Jätin eilen ERC-StG hakemuksen. Hain noin 1.5 miljoonaa viidelle vuodelle oman tutkimusryhmän perustamiseen. Väänsin hakemusta vuoden vaihteesta ja käytin siihen osapuilleen puolet työajastani parin kuukauden ajan, ja tämän lisäksi merkittävän osan viikonlopuistani ja muusta vapaa-ajastani. Rahoitus on erittäin kilpailtua, joten mahdollisuudet saada se ovat käytännössä olemattomat. Loppuosa työstäni kului ehkä 80 prosenttisesti opetukseen, ja loput muutamien paperien kirjoittamiseen ja arviointitehtäviin. Normaalin työajan sijaan olen tehnyt arviolta noin 60 tuntista työviikkoa. Työpaikalla viettämäni noin 40 tunnin lisäksi olen päivittäin käyttänyt kolmisen tuntia lukemiseen, korjailemiseen jne.
Nyt ajattelin ensin, että ottaisin hieman rennommin, mutta juuri deadlinen saavuttua, sain kaksi arviontipyyntöä, yhden IEEE:n "Transactions on Computer-Aided Design of Integrated Circuits and Systems"-lehdestä ja toisen Elsevierin "Science of Computer Programming"- lehdestä. Kumpikaan ei ole kummoinenkaan lehti, mutta aion silti hoitaa ne, koska koen että vertaisarviointi on merkittävä osa työtäni. Vasta jos kiire todella estäisi tekemästä tehtävää kunnolla, kieltäytyisin.
Concurrency theory on alan yksi keskeisiä konferensseja. Tämän vuoden CONCUR proceedingsin perusteella valitaan parhaat paperit "Information and Computation"- lehteen, ja tämä on Jufossa luokiteltu kolmostasolle, joten aion lähettää yhden paperin sinne. Lohi on niin hyvä kala, jne.
Hallitus on päättänyt erilaisista leikkauksista. Jos nyt otetaan metaforaksi lääketiede, niin siinä, missä julkinen sektori tarvitsisi ohitusleikkauksen, lonkkaleikkauksen, vatsan kiristysleikkauksen, joukon valtavien kasvaimien poistoja ja ylimääräisten raajojen amputaatioita, pelkään että nykyhallitus tyytyy kasvojenkohotukseen. Leikkausten lisäksi tarvittaisiin tietenkin pysyvä elämäntaparemontti ja ennenkaikkea pitäisi ruokahalua hillitä jotenkin.
Pidän positiivisena sitä, että lapsilisiä alennetaan kautta linjan. 7 prosenttia ei kuulosta paljolta, mutta lapsilisät ovat parin miljardin luokkaa vuodessa, joten 7 prosenttia siitä ei ole lainkaan mitätön rahasumma. Verollepanon ongelmana olisi ollut se, että marginaaliverot olisivat taas nousseet kautta linjan, nykyinen progressio on äärimmäisen ongelmallinen erityisesti alemman keskiluokan lapsiperheille. Näille nimittäin päivähoitomaksujen tuloprogressio, ansiotulojen progressio, ja erilaisten muiden etuisuuksien tulosidonnaisuus muodostavat merkittävän kannustinloukun. Ainoastaan toimeentulotuella elävien kohdalla efektiiviset marginaaliverot ovat kovemmat. Lisäksi, viimeiaikaisten tapahtumien valossa, pidän hyvänä sitä ettei puolustusmenoja enää leikata. Niitä olisi voinut periaatteessa nostaakin, mutta poliittisesti tämä on vaikeaa kun kaikesta muusta leikataan.
Alkoholipolitiikan kiristykset ovat olleet viimeaikoina tapetilla. Oma suhteeni on hiukan ambivalentti. Kuten lukijani tietänevät, en juuri lainkaan juo alkoholia. Kaapissa on monta pulloa erilaisia viinejä, mutta olen esimerkiksi saunaoluen vaihtanut ensin keskioluesta ykkösolueeseen ja nykyisin juon joko Radleria, jonka alkoholipitoisuus on 2.0% tai tyystin alkoholitonta olutta. Nuorempana käytin "tavalliseen tapaan" alkoholia, mutta se jäi pikku hiljaa sosiaalisista syistä käytännössä kokonaan pois. En koe että alkoholin korkea verotus on minulle minkäänlainen ongelma koska 30 euroa hyvästä viinipullosta ei ole minulle mikään ongelma. Toisaalta periaatteellisella tasolla halveksun moralismia ja alkoholipolitiikan perusteluja kuten sitä että alkoholihaittojen vuoksi alkoholin pitää olla tavattoman kallista ja ennenkaikkea vaikeasti saatavaa. Muistan kun Suomi oli liittymässä EU:hun, ja lainsäädäntöä yhdenmukaistettiin lamanjälkeisinä vuosina. Keskiolutta sai ostaa ympäri vuorokauden, ja kävimme poikaporukalla muutamankin kerran hakemassa Lempäälästä 24h-myymälästä olutta keskellä kesäyötä. Tilanne vaikeutui kuitenkin jo muutaman vuoden kuluttua kun rajoituksia alettiin taas kyhätä takaisin.
Puhtaasti periaatteellisella tasolla minusta rajoitukset ja korkeat verot ovat yksikäsitteisesti väärin. Lisäksi ne ovat äärimmäisen tehottomia, koska Tallinan reissut ovat niin halpoja, että verojen kiristys johtaa käytännössä valtion tulojen laskuun, kulutuksen pysyessä samana. Alkoholi on toki nykyisin suhteessa halvempaa kuin se oli 90-luvulla. Dry Vodka maksaa alkossa nykyisin 14.50 (ainakin googlen perusteella). Kun olen viimeksi sitä hankkinut noin 20-vuotiaana, niin se maksoi noin satasen, markkoina siis. Nimellisestikin hinta on siis laskenut, ja reaalihinta on nykyisin reippaasti alle puolet siitä mitä se oli ennen EU-jäsenyyttä. Näinollen minun on vaikea käytännössä purnata aivan kauheasti nykytilannetta vastaan, semminkin kun en jäykkää viinaa ole yli viiteentoista vuoteen juonut. (Ostanut olen tuliaisiksi, mutta silloin yleensä viskiä tms vähän fiinimpää).
Entä baarien aukioloajat? Siinä nyt on vielä vähemmän järkeä. Edelleen, järjestimme aikanaan ihan luvan kanssa anniskelupaikoissa juhlia, jotka kestivät iltakymmenestä aamuseitsemään. Baari oli auki kahteen, ja sen jälkeen anniskelualue suljettiin. Tässä ei nähty mitään ongelmaa, ja porukka bailasi aamuseitsemään, osa energiajuomien, osa jonkin muun voimalla. En tunne nykykäytäntöjä, mutten usko että se olisi mahdollista. 90-luku oli siis poikkeuksellisen liberaalia aikaa suomalaisen yhteiskunnan kannalta.
Suhtautumiseni EU:hun voi olla jossain määrin nostalgista. Koin voimakkaasti että yhteiskunnan liberalisoituminen 90-luvulla johtui EU:sta ja Neuvostoliiton romahtamisesta. Ja siis nimenomaan koin, eli tämä oli eräänlainen tunnetason asia. Olen riittävän vanha muistamaan tietynlaisen ahdistuksen ilmapiirin joka 80-luvun lopulla vielä vallitsi Suomessa, ja joka lamasta huolimatta helpotti 90-luvun alkupuolella ja tämä helpotus sai jonkinlaisen huippunsa Suomen liittyessä Euroopan unioniin. Sittemmin asiat eivät ole kehittyneet aivan samalla lailla.
Nyt joudun palaamaan töihin.
keskiviikko 26. maaliskuuta 2014
maanantai 24. maaliskuuta 2014
Nato ja kyty.
Koska edellinen kirjoitukseni jossa ilmaisin kannattavani Suomen Nato-jäsenyyttä tuntui olevan vähän vaikea ymmärtää, ajattelin hieman purkaa tämän näkemyksen perusteluja. Niistä voi olla eri mieltä jos haluaa.
Ensiksi mielipiteeni kehityskaari. Ensimmäinen kohta jossa oikeastaan aloin muodostaa mielipidettä Natosta, oli Kosovon kriisin yhteydessä. Kosovo oli ilmeinen esimerkki voimankäytöstä ja -näytöstä Venäjää ja sen liittolaisia vastaan. Toisin kuin Irakin valtaus, joka estoitta (oikeutetusti tai ei) leimattiin oikeistolaiseksi sekoilupolitiikaksi ja Bush nuoremman neokonservatiiviseksi haihatteluksi, Kosovo oli koko Naton projekti jolla oli mitä ilmeisimmin tarkoitus kalistella sapelia Euroopassa. Toki sillä oli humanitäärinen aspekti, mutta tätä voi pitää vain hyvänä tekosyynä. Toisaalta, en uskonut tuolloinkaan, että Nato olisi ryhtynyt moiseen jos Serbit olisivat perääntyneet asiassa ja vetäneet joukkonsa Kosovosta. Lisäksi Serbeillä oli "venäläinen" maine Jugoslavian sodan ajoilta. Tulkitsin silloin, enkä mielestäni edelleen ollut aluksi väärässä, että Naton jäsenyys olisi velvoittanut ja leimannut Suomea 2000-luvun alussa liiaksi.
Bush vanhemman Irakin sotaretki vahvisti ennakkoluulojani, vaikkakaan ei aivan siinä määrin kuin julkisessa keskustelussa. Oli ilmeistä, ettei Irakin operaatioon osallistunut kuin osa Naton joukoista, mutta silti sitä käytettiin argumenttina siitä että Nato ei ole puolustus- vaan hyökkäysliitto. Pidin, ja pidän edelleen, tätä argumenttia mitättömänä, koska Naton viidettä artiklaa on käytetty vain ja ainoastaan Afganistanin operaation yhteydessä. Se on ainoa kerta historiassa.
Georgian kriisi oli minulle kuitenkin selkeä merkki siitä ettei Venäjän toiminta ole muuttunut. Georgian sisäiset kriisit ja sen keskusjohdon pyrkimykset lähentyä Natoa kannustivat Venäjän ryhtymään toimiin. Venäjä siis osoitti, että se on valmis voimankäyttöön ennakoivasti, taatakseen omien strategisten etujensa toteutumisen lähialueillaan. Jos kriisi on akuutti, Venäjän johto ei kaihda voimankäyttöä, eikä se odota että jokin läntinen taho, esimerkiksi Nato ehtisi vakauttaa aluetta. Kosovo ja Serbia olivat liian syvällä Euroopassa ja Jeltsinin Venäjä oli liian heikko puuttuakseen asiaan suoraan, Georgia taas on Venäjän naapurimaa, ja kun se yritti irtaantua Venäjän painostuspolitiikan piiristä, Venäjä reagoi. Imperialistinen asenne Venäjän johdossa tuli näin hyvin selvästi esille.
