Istuin bussiin Eduskuntatalon edessä, heinäkuun 7:n päivän aamuna, vuonna 1999. Tai se saattoi olla 6. päivä. En muista enää tarkalleen. Bussi oli tilausauto, ja se oli lähdössä excursiolle Berliiniin. Matkan järjestäjänä oli Entropy ry, otaniemen teekkareiden elektronisen musiikin kulttuuriyhdistys. Olin julkaissut ensimmäisen -- ja ainoan -- levyni alkukesästä. Lauttamatkalla Göteborgista Kieliin (muistaakseni; en ole aivan varma muistanko Saksan pään oikein) yhdistys oli varannut laivan diskoteekin, ja tuttu DJ soitti levyltä kaksi kappaletta.
Sairastuin flunssaan saavuttuamme Berliiniin, joten ensimmäinen päivä meni sairastaessa. Toisena päivänä -- Love Paraden pääpäivänä -- lähdin kuitenkin muun porukan kanssa itse paraatiin, ja helteestä ja väsymyksestä huolimatta nautin suuresti.
Joulukuun 1. päivänä vuonna 2025 istuin sohvallani. Yli puolet tähänastista elämääni myöhemmin. Lapset, jotka hankimme matkalla mukana olleen, silloin tuoreen tyttöystäväni kanssa ovat muuttaneet pois kotoa. Erosimme 10 vuotta sitten. Kirjoitin viimeksi merkittävän itsenäisen tutkimusartikkelini 8 vuotta sitten.
Hyvin tarkkaan 11 vuotta sitten minut nimitettiin Yliopistonlehtoriksi. Ajattelin silloin, että se on hengähdystauko hektisellä akateemisella urallani; Minulla olisi ollut mahdollisuus hakea professuuria, ja olisin sen todennäköisesti saanutkin, mutta stressitasoni, johon syynä olivat paitsi tuolloin jo vakavasti kriisiytynyt avioliittoni, myös toistuvat pettymykset tutkimusrahoituksen hakemisessa, oli yksinkertaisesti niin suuri, että päätin keskittyä siihen, missä koin olevani mukavuusalueellani. Eli opetukseen.
Tutkin itseäni. Mitä tein vuonna 1999? Minulla oli uusi harrastu, Go. Järjestimme vuoden 1999 aikana FuFu RY:n kanssa 5 eri MIR-tapahtumaa, heitin keikkoja joissa kävin soittamassa, mm. Hangossa juhannuksena, Turussa jossain tapahtumassa jonka nimeä en edes muista. Suoritin yliopistossa 60 vanhaa opintoviikkoa; kolmasosan DI-tutkinnon opinnoista, jos kohta niistä 15 oli jatko-opintoja joita tein ns. etupeltoon täysin vakuuttuneena tulevasta menestyksekkäästä tutkijanurastani.
Koko elämä, kaikki isot lupaukset; valtava optimismi ja voimantunne oli jatkuvasti läsnä. Opiskelujen ja keikkailun lisäksi luin taloustiedettä ja sosiologiaa, kirjoja, tieteenfilosofiaa, jne. Ja kirjoittelin sfnetin keskusteluryhmiin mielestäni hurjan fiksuja kirjoituksia.
Olin liekeissä. Paloin kirkkaampana kuin ihmiset ympärilläni. Eikä roihu sammunut tai loppunut. Se ehkä muuttui teräksen hehkuksi tulevina vuosina, mutta ei se sammunut. Kirjoitin artikkeleita. Hankimme koiran. Toisen koiran. Lapsen. Toisen lapsen. Väittelin. Ostimme talon. Jatkoin tutkimusta. Liekki paloi edelleen, vietin puoli vuotta Oxfordissa.Vuoden Singaporessa Post Docina, perhe oli mukana. Vuodet vierivät.
