Olen nyt työskennellyt 11 kuukautta osa-aikaisena teollisuudessa. Työtehtäväni ovat sellaisia, etten voi oikein puhua niistä mitään. Yritys tekee yhteistyötä viranomaisten ja puolustusvoimien kanssa, ja kaikkea tekemistäni ja toimintaani sitoo vaitiolovelvollisuus. Tätä ennen työskentelin viisi vuotta osa-aikaisena pienessä startup-yrityksessä. Olen myös ollut akateemisessa tutkimusmaailmassa töissä (noin puolen vuoden vanhempainvapaata lukuunottamatta) noin 23 vuotta yhtäjaksoisesti.
Sen verran voin kertoa, että nykyinen työ on erittäin mielenkiintoista ja monipuolista. Pääsen hyödyntämään osaamistani laajasti. Yritys on verraten suuri, mutta se ei ole pörssiyritys. Yhteensattumien kautta tiedän että yrityksessä työskentelee useampia henkilöitä joiden opinnäytetöitä olen ohjannut ja tästä moninkertainen määrä sellaisia, joita olen opettanut jollakin kurssilla. Roolini yrityksessä on monipuolinen. Palkka on kohtuullinen, luonnollisestikin selvästi suurempi kuin yliopistolla; teen 40/60 (yritys/yliopisto) mutta reilusti yli puolet palkastani tulee kyseisestä yrityksestä.
Työstä on ollut paljon hyötyä myös tutkimusmaailmassa. Olen voinut osallistua projekteihin joissa olemme nähneet tutkimuksessa hyödyllisten menetelmien käytännön relevanssia. Olen alkanut enenevässä määrin ajatella, että akateemisen uran malli on liian yksipuolinen.
Putkitutkinto ja I.K.O.
Perustutkinto yliopistoissa on Suomessa kaksivaiheinen, ja karkeasti ottaen tavoitteena on, että maisterin tai diplomi-insinöörin tutkinto suoritettaisiin viidessä vuodessa 3+2 mallilla, eli kandidaatin tutkinto kolmessa ja sen jälkeen maisterin/DI- tutkinto kahdessa. Opintopisteiden kannalta tämä malli on realistinen, mutta törmää opiskelijoiden osalta usein pariin ongelmaan.
Rahalliset kannustinvaikutukset ovat itse asiassa nykyisellään varsin hyvin kohdallaan, kun ajatellaan lainojen anteeksiantoa. Vastikkeeton opintoraha on pieni, mutta lainan 40% anteeksisaaminen tarkoittaa nykyisilläkin koroilla sitä, että ripeästi opiskelevalla ei tule olemaan rahasta kiinni valmistua käytännössä ilman merkittävää velkataakkaa. Erilaiset sosiaaliset seikat kyllä toisaalta aiheuttavat herkästi sen, että velkahyvitys ei pääse toteutumaan. En puhu näistä nyt kuitenkaan ollenkaan; se kuitenkin liittyy seuraavaan kohtaan.
Aversio velkariskiä kohtaan saa aikaan sen, että kannustimet työnteolle ovat merkittävät. Oikeasti nämä eivät ole edes mikrotalousteoreettisessa mielessä toistensa kanssa mitenkään väistämättä vastakkaisiin suuntiin vaikuttavia, vaan velka ja ansiot voivat olla komplementteja, jolloin velkaa uskaltaa ottaa sellainen, jolla on ansioita; Erityisesti sellaiset opiskelijat joilla riskiaversio helpottaa ansioiden myötä niin, että nämä uskaltavat esimerkiksi sijoittaa kaikki lainarahat, voivat ottaa sitä enemmän velkaa mitä paremmat ansiot heillä on.
