New scientistissa oli juttu Synestesiasta ja siitä, miten eri aisteihin liittyvät mielensisällöt sekoittuvat toisiinsa ihmisten mielessä. En ole koskaan pitänyt abstraktioden hahmottamista useilla eri aisteihin liittyvillä käsitteillä "synestesiana", kuten monet ihmiset tuntuvat nykyään tekevän.
Monet ihmiset ajattelevat esimerkiksi matemaattisia abstraktioita visuaalisesti, mutta tätä ei pidetä synestesiana; kukaan ei pidä synestesiana sitä, että ympyrä mielletään viivaksi, joka näyttää ympyrältä. Ympyrän kehä on kuitenkin niiden pisteiden joukko, jotka ovat yhtä kaukana ympyrän keskipisteestä, ja olen törmännyt väitteeseen, jonka mukaan ympyrän hahmottaminen esimerkiksi tasapainoaistin, tai taktiilin tuntemuksen kautta niin, että aistimus vastaa abstraktiota, olisi "synestesiaa".
Virhe johtuu siitä, että elämme kulttuurissa, jossa näköaisti on primääri informaatiokanava aivoihin. En tavoittele tällä mitään makkaratukkien tai muun vaihtoehtoväen läppää siitä, miten länsimainen yhteiskunta on jotenkin vajavainen. Kyse on vain siitä, että me lätkäisemme määreen "todellinen" tai "ensisijainen" visuaalisille mielikuville ja reifikoimme ne "todellisuudeksi". Rakennamme todellisuuskäsityksemme palasista, joiden olemassaolon perimmäinen muoto on meille yleensä näköaistimus.
Itselläni esiintyy jonkin verran synestesiaa. Sen erikoisin muoto on vasemman käsivarteni ulkosyrjällä oleva alue, joka toisinaan alkaa kutista tai kihelmöidä, ja jonka siveleminen tällöin tuottaa aivan selvän kuuloaistimuksen. Aistimus on hyvin korkea, sihisevä tai vinkuva ääni, ja toisinaan siihen yhdistyy myös jonkinlainen hopean ja sinivihreän loisteen kokemus jossain takaraivon alueella. En koe musiikin suhteen voimakasta synestesiaa, esimerkiksi eri korkuiset äänet tai nuotit eivät esiinny minulle väreinä tai muotoina, eikä minulla ole absoluuttista sävelkorvaa. Sensijaan äänen väri (siis sointiväri) synnyttää minussa erilaisia mielikuvia terävyydestä, pehmeydestä, jne, mutta näitä ei yleisestiottaen kai pidetä synestesiana, ellei liittyvä aistikokemus ole selkeä.
Useimmilla ihmisillä on visuaalinen tai muutoin avaruudellinen mielikuva esimerkiksi luvuista. Itselläni luvut yhdestä kymmeneen asttuvat kasvavassa järjestyksessä vasemmalta oikealle ja ylöspäin, ja luvut kymmenestä kahteenkymmeneen loivasti kuopalle - ja ovat selvästi tummempia kuin kirjavat yksinumeroiset. Kahdestakymmenestä kolmeenkymmeneen luvut ovat taas melko vaaleita, ja luvut 30-40 ovat taas tummempia. Poikkeuksia ovat 9, 16, 25, ja 36, jotka ovat pulleita ja pyöreitä, ja erottuvat: 9 on musta, 16 väritön, 25 teräksen sininen ja 36 punaruskea. 49 on taas musta. Alle 100 olevat alkuluvut erottuvat selvästi visuaaliselta mielikuviltaan, mutta on lukuja, jotka hämäävät, kuten 91, joka näyttää alkuluvulta vaikka onkin komposiitti. Kyse on siis opitusta "mielikuvasta", eikä mistään automaattisesta savant-kyvystä, jolla voisin tunnistaa alkulukuja. Kalenterivuosi on itselläni sinikäyrän muotoinen, huippu on joulun tienoilla, pohja juhannuksessa. Vuoden jälkipuolisko on selkeästi vaaleampi kuin alkupuolisko.
Tällaiset mielikuvat eivät minusta myöskään ole mitään synestesiaa, koska lukujen tai kalenterin kaltaisilla ilmiöillä ei ole mitään "todellista" aistimusta. Lisäksi jokaisella ihmisellä on jotain tällaista. En pidä synestesiana myöskään sitä, että näihin käsitteisiin liitetään mielikuvia useammista aisteista; Onhan ruusullakin paitsi väri, myös haju ja terävät piikit. Kukaan ei silti sanoisi, että mielikuva ruususta on synesteettinen, jos siitä tulevat mieleen kaikki kolme. Olisi kuitenkin aikamoinen virhe esittää, että ruusun "perimmäinen" olemus on se, miltä se näyttää, eikä esimerkiksi sen tuoksu tai piikikkyys.
Tässä kohtaa viittaan vain Oliver Sacksin teokseen "The man who mistook his wife for a hat", jonka jokaisen ihmisen tietoisuudesta kiinnostuneen pitäisi ilman muuta lukea. (Niinkuin käytännössä kaikki muutkin Sacksin kirjat)