10 vuotta sitten sukelsin. Minut työnnettiin kylmään veteen; höyryn ja sihinän saattelemana vielä punaisena hehkuva teräkseni tummeni. Valo sammui. Näen sen nyt selvästi. Liekki ei ollut riittävän kuuma, sukellukseni sammutti sen. Viimeisen oikeasti varteenotettavan julkaisun tein vuonna 2014. 11 vuotta sitten. Jatkoin, hammasta purren vielä muutaman vuoden. Inertia kantoi vielä hetken. 9 vuotta sitten osallistuin Bill Roscoen Festschriftiin kirjoittajana. Tämä on käsittämätöntä minulle vielä tänäkin päivänä; Sir Tony Hoare, Marta Kwiatkowska, Rob van Glabbeek, Stephen Brooks, Jim Woodcock, Jifeng He, Gavin Loew, Peter Ryan, Joshua Guttman, Ranko Lazic. Antti Valmari. Ja minä. Istuin high table illallisilla ja selitin Samson Abramskylle voimanostosta. Se oli tutkijanurani kohokohta. Katkeransuloinen viimeinen näytös.
Nyt istuin sohvalla. Katselin valokuvaa, minä reppujen kanssa Eduskuntatalon edessä. Kuvan otti ex vaimoni. Ja toista, missä seisoimme hiekkakentällä, Tresorin pihassa. Kymmenen vuotta olen kertonut itselleni tarinaa, että minusta ei koskaan tullut mitään suurta, että menetin kaiken, koska en kestänyt sydänsurujani, liekkini sammui ennen kuin pääsin mihinkään. Että kaikki se mitä tein, kaikki se oli turhaa, koska en saavuttanut maailmanmainetta. Koska en saanut Nobelin palkintoa. Koska jäin vain ikuisesti suureksi lupaukseksi.
Vähän yli vuosi sitten tapasin naisen. Kauniin, älykkään, tyylikkään, hellän. Hän osoitti minua kohtaan mielenkiintoa; en olisi lähestynyt sellaista naista itse. Mutta hän oli sinnikäs. Tutustuimme, välillämme oli hämmentävä yhteys; ymmärsimme toisiamme. Hän myös ymmärsi sitä, mitä teen. Pystyimme puhumaan myös työstä, tutkimuksesta. Tunsin pitkästä aikaa palon sisälläni. Aloimme suunnitella yhteistä elämää. Matkoja, yhteistä kotia. Tutustuin hänen lapsiinsa. Aloimme valmistella heitä yhteenmuuttoon. Tunsin alkavani taas hehkua.
Lokakuussa tapahtui käänne. Hän oli työmatkalla kolleegoidensa kanssa syyskuussa, ja matkalta palattuaan puhui jatkuvasti matkalla mukana olleesta miehestä. Miehestä joka on menestyksekäs, maailmankuulu tutkija. Miehestä, jolla on tutkimustoiminnan kautta myös menestyksekäs yritys, vaikuttavat harrastukset, vaikuttava olemus. Huomasin että hän viestitteli miehen kanssa usein. Hän alkoi perua meidän tapaamisiamme, ei ehtinyt kanssani lounaalle, koska tapasi tämän miehen. "Kolleegana ja ystävänä". Välimme etääntyivät. Lopulta otin asian puheeksi. Hän sanoi tarvitsevansa aikaa. Odotin viikon. Sitten hän sanoi haluavansa lopettaa suhteemme. Tunsin että sydämeni kaivettiin rinnasta ulos.
Viimeisen 8 viikkoa olen käynyt läpi näitä tunteita. Ymmärsin jotain. En menettänyt tätä naista. En menettänyt yhtään mitään. En menettänyt mitään, koska minulla ei ollut häntä alunperinkään. Puheet, "lupaukset", tunneilmaisut. Ne olivat vain puheita. Hänen haaveitaan, hänen toiveitaan paremmasta, hienommasta elämästä. Ne eivät kohdistuneet mitenkään minuun.
Tuleni on edelleen tallella. Eikä minulla ole mitään todistettavaa. Minulla on annettavaa. Ei minun tarvitse näyttää kenellekään mitään. Ympärilläni voi olla tuhkaa. Illallistin kerran jättiläisten seurassa. En säälistä, en koska olin lupaava. Vaan koska olin yksi heistä. En yhtä suuri tietenkään. Mutta minä kuuluin siihen joukkoon. Koska minä paloin. Enkä todella koskaan sammunut.