Koska taloudellinen toiminta on viime kädessä ajankäyttöön liittyvää päätöksentekoa, opiskelija vaihtaa usein opiskeluaikaa työaikaan, ja tämä vaihtosuhde usein johtaa sitten opintojen viivästymiseen. Tämän ilmiön ympärillä olevat päätökset johtavat taas sitten usein siihen, että työtä tekevä ei ota lainaa, ja näin menetetään opintoja nopeuttava kannustinvaikutus sitä kautta.
Näitä ongelmia ratkotaan ja pähkäillään julkisessa keskustelussa koko ajan, käytännössä aina kun keskustellaan opintojen rahoittamisesta tai opintojen rakenteesta, esitetään ja kanonisoidaan näkemys jonka mukaan jokin mielivaltainen aika, esimerkiksi juuri tuo 3+2 vuotta, on kaikkien jakama tavoite ja että opintojen jakautuminen pidemmälle aikavälille on Iso Kansantaloudellinen Ongelma(tm) eli I.K.O.
Minä esitän nyt että I.K.O. on täyttä paskapuhetta jota levitellään koska ei ole oikeasti mietitty lainkaan sitä mitä tehdään. Viillän nyt sanan säilälllä ikävästi ja ylimielisesti mutta 80% julkiseen keskusteluun osallistuvista ihmisistä on argumenteistaan päätellen täysin kyvyttömiä ymmärtämään marginaalisen ja keskimääräisen kustannuksen eroa.
I.K.O- ajatus opintojen viivästymisestä argumentoidaan näin: Yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen opetusmäärärahat ovat X miljardia vuodessa. Vuosittain tulee ja menee N opiskelijaa. Keskimääräinen opiskelija opiskelee T vuotta. Keskimääräisen opiskelijan aiheuttama kustannus (ilman diskonttausta) on siis (X/N)*T. Jos lyhennämme opintoja R vuotta, niin opiskelijan aiheuttama kustannus on enää (X/N)*(T-R) eli säästö on R*(X/N).
Tämä on mielipuolinen argumentti jos sille antaa yhtään ajatusta, mutta koska alle seitsemän prosenttia ihmisistä on kognitiivisiltä kyvyiltään yli 1.5 keskihajontaa keskiarvon yläpuolella (mielivaltainen cut off tässä kohtaa), ylivoimaisesti suurin osa keskusteluun osallistuvista ihmisistä ei kykene näkemään miksi tämä perustelu on täysin järjetön.
Toinen haara siitä, miksi opintojen viivästyminen on I.K.O., on ajatus siitä, että vasta valmistuttuaan opiskelijat tekevät tuottavaa työtä. Jos opiskelija tekee alhaisemmalla palkalla työtä ennen valmistumistaan ja valmistuttuaan saa roiman palkankorotuksen, on tämä epäjatkuvuus nähty pääosin merkkinä siitä, että tutkinto itsessään lisää tuottavuutta. En ala purkamaan kaikkia niitä tapoja joilla argumentti on viallinen, mutta jokainen ymmärtää kyllä että pelkkä tutkintotodistus ei tee ihmisestä erilaista sinä päivänä kun se on kädessä, verrattuna esimerkiksi edelliseen päivään, kun se ei ole vielä kädessä. Ja kuitenkin tässä kohtaa palkkaa usein korotetaan.
Jälleen näemme se, että marginaalista tuottavuutta ei oikeasti pysty ulosmittaamaan, koska sitä on hyvin vaikea mitata. Tutkinto ei ole hyvä mittari, mutta se on paras proxy sille, että henkilö on kykenevä omaksumaan isoja tietomääriä ja omaa relevantteja tietoja. Lisäksi tutkinto on monessa työssä ihan lakiin tai vähintään erilaisiin sopimuksiin kirjattu edellytys sille, että työntekijä voi toimia tietyissä rooleissa itsenäisesti. Näillä ei ole todellisuudessa mitään tekemistä tuottavuuden kanssa. Ne tekevät toki tutkinnon omaavasta työntekijästä käyttökelpoisemman, ja tätä en kiistä.
