keskiviikko 2. tammikuuta 2019

Uusi vuosi.

Eilen alkoi vuosi 2019.  Eilisestä lähtien Tampereella on vain yksi yliopisto. Huomasin aamulla, että uusi yliopisto työnantajana ei enää tarjoa yhtä tuntia viikossa työpaikkaliikuntaa. Samoin subventio kuntosalimaksulle on lakkautettu. Näiden lisäksi uudessa yliopistossa ei myöskään makseta tulospalkkaeriä, mikä efektiivisesti tarkoittaa noin kahden prosentin palkanalennusta. Jos tuo tunnin työaikaliikunta lasketaan noin kahdeksi prosentiksi työajasta, voidaan sanoa että otin reaaliansioissa nelisen prosenttia takapakkia tälle vuodelle.

Neljä prosenttia ei ole kovin suuri määrä, mutta sen symbolinen merkitys itselleni on suuri. Se heijastelee sitä asennetta, joka yhteiskunnalla ja työnantajalla on työpanokseni, hyvinvointini, jne arvoa kohtaan. En valita edelleenkään missään nimessä palkkauksen tasosta, mielestäni se on aivan riittävä tällä tasolla. Kyse on pikemminkin sellaisen implisiittisen sopimuksen raukeamisesta joka itselläni on ollut yliopistoyhteisön kanssa.

Kun aikanaan ryhdyin ns akateemiselle uralle, oli selvää että työssä on paljolti kyse itsenäisestä ja tietyllä tavalla omalla vastuulla olevasta urasta jossa työnantajana pidetään pikemminkin abstraktisti jotakin akateemista ihannetta ja yhteiskuntaa, kuin jotakin konkreettista laitosta tai organisaatiota. Tämä kaikki on muuttunut. En sano että tämä muutos on vain huono -- hyvin harva muutos on itsessään vain negatiivinen tai vain positiivinen -- mutta sen huonot puolet ovat joillekin vaikeasti ymmärrettäviä ja vaikeasti artikuloitavissa, ja kuitenkin varsin selvästi tunnettavissa.

Muutos on tapahtunut asteittain, ja jokainen yksittäinen muutos on ollut vähäinen eikä ole ollut minkäänlainen "kynnyskysymys". Mutta jos tarkastelisimme tilannetta esimerkiksi 14 vuotta sitten kun olin siirtymässä jatko-opinnoissani viimeiseen vaiheeseen, ja yrittäisimme silloisen yliopiston henkilökunnalle perustella tätä kaikkea muutosta toteutettavaksi esimerkiksi vuoden aikana, ei hommasta olisi tullut yhtään mitään.

Julkisen palvelun ja varsinkin yliopiston tuottaman hyödyn mittaaminen on vaikeaa. Joku voisi sanoa, että tämä vaikeus on vain tekosyy, ja oikeastaan todiste siitä että mitään hyötyä ei ensinkään ole. Fair enough. Mutta tämä on argumenttina merkityksetön, jos tarkastellaan tätä tilannetta jossa olemme nyt: Oli hyöty olematonta tai ei, niin nykytilanteessa meille ei ole yliopistoa joka tekee sitä mitä vanha yliopisto teki mutta vain paremmin tai halvemmalla. Tarkastelen kuitenkin asiaa olettaen että jokin abstrakti hyöty on.

Julkisen palvelun rahoitusmalli poikkeaa radikaalisti esimerkiksi yksityisen yrityksen tavasta tuottaa rahaa. Oli yliopisto sitten säätiöyliopisto tai valtion virkamiestyönä hoitama järjestelmä, rahoituksen peruskuvio on kuitenkin sama: Veronmaksajat viime kädessä poliittisella päätöksellä maksavat tietyn summan yliopistolle ja tämä sitten käyttää rahat pyrkien toteuttamaan mitä ikinä tehtävää sillä nyt koetaankin olevan. Rahan määrään vaikuttaa jokin, sekin poliittisella päätöksellä asetettu, kriteeri ja se muuttuu poliittisten tuulten muuttuessa. Yksityinen yritys puolestaan myy tuotettaan markkinoille ja jos se menee kaupaksi, se saa tuloja joista maksetaan yrityksen pyörittämisen kulut.