En kuitenkaan ajatellut vielä tuolloin että Suomi voisi olla tässä pelissä kovin merkittävän uhan alla. Suomella on kohtuullisen moderni armeija, jota on uusittu, ainakin PR-tasolla näyttävän näköisin hankinnoin, ostamalla lännestä kalustoa kuten tankkeja ja helikoptereita. Näiden merkitys varsinaisten potentiaalisten sotilasoperaatioiden kannalta lienee vähäisempi kuin se signaali johon on (Hornet-kaupoista lähtien) pyritty, eli että Suomi hankkii kalustonsa Nato-yhteensopivuuden perusteella. Suomi ei kuitenkaan ole ollut naimisissa Naton kanssa. Periaatteessa kyse on ollut eräänlaisest salavuoteudesta tai julkisesta suhteesta. Asian todellinen laita näyttää kuitenkin toiselta, eli tällä on toinen puoli jota ei ole kuitenkaan sanottu ääneen: Merkittävä osa Venäjän johdosta todennäköisesti ajattelee että Suomi on kuin Venäjän morsian, joka vain käy vieraissa.
Ukrainan kriisi osoitti, että Venäjä on valmis toimimaan vielä härskimmin kuin Georgiassa. Tällä kertaa toki sillä oli Krimillä melko vaikuttava lista tekosyitä, mutta toiminnan ajoitus kielii röyhkeästä opportunismista ja jopa halusta näyttää lännelle keskisormea. USA:n uho, EU:n pakotteet, jne, ovat kaikki verrattain hampaattomia, eivätkä tule todennäköisesti vaikuttamaan Venäjään mitenkään. Tilanne on nyt räjähdysherkkä, eikä ole mahdotonta että Venäjä marssittaa joukkonsa Itä-Ukrainaan ja mustanmeren koko rannikolle, ja sitä kautta Transnistriaan.
Minun tulkintani - joka voi olla väärä - on, että Venäjä pyrkii lähivuosina vahvistamaan strategisia asemiaan länsirajoillaan Ukrainan ja Valko-Venäjän osalta. Ukrainassa venäläismielisen hallituksen kaatuminen pakotti Venäjän paljastamaan osan korteistaan: Se ei tule sallimaan uusia Nato-maita rajanaapureikseen. Tämä voi koskea tässä vaiheessa myös Suomea, eli Suomen kannalta Nato-jäsenyys voi olla jo liian myöhäistä. Hakemuksen jättäminen olisi niin suuri ele, että Venäjän olisi käytännössä pakko reagoida, ja reaktio voisi olla arvaamaton. Suoran miehityksen uhan sijaan, Venäjä todennäköisesti tyytyisi sellaiseen veneenkeikuttamiseen joka vakuuttaisi Naton siitä, ettei Suomea kannata hyväksyä jäseneksi. Jos tämä on totta, niin tietenkin Nato-hakemus olisi huono vaihtoehto.
Kuitenkin, tilanne on nyt sellainen, että Venäjä on suurennuslasin alla. USA on jo lisännyt valmiustilaansa ja mm. siirtänyt hävittäjiä ja laivastoa lisää itäiseen Eurooppaan. Iso-Britannia, jonka puolustusbudjetti on läntisen Euroopan suurin, on tapansa mukaan USA:n "uskollinen liittolainen". Sensijaan esimerkiksi Ranska ei ole edes peruuttanut Venäjälle rakennetun sotalaivan toimitusta, vaikka luonnollisesti sen johto puheiden tasolla on kritisoinutkin Venäjää. Saksan Merkelin kädet lienevät kokolailla sidotut, joten puhetta on enemmän kuin tekoja. Eikä länsi oikein voi mitään tehdäkään. Edes siinä tapauksessa, että Venäjä marssisi Odessan kautta Transnistriaan, ei Nato tule tekemään mitään muuta kuin todennäköisesti hieman lisäämään joukkojaan idässä. Pidemmällä aikavälillä kuitenkin tilanne voi olla kehittymässä kohti uutta kylmän sodan kaltaista pattitilannetta.
Ja juuri tuon pattitilanteen kehittyminen on tässä mielestäni se suurin epävarmuustekijä. On totta, että skenaario jossa Venäjä todella esimerkiksi miehittäisi Suomen, on hyvin epätodennäköinen. Sensijaan pidän paljon suurempana riskinä sitä, että tilanne kehittyy (ellei ole jo kehittynyt) sellaiseksi että Suomella ei ole enää mahdollisuutta liittyä Natoon, Venäjä vahvistaa asemansa rajan tuntumassa Norjan jäämeren asemien vuoksi, ja puuttuu aivan avoimesti Suomen päätöksentekoon. Riskinä on siis, että palaamme lähivuosina aikaan jossa Suomessa ei voitu järjestää presidentinvaaleja, koska väärä ehdokas olisi voinut voittaa, ja jossa hallituksen kokoonpano piti päättää sen mukaan mikä oli Kremlin mielestä toivottavaa. Taloudellinen ulottuvuus on vaikeammin ennustettava. Suomi ei ole enää raskaan teollisuuden maa, mutta puolustusteollisuutta täällä on vielä jonkin verran; Venäjä voi esimerkiksi painostaa näissä asioissa, vaatimalla omia "vientikieltojaan". Se voi vaatia esimerkiksi Pohjois-Suomen kaivosten osalta ettei niiden toiminnassa saa olla mukana väärien maiden yrityksiä. Se voi painostaa Suomea uhkaamalla energiatoimitusten lopettamisella jne.
Osa näistä riskeistä hieman lisääntyisi Natoon liittyttäessä, mutta osa pienenisi. Tämänhetkinen paras arvaukseni on, että nettona riskit ilman jäsenyyttä ovat suuremmat kuin riskit jäsenyyden kanssa.
En väitä, että ihminen joka on eri mieltä on automaattisesti "ryssän morsian". Mutta väitän, että iso osa päinvastaisesta ajattelusta johtuu joko täysin megalomaanisesta "isänmaallisuudesta" (kuten osalla Persuista), idealistisesta rauhankyyhkyilystä (kuten vasemmistoliitolla ja vihreiden vasemmalla laidalla), tai suoranaisesta halusta alistua Venäjän painostuksen alle koska siihen on totuttu (kuten väyrysläisillä Kepussa). Muu vastustus taas kumpuaa pitkälle epäluulon ja riskien aliarvioinnin yhdistelmästä.
Olen itsekin epäluuloinen. Ukrainan tilanne vain sai minut muuttamaan arviotani riskeistä. Suorat rahalliset kustannukset Natoon liittymisestä olisivat mitättömät, eikä mikään Naton säännöissä pakota esimerkiksi kasvattamaan puolustusbudjettia tai luopumaan asevelvollisuudesta.
Ensiksi mielipiteeni kehityskaari. Ensimmäinen kohta jossa oikeastaan aloin muodostaa mielipidettä Natosta, oli Kosovon kriisin yhteydessä. Kosovo oli ilmeinen esimerkki voimankäytöstä ja -näytöstä Venäjää ja sen liittolaisia vastaan. Toisin kuin Irakin valtaus, joka estoitta (oikeutetusti tai ei) leimattiin oikeistolaiseksi sekoilupolitiikaksi ja Bush nuoremman neokonservatiiviseksi haihatteluksi, Kosovo oli koko Naton projekti jolla oli mitä ilmeisimmin tarkoitus kalistella sapelia Euroopassa. Toki sillä oli humanitäärinen aspekti, mutta tätä voi pitää vain hyvänä tekosyynä. Toisaalta, en uskonut tuolloinkaan, että Nato olisi ryhtynyt moiseen jos Serbit olisivat perääntyneet asiassa ja vetäneet joukkonsa Kosovosta. Lisäksi Serbeillä oli "venäläinen" maine Jugoslavian sodan ajoilta. Tulkitsin silloin, enkä mielestäni edelleen ollut aluksi väärässä, että Naton jäsenyys olisi velvoittanut ja leimannut Suomea 2000-luvun alussa liiaksi.
Bush vanhemman Irakin sotaretki vahvisti ennakkoluulojani, vaikkakaan ei aivan siinä määrin kuin julkisessa keskustelussa. Oli ilmeistä, ettei Irakin operaatioon osallistunut kuin osa Naton joukoista, mutta silti sitä käytettiin argumenttina siitä että Nato ei ole puolustus- vaan hyökkäysliitto. Pidin, ja pidän edelleen, tätä argumenttia mitättömänä, koska Naton viidettä artiklaa on käytetty vain ja ainoastaan Afganistanin operaation yhteydessä. Se on ainoa kerta historiassa.
Georgian kriisi oli minulle kuitenkin selkeä merkki siitä ettei Venäjän toiminta ole muuttunut. Georgian sisäiset kriisit ja sen keskusjohdon pyrkimykset lähentyä Natoa kannustivat Venäjän ryhtymään toimiin. Venäjä siis osoitti, että se on valmis voimankäyttöön ennakoivasti, taatakseen omien strategisten etujensa toteutumisen lähialueillaan. Jos kriisi on akuutti, Venäjän johto ei kaihda voimankäyttöä, eikä se odota että jokin läntinen taho, esimerkiksi Nato ehtisi vakauttaa aluetta. Kosovo ja Serbia olivat liian syvällä Euroopassa ja Jeltsinin Venäjä oli liian heikko puuttuakseen asiaan suoraan, Georgia taas on Venäjän naapurimaa, ja kun se yritti irtaantua Venäjän painostuspolitiikan piiristä, Venäjä reagoi. Imperialistinen asenne Venäjän johdossa tuli näin hyvin selvästi esille.
En kuitenkaan ajatellut vielä tuolloin että Suomi voisi olla tässä pelissä kovin merkittävän uhan alla. Suomella on kohtuullisen moderni armeija, jota on uusittu, ainakin PR-tasolla näyttävän näköisin hankinnoin, ostamalla lännestä kalustoa kuten tankkeja ja helikoptereita. Näiden merkitys varsinaisten potentiaalisten sotilasoperaatioiden kannalta lienee vähäisempi kuin se signaali johon on (Hornet-kaupoista lähtien) pyritty, eli että Suomi hankkii kalustonsa Nato-yhteensopivuuden perusteella. Suomi ei kuitenkaan ole ollut naimisissa Naton kanssa. Periaatteessa kyse on ollut eräänlaisest salavuoteudesta tai julkisesta suhteesta. Asian todellinen laita näyttää kuitenkin toiselta, eli tällä on toinen puoli jota ei ole kuitenkaan sanottu ääneen: Merkittävä osa Venäjän johdosta todennäköisesti ajattelee että Suomi on kuin Venäjän morsian, joka vain käy vieraissa.