Olen tietoinen etten tässä esitä vakuuttavia lukuja tai laskelmia, jotka perustelisivat näkemykseni siitä että tutkintojen venyminen ei ole I.K.O. En jaksanut sellaisia nyt kaivaa ja selvitellä, mutta perusteluni yllä ovat minusta riittäviä sille, että ne argumentit joilla tätä ongelmaa perustellaan, eivät kestä niin hyvin vettä kuin yleisesti kuvitellaan.
Relevanssi
Tutkinnon työelämärelevanssi on käsite josta välillä puhutaan. Idealisoidusti 3+2 mallissa alempi tutkinto koostuu alan perustiedoista ja ylempi tutkinto enemmän työelämän tai myöhemmin tutkimuksen kannalta relevantimmasta, syventävästä materiaalista. Idealisoidusti näin, tämän toteutumiseen en ota kantaa.
Jos näin kuitenkin on, niin herää kysymys, että miksi se +2- osuus on mielekästä tehdä kiireellä? Voin hyväksyä sen, että puhdas "kirjaviisaus" tai "yleissivistävä" osuus tutkinnosta on syytä suorittaa ripeästi, jotta pääsee kumuloimaan sitä arvokasta relevanttia tietoa mahdollisimman nopeasti mutta tässä on nyt se kysymys, että mikä tekee tiedosta relevanttia?
Itse opiskelin aikanaan korkealentoista matematiikkaa vailla pienintäkään hajua tai oikeastaan edes kiinnostusta sen relevanssista oikein yhtään mihinkään. Tein DI-tutkinnon 4.5 vuodessa sullomalla sen kaikkia mahdollisia porsaanreikiä käyttäen niin täyteen matematiikkaa kuin vain pystyin ja silti valmistuttuani minulla oli jo 20 vanhan laskentatavan opintoviikkoa (~40 opintopistettä) kasassa jatko-opintoja varten valmistuessani. Tämä ei ole fleksaus vaan pikemminkin sen alleviivaamista että eivät ne opinnot oikeasti olleet kovin relevantteja.
Tässä täytyy sivumennen sanoa että matematiikka on poikkeus (tai sitten ei ole) siinä, että se muuttuu helpommaksi mitä enemmän sitä tekee; yhteen matematiikan aiheeseen perehtyminen antaa paljon valmiuksia moneen muuhun aiheeseen, ja kun näitä kerryttää, niin ennen vaikeat asiat muuttuvat koko ajan helpommaksi. Siksi se oli minulle, laiskana mutta (vielä tuolloin) kunnianhimoisena nuorena miehenä, varsin kiitollinen ala.
But I digress. Suuri osa opiskeluaikaisista tutuistani opiskeli ohjelmistotekniikkaa aikana jolloin työelämän imu oli niin suuri, että kolmannen opiskeluvuoden syksyyn mennessä oli vaikea löytää sellaista samana vuonna aloittanutta opiskelijaa, joka ei olisi jo ollut työelämässä. Itse olin tutkimusapulaisena matematiikan laitoksella toisen vuoden kesän ja lukukauden aikana assaroin peruskursseja toisen vuoden keväästä alkaen.
Niiltä osin kun maisterivaiheen opinnot ovat relevantteja työelämän kannalta -- ja ne ovat, JOS tietyt edellytykset toteutuvat -- niiden suorittamisen ja taitojen harjoittamisen välinen ajallinen etäisyys on syytä pitää pienenä. Väitän jopa että on mielekästä päästä harjoittelemaan asioita työelämässä samanaikaisesti kun niitä opiskelee. Näin toimin itse, olin neljäntenä opiskeluvuonna harjoittelijana VTT:n kemianteknikkassa tekemässä optimointialgoritmeja, ja opiskelin samalla algoritmiikkaa -- josta tuli myöhemmin myös se aihe jota eniten opetin.