Julkisella puolella useimmat rahoituskuviot toimivat siten, että määräraha jonkin asian tekemiseksi myönnetään jollekin aikavälille. Mitään kannustinta tehdä tämä asia esimerkiksi halvemmalla kuin mitä määrärahan summa on, ei ole, vaan päinvastoin: Usein jos rahaa jää käyttämättä, niin seuraavalla kerralla rahaa myönnetään vähemmän. Jos yksikkö tekee työnsä odotettua paremmin, niin tästä paremmasta lopputuloksesta ei jää mitään ylijäämää yksikölle, sen sijaan siltä edellytetään seuraavalla kerralla vielä parempaa lopputulosta tai vaihtoehtoisesti rahoitusta vähennetään koska tavoitteet voidaan saavuttaa selvästi halvemmallakin.

Ihminen ei ole mikään pelkkä homo economicus, joka ottaa jokaisen tilanteen annettuna ja pyrkii siinä maksimoimaan taloudellisen hyvinvointinsa. Toki ihmisillä on tämäkin puoli, mutta ihmiset myös tekevät päätöksiä sellaisten "irrationaalisten" arvojen kuten statuksen tai omanarvontunnon vuoksi. Se vanha yliopistomaailma jossa aloitin, perustui paljolti tällaisille irrationaalisille tavoitteille. Palkat olivat mitä olivat, korkeamman statuksen töissä ne olivat korkeammat kuin matalan statuksen töissä, mutta lukuunottamatta pitkän aikavälin urakehitystä, systeemissä ei ollut mitään lyhyen tai keskipitkän aikavälin takaisinkytkentää. Ei sillä että sitä olisi nytkään oikeasti, mutta nyt meillä on kuitenkin nimellisesti järjestelmä jossa arvioidaan ihmisten suoriutumista ja tehtävän vaativuustasoa vuosittain. 

Pienet asiat ovat joskus ihmisille merkityksellisiä. Itselleni palkka itsessään ei ole kovin merkittävä tekijä. Mutta esimerkiksi kun aikanaan -- jo reilusti yli kymmenen vuotta sitten -- väittelin tohtoriksi, niin tämä uusi järjestelmä oli tullut hiljattain voimaan. Sen seuraus oli, että hallinto päätti palkita minut väittelyni johdosta noin 50 euron palkanalennuksella. Tämä kumottiin esimieheni nostettua asiasta metelin. Tuota palkanalennusta olennaisempi tuossa oli se signaali, jonka tämä hallinnollinen prosessi antoi. Kukaan järjellinen ihminen tuskin ajattelee että hallinnossa joku ajattelee että väittelystä pitää rangaista; Olennaista on se ettei kukaan ajatellut yhtään mitään.

Minulla on kokemusta vain yrityksistä jotka perustuvat työntekijöiden korkealle ammattitaidolle ja osaamiselle. Näissä yrityksissä on aina tunnustettu se, että palkan lisäksi on tärkeää pitää huoli siitä että työntekijälle viestitään että tämän osaaminen on työntantajalle tärkeä tuotannontekijä, ja että työntekijä on siksi arvokas. Eleet joilla tämä on tehty, ovat tyypillisesti varsin pienimuotoisia, mutta niiden keskeinen viesti on ollut se että työntekijä kokee että hänet huomioidaan. Että joku on tullut ajatelleeksi.