Ukrainan kriisi osoitti, että Venäjä on valmis toimimaan vielä härskimmin kuin Georgiassa. Tällä kertaa toki sillä oli Krimillä melko vaikuttava lista tekosyitä, mutta toiminnan ajoitus kielii röyhkeästä opportunismista ja jopa halusta näyttää lännelle keskisormea. USA:n uho, EU:n pakotteet, jne, ovat kaikki verrattain hampaattomia, eivätkä tule todennäköisesti vaikuttamaan Venäjään mitenkään. Tilanne on nyt räjähdysherkkä, eikä ole mahdotonta että Venäjä marssittaa joukkonsa Itä-Ukrainaan ja mustanmeren koko rannikolle, ja sitä kautta Transnistriaan.
Minun tulkintani - joka voi olla väärä - on, että Venäjä pyrkii lähivuosina vahvistamaan strategisia asemiaan länsirajoillaan Ukrainan ja Valko-Venäjän osalta. Ukrainassa venäläismielisen hallituksen kaatuminen pakotti Venäjän paljastamaan osan korteistaan: Se ei tule sallimaan uusia Nato-maita rajanaapureikseen. Tämä voi koskea tässä vaiheessa myös Suomea, eli Suomen kannalta Nato-jäsenyys voi olla jo liian myöhäistä. Hakemuksen jättäminen olisi niin suuri ele, että Venäjän olisi käytännössä pakko reagoida, ja reaktio voisi olla arvaamaton. Suoran miehityksen uhan sijaan, Venäjä todennäköisesti tyytyisi sellaiseen veneenkeikuttamiseen joka vakuuttaisi Naton siitä, ettei Suomea kannata hyväksyä jäseneksi. Jos tämä on totta, niin tietenkin Nato-hakemus olisi huono vaihtoehto.
Kuitenkin, tilanne on nyt sellainen, että Venäjä on suurennuslasin alla. USA on jo lisännyt valmiustilaansa ja mm. siirtänyt hävittäjiä ja laivastoa lisää itäiseen Eurooppaan. Iso-Britannia, jonka puolustusbudjetti on läntisen Euroopan suurin, on tapansa mukaan USA:n "uskollinen liittolainen". Sensijaan esimerkiksi Ranska ei ole edes peruuttanut Venäjälle rakennetun sotalaivan toimitusta, vaikka luonnollisesti sen johto puheiden tasolla on kritisoinutkin Venäjää. Saksan Merkelin kädet lienevät kokolailla sidotut, joten puhetta on enemmän kuin tekoja. Eikä länsi oikein voi mitään tehdäkään. Edes siinä tapauksessa, että Venäjä marssisi Odessan kautta Transnistriaan, ei Nato tule tekemään mitään muuta kuin todennäköisesti hieman lisäämään joukkojaan idässä. Pidemmällä aikavälillä kuitenkin tilanne voi olla kehittymässä kohti uutta kylmän sodan kaltaista pattitilannetta.
Ja juuri tuon pattitilanteen kehittyminen on tässä mielestäni se suurin epävarmuustekijä. On totta, että skenaario jossa Venäjä todella esimerkiksi miehittäisi Suomen, on hyvin epätodennäköinen. Sensijaan pidän paljon suurempana riskinä sitä, että tilanne kehittyy (ellei ole jo kehittynyt) sellaiseksi että Suomella ei ole enää mahdollisuutta liittyä Natoon, Venäjä vahvistaa asemansa rajan tuntumassa Norjan jäämeren asemien vuoksi, ja puuttuu aivan avoimesti Suomen päätöksentekoon. Riskinä on siis, että palaamme lähivuosina aikaan jossa Suomessa ei voitu järjestää presidentinvaaleja, koska väärä ehdokas olisi voinut voittaa, ja jossa hallituksen kokoonpano piti päättää sen mukaan mikä oli Kremlin mielestä toivottavaa. Taloudellinen ulottuvuus on vaikeammin ennustettava. Suomi ei ole enää raskaan teollisuuden maa, mutta puolustusteollisuutta täällä on vielä jonkin verran; Venäjä voi esimerkiksi painostaa näissä asioissa, vaatimalla omia "vientikieltojaan". Se voi vaatia esimerkiksi Pohjois-Suomen kaivosten osalta ettei niiden toiminnassa saa olla mukana väärien maiden yrityksiä. Se voi painostaa Suomea uhkaamalla energiatoimitusten lopettamisella jne.
Osa näistä riskeistä hieman lisääntyisi Natoon liittyttäessä, mutta osa pienenisi. Tämänhetkinen paras arvaukseni on, että nettona riskit ilman jäsenyyttä ovat suuremmat kuin riskit jäsenyyden kanssa.
En väitä, että ihminen joka on eri mieltä on automaattisesti "ryssän morsian". Mutta väitän, että iso osa päinvastaisesta ajattelusta johtuu joko täysin megalomaanisesta "isänmaallisuudesta" (kuten osalla Persuista), idealistisesta rauhankyyhkyilystä (kuten vasemmistoliitolla ja vihreiden vasemmalla laidalla), tai suoranaisesta halusta alistua Venäjän painostuksen alle koska siihen on totuttu (kuten väyrysläisillä Kepussa). Muu vastustus taas kumpuaa pitkälle epäluulon ja riskien aliarvioinnin yhdistelmästä.
Olen itsekin epäluuloinen. Ukrainan tilanne vain sai minut muuttamaan arviotani riskeistä. Suorat rahalliset kustannukset Natoon liittymisestä olisivat mitättömät, eikä mikään Naton säännöissä pakota esimerkiksi kasvattamaan puolustusbudjettia tai luopumaan asevelvollisuudesta.
torstai 20. maaliskuuta 2014
Haukat ja kyyhkyt.
En pääsääntöisesti mielelläni kommentoi maailmanpoliittisia tilanteita siten että ottaisin kantaa erityisemmin "puolesta" tai "vastaan". Koen kuitenkin olevani isänmaallinen, eli uskollinen asuinpaikan ja paikallisen kulttuurin normeille ja halukas noudattamaan niitä liberaalissa hengessä, so. ilman että koen tarpeelliseksi pakottaa niitä muille. Päinvastoin, koen että omat arvoni, normini ja asenteeni ovat arvokkaita täysin riippumatta siitä, noudattavatko muut niitä vai eivät; ne ovat arvokkaita minulle ja perheelleni, ja, näin uskon, iso osa niistä on jaettuja suomalaisessa yhteiskunnassa.
Suurin jakolinja suomalaisten keskuudessa ei oikeastaan olekaan näiden arvojen sisällössä (eroja tietenkin on), vaan nimenomaan tässä asenteessa. Ääripäissä toki tämä asenne itsessään muuttuu arvoksi. Keskivertosuomalainen on sangen liberaali, eikä esimerkiksi koe omien arvojensa olevan vaarassa tai hyökkäyksen alaisena esimerkiksi homoseksuaalien oikeuksien lisääntyessä. Hieman konservatiivisemmatkin kokevat tällaiset asiat tosiasiassa lähinnä kiusallisina ja protestoivat lähinnä tämän kiusaantumisen tunteen vuoksi. Ääripäissä toki on erilaisia radikaaleja; On anarkofeministejä, syväekologeja, ja muuta hörhöporukkaa joita yhdistää lähinnä vain syvä pettymys perinteisten arvojen "ummehtuneisuuteen" ja tästä kumpuava konfliktinhalu. Tämä on jonkinlaista patrisidiaalista teiniuhoa, jota (mielestäni oikeutetusti) ymmärretään ja pyritään pehmein keinoin integroimaan yhteiskuntaan antamalla näille tahoille "ääni", eli tilaa mediassa yms. Toisessa ääripäässä taas on aidosti rasistinen, homofobinen ja samalla tavalla tuhovimmainen pettymyksen tunne, jota ruokkii yhteiskunna aito marginalisoiva asenne.
Tässä on siis yksi akseli, mutta en puhu nyt siitä. Jos jotain, asemoin itseni pikemminkin tämän akselin liberaaliin suuntaan, mutta tämä ei ole olennaista. Se kysymys jonka joudumme esittämään on, onko elämäntapamme kokonaisuutta ajatellen puolustamisen arvoinen ylipäätään. Minä koen että on. Tämän akselin molemmissa päissä on runsaasti ihmisiä joiden mielestä näin ei ole; anarkomarkoilla ja ultrakonservatiiveillä on vastattavanaan -- pian konkreettisesti, näin pelkään -- juuri tämä kysymys. Viimeaikaiset tapahtumat nimittäin mielestäni osoittavat että ei ole lainkaan itsestäänselvää, että elämäntapa ja suomi itsenäisenä kansakuntana on olemassa muutaman sukupolven kuluttua. Ja nyt en puhu mistään "eurabia"-skenaarioista, enkä sisäsiittoisen kansakunnan ikääntymisestä ja kuolemisesta, vaan ihan samasta klassisesta uhasta, joka on kansakuntaa kohdannut useasti ennenkin.
Oma ehdotukseni, joka mielestäni kertoo asenteeni ja perusteluni, koostuu seuraavista:
Minusta voidaan myös kysyä, voivatko homoavioliittojen vastustajat olla isänmaallisia? Minusta he eivät ole oikeastaan edes kunnon kansalaisia.
Suurin jakolinja suomalaisten keskuudessa ei oikeastaan olekaan näiden arvojen sisällössä (eroja tietenkin on), vaan nimenomaan tässä asenteessa. Ääripäissä toki tämä asenne itsessään muuttuu arvoksi. Keskivertosuomalainen on sangen liberaali, eikä esimerkiksi koe omien arvojensa olevan vaarassa tai hyökkäyksen alaisena esimerkiksi homoseksuaalien oikeuksien lisääntyessä. Hieman konservatiivisemmatkin kokevat tällaiset asiat tosiasiassa lähinnä kiusallisina ja protestoivat lähinnä tämän kiusaantumisen tunteen vuoksi. Ääripäissä toki on erilaisia radikaaleja; On anarkofeministejä, syväekologeja, ja muuta hörhöporukkaa joita yhdistää lähinnä vain syvä pettymys perinteisten arvojen "ummehtuneisuuteen" ja tästä kumpuava konfliktinhalu. Tämä on jonkinlaista patrisidiaalista teiniuhoa, jota (mielestäni oikeutetusti) ymmärretään ja pyritään pehmein keinoin integroimaan yhteiskuntaan antamalla näille tahoille "ääni", eli tilaa mediassa yms. Toisessa ääripäässä taas on aidosti rasistinen, homofobinen ja samalla tavalla tuhovimmainen pettymyksen tunne, jota ruokkii yhteiskunna aito marginalisoiva asenne.
