Joulu ja evankeliumi.

Toinen rintama, jolla taisteluväsymys on vienyt jo itseltäni terän on uskonto. En tietenkään ole sitä mieltä, etteikö jouluevankeliumia voisi esittää koulujen joulujuhlissa. En vastusta sitä, että kristillisiä joulukertomuksia esitetään jouluna, koska ne ovat osa perinnettä. Aivan samaan tapaan, en vastusta virpomista ja lasten noidiksi pukeutumista pääsiäisenä, ne ovat perinteitä, joiden kuoleminen olisi sääli.

Otan ensin sivujuonteen valaistakseni tätä problematiikkaa toisella tavalla. Olen useaman kerran nähnyt joidenkin tahojen esittävän, että koska islamilaisessa maailmassa suhtaudutaan nuivasti kristinuskon harjoittamiseen ja esimerkiksi kirkkojen rakentamiseen, on "kristillisen maailman" vastavuoroisesti kiellettävä islamin harjoittaminen. Huomautan heti alkuun, että tämä kysymys liittyy vain hyvin epäsuorasti uskonnon yhteiskunnalliseen relevanssiin; paine uskonnollisen sisällön karsimisesta ei Suomessa pääsääntöisesti tule mistään maahanmuuttajista, vaan ensisijaisesti uskonnottomilta vanhemmilta. Otan tämän esimerkiksi vastavuoroisuudesta, joka mielestäni hiertää pahasti.

Vastavuoroisuus on mielekkäällä tavalla kytkettävissä vain sellaisiin toimijoihin, joilla on tosiasiallinen mahdollisuus vaikuttaa toimintaan, jonka suhteen vastavuoroisuus on voimassa. Esimerkiksi minä ja naapurini voimme vastavuoroisesti lainata toisillemme työkaluja ja jos naapuri kieltäytyy lainaamasta työkalujaan, minä kieltäydyn lainaamasta omiani. Jos taas menen lähikauppaan, ja kassanhoitaja kieltäytyy (kauppiaan ohjeesta) myymästä minulle keskiolutta, ei ole mitään mielekästä "vastavuoroisuuden" periaatetta, jonka puitteissa kieltäisin kassanhoitajalta jotakin. Tämän on tarkoitus nyt vain virittää ajattelua huomaamaan, milloin vastavuoroisuutta on mielekästä vaatia ja edellyttää.

Palaan nyt asiaan, eli uskonnonopetukseen ja juhlien uskonnolliseen sisältöön. Jos juhlalla on sekä uskonnollista että "pakanallista", siis uskonnosta jollakin tavoin riippumatonta sisältöä, kristityt pyrkivät aivan luonnollisista syistä korostamaan tätä uskonnollista puolta. Joulun kohdalla ei korosteta, että lahjanannon ja perheruokailun perinne on roomalaisten saturnaliasta tai että joulukuusi (kuten myös yulen suomenkielinen nimi) on germaanisesta keskitalven juhlasta, vaan kristityt korostavat juhlistavansa Jeesuksen syntymää. Tässä ei tietenkään ole mitään vikaa. Aivan kuten ei ole mitään vikaa siinä, että kristityt haluavat pääsiäsisen aikaan korostaa ristiinnaulitsemista ja ylösnousemusta, eivätkä kevätpäiväntasauksen jälkeistä täysikuuta tai noitasapattia. Kaikkein puhdasoppisimmat pyrkivät lisäksi paheksumaan, jopa kieltämään, pakanallisia sisältöjä; esimerkiksi puritaanit pyrkivät aikanaan kieltämään kaikki sellaiset juhlat ja juhlimisen muodot, joille ei löydy raamatullista perustetta.

Useimmissa perheissä on käytössä erilaisia pakanallisia joulun symboleita, kuten olkipukkeja tai joulukuusia. Näiden pakanallista (siis merkityksessä ei-kristillistä) alkuperää vähätellään ja usein se sivuutetaan täysin. Valitettavasti ei ole osoitettavissa mitään vastavuoroisuuden periaatetta, jonka nojalla tätä alkuperää käsittelevää sisältöä olisi mielekästä vaatia kouluihin kristillisen sisällön rinnalle. Kristityt ovat pitäneet huolen aikanaan, että perinteiden merkitys on pitkälti unohtunut. Uskonnottomien radikaaleimmat vaatimukset, kuten evankeliumin kieltäminen kouluista, voidaan oikeastaan nähdä tämän kehityksen jatkeena ja jonkinlaisen äärimmäisyyksiin viedyn puritaanisen protestanttisuuden ilmentymänä. Siinä vain on menty vielä yksi askel pidemmälle.

Uskonnollisen sisällön mukanaolo synnyttää kuitenkin erityisesti koulujen kohdalla vielä yhden kysymyksen, johon täytyy vastata, ja se on uskonnollisen sisällön merkityksen avaaminen. Usein jouluevankeliumi esitetään näytelmänä tai satuna, jossa Joosef ja Maria pysähtyvät majataloon, majoittuvat navettaan, lapsi syntyy, ja enkeli puhuu, ja sitten ehkä tulevat kolme tietäjää tuomaan lahjoja. Tässä kohtaamme kuitenkin ongelman: Pitäisikö tarinaa avata lapsille? Ensinnäkin, monet kristityt ovat sitä mieltä, että tarina on totta, siis jotain mikä on tapahtunut samaan tapaan kuin Ranskan vallankumous tai Leningradin piiritys. Ei-kristityt puolestaan ovat sitä mieltä, että tarina on vain tarina, eikä se tietenkään ole totta. Nämä käsitykset näyttävät päällisin puolin tasavertaisilta, ja näyttää siltä, että niiden esittäminen tasavertaisina olisi "oikea" tapa, mutta tämä kuitenkin rikkoo mielestäni sekä kristittyjen että uskonnottomien uskonnonvapautta.

Tämä on ongelma, jota en osaa ratkaista, ja jossa kaikenlainen vastavuoroisuus johtaa lopulta vain pahempiin ongelmiin. Ongelma ei mene pois sillä, että sille ei tee mitään; se on todellinen dilemma siinä mielessä, että yhtäältä uskonnonvapaus on merkittävä vapaus, ja siihen puuttuminen vaatii raskaat perusteet. Toisaalta todellisuuspohjainen näkemys sanoo, että ei homeopatiaakaan esitetä tasavertaisena koululääketieteen kanssa, ja tälle on hyvät syyt. Uskonnolliset tarinat eivät ole totta, ja me tiedämme sen. Jos koulu on järjestetty mielekkäällä tavalla, niin siellä ei saa valehdella lapsille, joten siellä ei voida myöskään opettaa epätosia asioita, kuten sitä, että jotain enkeleitä tai jumalia on olemassa. Toisaalta koulu ei voi rikkoa ihmisten perusoikeuksia.

Markkinaehtoisuus ratkaisisi tämän: vanhemmat laittaisivat lapsensa kouluun, jossa opetetaan sellaisia käsityksiä uskonnosta, jotka heidän mielestään lapsille soveltuvat. Peruskoulua ei kuitenkaan ole järjestetty Suomessa näin, joten ongelma on olemassa, eikä tätä ratkaisua ole ainakaan lyhyellä aikavälillä saatavilla. Näinollen ymmärrän täysin vaatimukset karsia uskonnollinen sisältö juhlista. Hyväksyn jopa ne jossain määrin, mutta en silti näe tarvetta pitää asiasta meteliä.