Olen ollut nyt vailla tavoitteellista treeniä hieman yli kolme kuukautta. Yritin noin kahden viikon välein aloittaa treenaamista uudelleen, mutta joka kerralla sain merkittäviä oireita, jotka kertovat jonkinlaisesta sympaattisen hermoston ylirasitustilasta. Treenin jälkeen heräsin useampana yönä keskellä yötä siihen että syke oli korkea ja fyysinen ahdistus oli valtava. Oire helpotti aina noin kymmenessä päivässä, mutta palasi aina vähänkään raskaamman liikunnan jälkeen.
Olen tehnyt periaatepäätöksen odottaa vuoden vaihteeseen asti, jolloin treenitauosta tulee puolen vuoden mittainen. Painoni on laskenut maaliskuusta asti, joskin vähemmän hälyttävästi kuin aluksi luulin. Joulukuussa painoni oli 87 kiloa, ja sain sitä nousemaan noin 91 kiloon maaliskuun alussa. Nyt painan noin 81 kiloa. Puolessa vuodessa olen siis laihtunut 10kg. Tämä tapahtuu minulle aina, kun en treenaa. Ruokahaluni on luonnostaan hyvin heikko, ja jokainen syömällä hankittu kilo on ollut kovan työn takana.
Valitettavasti tuosta massan menetyksestä suurin osa on ollut lihasta. Toki rasvaprosentti on varmaan hieman laskenut -- se oli mittauksessa joulukuussa 16.5 -- mutta silti, kovalla työllä hankittu lihas on helppo menettää suhteellisen nopeasti. On onneksi viitteitä (nyt en löytänyt heti tutkimusta; Se ei ollut kovin vanha) siitä, että lihasmassa on suhteellisen helppo hankkia takaisin.
Mahdollisen treenin uudelleenaloittamisen kanssa en tosiaan pidä kiirettä. Ja kun sen aloittaa, niin täytyy aloitta hyvin maltillisesti ja "alusta".
10 kommenttia:
Kohteliaimmin ehdotan, että kokeilet yöksi ihan propranololia, tietenkin treenin ja sitä seuranneen ekg-monitoroinnin jälkeen.
Ehdotus on vastaanotettu. Pahimman episodin aikana otin 10mg propralin ja se auttoi tuohon vaivaan akuutisti. Jotenkin en kuitenkaan pidä hyvänä ideana sitä, että hoitaisin vaivaani säännöllisesti beta-salpaajalla tietämättä mistä on kyse. EKG minulta on otettu, joskaan ei rasitus-EKG:tä. Siinä ei ollut mitään poikkeavaa.
Keskiviikkona selviää mahdollisesti jotain. Gastroskopia paljastanee kuinka pahaksi esofagiitti on mennyt; polte rintalastan alla palaa aina kun jätän happosalpaajat pois viikoksi. En osaa sanoa millään varmuudella ja todennäköisyydellä mistään mitään, mutta yksi hypoteesi on, että palleatyrä voisi olla vastuussa näistä oireista. Se voi joskus ärsyttää vagushermoa ja se taas tuottaa kuvaamani kaltaisia oireita. Se voisi selittää osaltaan myös gastropareesi-tyyppiset kohtaukset joita on vuosien saatossa ollut välillä.
No, turha tässä nyt spekuloida. Olen huomenna viisaampi.
Rautasaagassa on meneillään valitettava notkahdus :(
Hahmottelen lukemaani tarinaa klassisen aristotelisen draaman kaaren pohjalta -- tai oikeastaan freytagin pyramidin. Nyt ollaan kliimaksissa eli käännekohdassa, ja lopputulos on vielä auki. Tiedämme, että komedia päättyy loppuratkaisuun, jossa protagonistin asiat ovat paremmin kuin tarinan alussa. Tragedia puolestaan päättyy katastrofiin, jossa protagonistin tilanne on pahempi kuin alussa.
Jännitän yleisön seassa. Peak iron olisi liian traagista.
"It's is no use, Jim. Now he's as dead as these cigars."
Peak iron on mahdollinen.
Pieni mahdollisuus on myös sillä että tässä on peak everything. Vatsan alueen syövät ovat varsin letaaleja kaikki, selviämisprosentit eivät taida olla kaksinumeroisia.
Jos taas asia on hoidettavissa helposti, niin sitten hoidetaan ja jatketaan rautasaagaa. Paino alkaa lähestyä jo 80 kilon rajapyykkiä. Jos tämä olisikin ollut tavoite niin mikäs tässä ollessa. Kelpaisin melkein alusvaatemalliksi tällä varrella, vyötärön ympärys on kuin teini-ikäisellä.
Epäilen että tämä tarina on sellainen ikävä tekotaiteellinen postmoderni pläjäys, jossa protagonisti toteaa lopuksi jotain lakonista verta valuvana ja murjottuna.
"You met me at a very strange time in my life"
Syövän pelko on hirvittävä tunne. Kerran kävin lääkärillä omituisten vatsatuntemusten takia. Edellisenä iltana ei ollut uni tulla. Onneksi tuntemukset olivat jotain ihan muuta (mitä, en tiedä -- homma hajosi arjen muhjuksi, vanuttui pistemäisiksi paniikin hetkiksi muun elämän lomaan ja lopulta unohtui. Eikä lääkärikään pötsin painelun jälkeen määrännyt lisätutkimuksiin. Tästä on jo vuosia.)