Tässä on siis yksi akseli, mutta en puhu nyt siitä. Jos jotain, asemoin itseni pikemminkin tämän akselin liberaaliin suuntaan, mutta tämä ei ole olennaista. Se kysymys jonka joudumme esittämään on, onko elämäntapamme kokonaisuutta ajatellen puolustamisen arvoinen ylipäätään. Minä koen että on. Tämän akselin molemmissa päissä on runsaasti ihmisiä joiden mielestä näin ei ole; anarkomarkoilla ja ultrakonservatiiveillä on vastattavanaan -- pian konkreettisesti, näin pelkään -- juuri tämä kysymys. Viimeaikaiset tapahtumat nimittäin mielestäni osoittavat että ei ole lainkaan itsestäänselvää, että elämäntapa ja suomi itsenäisenä kansakuntana on olemassa muutaman sukupolven kuluttua. Ja nyt en puhu mistään "eurabia"-skenaarioista, enkä sisäsiittoisen kansakunnan ikääntymisestä ja kuolemisesta, vaan ihan samasta klassisesta uhasta, joka on kansakuntaa kohdannut useasti ennenkin.
Oma ehdotukseni, joka mielestäni kertoo asenteeni ja perusteluni, koostuu seuraavista:
- Suomen tulisi välittömästi hakea NATOn jäsenyyttä. Toivon että tätä ollaan itseasiassa jo neuvottelemassa kulisseissa. Tämä voi olla liian myöhäistä.
- Suomen pitäisi peruuttaa kaksoiskansalaisuuden mahdollisuus.
- ETA-alueen ulkopuolisten kansalaisten kiinteistökaupat tulee ottaa tarkasteluun turvallisuuspoliittisena kysymyksenä
- Puolustusmenojen leikkaukset pitää perua ja järjestää ylimääräinen harjoitus jossa harjoitellaan liikekannallepanoa ja realistisia uhkaskenaarioita. Harjoituksen voisi järjestää yhdessä esimerkiksi Viron ja Ruotsin puolustusvoimien kanssa.
Minusta voidaan myös kysyä, voivatko homoavioliittojen vastustajat olla isänmaallisia? Minusta he eivät ole oikeastaan edes kunnon kansalaisia.
torstai 13. maaliskuuta 2014
Kylki III.
Kuten aiemmin totesin, olen vuoden aikana kärsinyt useammasta tarkemmin määrittelemättömästä kylki- ja rintakehävammasta. Olen epäillyt, että vammat ovat olleet vähäisiä kylkiluiden murtumia, ja kun viimeksi loukkasin vasemman kylkeni (noin kahdeksannen kylkiluun kohdalta), kävin lääkärissä toistamiseen. Lääkäri oli sitä mieltä, että röntgenkuva on aiheellinen, koska siitä näkyisi kyllä todennäköisesti myös, ovatko muut vammat olleet murtumia, ja jos ovat, niin lisätutkimukset olisivat aiheellisia.
Röntgenkuvassa ei kuitenkaan yllätyksekseni näkynyt merkkiä ensimmäisestäkään murtumasta. Pidän tätä erikoisena, koska kivun paikallisuus, tuntemukset, jne vastaavat täysin sitä, miltä kylkiluun murtuman pitäisikin tuntua. Kipu on vähäistä jomotusta muutoin, mutta äkillinen liike aiheuttaa terävän kivun tietyssä kohtaa. Esimerkiksi kokemukseni pehmytkudosten vammoista kuten lihasrevähdyksistä, ovat olleet aivan toisenlaisia. Murtumia minulla on ollut elämässäni neljä; lapsena mursin nilkkani koripallopelissä, kun itseäni huomattavasti suurikokoisempi poika hyppäsi levypalloa ottamaan, ja laskeutui nilkkani päälle yhdellä jalalla. Murrosikäisenä mursin oikean käden keskisormen rystysen, kun jouduin käsirysyyn, ja nenäni kun sain siihen pesäpallon. Pari vuotta sitten sain olecranon-murtuman (eli kyynärvarsi murtui kyynärpään tyvestä), kun liukastuin luumupuuhun kurottaessani. Pidin siis mahdollisena, että luuni ovat jotenkin poikkeuksellisen heikot; tätä tukee se, että huolimatta siitä, että olen keskimääräistä pidempi, olen varsin kevytrakenteinen, kisakunnossa BMI:ni on 19.7 ja muutenkin jää alle kahdenkymmenen yleensä. Singaporessa kuuma ilmasto heikensi ruokahaluani entisestään ja BMI kävi 18.5:ssä jossain vaiheessa.
Ilmeisesti kuitenkaan luissani ei ole mitään heikkouksia, vaan kyse sittenkin on vain ruhjevammoista, ilmeisesti välittömästi luiden alla olevassa kudoksessa. Lääkäri totesi osimoilleen niin, että "opettele antamaan turpaan enemmän ja ottamaan vähemmän".
Mistä pääsen aiempaan kirjoitukseeni puolustusbudjetista. En tiedä mainitsinko asiasta, mutta ollessani Singaporessa, työskentelin itseasiassa laboratoriossa joka on Singaporen puolustusteollisuuden ja yliopiston yhteisesti perustama tutkimusyksikkö. Sen tarkoituksena on tehdä perustutkimusta, jolla on sovelluksia puolustusteollisuudelle. Yhtenä tärkeimmistä yhteistyötahoista oli DSO, joskin minä en tietystikään omannut riittävää turvaluokitusta oikein mihinkään; kun neuvoteltiin projektin yksityiskohdista, suurin osa tutkijoista joutui poistumaan paikalta.
Toisaalta, en ole mikään Singaporen armeijamallin suuri fani. Pakollinen asepalvelus on siellä kaksivuotinen, ja ylipainoiset alokkaat laitetaan 9 viikon pakkodieetille palveluksensa aluksi. Vaikka ajatuksessa on jotain mikä vetoaa sisäiseen fasistiini, en pidä moista kovin mielekkäänä mallina Suomeen. Singaporen reservi on 800 000 miestä; ottaen huomioon että sen armeija operoi suunnilleen pääkaupunkiseudun kokoisella alueella, tämä on aivan selvä overkill; tuollaisella määrällä sotilaita ei yksinkertaisesti tee mitään noin pienellä alueella.
Röntgenkuvassa ei kuitenkaan yllätyksekseni näkynyt merkkiä ensimmäisestäkään murtumasta. Pidän tätä erikoisena, koska kivun paikallisuus, tuntemukset, jne vastaavat täysin sitä, miltä kylkiluun murtuman pitäisikin tuntua. Kipu on vähäistä jomotusta muutoin, mutta äkillinen liike aiheuttaa terävän kivun tietyssä kohtaa. Esimerkiksi kokemukseni pehmytkudosten vammoista kuten lihasrevähdyksistä, ovat olleet aivan toisenlaisia. Murtumia minulla on ollut elämässäni neljä; lapsena mursin nilkkani koripallopelissä, kun itseäni huomattavasti suurikokoisempi poika hyppäsi levypalloa ottamaan, ja laskeutui nilkkani päälle yhdellä jalalla. Murrosikäisenä mursin oikean käden keskisormen rystysen, kun jouduin käsirysyyn, ja nenäni kun sain siihen pesäpallon. Pari vuotta sitten sain olecranon-murtuman (eli kyynärvarsi murtui kyynärpään tyvestä), kun liukastuin luumupuuhun kurottaessani. Pidin siis mahdollisena, että luuni ovat jotenkin poikkeuksellisen heikot; tätä tukee se, että huolimatta siitä, että olen keskimääräistä pidempi, olen varsin kevytrakenteinen, kisakunnossa BMI:ni on 19.7 ja muutenkin jää alle kahdenkymmenen yleensä. Singaporessa kuuma ilmasto heikensi ruokahaluani entisestään ja BMI kävi 18.5:ssä jossain vaiheessa.
Ilmeisesti kuitenkaan luissani ei ole mitään heikkouksia, vaan kyse sittenkin on vain ruhjevammoista, ilmeisesti välittömästi luiden alla olevassa kudoksessa. Lääkäri totesi osimoilleen niin, että "opettele antamaan turpaan enemmän ja ottamaan vähemmän".
Mistä pääsen aiempaan kirjoitukseeni puolustusbudjetista. En tiedä mainitsinko asiasta, mutta ollessani Singaporessa, työskentelin itseasiassa laboratoriossa joka on Singaporen puolustusteollisuuden ja yliopiston yhteisesti perustama tutkimusyksikkö. Sen tarkoituksena on tehdä perustutkimusta, jolla on sovelluksia puolustusteollisuudelle. Yhtenä tärkeimmistä yhteistyötahoista oli DSO, joskin minä en tietystikään omannut riittävää turvaluokitusta oikein mihinkään; kun neuvoteltiin projektin yksityiskohdista, suurin osa tutkijoista joutui poistumaan paikalta.
Toisaalta, en ole mikään Singaporen armeijamallin suuri fani. Pakollinen asepalvelus on siellä kaksivuotinen, ja ylipainoiset alokkaat laitetaan 9 viikon pakkodieetille palveluksensa aluksi. Vaikka ajatuksessa on jotain mikä vetoaa sisäiseen fasistiini, en pidä moista kovin mielekkäänä mallina Suomeen. Singaporen reservi on 800 000 miestä; ottaen huomioon että sen armeija operoi suunnilleen pääkaupunkiseudun kokoisella alueella, tämä on aivan selvä overkill; tuollaisella määrällä sotilaita ei yksinkertaisesti tee mitään noin pienellä alueella.
tiistai 11. maaliskuuta 2014
Lyhyesti tutkimusrahoituksesta
Pohdin hetken miten rahoitusta soveltavalle tutkimukselle voisi kehittää, libertaarin benchmarkin mukaan paremmaksi kuin nykyisin.
