Identiteetistä ja Vihreiden puheenjohtajasta.

Ehkä yleisin tapa aloittaa otsikko viikonlopun lehdissä vihreiden PJ-valinnan jälkimainingeissa oli sanoin "tällainen on...". Minulla on paljon toisen käden tietoa siitä, miten Aalto on hyvä tyyppi, ahkera, harkitseva ja tosiasioihin perehtyvä. Otetaan nyt nämä kerrotut asiat annettuina -- ei minulla ole niitä syytä epäillä.

En iloitse tästä valinnasta lainkaan suhteessa siihen, mihin suuntaan toivoisin vihreiden puolueena kehittyvän sisällöllisesti.  Talouspoliittisesti Aalto ei sijoitu näemmä mitenkään yksikäsitteisesti vasemmalle (kuten suurin osa virheistä tietyllä tavalla tekee), mutta toki hän on räikeästi vasemmistolainen. Lisäksi hänellä on joukko erilaisia pyhiä lehmiä kuten puoluejohdolla aiemminkin,

Aallossa on monta positiivista seikkaa. Kuten näkyy sovinnollisessa puhetavassa -- jota nykyisessä ilmapiirissä mielestäni tarvitaan. Tosin, jo linkitetyn tekstin loppupuolella hän vannoo feminismin nimiin. Identiaarinen "intersektionaalinen" feminismi on sen tason ajatussyöpä, että toivoisin vihdoin jonkun taistelevan näiden tasa-arvoappropriaatiota vastaan. Olen itse kovan linjan egalitaristi, enkä kannata minkään valtakunnan "intersektionaalisuuksia", en "feminismiä", aivan kuten en kannata rasismia, misogyniaa, tai muitakaan sellaisia oppeja ja ismejä, jotka pyrkivät sementoimaan jonkinlaiset identiaariset raja-aidat ja kieltämään äänen keneltäkään.

Pahin asia tässä on, että substanssipuolella  todennäköisesti en ole vaikkapa tasa-arvokysymysten osalta kovin eri mieltä Aallon johtamien vihreiden kanssa ainakaan kovin monesta asiasta. Voi olla, että siellä päässä kannatetaan jotain kiintiöajattelua tai muuta vastaavaa fasismia, mutta näiden painoarvo on todennäköisesti hyvin pieni.

Aallon valinta osoitti ainakin minulle, että puoluejohdon hävyttömästi puffaama ehdokas ei mennyt läpi, vaan mieskin voidaan valita. Vääräleukaisimmat ehkä esittäisivät että on kyseenalaista, missä määrin Aalto on oikeasti "mies", mutta sanotaan näin, että Niinistön kanssa en olisi pelännyt mennä häkkitappeluun, Aallon tipauttamiseen ei välttämättä välitykset riittäisi. Ja koska fyysinen voima on tärkein asia maailmassa, niin kiinnostaisi tietää hänen yhteistuloksensa voimanostossa. Itse voin sanoa että omani ei ole kaksinen, noin 420 kiloa.

En pysty ravistamaan identiteetistäni sitä puolta, että seuraan Vihreiden puolueen kehitystä mielenkiinnolla. En ole edes vuosikausiin äänestänyt vihreitä, mutta jostain syystä palaan aina aihepiiriin. Ja jos ajatellaan Aallon toivetta siitä, että Vihreistä tulisi pääministeripuolue, niin en näe tätä samanlaisena katastrofina tai älyvapaana pelleilynä kuin suurin osa niistä ihmisistä jotka blogiani lukevat. Itse asiassa, nykyisistä puolueista se on monella tapaa vähiten huono.

Syyt sille, että niin moni pitää vihreitä niin viheliäisinä, ovat pääosin nimittäin identiteettiin liittyviä. Lopulta suurin osa niistä vihreiden poliittisista päämääristä joilla on operatiivisella tasolla merkitystä, ovat kokolailla vain hieman modernisoituja versioita maltillisesta sosialidemokratiasta. Uhkakuvat joita vihreisiin liitetään, ovat useimmiten naurettavia karikatyyrejä joilla ei ole todellisuuspohjaa.

Tämä ei tietenkään tarkoita etteikö poliittisissa ohjelmissa olisi paljonkin kritisoitavaa. Mutta jotenkin kuvaavaa on, että vihreiden PJ-valinnan ääntenlaskun viivästyminen esitettiin esimerkiksi aamulehden kolumnissa jonkinlaisena uhkana demokratialle ja sitä verrattiin Perussuomalaisten PJ-valinnan aiheuttamaan hallituskriisinäytelmään. Ikään kuin jonkin erikoisen tasapuolisuuden nimissä pitää todeta että kaikki sekoilu on samalla viivalla. Tai sosiaalisessa mediassa näkemäni kommentti, että kun puoluekokouksessa laulettiin Ultra Bra:n kappaletta, tämä on jotenkin hiukan sama kuin jos PS:n puoluekokouksessa olisi soitettu Horst-Wessel-Lied, tai kuten moni sen tuntee "Die Fahne Hoch". Kommetti meni jotenkin niin että "Miksi tästä ei nostettu porua, miettikää jos..."

Miettikää jos. Ihan sama asiahan se on.