Yliopistomaailmassa ei alunalkaenkaan ollut tällaista ajatusta, eikä se ollut tarpeenkaan. Kun tavoittelee ns korkeampia akateemisia ideaaleja, niin on selvää että palkka on vain eräänlainen korvaus vaihtoehtoiskustannuksesta, siitä etten myy omaa osaamistani markkinoilla eniten tarjoavalle vaan valjastan sen yleishyödylliseen käytttöön. Tätä heijasteli se, ettei meillä ollut esimerkiksi työsopimuksia, vaan meidät nimitettiin virkoihin. Kun yliopisto uudistettiin, virat muutettiin työsuhteiksi. Kukaan ei vain tullut ajatelleeksi sitä, että siirtyessämme työntekijöiksi meidän ikään kuin oletettiin edelleen palvelevan näitä korkeampia ideaaleja, ja jotenkin samanaikaisesti muuttuvan työntekijöiksi jotka tekevät mitä käsketään.

22 kommenttia:

Kumitonttu kirjoitti...

Ihan vain pikaisesti kommentoin, että yliopistojen rahoitukseen voisi hakea mallia Yhdysvaltain murattiliigasta.

En myöskään ymmärrä, miksi Suomessa ei enää tehdä juurikaan suomen kielistä tutkimusta ns kovien tieteiden (science) alalla. Jos tarkoitus on edistää tutkijan uraa eikä tuota mainitsemaasi ylevämpää yleistä merkityksellisyyttä, rahoittakoot tutkijat omat uransa kuten muutkin ihmiset.

Ja lopuksi, jos neljännes ikäluokasta koulutetaan yliopistoissa (vai onko jo enemmänkin?), on selvää että fyffet loppuvat. Siitä vaan Tiedemieskin varmistamaan, että erilaiset naistutkimukset saavat hankkia rahoituksensa itse.

Mikko kirjoitti...

Se minua on aina hämmentänyt, että jos ajatellaan että esimerkiksi yhteiskuntatutkijat olisivat ymmärtäneet miten yhteiskunta toimii, niin miksi vastustus tätä muutosta kohtaan on ollut niin mitäänsanomatonta. Minusta kehityskulku oli päivänselvä jo tosi pitkään, mutta tuntui että tutkijat eivät kertakaikkiaan itse suostuneet sitä ymmärtämään, saati vastustamaan. Muutamia mielenosoituksia toki järjestettiin, mutta kaikki valitut rehtorit ja kanslerit ainakin Helsingin yliopistossa olivat sellaisia, jotka ajoivat voimakkaasti tätä kehityssuuntaa.

Ari kirjoitti...

Kumitonttu, sillä ei ole mitään väliä sen tutkimuksen kannalta mistä syistä ne tehdään.

Tiedemies kirjoitti...

USA:n "murattiliigan" yliopistojen malli ei ole kovin rohkaiseva tämän nimenomaisen ilmiön suhteen.

Olennainen ero "vanhan" ja "uuden" ajattelumallin välillä ei ole rahoituksessa vaan johtamisessa, ja siinä on nimenomaan apinoitu näitä USA:n yliopistoja, joissa sama ilmiö tapahtui 10-25 vuotta aiemmin.

Olen kyllä sitä mieltä, että tutkimus, siis tutkijana toimiville, olisi melkeinpä nykyisin mielekkäintä hoitaa yksityisissä yrityksissä, joiden rahoitusmalli perustuu jonkinlaiseen tiedon jakamiseen ja mahdollisesti lahjoituksiin, sen sijaan että ne tehdään minkäänlaisissa yliopistoissa. Tämän ongelmana on, että se on vastoin sitä akateemista ideaa että korkeimman tasoinen koulutus tapahtuu synergistisesti korkeimman tutkimuksen kanssa.

Naistutkimuksen yms kaltaisten alojen traditio taas on toisenlainen kuin esimerkiksi luonnontieteen. Oikeastaan ne ovat osaltaan aidompaa akateemista traditiota. Jos katsotaan luonnontieteen kehitystä, se on tapahtunut aina toiseen maailmansotaan asti paljolti yksityisin voimin vailla minkäänlaista keskusjohtoista rakennetta. Toinen maailmansota muutti tilanteen ja Manhattan-projektin (ja natsien raketti- ja ydintutkimuksen jne) kaltaiset valtion megaprojektit osoittautuivat "hyviksi" keinoiksi edistää tutkimusta.

