Positio kesäpäiväksi.

Eräässä pöytäkirjassa luki taannoin

Ryhdytään toimenpiteisiin TkT N.N nimittämiseksi dosentiksi opetus- ja
tutkimusalana  XXX.

En tiedä onko asiakirja julkinen, joten mainitsen että tämä on perussapluuna jolla asia laitetaan eteenpäin. Vihjaanpa vain epämääräisesti että on todennäköisesti olemassa virallinen dokumentti jossa N.N:n paikalla on minu nimeni ja XXX:n paikalla tutkimusalani. Asia on ollut roikkumassa jo yli viisi vuotta, enkä ole tehnyt sille mitään. Vuoden vaihteessa keskustelin erään dosentin kanssa asiasta ja hän oli sitä mieltä että asia kannattaisi laittaa eteenpäin. Vitkuttelin silti vielä hakemuksen tekemistä aina vapun tienoille asti.

Järjestelmä jolla akateemisessa maailmassa tällaisia epämääräisiä nimikkeitä käytetään, on sekava. "Dosentti" on ehkä epämääräisin titteli tai nimike mitä on. Kukaan ei oikein tiedä mitä se tarkoittaa, vaikka kaikki esittävät tietävänsä. Kukaan ei oikein tiedä miten sitä tulisi käyttää ja mihin tarkoitukseen. Asia ei tietenkään aina ole ollut näin, vaan joskus dosentuuri on ollut aivan mielekäs ja tarkoituksenmukainen konstruktio. Nykyisin se on välitilassa eikä ole usein lainkaan selkeää miksi ja miten sitä pitäisi edes hakea.  Operatiivisesti sillä on merkitystä lähinnä siten että jotkin paperit voi allekirjoittaa dosentti tai professori, mutta henkilö joka ei ole kumpaakaan näistä, ei voi. Esimerkiksi akatemian tutkimushankkeissa vastaavan tutkijan tulee olla dosentti tai professori. Tämä on myös  pääasiallinen syy sille, miksi minä ko. nimitystä hain, ja samalla se on syy siihen miksi olen asiaa viivytellyt. Tutkimushankehakemusten kirjoittaminen on nöyryyttävää ja turhauttavaa. Erityisesti silloin kun hakemus on lähetetty ja silloin kun hylkäävä päätös tulee. (Koska hankerahoitusta saa vain reilu 10% hakemuksista ja merkittävin perustelu rahoituksen myöntämiselle on se että rahoitusta on myönnetty jo aiemmin, on turvallista olettaa että päätös on käytännöllisesti katsoen aina hylkäävä) Tosin, se on kirjoitusvaiheessa samalla erittäin mielenkiintoista työtä.

Ihminen joka menestyy jossakin, alkaa uskoa jossakin kohtaa että menestys on omaa ansiota. Tämä on melko yleinen psykologinen ilmiö, joka on tutkimuksissa vahvistettu; esimerkiksi jos lautapelin sääntöjä muutetaan niin että joku pelaajista saa ylimääräistä etua, tämä alkaa uskoa olevansa hyvä pelaaja vaikka tietäisi että muutos on auttanut häntä. Kääntäen, heikosti pärjäävä alkaa herkästi uskoa olevansa huono, ja toisaalta alkaa myös uskoa ettei voi omalla toiminnallaan vaikuttaa menestymiseensä, so. alkaa uskoa että hänellä on pysyviä, ehkä jopa synnynnäisiä ominaisuuksia, joiden vuoksi hän menestyy huonosti.

Ihmettelen suuresti sitä, miten vähän tutkimusryhmissä yleensä tehdään niin, että systemaattisesti louhitaan oman tutkimuksen lähialueilta, siis ei kilpailijoiden, vaan omaa työtä täydentävien, tutkimustulosten seasta ideoita joita voitaisiin käyttää omassa työssä. Tätä kyllä tehdään jonkin verran, ja erityisesti kaukoidässä olen huomannut sen olevan paljon yleisempää kuin Suomessa. Tästä ihmetyksestä tangenttina sain idean, joka tuntuu vaikealta hyväksyä.