Ensimmäinen havainto on, että konsensus on kääntymässä kohti sitä, että ns hyvinvointivaltiota on pakko purkaa. HS tietysti vasemmistolaisena lehtenä otsikoi mahdollisimman rahvaanomaisesti sen, mistä asiassa on kyse. Sivuutan muut alat, ja keskityn tutkimuksen rahoittamiseen. Esimerkiksi TEKESin kaltaisten tahojen tehtävänä on rahoittaa ja tukea julkisin varoin tutkimusta ja tuotekehitystä. Näiden kaikkien keskeinen ongelma on suomalaisessa ajattelussa tiukkaan istuva periaate, että julkisten toimijoiden tehtävänä on byrokraattien ja asiantuntijoiden päätöksin valita tahoja jotka ovat riittävän hyviä ja tukea näitä, jotta ne menestyvät markkinoilla. Koska ihmiset eivät ole typeriä (ainakaan niin typeriä), tätä ajatusta paikkaillaan ja korjaillaan erilaisilla mittareilla joiden on tarkoitus olla objektiivisia. Jokainen tällainen "objektiivinen" mittari synnyttää kuitenkin pelin, jossa laatu ja tehokkuus jäävät loppujen lopuksi sivuseikoiksi, ja toiminta keskittyy mittarin manipuloimiseen jotta raha virtaisi.
Esimerkkinä on Horizon 2020, EU:n tutkimusrahoitusohjelma, joka jakaa seuraavien seitsemän vuoden aikana 80 miljardia euroa tutkimusrahaa. EU:ssa on noin 500 miljoonaa ihmistä, joten tämä on noin 160 euroa per jokainen eurooppalainen. Tämän rahan suuruudesta voi olla montaa mieltä, mutta valtava määrä se on.
Ja koska rahaa on paljon, sen hakemiseen käytetään paljon resursseja. Yliopistot palkkaavat ihmisiä, joiden tehtävänä on parantaa hakemusten läpimenon mahdollisuutta. Koska kaikki yliopistot tekevät näin, hakemusten keskimääräinen läpimenon mahdollisuus ei parane. Ja jos oletamme, että tutkimuksen laatu ei riipu tällä tavalla parannellun hakemuksen laadusta, voimme melko turvallisesti olettaa, että tämä on nollasummaista peliä.
Yksittäisen yliopiston näkökulmasta tietenkin tämä panostus on kannattavaa, jos se nostaa todennäköisyyttä rahan saamiseen riittävästi. Esimerkiksi minä olen hakemassa 1.5 miljoonan rahoitusta viidelle vuodelle, ja tästä yli 10 prosenttia on sellaisia hallinnollisia kuluja jotka käytännössä olisivat plussaa yliopistolle. Jos todennäköisyys saada tällainen rahoitus nousee esimerkiksi kahdesta prosentista seitsemään prosenttiin, niin 7500 euron panostus hakemukseen on keskimäärin kannattava. Tällä siis palkkaa yhden ihmisen täysipäiväisesti useammaksi viikoksi pelkästään keskittymään yhden hakemuksen hiomiseen. Kun hakemuksia tehdään talosta esimerkiksi 20, niin odotusarvoisesti yhden ihmisen kannattaa täysipäiväisesti hallinnoida ja edistää hakemusten läpimenoa, jos keskimääräinen todennäköisyys nousee 5%-yksikköä.
En toki tahdo vähätellä näiden ihmisten työpanosta. Olen työskennellyt heidän kanssan ja he tekevät paljon työtä. Osa työstä on lisäksi sillä lailla oikeasti hyödyllistä (ei siis vain hakemuksen läpimenon kannalta), että he esimerkiksi tarkastavat budjetit että ne ovat realistisia ja toteuttamiskelpoisia jne. (Tämä olettaa toki jo, että itse tutkimus on hyödyllistä; se täytyy ottaa annettuna, koska muuten voisin yhtä hyvin vain kirjoitella blogia enkä tehdä töitä lainkaan... Ei kun...)
Minulla on karkean tason ehdotus; sen ei ole tarkoitus olla sinällään realistinen, vaan esittää vain suuntaa miten asiaa voisi kehittää. Sovitaan sellaisesta veroporkkanasta, että jos mikä hyvänsä taho joka on verovelvollinen, antaa rahaa tutkimukseen, tämä raha on kokonaan verovähennyskelpoinen, ja vähennys tehdään joltain tietyltä osin verosta ja loppuosalta tulosta. Vaikka 50/50. Sensijaan että raha menee byrokraattien kautta, on eräänlainen kaksoissokkosopimus. Sopimus voi olla standardimuotoinen muttei sitä varten tarvita mitään erillistä sääntelyä, riittää että molemmilla puolilla "sokkoseinää" osapuolet tietävät mistä sopivat. Esimerkiksi niin, että sopimus on "auki" niin kauan että riittävä rahoitus on saatu kasaan. Rahalla saa vaikkapa reaaliaikaisen pääsyn tutkimusprojektin dataan, oikeuden lukea rahoitetut julkaisut vaikkapa viikkoa tai kahta ennen kuin ne julkaistaan, jne, mitä hyvänsä oikeuksia joita nyt sopimukseen halutaan laittaa. Sopimustarjoukset laitetaan julki, ja rahoittajat päättävät kukin omalla tahollaan mihin haluavat sijoittaa. Mitään hakuaikoja ei ole tai ei tarvita, eikä mitään byrokraatteja arvioimaan.
Miten tämä sopisi perustutkimuksen rahoittamiseen? No, esimerkiksi niin, että halutessaan rahoittaa perustutkimusta, valtio, EU, tai joku muu, jakaa rahaa eri alojen tutkimusryhmille. Nämä voivat "ostaa" toistensa tutkimusta; omaan tutkimukseen ei rahaa saisi käyttää. Tässä on tietenkin se ongelma, että tämä(kin) synnyttää tietenkin pelin, jossa tutkijat voivat sopia rahoittavansa toistensa tutkimusaiheita "tiskin alla". Tätä vastaan voi suojautua esimerkiksi niin, että nämä pelimerkit jaetaan samaan tapaan kuin vertaisarviointikin tehdään. Tämän yksityiskohtia en käy nyt erittelemään.
En yritä tässä puhua julkisen rahoituksen puolesta, enkä sitä vastaan, vaan identifioida tiettyjä ongelmia joita rahoituksen jakamisessa on. Riskien arvioiminen on vaikeaa, ja uskoisin että iso joukko tutkijoita, nimettominä toimiessaan, onnistuu siinä paremmin kuin pieni paneeli. Ei sikäli, että väheksyisin paneelien asiantuntemusta. Lähinnä tämä ajatus juontuu siitä, että keskusteltuani konsulttien kanssa ja kuunneltuani kokemuksia, panelistien aika on hyvin rajallista ja he eivät edes ehdi paneutua kunnolla hakemuksiin. Tämä on ongelma, koska se luo satunnaisuutta ja toissijaisia mittareita silläkin oletuksella, että asiantuntija kykenisi arvioimaan laatua ideaalitilanteessa.
Ensimmäinen havainto on, että konsensus on kääntymässä kohti sitä, että ns hyvinvointivaltiota on pakko purkaa. HS tietysti vasemmistolaisena lehtenä otsikoi mahdollisimman rahvaanomaisesti sen, mistä asiassa on kyse. Sivuutan muut alat, ja keskityn tutkimuksen rahoittamiseen. Esimerkiksi TEKESin kaltaisten tahojen tehtävänä on rahoittaa ja tukea julkisin varoin tutkimusta ja tuotekehitystä. Näiden kaikkien keskeinen ongelma on suomalaisessa ajattelussa tiukkaan istuva periaate, että julkisten toimijoiden tehtävänä on byrokraattien ja asiantuntijoiden päätöksin valita tahoja jotka ovat riittävän hyviä ja tukea näitä, jotta ne menestyvät markkinoilla. Koska ihmiset eivät ole typeriä (ainakaan niin typeriä), tätä ajatusta paikkaillaan ja korjaillaan erilaisilla mittareilla joiden on tarkoitus olla objektiivisia. Jokainen tällainen "objektiivinen" mittari synnyttää kuitenkin pelin, jossa laatu ja tehokkuus jäävät loppujen lopuksi sivuseikoiksi, ja toiminta keskittyy mittarin manipuloimiseen jotta raha virtaisi.
Esimerkkinä on Horizon 2020, EU:n tutkimusrahoitusohjelma, joka jakaa seuraavien seitsemän vuoden aikana 80 miljardia euroa tutkimusrahaa. EU:ssa on noin 500 miljoonaa ihmistä, joten tämä on noin 160 euroa per jokainen eurooppalainen. Tämän rahan suuruudesta voi olla montaa mieltä, mutta valtava määrä se on.
Ja koska rahaa on paljon, sen hakemiseen käytetään paljon resursseja. Yliopistot palkkaavat ihmisiä, joiden tehtävänä on parantaa hakemusten läpimenon mahdollisuutta. Koska kaikki yliopistot tekevät näin, hakemusten keskimääräinen läpimenon mahdollisuus ei parane. Ja jos oletamme, että tutkimuksen laatu ei riipu tällä tavalla parannellun hakemuksen laadusta, voimme melko turvallisesti olettaa, että tämä on nollasummaista peliä.
Yksittäisen yliopiston näkökulmasta tietenkin tämä panostus on kannattavaa, jos se nostaa todennäköisyyttä rahan saamiseen riittävästi. Esimerkiksi minä olen hakemassa 1.5 miljoonan rahoitusta viidelle vuodelle, ja tästä yli 10 prosenttia on sellaisia hallinnollisia kuluja jotka käytännössä olisivat plussaa yliopistolle. Jos todennäköisyys saada tällainen rahoitus nousee esimerkiksi kahdesta prosentista seitsemään prosenttiin, niin 7500 euron panostus hakemukseen on keskimäärin kannattava. Tällä siis palkkaa yhden ihmisen täysipäiväisesti useammaksi viikoksi pelkästään keskittymään yhden hakemuksen hiomiseen. Kun hakemuksia tehdään talosta esimerkiksi 20, niin odotusarvoisesti yhden ihmisen kannattaa täysipäiväisesti hallinnoida ja edistää hakemusten läpimenoa, jos keskimääräinen todennäköisyys nousee 5%-yksikköä.
En toki tahdo vähätellä näiden ihmisten työpanosta. Olen työskennellyt heidän kanssan ja he tekevät paljon työtä. Osa työstä on lisäksi sillä lailla oikeasti hyödyllistä (ei siis vain hakemuksen läpimenon kannalta), että he esimerkiksi tarkastavat budjetit että ne ovat realistisia ja toteuttamiskelpoisia jne. (Tämä olettaa toki jo, että itse tutkimus on hyödyllistä; se täytyy ottaa annettuna, koska muuten voisin yhtä hyvin vain kirjoitella blogia enkä tehdä töitä lainkaan... Ei kun...)
