongelmia, olen aina löytänyt seuraa ja kaikki kumppanini ovat olleet melko korkeatasoisia. Olen hyvin miellyttävän näköinen; kävin kerran eräässä bloggaajatapaamisessa yli 10 vuotta sitten ja monet lukijani eivät olleet uskoa että voin olla tämän näköinen.

Olen pärjännyt aina liikunnassa keskinkertaisesti, mutten koskaan ole ollut paras tai edes yksi parhaista, poislukien ala-asteen pituushyppy.

Olen tosin ollut aina tavattoman laiha. Tämän vuoksi olen kokenut jollakin tapaa itseni altavastaajaksi. Tämä ei ollut kuitenkaan alkuperäinen motiivini nostelun aloittamiseen, vaan se että juostessa polveni kipeytyivät ja joku kehotti kokeilemaan kyykkäämistä. Se oli hieman yli 3 vuotta sitten. Painoin 67 kiloa, nyt painan 88.