Olisi nimittäin mielenkiintoista jos tutkimussuunnitelmat vertaisarvioitaisiin ja julkaistaisiin erikseen, ei niinkään rahoituksen hakuvaiheessa, vaan ihan omana prosessinaan ennen rahoitushakua. Jokainen suunnitelma olisi siis julkinen ja aivan kaikkien luettavissa ennen kuin joku rahoittava taho päättäisi haluaako se rahoittaa sitä. Tämä tuntuu ensi alkuun varmasti hätkähdyttävältä ja moni ajattelee että tämä johtaisi tutkimusideoiden varastamiseen, mutta juuri tämä takaisi että alkuperäisideoiden kehittäjillä olisi mahdollisuus saada kunnia työstään, kun olisi paper trail osoittamassa mistä idea on peräisin.

Muiden ideoiden hyödyntäminenhän ei ole mitenkään häpeällistä tai huono asia, vaan päinvastoin, hyödyllistä. Olemme kuitenkin niin kaupallistamisideologian sokaisemia, ettemme edes pysähdy miettimään hyötyjä jakamisesta. Markkinasta jolla raha vaihtaa omistajaa on tullut meille ainoa "hyödyn" legitiimi esiintymismuoto ja omistajaa vaihtavan rahan määrästä ainoa hyvinvoinnin mittari. Tässä kohtaa siteeraan Iain M. Banksiä:

Money is a sign of poverty

Raha on niukkuuden maailmassa välttämätöntä. Elämme monin tavoin niukkuuden maailmassa edelleen. Jotkin asiat ovat ja tulevat olemaan jatkossakin niukkoja. Maata ei ole määräänsä enempää. Keskiaikaisia linnoja ei riitä kaikille. Eiffelin torneja on vain yksi. Jne. Kaiken tekemiseen menee toistaiseksi vielä resursseja, mutta melko suuri osa rahasta pyörii jo nyt maailmassa jossa niukkuus on kokonaan tai lähes kokonaan keinotekoisesti luotua. Me hyväksymme tämän, koska olemme tottuneet siihen, mutta mikään luonnonlaki se ei ole.

Tämän tekstin lukija ajattelee helposti että kirjoittaja kehystää nyt jotain sosialismia tms, ja vastustaa "vapaita markkinoita". Pitkäaikaisempi lukija toki ymmärtää että tästä ei ole kyse, vaan päinvastaisesta asiasta. Kannatan vapautta ja ihmisten oikeutta omistaa fyysisiä esineitä ja määrätä (lähes*) suvereenisti maaomaisuudestaan tms. En vain katso että ihminen voi "omistaa" ideoita tai ajatuksia tai bittejä. Tämä on yksi harvoja poliittisia näkemyksiäni joista olen niin varma että en oikeastaan siedä erimielisyyttä asiasta. En siedä sitä, koska erimielisyydelle ei ole mitään sellaista perustelua joka ei palautuisi viimekädessä haluun yksinomaan vahingoittaa kanssaihmisiä, so. sadismiin. Olen luonteeltani myötätuntoinen ihminen, ja aivan kuten en hyväksy eläinrääkkäystä tai pahoinpitelyjä, en myöskään suhtaudu suopeasti ihmisiin jotka kannattavat "tekijänoikeuksia" tai patentteja. 

Haluan toki rahaa ideoistani, ihan niinkuin muutkin. En vain koe että minulla on oikeutta pakottaa muita maksamaan. Jos en keksi keinoa jolla saan muut maksamaan vapaaehtoisesti, se on minun ongelmani.

(*) "Lähes" siksi, etten esimerkiksi katso että maanomistajalla on oikeus ampua mailleen tulleita ihmisiä jotka eivät muodosta hengenvaaraa tai toistuvista varoituksista huolimatta tee merkittävää vahinkoa omaisuudelle.