Minulla on karkean tason ehdotus; sen ei ole tarkoitus olla sinällään realistinen, vaan esittää vain suuntaa miten asiaa voisi kehittää. Sovitaan sellaisesta veroporkkanasta, että jos mikä hyvänsä taho joka on verovelvollinen, antaa rahaa tutkimukseen, tämä raha on kokonaan verovähennyskelpoinen, ja vähennys tehdään joltain tietyltä osin verosta ja loppuosalta tulosta. Vaikka 50/50. Sensijaan että raha menee byrokraattien kautta, on eräänlainen kaksoissokkosopimus. Sopimus voi olla standardimuotoinen muttei sitä varten tarvita mitään erillistä sääntelyä, riittää että molemmilla puolilla "sokkoseinää" osapuolet tietävät mistä sopivat. Esimerkiksi niin, että sopimus on "auki" niin kauan että riittävä rahoitus on saatu kasaan. Rahalla saa vaikkapa reaaliaikaisen pääsyn tutkimusprojektin dataan, oikeuden lukea rahoitetut julkaisut vaikkapa viikkoa tai kahta ennen kuin ne julkaistaan, jne, mitä hyvänsä oikeuksia joita nyt sopimukseen halutaan laittaa. Sopimustarjoukset laitetaan julki, ja rahoittajat päättävät kukin omalla tahollaan mihin haluavat sijoittaa. Mitään hakuaikoja ei ole tai ei tarvita, eikä mitään byrokraatteja arvioimaan.
Miten tämä sopisi perustutkimuksen rahoittamiseen? No, esimerkiksi niin, että halutessaan rahoittaa perustutkimusta, valtio, EU, tai joku muu, jakaa rahaa eri alojen tutkimusryhmille. Nämä voivat "ostaa" toistensa tutkimusta; omaan tutkimukseen ei rahaa saisi käyttää. Tässä on tietenkin se ongelma, että tämä(kin) synnyttää tietenkin pelin, jossa tutkijat voivat sopia rahoittavansa toistensa tutkimusaiheita "tiskin alla". Tätä vastaan voi suojautua esimerkiksi niin, että nämä pelimerkit jaetaan samaan tapaan kuin vertaisarviointikin tehdään. Tämän yksityiskohtia en käy nyt erittelemään.
En yritä tässä puhua julkisen rahoituksen puolesta, enkä sitä vastaan, vaan identifioida tiettyjä ongelmia joita rahoituksen jakamisessa on. Riskien arvioiminen on vaikeaa, ja uskoisin että iso joukko tutkijoita, nimettominä toimiessaan, onnistuu siinä paremmin kuin pieni paneeli. Ei sikäli, että väheksyisin paneelien asiantuntemusta. Lähinnä tämä ajatus juontuu siitä, että keskusteltuani konsulttien kanssa ja kuunneltuani kokemuksia, panelistien aika on hyvin rajallista ja he eivät edes ehdi paneutua kunnolla hakemuksiin. Tämä on ongelma, koska se luo satunnaisuutta ja toissijaisia mittareita silläkin oletuksella, että asiantuntija kykenisi arvioimaan laatua ideaalitilanteessa.
maanantai 10. maaliskuuta 2014
Kylki II, eli yhteiskunnasta ja puolustuksesta.
Kylkeni tila on tällä hetkellä sellainen, että yksinkertainen aivastaminen avaa portin toiseen ulottuvuuteen josta Cenobiitit tulevat hetkeksi kylään. Eilen meinasi taju lähteä kun en ajoissa havainnut että aivastus on tulossa. Huono istuma-asento aiheuttaa sen, että hengittäminenkin tekee todella kipeää, mutta toisaalta hyvässä asennossa kipua ei tunnu lainkaan. Sain esimerkiksi yön nukuttua aivan hyvin ilman ongelmia.
Viimeaikaiset tapahtumat Ukrainassa ovat saaneet monet pohtimaan suomalaisen maanpuolustuksen tilaa, eikä mielestäni aivan syyttä. En ota tässä yhteydessä kantaa lainkaan siihen, miten asia on käytännössä tällä hetkellä järjestetty, vaan yleisemmin. Olen toki samaa mieltä siitä, että Venäjä on merkittävä turvallisuusuhka, ja että tähän uhkaan varautuminen on tärkeää suomalaiselle yhteiskuntajärjestykselle.
Yksi - jossain määrin ambivalentilla tavalla - suosikkikirjailijani on Heinlein. Oikeastaan Heinleinin mielenkiintoinen libertarismin ja fasismin amalgaami (se, ja Heathin Efficient Society) sai minut aikanaan kehittämään itselleni libertaariksi benchmarkiksi kutsumani maksiimin. Idea on siis se, että valtion tms pitää olla niin libertaarinen kuin on tehokasta, muttei enempää.
Maanpuolustuksesta on tyypillisesti muutama erilainen näkemys. Dimensioita on oikeastaan kolme, eli kannattaako vapaaehtoista vai pakollista maanpuolustusta, kannattaako liittoutumista vai täysin omaehtoista maanpuolustusta, ja kannattaako vahvaa vai heikkoa puolustusta. Nämä eivät ihmisillä yleensä ole riippumattomia, koska yleensä "heikon puolustuksen" kanssa halutaan vapaaehtoista maanpuolustusta. En ota kantaa tässä nyt muuhun kuin vapaaehtoisuusdimensioon. Uskoisin, että nykytilanteeseen verrattuna kannatan ainakin jossain määrin vahvempaa puolustuspanostusta, mutta uskoisin että se kyettäisiin hoitamaan ilman pakollisuutta. En myöskään ota sinänsä kantaa liittoutumiskysymyksiin tässä yhteydessä. Käsittelen tässä eräänlaista yhteiskuntasopimuksen näkökulmaa. Kyseessä ei välttämättä ole mikään eksplisiittinen sopimus.
Asevelvollisuus viittaa sellaiseen järjestelyyn, jossa (joillakin) kansalaisilla on velvollisuus osallistua valtion tms kollektiivin väkivaltamonopolin ylläpitämiseen jonkinlaisella omalla panostuksellaan. Esimerkiksi roomalaisilla aatelisilla oli asevelvollisuus, ja myöhemmin asevelvollisuus usein liitettiin maaomaisuuteen tai tiettyyn maa-alueeseen yleensä, jolloin paitsi maa-aateli, myös vapaat talonpojat saattoivat olla asevelvollisia. Perusteluna oli, että kyse oli nimenomaan maanpuolustuksesta, eikä tällä ollut niinkään mitenkään väistämättä tekemistä valtion tai vastaavan kollektiivin kanssa, tai että tällainen kollektiivi oli puhtaasti maantieteellisien seikkojen myötävaikuttama sopimus, josta saattoi sanoutua irti, joskin väkivallan uhalla.
Kun sittemmin valtiot ovat ottaneet aatelisten ja kuninkaiden muodostamien valtakeskittymien tehtävät, asevelvollisuuden käsite on liitetty nimenomaan kansalaisuuden käsitteeseen. Me elämme Ranskan (ja USA:n) vallankumousten jälkeistä aikaa. Vanha valta joka perustui väkivallan, synnyinoikeuksien, uskonnon, ja ajan tuomaan legitimaatioon, on korvattu demokratialla, legitimaatiolla joka lähtee kansalaisoikeuksista ja velvollisuuksista. Yksilö on demokratiassa kansalainen, jolla on tietyt velvollisuudet ja tietyt oikeudet. Moderneissa demokratioissa tämä ei ole sopimuskysymys, vaan syntynyt kansalainen perii nämä oikeudet ja velvollisuudet ja on näiden lakien alainen automaattisesti. En nyt ota kantaa siihen, onko näin hyvä vai huono, mutta selvää on, että mitenkään väistämätöntä se ei ole. Yhteiskunta voitaisiin järjestää vallan hyvin niin, että kun yksilö tulee lain edessä vastuulliseksi (Suomessa tämä on 15 vuotta) hänellä on täysi-ikäisyyteensä (eli Suomessa 18 vuotta) asti aikaa päättää, tekeekö hän yhteiskunnan kanssa sopimuksen vai ei. Tai vaihtoehtoisesti, yhteiskuntasopimus olisi voimassa esimerkiksi 10 vuoden määräajan, ja tämän jälkeen sekä yhteiskunnalla että yksilöllä olisi oikeus irtisanoa sopimus. En mene nyt näihin yksityiskohtiin lainkaan, otin tämän vain esimerkiksi siitä, että mitään periaatteellista pakkoa ei sille ole, että kaikki syntyvät kansalaisiksi ja ovat kansalaisia kehdosta hautaan. Lisäksi tarkoitus on herättää lukijassa se ajatus, että yhteiskunta koostuu ihmisistä, eli yhteiskunta on vain se, mitä ihmiset siitä tekevät.
Jos ajattelemme, että tällainen maantieteellisesti rajattu yhteiskunta joutuu varautumaan siihen, että sen sopimuksen parissa olevien yksilöiden oikeudet (sopimuksen suhteen) voivat toteutua, täytyy olla jokin keino jolla tätä valvotaan. Keinot jakautuvat ulkoisiin ja sisäisiin. En ota sisäisiin keinoihin kantaa, niitä varten on poliisi, oikeuslaitos, ja esimerkiksi palokunnat (tulipalo voi levitä, ja siksi tuli on kollektiivinen ongelma). Ulkoisista uhkista otan esimerkiksi sotilaallisen tai muun rajojen ulkopuolelta tulevan ihmisten muodostaman uhkan, ja tämän torjumiseksi maanpuolustuksen.
Maanpuolustus on klassinen esimerkki yhteismaasta vapaamatkustajan ongelmineen. Kun maanpuolustus on järjestetty, siitä hyötyvät kaikki suojelun piirissä olevat yksilöt, eivät vain ne jotka siihen panostavat. Asevelvollisuuden on nähty olevan ns reilu ratkaisu siihen, että vapaamatkustus saadaan kuriin; kun jokaisen on pakko osallistua, saadaan paitsi resursseja "halvalla", myös taataan ettei kukaan vapaamatkusta. Esimerkiksi ruotujakojärjestelmässä tämä velvollisuus liitettiin maaomaisuuteen, ei yksilöön, nykyisin se liitetään suoraan yksilöön ja kollektiivi (valtio) huolehtii aseistamisesta. Ruotujärjestelmässä tietty muutaman talon kokonaisuus joutui järjestämään yhden sotilaan ylöspidon ja aseistuksen omalla kustannuksellaan. Nykyisin valtio maksaa verovaroista aseet, mutta (periaatteessa) jokainen mies voidaan kutsua aseisiin.
