Libertaari Happotesti

Kuten olen ad nauseam todennut, poliittinen vakaumukseni on osapuilleen "en ole libertaari, mutta..."

Olen käyttänyt termiä libertaari benchmark tai ehkä parempi nimitys sille olisi libertaari happotesti. Tarkoitan tällä osapuilleen sitä, että talouspolitiikan pitäisi olla aina uskottavasti, vakuutusteoreettisesti riskikorjatusti ja odotusarvoltaan tehokkuusparannus verrattuna siihen että asia hoidetaan täysin ilman interventioita, so. libertaaristi. En peräänkuuluta tässä puhdasoppista libertarismia, vaan hyväksyn esimerkiksi tarkastelun jossa tietyt, toimenpide-ehdotuksen ulkopuoliset päätökset otetaan annettuna. Tätä voi pitää jonkinlaisena revisionisminä, joten "aidot" puhdasoppiset libertaarit toki pitävät tätä tarkastelua stalinistisena uuspuheena. Samoin vasemmistolaiset pitävät sitä uusliberaalina kryptofasismina. En piittaa tästä.

Antauduin valitettavasti jälleen sosiaalisessa mediassa keskusteluun siitä, ovatko nykyisen hallituksen yksityistämistoimenpiteet oikeutettuja vai eivät. Tässä kohtaa sovellan libertaaria happotestiä pariin asiaan. Kyseisessä keskustelussa mainittiin maanpuolustus, tieverkosto, posti ja ruoan vähittäistavarakauppa. Talousteoreettisin termein näistä maanpuolustus on julkishyödyke, tieverkosto (tietyin rajoittein) luonnollinen monopoli, posti taas on historiallisesti ollut monopoli, ja ruoan vähittäistavarakauppa hoidetaan markkinaehtoisesti, mutta tuotannossa on usemmissa maissa subventioita ja erilaisia muita interventioita.

Maanpuolustus lienee ensin syytä mainita. En ota kantaa asevelvollisuuden tms kaltaisiin tapoihin toteuttaa maanpuolustus julkisilla päätöksillä. Puhdasoppisen libertaarin katsontakannan mukaan verotus ja orjatyö (asevelvollisuus) eroavat vain määrällisesti, eivät laadullisesti, eikä tässä kohtaa ole olennaista muutenkaan mennä tähän erotteluun. Lähdetään nyt siitä että joko maanpuolustus hoidetaan täysin vapaaehtoisuuteen perustuen tai se hoidetaan velvoittamalla ihmiset osallistumaan sen kustannuksiin.

Maanpuolustuksen julkishyödykkeellisyys tulee siitä, että kun maanpuolustus on kunnossa, sen piirissä olevat saavat hyödyt riippumatta siitä, osallistuvatko he sen kustannuksiin vaiko eivät. Jotta emme sotkisi ajatuksiamme liiaksi niillä tunteilla joita meillä mahdollisesti isänmaallisina, pasifisteina, tai muuten vaan on kotimaamme puolustusta kohtaan, otetaan esimerkkinä Kiinan muuri. Hyväntahtoisen keisarin kansakunta pelkää mongolien zombiarmeijaa. Keisarille uskolliset jousi- ja miekkamiehet ovat valmiita puolustamaan valtakuntaa; valtakunnassa ei ole enempää rautaa, joten aseita ei edes teoriassa voida takoa lisää; mikään interventio jolla saadaan väkeä rajalle ei auta. Keisarillinen Kenraali-insinööri kuitenkin on löytänyt ratkaisun: Rakennetaan muuri.

Muuri auttaa puolustajia torjumaan zombiarmeijan, mutta se on kallis. Jokainen kiinalainen kauppias ja maanviljelijä hyötyisi muurista ja on sitä mieltä että muuri on syytä rakentaa, mutta kustannusten jakaminen on ongelma. Jos Keisari järjestää vapaaehtoisen rahankeräyksen, niin yksittäisen maanviljelijän tai kauppiaan kannalta ajatuskulku on "no, kun muut maksavat, ei minun roposeni siellä paljon mitään merkitse, joten jätän maksamatta, kyllä se muuri valmistuu ilmankin". Ja näin ihan peliteoreettisista syistä käy niin että muuri jää rakentamatta, zombiarmeija jyrää valtakunnan ja kaikki häviävät.

