Olen aina pitänyt Blade Runner- elokuvaa nerokkaana mestariteoksena, ehkä elokuvahistorian suurimpana. Elokuvassa Deckard on pinnalta katsoen entinen poliisi, ns Blade Runner, jonka tehtävänä on poliisina olleessan ollut metsästää ihmiskopioita, replikantteja, jotka ovat kiellettyjä maassa. Maahan on tullut muutaman replikantin joukko jotka etsivät käsiinsä niitä valmistavan yrityksen johtajaa, saadakseen keinotekoisesti lyhyttä elämäänsä pidennettyä.
Elokuvan pintataso on synkkä. Sen voi myös tulkita metaforaksi mistä tahansa ja juuri siksi se on niin hyvä. Esitän tässä uuden tulkinta-avaimen.
Kuten kaikki tietävät, yksi melko kanoninen tulkinta on, että Deckard on replikantti jolle on istutettu Edward James Olmosin esittämän Gaffin (joka on ilmeisesti työssään rampautunut eikä siksi voi enää sitä hoitaa) muistot jotta tämä olisi hyvä replikanttien metsästäjä. Deckard kohtaa työssään myös naisreplikantin jolla on keinomuistoja, ja joka ei tiedä itse olevansa replikantti. Kuten ei Deckardkaan. Deckard ja nainen kokevat jonkinlaista yhteyttä, mutta Deckard on tunnevammainen eikä ymmärrä kokemaansa.
Lopussa sotilaskäyttöön suuniteltu replikantti - Roy - päihittää Deckardin. Roy tietää kuolevansa, ja näkee Deckardin pelon, ja kokee empatiaa tätä kohtaan ja pelastaa Deckardin varmalta kuolemalta. Tätä seuraa klassinen monologi, jossa Roy ilmaisee surunsa ja menetyksensä. Deckard palaa naisreplikantin luo, tietoisena siitä että heillä on vain vähän aikaa yhdessä.
Elokuva on metafora kuolevaisuudesta. Mutta se on metafora myös keski-iän kriisistä. Deckard ja Roy ovat molemmat selvästi "miehiä parhaassa iässä". Elokuvaa kuvattaessa kummankin näyttelijä on noin 40-vuotias. Harrison Ford oli elokuvan ilmestyessä 40 ja Rutger Hauer 38. Replikantin kuolema ei ole metafora ihmisen kuolemalle, vaan vanhenemiselle, siirtymälle keski-ikään, alamäkeen joka vie kohti vanhuutta. Gaff on rampa, arpinen ja kyyninen. Deckard on sitä, mitä hän oli uransa huipulla, ennen rapistumistaan.
Too bad she won't live. But then again, who does?
6 kommenttia:
Deckard oli oikea ihminen. Ehkä hieman ujo ja autistinen, mutta oikea. En ymmärrä tuota tulkintaa. En koskaan ymmärtänyt, en suostu ymmärtämään.
Gaff tietää Deckardin muistot ja unet. Miten se on mahdollista elleivät ne ole heidän yhteisiään? Gaff on liian vanha replikantiksi. Deckardin elämästä emme tiedä mitään.
Roy ei myöskään koe yhtäkään ihmistä kohtaan empatiaa. Ainoa jonka hengen hän säästää on mies joka kärsii ennenaikaisesti vanhentavasta sairaudesta. Roy pelastaa Deckardin vain koska näkee että tämä on replikantti.
Käykö vasta-argumentiksi mutu-fiilis?
Roikkari ei nirhaa Deckardia koska hänellä on herkkä fiilis ja haluaa kertoa siitä jollekin. Hän huomaa lopun, hän kuolee, it is over. Jos murhaan deckardin, se ei muuttaisi mitään. se oli inhimillisin asia mitä hän koskaan saavutti elämässään. Sääli. Anteeksianto.
http://petersalisburyauthor.blogspot.fi/p/blade-runner-deckard-is-not-replicant.html
^Tuossa oli pari hyvää perustelua.
Jokainen perustelu on minusta kumottavissa. Deckard on kaikkein uusin malli, häntä ei oo käytetty aiemmin vaan kyse on Gaff:ista, jonka muistot Deckardilla on. Elokuva alkaa kohdasta jossa Deckard otetaan käyttöön.
Muistot menneestä ovat nimenomaan Gaffin muistoja, samoin pelot. Deckard on samaa sarjaa kuin Rachel. Elokuvassa ihmiset ovat etäisiä ja manipulatiivisia. Royn ja Prisin suhde on vielä pinnallisempi kuin Deckardin ja Rachelin sillä näillä ei ole valemuistoja.
Hieno puoli elokuvassa on se että sen voi todella nähdä kahdella tavalla. Scottin oma tulkinta on että deckard on replikantti ja se että Harrison Fordin tulkinta on päinvastainen vain vahvistaa tätä tulkintaa. Perfektionistinen ohjaaja haluaisi nimenomaan näyttelijän uskovan näin jos tämä näyttelisi replikanttia joka luulee olevansa ihminen.
Lopulta elokuvan valtava vaikutus perustuu nimenomaan sen hienovaraisuuteen ja siihen miten se käsittelee koko ihmisyyttä kerralla.
Lähetä kommentti