Yleinen asevelvollisuus tulkitaan nykyisin nimenomaan niin, että se on velvollisuus toimia sotilaana, sensijaan että se olisi velvollisuus osallistua maanpuolustuksen järjestämiseen. Tämä on kuitenkin harhaanjohtava tapa nähdä asia. Oletetaan hetkeksi että valtio on olemassa ceteris paribus vain jotenkin abstraktissa mielessä, eikä se esimerkiksi (tässä tarkastelussa) kerää mitään veroja tms. Se on siis vain sopimustekninen viitekehys. Yksilölle tarjotaan mahdollisuutta "osallistua" valtioon, siis olla kansalainen. Tähän sopimukseen voi kuulua vaikka mitä muuta (mihin en ota kantaa), mutta jonkinlainen klausuuli puolustukseen osallistumisesta.
Tässä neuvottelussa olisi aika kummallista lähteä siitä, että yksilölle määrätään velvollisuus osallistua asepalvelukseen ja "valtio hoitaa" yksilölle aseen, koska eihän valtiolla ole mitään aseita, vaan yksilöiden pitää ne jotenkin maksaa. Tällöin sopimusneuvottelut etenisivät todennäköisimmin niin, että jotkut suostuisivat hankkimaan aseita ja jotkut muut niitä käyttämään. Kaikilla olisi jonkinlainen velvoite, mutta velvoitteen sisältö olisi erilainen yksilöille. Osa voisi osallistua molempiin.
En yritä tässä perustella mitään tiettyä asevelvollisuuden käsitettä, vaan avata vain sitä, miten vaihtoehtoja nykyiselle asevelvollisuuarmeijalle tulisi etsiä. Suomessa on laskennallisessa reservissä noin 350 000 miestä, ja reserviin kuuluvien ikäluokkien miesten lukumäärä on tällä hetkellä noin 900 000 miestä. Tästä jo näemme, että jo nyt reservin koko on vain reilu kolmannes kaikista miehistä. Jos tavoittelisimme tässä suhteessa neutraalia lopputulosta, eli pyrkisimme samansuuruiseen reserviin - tai vaikka jopa suurempaan, puolet ikäluokasta kattavaan reserviin - voisimme tehdä moniakin asioita.
Esimerkiksi, voisimme laskea maanpuolustusvelvoitteen kokonaissuuruuden ja erottaa sen omaksi kokonaisuudekseen. Suomen puolustusbudjetti on hieman alle 3 miljardia, mutta oletetaan että se on tasan 3 miljardia. Oletetaan lisäksi että asevelvollisuusikäisiä (miehiä ja naisia) on Suomessa noin 2 miljoonaa. Koko työvoima on noin 2.6 miljoonaa yksilöä, ja jos nyt jyvitämme sen näille, niin kustannus on hieman yli 1000 euroa per työtä tekevä henkilö. Palkansaajien keskiansio (ei mediaani) on karvan verran yli 3000 euroa kuussa, eli noin 36 000 vuodessa. Tämä olisi noin 2.7 prosenttia palkasta.
Suomalainen palkansaaja tekee siis, keskimääräisellä palkalla laskettuna, kahdesta kolmeen viikkoa töitä maanpuolustuksen hyväksi vuodessa. Tämä on harhaanjohtavaa, koska puolustusmenot ovat vain noin 1.4% bruttokansantuotteesta. Suomalainen elinkeinoelämä tuottaa resursseja maanpuolustuksen tarpeisiin alle neljän päivän tuotannon vuodessa.
Oletetaan että irrottaisimme puolustuksen kokonaan muista menoista ja korvaisimme sen puolustusveloitteella. Tavoitteenamme olisi, että reservin tarpeisiin riittävän koulutuksen hankkisi 450 000 henkilöä sopivista ikäluokista, eli karkeasti 20 000 ihmistä vuodessa. Tällä hetkellä koulutetaan noin 25 000 vuodessa, mutta osa on melkoista täyteväkeä, eikä näitä lasketa varsinaiseen sodanajan reserviin kuuluviksi (vaikka he teknisestiottaen reservissä ovatkin). Jottei tämä tarkastelu näyttäisi liian pasifistiselta, sovitaan että koulutustavoite olisi nykyinen 25 000, mutta toki koulutettavien yksilöiden joukko olisi eri kuin nyt; esimerkiksi naisia voisi olla hyvinkin enemmän.
Lisäksi nostetaan BKT-tavoite kahteen prosenttiin, jotta ei ainakaan ehdoteta puolustuksen alasajoa. BKT on noin 190 miljardia, ja 2% tästä olisi 3.8 miljardia. Koska budjetin loppusumma on noin 50 miljardia (pelataan pyöreillä), tämä osuus olisi noin 7.6 prosenttia valtion budjetista. Leikkaamme nykyisen puolustusbudjetin kokonaan valtion budjetista irti ja rahoitamme sen neutraalisti ja mietimme sitten miten rahoitetaan systeemi muuten.
ALV tuottaa noin 17 miljardia vuodessa. Koska ALV on 24%, voidaan ALV:tä alentaa 1.2%-yksikköä ja tuotto muihin tarkoituksiin pysyy samana. Puolustusvelvoite arvonlisäveron muodossa, sovitaan että se on 1% kautta linjan; verorasitus kevenee, ja keräämme nyt arviolta 800 miljoonaa puolustukseen. Ansio- ja pääomatulovero tuottavat noin 10 miljardia valtiolle. Näistä 5% on 500 miljoonaa, ja voimme alentaa pääomaverokantaa liki puolellatoista prosenttiyksiköllä. Yhteisöveron ja muiden tuotot voidaan tässä nyt sivuuttaa. Kurottavana olisi vielä 2.5 miljardia. Tämä olisi se noin 1000 euroa per palkansaaja.
Ikäluokka on suomessa noin 100 000 ihmistä. Tästä pitäisi saada joka neljäs armeijaan. Perustetaan asevelvollisuus niin, että kansalaisen pitää maksaa oma osuutensa rahan ja asepalveluksen yhdistelmällä, ja kansalainen saa päättää, missä suhteessa nämä hoitaa. Jos ratkaisu olisi yksioikoinen, armeijan käymällä säästyt armeijaverolta, ja olettaisimme että asepalvelukseen päätyisi nimenomaan keskimääräinen kansalainen, asepalvelusta suorittamaton palkansaaja maksaisi vuodessa keskimäärin 1350 euroa enemmän kuin asepalveluksen suorittanut.
En näe tässä mitään kauhean suurta moraalista ongelmaa verrattuna nykyiseen järjestelmään.
Viimeaikaiset tapahtumat Ukrainassa ovat saaneet monet pohtimaan suomalaisen maanpuolustuksen tilaa, eikä mielestäni aivan syyttä. En ota tässä yhteydessä kantaa lainkaan siihen, miten asia on käytännössä tällä hetkellä järjestetty, vaan yleisemmin. Olen toki samaa mieltä siitä, että Venäjä on merkittävä turvallisuusuhka, ja että tähän uhkaan varautuminen on tärkeää suomalaiselle yhteiskuntajärjestykselle.
Yksi - jossain määrin ambivalentilla tavalla - suosikkikirjailijani on Heinlein. Oikeastaan Heinleinin mielenkiintoinen libertarismin ja fasismin amalgaami (se, ja Heathin Efficient Society) sai minut aikanaan kehittämään itselleni libertaariksi benchmarkiksi kutsumani maksiimin. Idea on siis se, että valtion tms pitää olla niin libertaarinen kuin on tehokasta, muttei enempää.
Maanpuolustuksesta on tyypillisesti muutama erilainen näkemys. Dimensioita on oikeastaan kolme, eli kannattaako vapaaehtoista vai pakollista maanpuolustusta, kannattaako liittoutumista vai täysin omaehtoista maanpuolustusta, ja kannattaako vahvaa vai heikkoa puolustusta. Nämä eivät ihmisillä yleensä ole riippumattomia, koska yleensä "heikon puolustuksen" kanssa halutaan vapaaehtoista maanpuolustusta. En ota kantaa tässä nyt muuhun kuin vapaaehtoisuusdimensioon. Uskoisin, että nykytilanteeseen verrattuna kannatan ainakin jossain määrin vahvempaa puolustuspanostusta, mutta uskoisin että se kyettäisiin hoitamaan ilman pakollisuutta. En myöskään ota sinänsä kantaa liittoutumiskysymyksiin tässä yhteydessä. Käsittelen tässä eräänlaista yhteiskuntasopimuksen näkökulmaa. Kyseessä ei välttämättä ole mikään eksplisiittinen sopimus.
Asevelvollisuus viittaa sellaiseen järjestelyyn, jossa (joillakin) kansalaisilla on velvollisuus osallistua valtion tms kollektiivin väkivaltamonopolin ylläpitämiseen jonkinlaisella omalla panostuksellaan. Esimerkiksi roomalaisilla aatelisilla oli asevelvollisuus, ja myöhemmin asevelvollisuus usein liitettiin maaomaisuuteen tai tiettyyn maa-alueeseen yleensä, jolloin paitsi maa-aateli, myös vapaat talonpojat saattoivat olla asevelvollisia. Perusteluna oli, että kyse oli nimenomaan maanpuolustuksesta, eikä tällä ollut niinkään mitenkään väistämättä tekemistä valtion tai vastaavan kollektiivin kanssa, tai että tällainen kollektiivi oli puhtaasti maantieteellisien seikkojen myötävaikuttama sopimus, josta saattoi sanoutua irti, joskin väkivallan uhalla.
Kun sittemmin valtiot ovat ottaneet aatelisten ja kuninkaiden muodostamien valtakeskittymien tehtävät, asevelvollisuuden käsite on liitetty nimenomaan kansalaisuuden käsitteeseen. Me elämme Ranskan (ja USA:n) vallankumousten jälkeistä aikaa. Vanha valta joka perustui väkivallan, synnyinoikeuksien, uskonnon, ja ajan tuomaan legitimaatioon, on korvattu demokratialla, legitimaatiolla joka lähtee kansalaisoikeuksista ja velvollisuuksista. Yksilö on demokratiassa kansalainen, jolla on tietyt velvollisuudet ja tietyt oikeudet. Moderneissa demokratioissa tämä ei ole sopimuskysymys, vaan syntynyt kansalainen perii nämä oikeudet ja velvollisuudet ja on näiden lakien alainen automaattisesti. En nyt ota kantaa siihen, onko näin hyvä vai huono, mutta selvää on, että mitenkään väistämätöntä se ei ole. Yhteiskunta voitaisiin järjestää vallan hyvin niin, että kun yksilö tulee lain edessä vastuulliseksi (Suomessa tämä on 15 vuotta) hänellä on täysi-ikäisyyteensä (eli Suomessa 18 vuotta) asti aikaa päättää, tekeekö hän yhteiskunnan kanssa sopimuksen vai ei. Tai vaihtoehtoisesti, yhteiskuntasopimus olisi voimassa esimerkiksi 10 vuoden määräajan, ja tämän jälkeen sekä yhteiskunnalla että yksilöllä olisi oikeus irtisanoa sopimus. En mene nyt näihin yksityiskohtiin lainkaan, otin tämän vain esimerkiksi siitä, että mitään periaatteellista pakkoa ei sille ole, että kaikki syntyvät kansalaisiksi ja ovat kansalaisia kehdosta hautaan. Lisäksi tarkoitus on herättää lukijassa se ajatus, että yhteiskunta koostuu ihmisistä, eli yhteiskunta on vain se, mitä ihmiset siitä tekevät.