Elinkeinoelämässä työtehtävät harvoin sisältävät vain sellaisia tehtäviä joissa opintojen relevanssi tulee esiin. Väitän että tärkein pointti tuottavuuden kannalta on, että tällaiset tehtävät eivät muodostaisi pullonkaulaa työssä. Näinollen esimerkiksi ohjelmistotyötä tekevä harvoin joutuu miettimään tiettyjä teoreettisempia tuloksia joita tankataan aika paljon algoritmiikassa, mutta kohdatessaan tehtävän jossa tuloksia tarvitaan, voi lopputulos olla varsin heikko siinä kriittisessä kohdassa, jos tiedot ja osaaminen näissä asioissa ovat heikot.
Se, mitä olen nähnyt esimerkiksi entisten omien opiskelijoideni kanssa konkreettisesti työskennellessäni on, että ne tiedot ja osaamiset jotka opinnoissa on käyty, mahdollistavat asioita jotka olisivat muodostuneet pullonkaulaksi työssä, ellei molemmilla, sekä minulla että tiimissä työskentelevillä kolleegoilla, olisi ollut riittävää ymmärrystä aiheesta. Eräässä projektissa jouduimme implementoimaan matemaattisen mallin, jonka toteuttaminen olisi ollut mahdotonta ellei koodin tekijöillä ja minulla olisi ollut yhteistä kieltä. Tällaiset taidot kehittyvät parhaiten silloin, kun näitä malleja todella soveltaa.
Olenkin sitä mieltä että syventävän vaiheen opinnoissa -- ainakin omalla alallani ja silloin kun kysessä ovat niin sanotut menetelmäopinnot kuten vaikkapa edellä mainitut optimointialgorimit -- kommunikoiminen ja työskentely konkreettisten ongelmien parissa syventää osaamista merkittävästi verrattuna pelkkään teorian tankkaamiseen.
Tämän perusteella olen sitä mieltä että aikatavoitteet tulisi nykyisessä muodossaan rajata alemman tutkinnon, eli ensimmäisen kolmen vuoden kohdalle, ja löysätä ylemmän tutkinnon aikatauluvaatimuksia tai luopua mieluummin niistä kokonaan.
Akateemiselle uralle
Edellä mainittu relevanssin tavoittelu pätee riippumatta siitä, lähteekö valmistuttuaan akateemiselle uralle vai elinkeinoelämän palvelukseen. Kummassakin tapauksessa syventävän vaiheen opintojen tulisi tapahtua käsi kädessä relevantin työn kanssa, oli kyse sitten tutkimuksesta, tuotekehityksestä, tai muusta työstä joko akateemisessa maailmassa tai elinkeinoelämässä. Valmistumisen ajankohtaa tärkeämpää on se, että opinnoista oikeasti on hyötyä -- ja hyöty tässä on ymmärrettävä laajasti, ei pelkästään taloudellisena hyötynä korkeamman palkan tai suuremman tuottavuuden muodossa, vaan myös henkilökohtaisena sivistyksenä ja kykynä laittaa tiedot ja taidot kontekstiin yhteiskunnassa ja omassa elämässä.
Akateemisen uran voi jakaa karkeasti tästä kohtaa 3-5 vaiheeseen. Kolmivaiheinen malli sisältää väitöskirjavaiheen, pätevöitymisvaiheen, ja vakiintumisvaiheen. Lopussa siis henkilön ajatellaan olevan allallaan vakiintunut tutkija, yleensä professori. Kyseenalaistan tätä hieman.