Sommittelen toisinaan näitä erilaisia kuolemanpelon muotoja erilaisiin hierarkioihin. Sellaista eksistentialistin pasianssia. Inhoan eniten juuri syövän ajatusta. Aikoinaan eletty ja koettu sydänvaivakin oli mukavan binäärinen: joko sitä heittää veivinsä kohtauksessa -- tai sitten elää eteenpäin. Syöpä hivuttaa ja valtaa alaa pikkuhiljaa ja osittain huomaamatta. Hiukan kuin kuolemaan johtava vanheneminen, paitsi että aikataulusta ei ole takuita ja lisääntyvät vihjeetkin ovat jotenkin ihan eri tavalla sneakier.
Ihmiskehossa eläminen, ihmiskehona eläminen on pohjimmiltaan aika viheliäinen diili.
Toisaalta muistutan, että olet aina ollut erityisen lieveästi somatisaatiohäiriöön taipuvainen luonne -- eli ehkä hätä on tämän näköinen. Toisaalta ennen kuin tietää, ei voi tietää.
Kylmää kyytiä.
Viimeksi koin kuolemanpelkoa 20 min sitten, kun musitelimme perheporukalla että montako vuotta ollaan asuttu nykyisessä asunnossa. Luku oli enemmän kuin muistin ja siitä syntyi mielikuva nopeasti sitä vääjäämätöntä kohti luisuvasta ajasta. Yökyök. Vanhene arvokkaasti my ass. Minut saatte raahata hautaan huutaen, riehuen ja vastaan tapellen saatana.
"erityisen lieveästi" -- Kirjoitin aluksi "erityisen" ja tarkoitus oli kohteliaasti lieventää "lievästi"-adjektiivin. Lopputulos on kuitenkin kirjoitusviheriöiden takia nolo freudilainen lipsahdus.
Itse koen olevani ainakin somaattinen persoona. Yhtä paljasta suojaamatonta ihoa maailman suhteen.
Timor mortis conturbat mea.
https://www.youtube.com/watch?v=_2TdnCQMhy8
En koe niinkään kuolemanpelkoa. Koen pelkoa lähinnä siitä että eksistenssini jäljellä oleva aika olisi viheliäistä kituutusta.
Somatisaatioon liittyviä ongelmia löytyy minulta nimenomaan vatsan seudulta. Olen aina reagoinut kaikkeen ikävään pahoinvoinnilla ja ruokahaluttomuudella. Kääntäen olen aina ahdistunut ruoansulatuksen häiriöistä. Se kun on se osa kehoa joka toimii täysin vailla tietoista kontrollia jos on toimiakseen. Sydämen sykettäkin kun voi jossain määrin tietoisella toiminnalla säädellä, mutta ruoansulatus on täysin se osa tätä kehodiiliä jota ei voi käskeä tai komentaa.
Tohtorikoulun alkuaikoina meikäläisellä oli toistuvasti hartianseutu -- erityisesti epäkäslihakset -- hyvin kipeät ja jännittyneet. Se oli hyvin todennäköisesti psykosomaattista ("raskas taakka harteilla"), eikä ole toistunut myöhemmin olenkaan, vaikka kuinka kököttäisi näyttöpäätteellä. Muistan muutenkin jännittäneeni tuohon aikana kovasti.
Meikäläisellä stressi ilmenee vanhemmiten lievänä sydämen vihlontana. Mikä on tavallana hyvä juttu, koska sitä seutua ei halua kohtuuttomasti rasittaa. Hartiat tiukkana teräsvaijerikimppuna tykyttäen voi painaa kiukulla ettepäin, mutta kun rinnasta juilii, on jo superegonkin lupa hiukan höllätä mentaalista jalkaa kaasupolkimelta.
Noin muuten ajattelen että koko nykyinen elämäntapa on väärä ja mitä omimpiaan tuottamaan kaikenlaisia aavesärkyjä. Luonnollisin tapa lienisi skoutata pitkin poikin savannia tai eteläeurooppalaista jalopuumetsää villasarvikuonoja ja jättihyeenoja väistellen, marjoja ja pähkinöitä keräillen sekä maata makeiden juurien toivossa kropsuttaen. Sekä välillä tietenkin jonkun pienemmän elukan hengiltä ottaen. Pitkitetty fokusoitunut henkinen työsḱentely perin abstraktien päämäärien saavuttamiseksi on yksinkertaisesti hyvän ihmisapinan väärinkäyttöä. Olkoonkin että erityisen fiksun sellaisen.
Seuraavaksi tunkeudun jälkikasvun kanssa hikimajaan, jossa puhtistan sieluni jälleen kerran urbaanin elämän mentaalisesta ryönästä. Pukuhuoneessa chillatessa ehkä lyhyt shamaanirummunpäristyssessio päälle. Tai rentoutunutta kurkkulaulua kosmoksen äärellä. Ja tietty olut.
https://www.youtube.com/watch?v=f9eWhArLrSM
Huomenna tiedän enemmän. Draaman kaari vaatisi että tämä on kuolemaksi, jos kyseessä on tragedia.
Jos se on, se on. Onhan tämä jo ollut ihan hyvä elämä tähän asti. Jos se ei ole, niin sitten jatketaan nostelua.
Varain stoalainen asenne. No nyt pidetään peukkuja.
Lähetä kommentti