Tässä tilanteessa Keisari määrää että jokaisen on maksettava osuutensa muurista. Yksityiskohdat voidaan tässä sivuuttaa, olennaista on se, että muurin rakentaminen tai rakentamatta jättäminen on koordinaatio-ongelma, jolle ei ole mitään helppoa markkinaratkaisua. Minarkistit ja vastaavat pitävät tällaisessa tilanteessa tietynlaista pakottamista hyväksyttävänä. Esimerkiksi sitä, että Keisari toteaa että ne, jotka eivät osallistu muurin maksamiseen, joutuvat muuttamaan muurin toiselle puolelle. Tässä kohtaa siis voidaan perustella, että maanpuolustuksen järjestäminen muulla kuin puhtaan voluntaristisella periaatteella (so. verovaroista ja/tai asevelvollisuuden avulla) voi olla perusteltua tässä happotestin mielessä.

Tieverkosto on järjestelmänä toisenlainen. Jos lähdettäisiin tilanteesta, jossa meillä ei ole lainkaan tieverkostoa, ei olisi mitään periaatteellista estettä sille, etteivätkö maanomistajat voisi keskenään sopia siitä, miten teitä rakennetaan ja yhdistellään. On aivan mahdollista -- ja historiallisesti näin on tehtykin -- muodostaa tieosuuskuntia paikallisten pienmaaomistajien kesken siten, että osuuskunnat hoitavat teitä vapaaehtoisesti ja jäsenet saavat käyttää tietä tätä hoitokorvausta vastaan. Tällaiset osuuskunnat voivat aivan hyvin tarjota läpikulkuoikeuksia maksua vastaan tms, eikä ole mitään syytä miksi markkinatalous ei toimisi.

Tämä on kuitenkin vain ensimmäinen approksimaatio. Ensinnäkin, maanomistus voi olla joko erittäin pirstaloitunutta tai äärimmäisen keskittynyttä siten, että koordinaatio-ongelma käy ylipääsemättömäksi. Oli näin tai ei, käytännössä on historiallisesti tehty siten, että valtiot tai näitä vastaavat pakkovallan käyttäjät kuten esim aateliset, ovat rakennuttaneet teitä ja pakkolunastaneet maita joiden läpi teitä on rakennettu. Teiden rakennuskustannukset on hankittu verovaroin ja maaomaisuus pakolla. Oli tämä investointi oikeutettu tai ei, olennaista tässä tarkastelussa on, että se on jo tehty.

Kun investointi on kerran tehty eikä kilpailu enää ole joko kannattavaa, tai pahempaa, edes oikeastaan sallittua, otamme sen infrastruktuurin olemassaolon annettuna. Infran ylläpito on tällöin se olennainen kysymys. On perustavanlaatuinen markkinatalouden mekanismien väärinymmärrys ajatella, että jos valtio myy tiet yksityisille ja antaa näille vapaat kädet rahastaa, tämä jotenkin olisi vapaan markkinatalouden periaatteiden mukaista. Vielä suurempi väärinymmärrys on kuvitella että tämä tuottaisi tehokkaan ratkaisun. Tien uusi omistaja voi nostaa tien käytön hintaa varsin korkealle maksimoidakseen omistuksensa tuoton, sillä kilpailevia teitä ei voi, tai mikä pahempaa, ei saa rakentaa. Eikä niiden rakentaminen olisi mielekästäkään.

On toki mahdollisuus hoitaa teiden ylöspito markkinaehtoisemmin kuin niin että valtio omistaa tiet ja maksaa niiden ylöspidon veroista. Vaihtoehtoja on lukuisia. Yksi esimerkki on palauttaa tien omistus osuuskunnille, joiden osakkaita ovat ensi vaiheessa esimerkiksi ne kunnat joiden läpi tie kulkee. Jos ja kun jokin riittävän suuri toimija (otamme nyt vaikkapa valtion olemassaolon annettuna) kokee että tiellä on jokin tärkeä rooli, tämä toimija voi tehdä osuuskunnan kanssa sopimuksen että se osallistuu tien ylläpidon kustannuksiin vastineeksi oikeudesta käyttää tietä. Osuuskunnan voi olla joskus kannattavaa kerätä maksuja suoraan tien käyttäjiltä, ja joskus ei. Esimerkiksi jos tie ruuhkautuu läpikulkuliikenteen seurauksena, paikalliset asukkaat voivat haluta asettaa maksuja niille aikaväleille joilla ruuhkia esiintyy. Olennaista tässä on kaksi asiaa: Se, että monopolin myyminen yksityiselle taholle on typerää ja johtaa massiiviseen tehokkuustappioon (kun hinnat nousevat yli minkään järjellisen marginaalikustannuksen) ja se, ettei tästä tosiasiasta silti seuraa se, että valtion pitää verovaroista maksaa tien ylläpito.