Jos ajattelemme, että tällainen maantieteellisesti rajattu yhteiskunta joutuu varautumaan siihen, että sen sopimuksen parissa olevien yksilöiden oikeudet (sopimuksen suhteen) voivat toteutua, täytyy olla jokin keino jolla tätä valvotaan. Keinot jakautuvat ulkoisiin ja sisäisiin. En ota sisäisiin keinoihin kantaa, niitä varten on poliisi, oikeuslaitos, ja esimerkiksi palokunnat (tulipalo voi levitä, ja siksi tuli on kollektiivinen ongelma). Ulkoisista uhkista otan esimerkiksi sotilaallisen tai muun rajojen ulkopuolelta tulevan ihmisten muodostaman uhkan, ja tämän torjumiseksi maanpuolustuksen.
Maanpuolustus on klassinen esimerkki yhteismaasta vapaamatkustajan ongelmineen. Kun maanpuolustus on järjestetty, siitä hyötyvät kaikki suojelun piirissä olevat yksilöt, eivät vain ne jotka siihen panostavat. Asevelvollisuuden on nähty olevan ns reilu ratkaisu siihen, että vapaamatkustus saadaan kuriin; kun jokaisen on pakko osallistua, saadaan paitsi resursseja "halvalla", myös taataan ettei kukaan vapaamatkusta. Esimerkiksi ruotujakojärjestelmässä tämä velvollisuus liitettiin maaomaisuuteen, ei yksilöön, nykyisin se liitetään suoraan yksilöön ja kollektiivi (valtio) huolehtii aseistamisesta. Ruotujärjestelmässä tietty muutaman talon kokonaisuus joutui järjestämään yhden sotilaan ylöspidon ja aseistuksen omalla kustannuksellaan. Nykyisin valtio maksaa verovaroista aseet, mutta (periaatteessa) jokainen mies voidaan kutsua aseisiin.
Yleinen asevelvollisuus tulkitaan nykyisin nimenomaan niin, että se on velvollisuus toimia sotilaana, sensijaan että se olisi velvollisuus osallistua maanpuolustuksen järjestämiseen. Tämä on kuitenkin harhaanjohtava tapa nähdä asia. Oletetaan hetkeksi että valtio on olemassa ceteris paribus vain jotenkin abstraktissa mielessä, eikä se esimerkiksi (tässä tarkastelussa) kerää mitään veroja tms. Se on siis vain sopimustekninen viitekehys. Yksilölle tarjotaan mahdollisuutta "osallistua" valtioon, siis olla kansalainen. Tähän sopimukseen voi kuulua vaikka mitä muuta (mihin en ota kantaa), mutta jonkinlainen klausuuli puolustukseen osallistumisesta.
Tässä neuvottelussa olisi aika kummallista lähteä siitä, että yksilölle määrätään velvollisuus osallistua asepalvelukseen ja "valtio hoitaa" yksilölle aseen, koska eihän valtiolla ole mitään aseita, vaan yksilöiden pitää ne jotenkin maksaa. Tällöin sopimusneuvottelut etenisivät todennäköisimmin niin, että jotkut suostuisivat hankkimaan aseita ja jotkut muut niitä käyttämään. Kaikilla olisi jonkinlainen velvoite, mutta velvoitteen sisältö olisi erilainen yksilöille. Osa voisi osallistua molempiin.
En yritä tässä perustella mitään tiettyä asevelvollisuuden käsitettä, vaan avata vain sitä, miten vaihtoehtoja nykyiselle asevelvollisuuarmeijalle tulisi etsiä. Suomessa on laskennallisessa reservissä noin 350 000 miestä, ja reserviin kuuluvien ikäluokkien miesten lukumäärä on tällä hetkellä noin 900 000 miestä. Tästä jo näemme, että jo nyt reservin koko on vain reilu kolmannes kaikista miehistä. Jos tavoittelisimme tässä suhteessa neutraalia lopputulosta, eli pyrkisimme samansuuruiseen reserviin - tai vaikka jopa suurempaan, puolet ikäluokasta kattavaan reserviin - voisimme tehdä moniakin asioita.
Esimerkiksi, voisimme laskea maanpuolustusvelvoitteen kokonaissuuruuden ja erottaa sen omaksi kokonaisuudekseen. Suomen puolustusbudjetti on hieman alle 3 miljardia, mutta oletetaan että se on tasan 3 miljardia. Oletetaan lisäksi että asevelvollisuusikäisiä (miehiä ja naisia) on Suomessa noin 2 miljoonaa. Koko työvoima on noin 2.6 miljoonaa yksilöä, ja jos nyt jyvitämme sen näille, niin kustannus on hieman yli 1000 euroa per työtä tekevä henkilö. Palkansaajien keskiansio (ei mediaani) on karvan verran yli 3000 euroa kuussa, eli noin 36 000 vuodessa. Tämä olisi noin 2.7 prosenttia palkasta.
Suomalainen palkansaaja tekee siis, keskimääräisellä palkalla laskettuna, kahdesta kolmeen viikkoa töitä maanpuolustuksen hyväksi vuodessa. Tämä on harhaanjohtavaa, koska puolustusmenot ovat vain noin 1.4% bruttokansantuotteesta. Suomalainen elinkeinoelämä tuottaa resursseja maanpuolustuksen tarpeisiin alle neljän päivän tuotannon vuodessa.
Oletetaan että irrottaisimme puolustuksen kokonaan muista menoista ja korvaisimme sen puolustusveloitteella. Tavoitteenamme olisi, että reservin tarpeisiin riittävän koulutuksen hankkisi 450 000 henkilöä sopivista ikäluokista, eli karkeasti 20 000 ihmistä vuodessa. Tällä hetkellä koulutetaan noin 25 000 vuodessa, mutta osa on melkoista täyteväkeä, eikä näitä lasketa varsinaiseen sodanajan reserviin kuuluviksi (vaikka he teknisestiottaen reservissä ovatkin). Jottei tämä tarkastelu näyttäisi liian pasifistiselta, sovitaan että koulutustavoite olisi nykyinen 25 000, mutta toki koulutettavien yksilöiden joukko olisi eri kuin nyt; esimerkiksi naisia voisi olla hyvinkin enemmän.
Lisäksi nostetaan BKT-tavoite kahteen prosenttiin, jotta ei ainakaan ehdoteta puolustuksen alasajoa. BKT on noin 190 miljardia, ja 2% tästä olisi 3.8 miljardia. Koska budjetin loppusumma on noin 50 miljardia (pelataan pyöreillä), tämä osuus olisi noin 7.6 prosenttia valtion budjetista. Leikkaamme nykyisen puolustusbudjetin kokonaan valtion budjetista irti ja rahoitamme sen neutraalisti ja mietimme sitten miten rahoitetaan systeemi muuten.
ALV tuottaa noin 17 miljardia vuodessa. Koska ALV on 24%, voidaan ALV:tä alentaa 1.2%-yksikköä ja tuotto muihin tarkoituksiin pysyy samana. Puolustusvelvoite arvonlisäveron muodossa, sovitaan että se on 1% kautta linjan; verorasitus kevenee, ja keräämme nyt arviolta 800 miljoonaa puolustukseen. Ansio- ja pääomatulovero tuottavat noin 10 miljardia valtiolle. Näistä 5% on 500 miljoonaa, ja voimme alentaa pääomaverokantaa liki puolellatoista prosenttiyksiköllä. Yhteisöveron ja muiden tuotot voidaan tässä nyt sivuuttaa. Kurottavana olisi vielä 2.5 miljardia. Tämä olisi se noin 1000 euroa per palkansaaja.
Ikäluokka on suomessa noin 100 000 ihmistä. Tästä pitäisi saada joka neljäs armeijaan. Perustetaan asevelvollisuus niin, että kansalaisen pitää maksaa oma osuutensa rahan ja asepalveluksen yhdistelmällä, ja kansalainen saa päättää, missä suhteessa nämä hoitaa. Jos ratkaisu olisi yksioikoinen, armeijan käymällä säästyt armeijaverolta, ja olettaisimme että asepalvelukseen päätyisi nimenomaan keskimääräinen kansalainen, asepalvelusta suorittamaton palkansaaja maksaisi vuodessa keskimäärin 1350 euroa enemmän kuin asepalveluksen suorittanut.
En näe tässä mitään kauhean suurta moraalista ongelmaa verrattuna nykyiseen järjestelmään.
sunnuntai 9. maaliskuuta 2014
Kylki.
Kylkeni kipeytyi taas tiistaina, tällä kertaa kyseessä lienee vaihteeksi murtuma. Jouduin perumaan kisat lauantailta, ja tätä varten tarvitsin lääkärintodistuksen (muutoin kilpailumaksu veloitetaan). Lääkäri oli sitä mieltä että luut olisi hyvä kuvata, eli jos murtumista on paljon merkkejä, niin on syytä vaihtaa harrastusta. Olen samaa mieltä. Kipu on niin kova kyljessä, että suorastaan pelkään aivastamista, ja yskiäkseenkin täytyy hakeutua aivan tiettyyn asentoon ja vetää lihakset tiettyyn tiukkaan pakettiin, ja silti se sattuu todella paljon. Oli kyseesssä sitten murtuma tai revähtymä, on selvää etten voi jatkaa tällä tavalla. Tai siis, voin, mutta se ei ole kovin tervettä.
Tämä on hieman sääli, koska pidän harrastuksesta kovasti. En kuitenkaan riittävästi jotta jaksaisin ja viitsisin kärvistellä tällaisten kipujen kanssa useamman viikon aina parin kuukauden välein. Olen viimeisen puolen vuoden aikana viettänyt enemmän aikaa vammautuneena kuin terveenä, joten eiköhän tämä harrastus ole nyt nähty.
Tämä on hieman sääli, koska pidän harrastuksesta kovasti. En kuitenkaan riittävästi jotta jaksaisin ja viitsisin kärvistellä tällaisten kipujen kanssa useamman viikon aina parin kuukauden välein. Olen viimeisen puolen vuoden aikana viettänyt enemmän aikaa vammautuneena kuin terveenä, joten eiköhän tämä harrastus ole nyt nähty.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)