tiistai 31. tammikuuta 2012

Paperit, Vol N.N.

Kävin eilen leikkauksessa. Kädestäni poistettiin metalliosat, jotka sinne oli laitettu syyskuussa. Luu on ilmeisesti riittävän parantunut, ja koska metalliosat työntyivät ihoa vasten melko ikävästi, ne oli kyllä aiheelistakin poistaa. Käsi toimi heti, pientä haavakipua lukuunottamatta. Lääkäri kielsi ehdottomasti varomasta käden liikuttelua. Tänään pitäisi ottaa side pois ja suihkuttaa haavaa heti.

Oleskelulupien kanssa on edelleen ongelma. Tarkastin asian viimeksi viime yönä; oma työlupani, ja vaimon ja vanhemman pojan oleskeluluvat on itseasiassa myönnetty. Sensijaan nuoremman pojan hakemusta ei edes järjestelmästä löydy. Aloin epäillä, että jossain vaiheessa joku on mokannut ja unohtanut toimittaa jonkin paperin eteenpäin, ja tätä virhettä on nyt vimmaisesti yritetty paikkailla ja peitellä. Minulle ei tietenkään kukaan mitään informoi. Kaukoidän häpeäkulttuurin piirteitä tässä hieman on, eli joku välissä on mokannut mutta kasvojen menetyksen pelossa kukaan ei vain saa sitä sanottua. Pahin vaihtoehto on, että virhettä ei ole edes yritetty korjata missään vaiheessa, vaan jokainen vain toivoo asian jotenkin menevän pois. Otin yhteyttä hallintoon ja ilmaisin huoleni asiasta, mutta pahimmassa tapauksessa sieltä saa pelkän radiohiljaisuuden.



Ikäänkuin tämä stressitekijä ei olisi riittävä, olen myös onnistunut jotenkin hukkaamaan passini. Jouduin ottamaan perheen passeista useita kopioita, ja jossain vaiheessa ilmeisesti passini on joutunut kadoksiin. Olen varovaisen toiveikas, että olisin jättänyt sen työpaikalle, mutta pahimmassa tapauksessa Olen kokolailla vakuuttunut, että sitä ei voi enää löytää mistään, so. se on pudonnut jossakin kohdassa kun olen käsitellyt dokumentteja, ja nyt mahdollisesti väärissä käsissä. Mikäli en löydä passia tämän päivän aikana, pahimmassa tapauksessa koko prosessi menee uusiksi, eli käytännössä lähtö on pakko peruuttaa. Olisi jotensakin irvokasta, jos homma peruuntuisi jostain tämänkaltaisesta syystä, mutta se näyttää itseasiassa sangen todennäköiseltä tällä hetkellä. Onneksi vanhempi poika löysi passin paikasta, jonka olin tutkinut noin kolme kertaa tänään... Näin se homma menee.

Olen kuitenkin ennenkin ollut tilanteissa, joissa merkittävä päätös tai muutos on peruuntunut tai tapahtunut täysin toisin jonkin triviaalin seikan vuoksia. Esimerkiksi aikanaan lähdin nykyiseen työpaikkaani, ja ryhdyin akateemiselle uralle puhtaasti väärinkäsityksen vuoksi. Olisin jatkanut edellisessä työpaikassani mielelläni, mutta olin käsityksessä, että jatkoa ei ole tarjolla. Esimieheni oli taas käsityksessä, että en halua jatkaa, joten ei tarjonnut jatkoa työsopimukseeni. Asia selvisi vasta kun olin lopettanut ja lähtenyt nykyiseen työpaikkaani.

Sain läjän papereita arvioitavakseni. Kolme alkuun, sitten vielä kaksi lisää, ja varmaan muutaman päälle. Sain hoidettua näistä kaksi viikonloppuna, pitää kirjoittaa arviot vain puhtaaksi. Kolmatta aloitin eilen, mutta en lääketokkurassa kyennyt oikein keskittymään. Tänään lääkitys rajoittuu enää buranaan, joten vastaavaa ongelmaa ei pitäisi tulla. Arviointi, kuten olen niin usein todennut, on eräänlainen pyhä toimitus tai sakramentti, johon ei pidä suhtautua kevyesti. Se on myös suuri kunnia, ja sen tekeminen huonosti pitäisi olla valtaisan häpeärangaistuksen paikka. Valitettavasti tutkijat eivät ymmärrä tämän sakramentin arvoa, ja olen kuullut arvostettujenkin tutkijoiden dissaavan tätä tieteen keskeistä instituutiota.

On irvokasta, että luottamustehtäviä ohjelmatoimikunnissa ja editoriaaleissa pyritään haalimaan ja niitä mainostetaan, ja samaan aikaan niiden hoitamiseen suhtaudutaan ylenkatseella. Kaipaisinkin ainakin oman alani sisällä jonkinlaista "uskonpuhdistusta", joka palauttaisi tutkijoiden kouluttamisen ja koulimisen takaisin perusasioihin ja nostaisi arvioinnin tärkeyden ja pyhyyden esiin. Innovaatioiden kannalta vertaisarvio ei tietenkään ole mikään keskeinen tekijä, sillä innovaatiot ovat hyviä tai eivät ole täysin siitä riippumatta. Sensijaan tieteen eteneminen prosessina ja inhimillisenä toimintana vaatii että tutkijoiden lukutaito ja kyky arvioida säilyvät.