Väitösvaiheessa yksilö suorittaa tohtorin tutkinnon. Näitä tehdään myös silloin, kun tavoitteena ei ole akateeminen ura, työelämää varten tai, näin väitän, usein henkilökohtaisen tunnustuksen toivossa; ihmiset tykkäävät titteleistä. Minustakin on todella cool olla Tekniikan Tohtori. Akateemisen uran kannalta se on kuitenkin vain ensimmäinen vaihe, ja akateemiselle uralle toivovan oletetaan suorittavan tohtorin tutkinnon usein melko ripeästi, tyypillisesti noin 30 vuoden iässä, mielellään jopa ennen. Jos tätä peilataan aiemmin mainittuun 3+2- malliin ja oletetaan tavanomainen opintopolku, niin tämä tarkoittaa että väitöstutkijan oletettaisiin suorittavan tohtorintutkinto noin viidessä vuodessa. Tutkinnon saaminen ulos sisältää kuitenkin loppuvaiheessa melko pitkän ja joskus piinallisen viimeistelyvaiheen. Esimerkiksi itse sain väitöskirjani ensimmäisen vedoksen (mielestäni) valmiiksi viikkoa ennen 30-vuotissyntymäpäivääni, mutta väittelin vasta liki puolitoista vuotta myöhemmin.
Aiheesta riippuu miten "relevantti" väitöskirjan aihe on, mutta varsinaisia opintoja ei tässä vaiheessa enää oikeasti ole kovin paljon, vaan opiskelu ja perehtyminen on voittopuolisesti itsenäistä. En lähtisi tarkastelemaan väitöskirjojen aiheita relevanssin näkökulmasta kovin tarkkaan, koska kyse on kuitenkin opinnäytetyöstä, ja vaikka sen pitääkin sisältää uusia tieteellisiä tuloksia (osoituksena siitä että tohtoriksi valmistuva osaa tehdä tutkimusta), se on usein kapea-alainen.
Mielenkiintoisempia ovat ne tiedot ja taidot joita tekeminen edellyttää. Elinkeinoelämän suuntaan tehdyt työt usein edellyttävät sellaista erityisosaamista jolle voi olla varsin kapea kysyntä, mutta joka on jollekin taholle hyvinkin arvokas. En lähde näitä nyt perkaamaan, esimerkkejä kyllä löytyy.
Väittelyn jälkeen seuraa pätevöitymisvaihe tai "post-doc-vaihe". Tavanomaisesti väitelleen odotetaan viimeistään tässä kohtaa "lähtevän maailmalle", verkostoituvan ja hankkivan kokemusta erilaisista tutkimuksen kannalta relevanteista tehtävistä. Tutkintoinflaation vuoksi post-docit ovat oikeastaan akateemisen maailman "työjuhtia", jos tällainen termi nyt sallitaan, eli heidän kykynsä itsenäiseen tutkimustyöhön on usein merkittävä resurssi tutkimusryhmissä, siinä missä professorien rooli on nykyisin selvästi manageriaalisempi.
Relevanssin perään voi tässäkin kysellä. Itse tein kolme ulkomaankeikkaa, joista yksi (Singaporessa viettämäni vuosi) oli varsinainen post-doc-työpaikka, yksi muutaman viikon tutkijavierailu ja yksi vähän pidempi tutkimus"immersio" Oxfordiin. Tämän lisäksi toki kävin tapaamassa ja verkoistoitumassa erilaisten tutkijaryhmien kanssa. Tämä vaihe on pituudeltaan epämääräinen, ja sen katsoaan usein loppuvan siinä kohdassa kun henkilö saa tenure-track-paikan tai jonkin vakituisen tehtävän.
Itse opettelin koodaamaan vasta post-doc- vaiheessa kunnolla, koska monet tutkimusaiheet piti vaan toteuttaa itse. Lisäksi siinä vaiheessa opettelin myös erilaisia sellaisia taitoja, joiden avulla tutkimusaiheita pilkotaan pienempiin osiin, opettelin tunnistamaan ihmisten taitoja jotka olisivat relevantteja jonkin tietyn ongelman ratkaisemiseksi. Nämä ovat tärkeitä kykyjä jos ja kun aikoo tavoitella professuuria, joka, kuten aiemmin sanoin, on melko managerointi-intensiivinen työ.
