Mallit ja intuitio.

Aiemmissa keskusteluissa abstraktien mallien soveltuvuudessa erilaisten ilmiöiden "ymmärtämiseen" on välillä tullut esiin jonkinlainen vastakkainasettelu intuition ja formaalin mallin välillä. Tätä peilattiin mm. tämän videon (kiitokset Arille) keskustelussa. Olennainen löytyy noin 3-5 minuutin välillä.

Skannaan tätä aihetta hieman. Lähdetään siitä, että meillä on jokin malli siitä, miten jokin ilmiö toimii, ja että se on empiirisesti paras arvaus, jonka tunnemme, so. kun sitä verrataan evidenssiin, niin parempaakaan ei ole käsillä. Tämä ei siis tarkoita, että kukaan varsinaisesti uskoisi että malli on täydellinen. Se voi olla tässä yhteydessä nyt mitä tahansa, vaikka suhteellisuusteoria, IS-LM-malli, CAPM-malli tms. (En väitä että nämä ovat parhaita tunnettuja malleja omilla aloillaan: pyydän vain olettamaan että meillä on joku malli, joka juuri tämän tai tuon mallintajan mielestä on paras tunnettu)

Abstraktiovuoto terminä on peräisin softan kehityksestä  ja viittaa tilanteeseen, jossa abstraktion tarjoamat käsitteet eivät onnistu tosiasiassa piilottamaan rajapinnan alle toiminnan todellista monimutkaisuutta,  abstraktion käyttäjän on pakko ottaa huomioon "konepellin alla" tapahtuvia asioita. Tämä toimii hieman käsitettä venyttäen mitä tahansa abstraktia mallia sovellettaessa. Abstraktio yrittää piilottaa jonkin ilmiön yksityiskohdat, mutta piilotettujen yksityiskohtien ominaisuudet palaavatkin kummittelemaan kun abstaktiota yritetään käyttää johonkin. Sivumennensanoen, iso osa softa-alan ongelmista on seurausta siitä ettei tätä ymmärretä, ja Dijkstran pahamaineinen avautuminen on nyt, neljännesvuosisata myöhemmin mutatis mutandis vieläkin olennainen. Mutta ei siitä enempää.

Kun  tarkastelemme jotain mallia ja mietimme jotain operationaalista kysymystä, joudumme kohtaamaan tämän vuodon. Tavallaan Cowenin ja Hansonin postuloitu ero on tässä. Venytän nyt eron hieman toiseksi abstraktioksi, nimittäin intuition ja mallinnoksen väliseksi. Tämä ei ole dikotomia, vaan kaksi erillistä prosessia, jotka parhaimmillaan toimivat yhdesä. Oletetaan, että meidän on  on dataa josta pitäisi tehdä johtopäätös. Lisäksi meillä on yllä mainittu malli. Se antaa meille jonkinlaisen käsityksen siitä, mikä olisi paras toimenpide. Mutta oletetaan, että datassa on joukossa jotain, mitä malli sinänsä ei hyödynnä, ja meistä on ilmeistä että tällä voi olla vaikutusta. Abstraktio on alkanut siis vuotaa.

Ensimmäinen ja välttämätön vaihe on ymmärtää vuoto. Toinen on sitten kysymys, mitä teemme. Voimme intuitiivisesti todeta miten data vaikuttaa lopputulokseen mielestämme, ja korjata mallin antamaa tulosta tämän mukaan. Voimme myös todeta, että intuitio sanoo, että tämä vuodon mukana tullut data viittaisi siihen, että malli itsessään on aivan väärä. Toisinaan voi olla jopa, että meillä ei edes ole mitään dataa: on vain intuitio. Esimerkiksi mallimme saattaa toimia intuition vastaisesti jossakin tietyssä tilanteessa. Voimmeko pelkästään intuition perusteella postuloida abstraktiovuodon?

Tätä problematiikkaa ei loppujen lopuksi mikään filosofinen käsitteidenpyörittely voi ratkaista. Voin tietysti ottaa ns. weasel-way out- lähestymisen ja todeta, että ei muuta kuin  empiriaa peliin ja uusi malli, jos vanha ei toimi.

Itse karsastan intuitiota periaatteessa kolmesta syystä. Ensimmäinen on, että intuitio ikäänkuin kuiskii pehmeästi ja suloisesti valheita. Intuitio ei ole muuta kuin ennakkoluulojen summa; tämä ei ole sen heikkous muuten, mutta intuitio, jos sitä ei kyseenalaista, sotkee aivan liian helposti pessimismiä, toiveajattelua, arvostelmia, oman edun tavoittelua, sosiaalista painetta jne, ilman että sitä tiedostaa itse. Toinen on, että intuitiota ei voi kommunikoida luotettavasti, se vain ilmenee tekstissä, ja siinäkin vajavaisesti. Kolmas on, että intuitio on epästabiili, eli se voi antaa samassa tilanteessa erilaisia vastauksia, ja se elää niin nopeasti, vaihtaa muotoaan ja näkökulmia, että  huonoa päättelyä ei koskaan saa siitä esille luotettavasti. Intuition vahvuus on sen nopeus, sillä intuition avulla voi generoida nopeasti vastaesimerkkejä, vaihtoehtoisia tulkintoja, jne.

Eksplisiittiset mallit ovat tietysti nekin ongelmallisia, tietenkin. Ne ovat jäykkiä, niiden abstraktiot vuotavat lähes poikkeuksetta, niiden ymmärtäminen ja  niillä operoiminen vievät aikaa, ja epäselvän tuloksen syy ei ole aina ilmeinen.

Näistä syistä balanssi on tärkeää. Intuitiota ei ole syytä haukkua tai lytätä, vaan päin vastoin, sitä on syytä kehittää. Intutitiota voi nimittäin kehittää nimenomaan omaksumalla ja pyörittelemällä monia erilaisia malleja. Aivot ovat yleensä hyviä tuottamaan yleistyksiä, ainakin minun ajattelussani tämä on merkittävä vahvuus, jopa suhteellinen etu. Huolimatta tavastani kirjoittaa ja usein ylistää formaalin mallinnoksen ansioita, toimin itse tutkimustyössäni yleensä hyvin pitkään täysin intutitiivisesti, ja kirjoitan mallit puhtaaksi vasta aivan lopuksi.

Ps. Beethovenin 9:n sinfonian toinen osa on ehkä maailmanhistorian hienoin sävellys. Muoto on abstraktina täydellinen, sävelkulku on aivan virheetön. Siitä puuttuu kuitenkin jotakin, ja ehkä syynä on se, että säveltäjä oli kuuro. Tämä ei ehkä ole kovin luonteva esimerkki, koska en tiedä käyttikö Beethoven jotain formaalia mallia vai puhtaasti intuitiota säveltäessään (en ole musiikin asiantuntija, tiedän vain mistä pidän), mutta viides ja yhdeksäs jotenkin kuulostavat siltä, että niissä olisi taustalla jokin melko yksinkertainen (mutta silti vivahteikas) "teoria", johon on lykätty melko yksinkertainen input ja saatu ulos sinfonia. Mene ja tiedä.