Lost Tribe

Kävin eilen illalla lenkillä ensi kertaa Suomeen palaamiseni jälkeen. Kävin myös aamupäivällä kuntosalilla tekemässä ns deload-treenin. Suurin osa kirjoittamisestani viime aikoina on ollut melko reflektoimatonta raportointia treenaamisesta. Tämä ei ole ollut tietoinen valinta, vaan olen kirjoittanut aina siitä mikä on ollut mielessäni. Treenaaminen on itselleni nykypäivänä merkittävä elämänsisältö, ja kirjoitan siitä koska se on nykyisin hyvin suuri osa sitä minkä koen elämässäni tärkeäksi, mutta myös siksi että se on riittävän universaalia eikä liian henkilökohtaista. En kirjoita yksityiselämäni niistä puolista paljon, joiden en usko olevan mitenkään hyödyksi muille. Pidättäydyn kirjoittamasta myös asioista jotka koskettavat läheisiäni ja tunteista jotka liittyvät näihin muihin ihmisiin.

Eilisen lenkin vauhti ei ollut suuri, mutta koska Suolijärven maastossa on suuria korkeuseroja, syke nousi hyvin korkeaksi aika-ajoin. Glykolyyttinen treeni saa tutkimusten mukaan merkittävän piikin beta-endorfiinien tuotannossa. Mekanismeja on ilmeisesti useita, mutta olennaista on lähinnä se, että kovan treenin seurauksena saa aikaan ns pörinän. Se ei ole psykedeelinen tila siinä merkityksessä kuin esimerkiksi meskaliinin, LSD:n tai psilosybiinin avulla saadaan aikaan. Se ei ole myöskään turtunut opioidipöhnän kaltainen tila, eikä sekavan euforinen kuten vaikkapa nousuhumala. Ajatukset eivät myöskään tunnu "irrallisilta" kuten kannabinoidien aiheuttamassa muuttuneessa tilassa. Tila on oman rajallisen kokemukseni perusteella, miellyttävämpi kuin käytännössä mikään minkään ulkoisen päihteen aiheuttama päihtymys. Se muistuttaa monelta osin sitä, mitä tavoitellaa ns enteogeeneillä, eli päihteillä joiden tarkoitus on tuottaa uskonnollisia kokemuksia.

Suolijärven maaston metsässä tuntui tyypillinen syyskesän tuoksu. Ilma oli kosteaa ja erilaisten lehtien ja kasvien tuoksut tuntuivat voimakkaina. Alkukesän kukkaistuoksuista ja kuumien keskikesän "pihkaisista" tuoksuista poiketen, tässä aistimaisemassa on jotain haikeaa. Kokemus ei ollut negatiivinen, vaikka se viestiikin tulevasta kuoleman ja nälän vuodenajasta.

Lost Triben "Gamemaster" on julkaistu vuonna 1997. Se on melko tyypillinen trance-musiikin "myöhäisen klassikkokauden" ilmentymä. Rakenne noudattelee aikakaudelle tyypillistä kaavaa; kappale alkaa monotonisella lämmittelyosiolla jossa äänimaiseman elementit esitellään. Bassline on hyvin tyypillinen, pehmeähkö peruslinja jonka päällä on high-pass-filtteröityjä krumeluureja. Harmoniat on valittu siitä melko suppeasta luokasta joka nyt sattuu toimimaan näissä; myöhemmillä kausilla "progressivinen" trance kehittyi tästä eräänlaisten sinfonioiden suuntaan, mutta tässä nyt on vielä melko tavallinen poppi-sointukuvio. Lead-äänen filtteri/resonaattori kiertää melko suppealla skaalalla, kimeät särisevät revitykset tulivat kuvioon oikeastaan vasta hieman myöhemmin.

Aika tyypillinen on myös kappaleen keskiosan suvantovaihe jonka päällä soi jonkinlainen tunteisiin vetoava new-age- tyyppinen, tyypilliseen tapaan naisen esittämä monologi. Myös laulua käytettiin jo tällä aikakaudella, vaikka varsinainen vokaali-trance kehittyikin kunnolla omaksi genrekseen vasta hieman myöhemmin.

Tätäkin kappaletta ovat kymmenet tuhannet minun ikäluokkani ihmiset kuunnelleet ympäri Euroopan klubeja napattuaan "nipsuja" eli "ekstaasia" eli MDMA:ta. Todennäköisesti leikattua sellaista, seassa esimerkiksi amfetamiiniä tai joitain muuta halvempaa fenyylietyyliamiinia. Itse en ole koskaan laittomiin piristeisiin koskenut; tämä on minulla sellainen turvallisuushakuinen homma. Olen ollut tietoinen ADHD:stani jo nuorempana ja päätin jo teini-ikäisenä etten dopaminergisiin tajusteisiin koske.


Kyseinen kappale alkoi soida kuulokkeista eilen kohdassa jossa olin juuri tekemässä loppukiriä, viimeisen nousun kohdalla ennen kuin lenkki laskeutuu Suolijärven rantaan. Tavallaan pidän naurettavina ja noloinakin näitä new age- tyyppisiä monologeja. Mutta otetaan esimerkiksi vaikkapa supersankarielokuvat. Kuka ei pitäisi supersankarielokuvista? Säälin ihmisiä joita ne eivät kiinnosta sillä perusteella että "ne ovat niin epärealistisia". Tällaisille ihmisille minulla ei ole tarjota mitään.

En myöskään ymmärrä argumenttia jonka mukaan tällaiset muuttuneet tajunanntilat olisivat epämielenkiintoisia koska ne eivät ole "aitoja".  Tunnetilahan on "aito" jos sen kokee. Ihmisellä ei ole mitään "todellista" perustilaa josta poikkeaminen olisi "harhaa", kun puhutaan tunteista. Sen muutaman minuutin ajan kun jarruttelin viimeisen nousun jälkeen ja Barbara Marciniakin New Age-höpötys aiheutti kihelmöintiä koko selkäytimessä, koin olevani yhtä luonnon kanssa.

Tietenkin joudumme ongelmiin jos tällaisille muuttuneille tajunnantiloille annetaan jokin merkittävä epistemologinen rooli. Esimerkiksi jos alkaisin vastustaa ydinvoimaa tai lahjoittaa rahaa Greenpeacelle koska olen endorfiinipörinöissä hallusinoinut olevani osa kosmista metaorganismia ja kokenut hengittäväni metsän puiden rakkautta sisääni, olisin vain tyhmä.

Yhtä tyhmää olisi kuvitella, että näiden kokemusten arvo kokemuksina olisi mitätön. Ne voivat olla itseisarvo.