Kirjoitin hieman yli 8 kuukautta sitten tähän blogiin. Elämän virta on jatkunut sen jälkeenkin, kuohuen ja kiehuen. Kokemusten määrä karttuu kuin huomaamatta, näin elämän jälkipuoliskolla. Jos ei välillä pysähdy ja tee tiliä, elämä joka on jo eletty, jää vaille huomiota ja merkitystä.
Kirjoitin, että jo eletty elämä kuuluu kuolemalle. Tämä on edelleen totta. Noihin päiviin kuuluu kuitenkin asioita joita ei voi enää menettää. Itse elämä on aina liikkeessä ja tapahtuu aina hetkessä, nyt. Se ei koskaan tapahdu huomenna tai eilen tai sitten kun. Ei edes kohta, iltapäivällä, tai juuri äsken, vaan nyt. Siksi sitä ei todellisuudessa koskaan oikeasti ole tämän hetken ulkopuolella kuin merkintöinä, muistoina, virstanpylväinä.
Edellisen kirjoituksen jälkeen olen elänyt hyvin samaan tapaan. Tärkeitä ihmisiä, suuria ideoita. Juoksuja, ja nostoja. Hämmentävää että tunnen tiettyä vastentahtoisuutta kertoa niistä, peläten että niiden merkitys itselle himmenee jos ne otetaan valoon ja alttiiksi muiden katseille. Vedin maasta 200 kiloa ja nostin penkistä 130 kiloa. Jälkimmäisessä tosin videotarkastuksessa näkyy se, minkä jo tunsin nostaessa: Takapuoli irtosi hieman penkistä, joten sitä ei lasketa. Juoksin toisen maratonin. Nämä eivät ole tärkeitä muille, mutta ne ovat sitä minulle.
Elän viimeistä vuottani ennen kuin täytän 50. En tunne itseäni "näin vanhaksi", mutta koska en ole koskaan ennen ollut näin vanha, en voi oikeasti tietää miltä sen pitäisi tuntua. Tunnen halua aloittaa kirjoittamisen jälleen, vuosien jälkeen. Tärkein syy tälle on se, että katselin vanhoja kirjoituksiani, ja ymmärsin että me olemme sitä, mille annamme pitkällä aikavälillä huomiomme. Kun kirjoitan asioita, tämä huomio aktivoituu uudelleen. En ole tehnyt päätöstä aloittaa.
Olen perehtynyt asioihin, joita en olisi uskonut koskaan lähestyväni mielenkiinnolla. Palasin Clausewitzin pariin yli 20 vuoden jälkeen, ja se oli jopa mieluisa kokemus tällä kertaa.
Nyt jään lomalle. Aikaa kirjoittamiselle olisi.