Tämä ei tarkoita, että sama henkilö olisi välttämättä hyvä tutkija ja hyvä arvioija. Voi vallan hyvin olla, että on mielekästä erikoistua. Itse kuitekin koen tulevani paremmaksi myös tutkijana, kun luen muiden töitä ja arvioin niitä kriittisesti. Ehkä kuitenkin tarvitsisimme kulttuurin, jossa tätä tehtäisiin jatkuvasti, ei vain pakottavassa tarpeessa. Nykyinen julkaisukulttuuri, erityisesti kustantamoiden harjoittaman rent-seekingin osalta, on sairas, ja vaatii monelta muultakin osin korjaamista. Liian moni arvioija nimittäin kokee vain tekevänsä ilmaista työtä, josta joku vielä aikoo kääriä myöhemmin rahat. Mietitäänpä jos kirjakustantamot alkaisivat olettaa, että a) kirjailijat elävät apurahoilla, b) että kirjailijat toimivat ilman palkkaa kustannustoimittajina ja c) kirjailijat eivät olisi oikeutettuja minkäänlaisiin korvauksiin kustantajan myymistä kopioista.

3 kommenttia:

Randelin kirjoitti...

Tuo tekemäsi kiteytys julkaisukulttuurin ja vertaisarvioinnin vertautumisesta ei-akateemisen julkaisemiseen on inhorealistisen totuudenmukainen. Minun (nuorempi tutkija) näkökulmasta koko akateeminen julkaiseminen pyörii täysin välistä vedon ehdoilla. Tämä välistä veto saattoi kenties joskus olls etäisesti ja heikosti perusteltavissa painokustannuksilla ja oikoluvulla. Kokonaan se ei perusteltavissa ollut kyllä silloinkaan.

Ainoa tapa miten nykytilanteen pysyväisluontoisen tilan pystyn jotenkin käsittämään, on vilkaisu julkaisualustojen editoreihin yms. Siellä ne alan vanhat valkoiset miehet istuvat. Rautalangalla siis; tosi vanhat tutkijat vetävät välistä yliopistojen budjettirahoja käyttäen nuorempiaan panttivankeina. Tietysti ainoita hyötyjiä eivät ole vanhat tutkijat.

Asiaa tietysti pahentaa se julkaisupaine, joka tutkijoihin ja tutkimusryhmiin kohdistetaan ja joka johtaa käsikirjoitusten runsaaseen tarjontaan. Tutkija joutuu luovuttamaan oikeutensa työhönsä(ja joskus jopa molemmat munuaisensa) saadakseen jutun julkaistua!1

En näe muuta ratkaisua kuin yliopistojen yhdessä (esim. Euroopan laajuinen tai vielä laajempi) omistama julkaisufoorumi, jossa rent-seeking vain jätetään tekemättä ja varsinaisen kustannustyön rahoitus tapahtuu suoraan budjet(e)ista. Open-access julkaisujen yleistyminen näyttää niin toivottoman hitaalta, että siitä en usko pelastusta (koskaan) tulevan. Myöskään tutkijoiden ay-liikkeen varaan en paljon laske.

Mikä on arvoisan blogistin ratkaisu julkaisemiseen liittyvään välistävetoon? Ja miten tähän ratkaisuun päästään? Yksittäinen tutkija on täysin altavastaajana neuvotteluissa lehtien kanssa..

Kumitonttu kirjoitti...

No eiks sitä nuorempaa poikaa voi jättää Suomeen siksi aikaa? Kyllähän täällä osataan Pisatestit sun muut.

Tiedemies kirjoitti...

En suoranaisesti ymmärrä, miten ne editorit lopulta niin kauheasti tästä hyötyvät. Editoreille ei juuri makseta, joten homma on lähinnä prestiisihomma.

Kustannustyössähän rahaa ei mene mihinkään. Elsevierin tai Springerin kaltaiset kustantajat eivät tee mitään kontribuutiota julkaisemansa tieteellisen tekstin eteen. Ne eivät oikolue, ne eivät tee ladontaa, ne eivät tee muutakaan toimitustyötä. Niillä on toki painokoneet ja keskitetysti ylläpidetyt www-sivut, ja tekijänoikeudet, mutta käsitys että tämä oikeuttaisi heidät saamaan tekijänoikeudet kaikkeen jatkossa julkaistavaan tieteelliseen työhön on tietysti naurettava.

Suurimpana ongelmana en kuitenkaan näe näitä maksuja, vaan sen että tekstejä ei void indeksoida kun ne eivät ole vapaasti saatavilla, eikä niitä voi kuka tahansa lukea. Tämä on suurin rikos.