Sen sijaan sivistyksellinen akateeminen traditio joka perustuu oppineisuuteen (erudition/scholarship) on toisenlainen. Sen lähtökohtana on pikemminkin luostarilaitos kuin yhtäältä megalomaaniset kollektiiviset tutkimusprojektit. Siinä siis ideana on, että tutkija uhraa osan taloudellista hyvinvointiaan sen eteen että hän voi keskittyä opiskelemaan ja opettamaan jotakin asiaa. Se on tietoa säilyttävää ja sukupolvelta toiselle siirtävää traditiota. Nämä kaksi erilaista tutkimuksen traditiota ovat olleet koko ajan läsnä eivätkä ne täysin ole koskaan kohdanneet. Tätä ei aina ymmärretä.

Ne eivät kuitenkaan ole täysin erillisetkään. Ehkä parhaiten ne ovat kohdanneet, sikäli kuin itse olen kokenut, Oxfordin ja Cambridgen tapaisissa perinteikkäissä yliopistoissa, mutta niissäkin byrokraattinen välttämättömyyden retoriikka on nykyisin vallalla.

Minulle ei ole niinkään olennaista miten tutkimus tai akateeminen ura rahoitetaan, onko se verorahoin, lahjoituksin, vai miten. Minulle olennaista siinä olisi se, ettei väliin rakenneta aivan turhaa ja merkityksetöntä byrokratian kerrosta jolla ei ole mitään muuta tarkoitusta kuin kasvattaa itseään. Se syntyy kontrollin tarpeesta, ja tämä kontrollin tarve taas leikkaa läpi ihmisten asenteet poliittisesta positiosta riippumatta. Ei ole väliä onko tarkastelija vasemmistolainen vai oikeistolainen -- jos otetaan tällainen karkea jako. Vasemmisto haluaa rahoittaa Hyviä Asioita(tm) verovaroin ja oikeisto taas haluaa että Hyvät Asiat(tm) ostetaan markkinoilta. Tällä ei ole niin suurta merkitystä kuin sillä onko asenne se, että rahoittavan tahon pitää kontrolloida ja rakentaa kyttäyssysteemi siihen että toimijat toteuttavat jotain ylhäältä saneltua strategiaa.

Edes strategisessa ajattelussa ei olisi sinänsä mitään vikaa, jos se perustuisi ymmärrykseen siitä, miten tällaista työtä tehdään ja mikä sitä ajaa. Ihmisten ei-taloudelliset motiivit eivät ole merkityksettömiä ja jos ne typistetään rahanjaoksi, niin iso osa niistä lakkaa toimimasta. Jos raha olisi se mitä minä haluan elämästä, olisin mennyt ihan muihin töihin. Sitä harkitsen itse asiassa nyt: Minun on täysin mahdollista saada nykyistä suuremmat tulot tekemällä töitä yksityisellä sektorilla kokopäiväisesti. Minun osaamiselleni on kyllä sen verran kysyntää, että muutaman viikon tai kuukauden etsimisen jälkeen löytäisin varmasti työn josta pitäisin ja josta maksettaisiin enemmän kuin mitä yliopisto minulle nyt maksaa. Tämä ei ole minun pointtini; En halua yliopistolta enempää palkkaa, vaan vähemmän johtamista.

Mikko kirjoitti...

Toki johtaminen on tärkeää, jopa ehkä tärkeämpää kuin raha, ainakin periaatteessa. Mutta johtaminen ei aina ole irrallaan taloudesta ja tässä tapauksessa ne ovat hyvin tiukasti naimisissa keskenään.

Tunnen läheisesti henkilön joka oli valmistelemassa uudistusta eräässä korkeakoulussa varsin johtavalla tasolla. Heille (ja muille yliopistoille) tuli yllätyksenä että yliopistot joutuvat ALV-velvollisiksi, joka käytännössä pakotti valtavat leikkaukset kaikkeen toimintaan.

Ymmärtääkseni sen lisäksi muutenkin tuloja on jatkuvasti kiristetty, eli "motivoitu" hankkimaan itse yksityistä rahoitusta.