Kun vakiintumisvaiheen aika tuli, minulle tuli eteen merkittäviä elämäntilanteen kriisejä, tärkeimpänä avioero. Minulle tarjottiin valinta vakiintuneen opetustehtävän (yliopistonlehtori) ja tenure-track-paikan välillä. Näistä ensimmäinen oli valintana niin sanottu läpihuutojuttu, kun taas jälkimmäinen olisi sisältänyt selkeästi isomman riskin siitä, että en tule valituksi ja lisäksi työ olisi ollut paljon vaativampaa ja edellyttänyt lopulta menestystä sellaisissa tehtävissä joita en vain yksinkertaisesti koennut kykeneväni enää tekemään -- eli käytännössä rahoituksen hakemisessa. Näinollen minun "vakiintumiseni" tutkijana oli nykyinen työni, jossa olen nyt ollut kahdeksan vuotta.
Jos olisin valinnut tenure-track-vaihtoehdon ja saanut paikan, niin parhaassa tapauksessa johtaisin nyt omaa tutkimusryhmääni full professorina. Huonoimmassa tapauksessa olisin saanut vatsahaavan tai masentunut ja epäonnistunut ja lähtenyt jonnekin muualle pettyneenä itseeni. Mutta jälleen jaarittelen; asiaan.
Akateemisen uran malli on minusta hieman rikki. Muutamalla eri tavalla.
Ensimmäinen rikkinäisyyden tapa on ilmeinen: Koko akateeminen uramalli tähtää ensin siihen, että tutkija on mahdollisimman pätevä ja kyvykäs tutkijana, mutta vakiintumisvaiheessa tehtävänkuva siirtyy enemmän ja enemmän manageriaaliseksi. Eräs kolleega kuvasi tätä niin, että systeemi haluaa sinun olevan mahdollisimman hyvä -- mielellään paras -- jossain ja palkitsee sinut sillä että et enää pääse tekemään sitä missä olet hyvä.
Toinen rikkinäisyyden tapa on vähemmän ilmeinen. Se on se, että systeemi painostaa erikoistumaan ja panostamaan niihin taitoihin joilla seuraavan "esteen" yli hypätään. Tässä on monta eri kulmaa joissa rikkinäisyys näkyy. Ensiksikin, ne kriteerit joilla akateemisen maailman "gold standard" mittaria -- eli julkaisujen ja sitaattien määrää -- saadaan ylös, eivät ole linjassa sen kanssa mikä tarkoittaa hyvää tutkimusta.
Kolmas on se, mitä se tarkoittaa sellaisten ihmisten kohdalla kuin minä. En ole tyytymätön omaan tilanteeseeni, mutta moni muu minun kaltaiseni päätyy homehtumaan opetustehtäviin ja kaikki se aiemmassa vaiheessa hankittu osaaminen menee "hukkaan", so., ei tule millään lailla käyttöön.
Ratkaisuksi ehdotankin sitä, että akateemisen maailman ja elinkeinoelämän -- tai muun tietoa ja osaamista hyödyntävän sektorin -- välillä vaihdettaisiin enemmän resursseja nimenomaan niin, että ihmiset työskentelisivät molemmissa rinnakkain ja lomittain.
Akateemiseen maailmaan halajavalle suosittelen oikeasti valmiiksi exit-suunnitelmaa. Fakta on, että tohtoreita koulutetaan enemmän kuin post-doc- paikkoja on auki, ja professuureja -- tai edes yliopistonlehtorin pestejä -- on vielä siitäkin vähemmän auki. Lisäksi, nyt kun olen vähän taas enemmän nähnyt molempia puolia, olen aidosti sitä mieltä että monelle kaltaiselleni tekisi todella hyvää käydä vähän tuulettumassa ja hankkimassa perspektiiviä niin sanotusti oikeista töistä.