Postipalvelu on historiallisesti hoidettu keskitetysti, koska on esimerkiksi pidetty erityisen tärkeänä sitä että viestintä on "luotettavaa". En lähde ruotimaan sitä sen kummemmin. Postipalvelussa ei kuitenkaan ole mitään inherentisti sellaista, että sen pitäisi olla monopoli. Toki, logistiikkaan liittyy isohkoja investointeja, mutta kuriiripalvelu on aivan triviaalisti markkinatalouden lainalaisuuksien mukaan toimiva palvelu. Tällaisia palveluita on paljon, ja rehellisesti sanoen, epäilen että postimonopolien ylläpitämisen motiivina on toiminut pikemminkin vallankäyttö kuin palvelutason turvaaminen.

Ruokaa myydään jo nyt vähittäistavarakaupoissa. Otan tämän esimerkiksi siksi, että keskusteluissa esiintyy usein argumentti palvelu X on niin tärkeä ettei sitä voi jättää voittoa tavoittelevien yritysten hoidettavaksi. Tämä argumentti on kummallinen, koska en voi mitenkään ymmärtää miten postipalvelu olisi tärkeämpää kuin ruoka, ja silti ruoantuotanto on pääsääntöisesti voittoa tavoittelevien tahojen järjestämä. Toki valtiot maksavat lähes kaikkialla subventioita ja säätelevät markkinoita -- näistä en puhu nyt, vaikka melkein kaikki noista ovatkin uskoakseni vahingollisia. Sensijaan huomautan että niin ruoan tuottajat kuin vähittäismyyjätkin tavoittelevat voittoa toiminnastaan ja kilpailu pitää hinnat kurissa, ainakin niiltä osin kuin sitä ei ole rajoitettu.

Miksi silti pidän Bernerin ja kumppanien yksityistämisvimmaa vahingollisena? No, lähinnä siksi että se ei ole aitoa pyrkimystä kohti tehokasta, voluntaristista markkinaehtoista ratkaisua, jossa rajoitukset ja säädökset ovat käytössä vain siellä missä niillä turvataan jokin muutoin tärkeäksi todettu palvelu tai toiminta mahdollisimman pienin tehokkuustappioin. Sen sijaan tämä yksityistämispyrkimys pyrkii maksimoimaan yksityistämisessä resurssin käyttöönsä saavan tahon hyödyt ja korkeintaan rajoittamaan näitä säädöksillä joilla saadaan prosessista poliittisesti mahdollinen.

Näkemykseni on, että suomalainen poliittinen jaottelu on rikki. Tässä Perussuomalaisten mainos on oikeassa; joskin se pyrkii korvaamaan sen jaottelun uudella jaottelulla joka on vielä enemmän rikki, eli identiteettipolitiikalla. Minusta tarvitsemme jotain muuta. Olen sitä mieltä että vieläkin Heathin Efficient Society on erittäin ajankohtainen ja tarpeellinen kirja. Ihmiset jotka eivät sen sanomaa ymmärrä, eivät minun kirjoissani ole "oikeutettuja" mielipiteisiinsä. Tarkoitan tällä sitä, että vaikkei olisi Heathin kanssa samaa mieltä (minä en ole kaikesta), tehokkuusperiaate -- myös silloin kun ajattelee että jotkin arvot ovat tehokkuutta tärkeämpiä -- lähtökohtana josta poikkeaminen vaatii aivan erityiset arvoperustelut tulisi sisäistää. Jos tätä ei kykene tekemään, vaan pidättäytyy erilaisissa leimakirveissä kuten "uusliberaali" tai "sosialisti" tms, edistää lopulta vain identiteettipolitiikkaa. Politiikan tulisi olla yhteisten asioiden hoitamista, ei kilpailua siitä kenen peppuun sattuu toisen väärät mielipiteet eniten.