Näiden seurauksena proffien työajasta valtaosa menee rahoitushakemusten rustaamiseen -- tämä on ollut valtava muutos jota sinäkään et varmasti kiistä. Sillä on vaikutusta myös varmasti johtamiseen, kun hankkeet ovat rahoituskeskeisiä, myös tutkijoita ohjataan tiukasti tekemään sellaista tutkimusta jolle on saatavissa rahaa ja joka mahtuu tällaisiin hankkeisiin. Samalla varsinaiseen johtamiseen jää vähemmän aikaa -- proffat ovat enemmän managereita.

Se, mitä kuvailet, ei ole "liikaa johtamista", vaan huonoa johtamista, eli managementtia.

Kontra kirjoitti...
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
Mikko kirjoitti...

Tai ehkä oikeampi termi on mikromanagementtia.

Jos asiaa tarkastelee vaikka 50 vuoden perspektiivillä, huomaa, että korkeakoulu- ja tohtorin tutkinnot ovat kärsineet valtavan pudotuksen statuksessa.

Status pohjautui ainakin osin substanssiin, ja kun iso siivu substanssista on kadonnut, toki status katoaa perässä.

Samaan aikaan meillä oli tavoite, että puolet kansasta piti korkeakouluttaa. Siihen ei liene mitään muuta keinoa kuin madaltaa standardeja.

Mitä tästä kaikesta seuraa? Itse uskon, että pidemmällä aikavälillä korkeakoulututkinnon arvo ja merkitys laskee entisestään. Ehkä jotain tutkintoja jää, mutta huippuetäopetus on tässäkin merkittävässä osassa. Aika näyttää, jääkö Suomeen yhtään yliopistoa jäljelle.

Mikko Kallionsivu kirjoitti...

Byrokratiasta tuskin kukaan pitää, mutta tästä tulee hiukan mieleen se Linkolan muinainen puolueohjelma vihreille -- lopputilanne on utooppisen hyvä, mutta kukaan ei kerro, miten sinne päästään. Veikkaan että aika hintsusti olisi rahaa perustutkimukseen, jos kaikki hoidettaisiin kolmannen sektorin voimin.

Toisaalta -- pehmeän pään tieteet rahoitetaan jo nyt pääosin yksityisten kotimaisten säätiöiden turvin. Ns. luurankomiehistön ja muutaman harvan akatemiatutkijan lisäksi yksiköissä joka ikinen hoitaa itselleen oman rahoituksen -- jos hoitaa -- ja lipasto tarjoaa suurpiirteisesti työpöydän kulman ja lämmintä kättä ilman esimerkiksi työterveydenhuoltoa tai jatkotyöllistämissuunnitelmaa. Eli siinä mielessä itsekin elän jo utopiassa.

Sinällään kyllä kauan sitten kuolleiden patruunoiden leipä maistuu oikein hyvälle, mutta sitä on aika niukasti tarjolla.

Tarmo Koivistollahan oli tästä hauska sarjakuva Suomen Kuvalehdessä taannoin. Oli laittanut snellmannilaisen kulttuuriväen esittelmään elämäntyötään tuotanto-suomen poliitikoille. Toisilla oli sadan vuoden perspektiivi isänmaanrakennustyölleen ja toisilla kvartaaliajattelu. Ymmärtäähän sen, miten nämä maailmat kohtasivat. Eli eivät.

Tiedemies kirjoitti...

Minusta yliopistojen resurssointi ei ole sinänsä ongelma. Eikä rahoitus. Rahoituksen leikkaaminen ei minusta ole merkittävä tekijä tällä hetkellä. Ongelma on se, että byrokratian otetta ja asennetta työntekijöitä kohtaan kiristetään kaiken aikaa.

