I'm worth a million in prizes

Työni tutkimuksellinen osuus on jonkin aikaa ollut ns proprietary, minkä vuoksi en ole puhunut siitä pahemmin. Sen verran voin sanoa, ettei se ole korkealentoista vaan lopulta aika ankeaa mekaanista vääntöä ja yritystä löytää heuristiikkoja, joilla saa tietyn algoritmin skaalautumaan juuri sen verran että saadaan vähän isompi asiakas hoidettua. Tee työtä jolla on tarkoitus jne.

Akateemisella puolella opetus vie nyt 90% kaikesta työajastani, ja opiskelijat osaavat vaatia aikansa. Käytännössä kaikki "vapaa" aikani menee opiskelijoiden ohjaamiseen. Meitä on ohjeistettu tästä kai jotenkin, mutta olen lepsu ja annan käytännössä yksityistunteja niille jotka niitä kehtaavat pyytää. Lisäksi ohjaan useampia diplomi- ja kandintöitä aiheista jotka eivät muutamaa poikkeusta lukuunottamatta ole kovin kiinnostavia.


Viimeisen parin vuoden aikana molemmat lapseni ovat innostuneet musiikista. Itsekin nuorempana vähän pläräilin elektronisen musiikin parissa. Tein yhden vinyylilevyn B-puolen kaksi raitaakin erään kaverin "levy-yhtiön" ensimmäiselle julkaisulle ja lisäksi heitin pari keikkaa tanssibileissä Tampereella. Nuo ajat ovat kaukana takanapäin, enkä koskaan ollut "hyvä", mutta meillä oli tavattoman hauskaa. Nyttemmin nuorempi poikani on soittanut pianoa ja "konsertoi" joulukuussa leikkimielisesti soitonopettajansa järjestämässä pienessä tilaisuudessa. Vanhempi poika taas on soittanut bassoa, hankin hänelle aikanaan soittotunteja eräältä tamperelaiselta ammattibasistilta, joka kehui tuolloin poikaa lahjakkaaksi. Harrastus jäi yhden kesän mittaiseksi tuolloin, mutta nyt kun poika on 15, musiikki on alkanut ilmeisesti kiinnostaa muista syistä.

Olen onnekas siinä, että kumpikin lapsista tuntuu olevan terve ja kykenevän ajattelemaan ja analysoimaan asioita erittäin hyvin. Lasten hankkiminen on tavallaan suuri riski. Jos lapsilla menee hyvin elämässä, ne tuottavat suurta onnea vanhemmalle. Toisaalta lasten sairastelu ja epäonni elämässä koskee vanhempaan aina kovaa. Nettona olen itse kokenut kaiken hyväksi ja positiiviseksi, mutta muistan etenkin varhaislapsuudesta vakavimmat sairastumiset ja niiden tuottaman stressin. Sellaisen vielä, joka sai hetkeksi usein kadottamaan itsensä.

Erään kerran nuorempi poikani sairastui vesirokkoon ja sai vakavan septisen ihotulehduksen. Kiikutin pojan ensiapuun kun kävi ilmeiseksi että olotila oli hyvin heikko. Ensiavun vastaanottotiskillä oli ilmeisen heikkolahjainen mies toimittamassa asiaa ja esti jonoa etenemästä. Sanoin hänelle asiallisesti että voitteko toimittaa tämän asianne myöhemmin, ja tämä vastasi tylysti että "odota vuoroasi", ja jatkoi jonkin viikonlopun sosiaalisen tapahtuman kertaamista. En muista tarkkaan mitä sanoin (huusin) miehelle, mutta lopputulema oli, että vartija kutsuttiin paikalle. Lapsi sai kyllä hoitoa, vaikka olikin erittäin vakavassa tilassa.  Olen ehkä kirjoittanut asiasta tänne ennenkin.