Lyhyesti tutkimusrahoituksesta

Pohdin hetken miten rahoitusta soveltavalle tutkimukselle voisi kehittää, libertaarin benchmarkin mukaan paremmaksi kuin nykyisin.

Ensimmäinen havainto on, että konsensus on kääntymässä kohti sitä, että ns hyvinvointivaltiota on pakko purkaa. HS tietysti vasemmistolaisena lehtenä otsikoi mahdollisimman rahvaanomaisesti sen, mistä asiassa on kyse. Sivuutan muut alat, ja keskityn tutkimuksen rahoittamiseen. Esimerkiksi TEKESin kaltaisten tahojen tehtävänä on rahoittaa ja tukea julkisin varoin tutkimusta ja tuotekehitystä.  Näiden kaikkien keskeinen ongelma on suomalaisessa ajattelussa tiukkaan istuva periaate, että julkisten toimijoiden tehtävänä on byrokraattien ja asiantuntijoiden päätöksin valita tahoja jotka ovat riittävän hyviä ja tukea näitä, jotta ne menestyvät markkinoilla. Koska ihmiset eivät ole typeriä (ainakaan niin typeriä), tätä ajatusta paikkaillaan ja korjaillaan erilaisilla mittareilla joiden on tarkoitus olla objektiivisia. Jokainen tällainen "objektiivinen" mittari synnyttää kuitenkin pelin, jossa laatu ja tehokkuus jäävät loppujen lopuksi sivuseikoiksi, ja toiminta keskittyy mittarin manipuloimiseen jotta raha virtaisi.

Esimerkkinä on Horizon 2020, EU:n tutkimusrahoitusohjelma, joka jakaa seuraavien seitsemän vuoden aikana 80 miljardia euroa tutkimusrahaa. EU:ssa on noin 500 miljoonaa ihmistä, joten tämä on noin 160 euroa per jokainen eurooppalainen. Tämän rahan suuruudesta voi olla montaa mieltä, mutta valtava määrä se on.

Ja koska rahaa on paljon, sen hakemiseen käytetään paljon resursseja. Yliopistot palkkaavat ihmisiä, joiden tehtävänä on parantaa hakemusten läpimenon mahdollisuutta. Koska kaikki yliopistot tekevät näin, hakemusten keskimääräinen läpimenon mahdollisuus ei parane. Ja jos oletamme, että tutkimuksen laatu ei riipu tällä tavalla parannellun hakemuksen laadusta, voimme melko turvallisesti olettaa, että tämä on nollasummaista peliä.

Yksittäisen yliopiston näkökulmasta tietenkin tämä panostus on kannattavaa, jos se nostaa todennäköisyyttä rahan saamiseen riittävästi. Esimerkiksi minä olen hakemassa 1.5 miljoonan rahoitusta viidelle vuodelle, ja tästä yli 10 prosenttia on sellaisia hallinnollisia kuluja jotka käytännössä olisivat plussaa yliopistolle. Jos todennäköisyys saada tällainen rahoitus nousee esimerkiksi kahdesta prosentista seitsemään prosenttiin, niin  7500 euron panostus hakemukseen on keskimäärin kannattava. Tällä siis palkkaa yhden ihmisen täysipäiväisesti useammaksi viikoksi pelkästään keskittymään yhden hakemuksen hiomiseen.  Kun hakemuksia tehdään talosta esimerkiksi 20, niin odotusarvoisesti yhden ihmisen kannattaa täysipäiväisesti hallinnoida ja edistää hakemusten läpimenoa, jos keskimääräinen todennäköisyys nousee 5%-yksikköä. 

En toki tahdo vähätellä näiden ihmisten työpanosta. Olen työskennellyt heidän kanssan ja he tekevät paljon työtä. Osa työstä on lisäksi sillä lailla oikeasti hyödyllistä (ei siis vain hakemuksen läpimenon kannalta), että he esimerkiksi tarkastavat budjetit että ne ovat realistisia ja toteuttamiskelpoisia jne. (Tämä olettaa toki jo, että itse tutkimus on hyödyllistä; se täytyy ottaa annettuna, koska muuten voisin yhtä hyvin vain kirjoitella blogia enkä tehdä töitä lainkaan... Ei kun...)

Minulla on karkean tason ehdotus; sen ei ole tarkoitus olla sinällään realistinen, vaan esittää vain suuntaa miten asiaa voisi kehittää. Sovitaan sellaisesta veroporkkanasta, että jos mikä hyvänsä taho joka on verovelvollinen, antaa rahaa tutkimukseen, tämä raha on kokonaan verovähennyskelpoinen, ja vähennys tehdään joltain tietyltä osin verosta ja loppuosalta tulosta. Vaikka 50/50. Sensijaan että raha menee byrokraattien kautta, on eräänlainen kaksoissokkosopimus. Sopimus voi olla standardimuotoinen muttei sitä varten tarvita mitään erillistä sääntelyä, riittää että molemmilla puolilla "sokkoseinää" osapuolet tietävät mistä sopivat. Esimerkiksi niin, että sopimus on "auki" niin kauan että riittävä rahoitus on saatu kasaan. Rahalla saa vaikkapa reaaliaikaisen pääsyn tutkimusprojektin dataan, oikeuden lukea rahoitetut julkaisut vaikkapa viikkoa tai kahta ennen kuin ne julkaistaan, jne, mitä hyvänsä oikeuksia joita nyt sopimukseen halutaan laittaa. Sopimustarjoukset laitetaan julki, ja rahoittajat päättävät kukin omalla tahollaan mihin haluavat sijoittaa. Mitään hakuaikoja ei ole tai ei tarvita, eikä mitään byrokraatteja arvioimaan.

Miten tämä sopisi perustutkimuksen rahoittamiseen? No, esimerkiksi niin, että halutessaan rahoittaa perustutkimusta, valtio, EU, tai joku muu, jakaa rahaa eri alojen tutkimusryhmille. Nämä voivat "ostaa" toistensa tutkimusta; omaan tutkimukseen ei rahaa saisi käyttää. Tässä on tietenkin se ongelma, että tämä(kin) synnyttää tietenkin pelin, jossa tutkijat voivat sopia rahoittavansa toistensa tutkimusaiheita "tiskin alla". Tätä vastaan voi suojautua esimerkiksi niin, että nämä pelimerkit jaetaan samaan tapaan kuin vertaisarviointikin tehdään. Tämän yksityiskohtia en käy nyt erittelemään.

En yritä tässä puhua julkisen rahoituksen puolesta, enkä sitä vastaan, vaan identifioida tiettyjä ongelmia joita rahoituksen jakamisessa on. Riskien arvioiminen on vaikeaa, ja uskoisin että iso joukko tutkijoita, nimettominä toimiessaan, onnistuu siinä paremmin kuin pieni paneeli. Ei sikäli, että väheksyisin paneelien asiantuntemusta. Lähinnä tämä ajatus juontuu siitä, että keskusteltuani konsulttien kanssa ja kuunneltuani kokemuksia, panelistien aika on hyvin rajallista ja he eivät edes ehdi paneutua kunnolla hakemuksiin. Tämä on ongelma, koska se luo satunnaisuutta ja toissijaisia mittareita silläkin oletuksella, että asiantuntija kykenisi arvioimaan laatua ideaalitilanteessa.