Itsehän ansaitsen palkkani lähinnä opetuksesta. Pidän siitä. Ja siinä jos missä on paljon turhaa byrokratiaa, epäselvä työnjako hallinnon kanssa jne. Esimerkiksi tilavaraukset tehdään keskitetysti -- mikä on ihan OK, ja järkevää -- mutta sitten esimerkiksi opetushenkilökunta ja hallintohenkilökunta joutuvat tekemään hirveästi päällekäistä työtä aikataulutusten yms suhteen.

Mikko Kallionsivu kirjoitti...

Olen usein ajatellut että elämässäni pitäisi olla uskollinen miespalvelija. Siis sellainen monitaitoinen, hillitty apuri mustassa puvussa, joka tekisi minulle terveellistä kala- ja kasviruokaa, tärkkäisi kaulukseni, komentelisi tutkimusretkikunnan kuleja -- sekä hoitaisi sellaiset maalliset asiat kuten kaasulaskun ja viestinnän alahuoneen suuntaan. Sekä käyttäisi tietenkin nyrkkejään Lontoon sumuisilla yöllisillä kujilla silloin, kun olen liian keskittynyt operoimaan höyrykäytteistä tutkimuslaitteistoani. Ja mahdollisesti uhrautuisi puolestani sortuvan temppelin käytävissä, koska ammattietiikka velvoittaa.

Itse keskittyisin tietenkin täysin Mongolian jäisten järvien tutkimukseeni sekä seurusteluun ruustinnojen kera. Ja piipun täyttelyyn rentoutuessani tupakkahuoneessa.

Tiedemies kirjoitti...

Minä en kaipaisi edes miespalvelijaa. Kunhan ei joutuisi elämään Kafkamaisessa kurimuksessa kaiken aikaa. Olisin varmaan tyytyväinen maanviljelijänä.

Mikko Kallionsivu kirjoitti...

Se on modernisaation paradoksi. Mitä enemmän meillä on elämää helpottava laitteita, sitä hurjempaa kyytiä oravanpyörä pyörii. Tai alkoihan se jo neoliittisesta vallankumouksesta: ihmisten keskimitta tipahti kymmenellä sentillä. Metsästäjä-keräilijänä oli usein -- oikeastana lähes aina, pl. arkitinen -- hitaampi tahti ja silti riitti apetta pöytään. Toisaalta selviytymisellä ei ollut mitään puskuria, jos seidat suuttuivat.

Metsästäjä-keräilijä -yhteisöissä ei ollut muuten byrokraatteja. Tai jos oli, ne kidutettiin ripeästi ja hyvässä yhteisymmärryksessä hengiltä.

""The first thing we do, let's kill all the lawyers!"

Tiedemies kirjoitti...

Metsästäjä-keräilijät elivät terveempinä kuin maanviljelijät jos jäivät henkiin. Paljon suurempi osa ei jäänyt. Lapset tapettiin tai jätettiin kuolemaan jos oli vähänkin syytä epäillä että tulee sairas tai heikko aikuinen. Miehistä vain pieni murto-osa selvisi murrosiän yli ja heikoimmat tapettiin aivan surutta. Suurin kuolemanriski oli väkivalta. Vielä nykypäivänäkin ne ihmiset jotka elävät paleoliittisessä kulttuurissa, ovat erittäin vaarallisia ja väkivaltaisia.

En nyt ihan sitäkään kaipaa.

Mikko Kallionsivu kirjoitti...

Tulee mieleen anekdotti intiaanipäälliköistä, joille lähetyssaarnaaja kertoi sivistyksen ja kristinuskon eduista: ei ole enää orjia, säätelemätön väkivalta yksilöä kohtaan on pannassa, kaikki ovat yhtä arvokkaita ja naisiakin kohdellaan hyvin. Johon päälliköt notta mitä hauskaa silloin enää missään on?

Mikko kirjoitti...

Tiedemies: Mielenkiintoinen tuo huomiosi hallinnon ja opetushenkilökunnan päällekkäisestä työstä tilavarausten suhteen.

Tein 4 vuoden pätkän töitä yliopistojen tietojärjestelmien parissa, jossa tarkoituksena oli nimenomaan automatioida joitain prosesseja.

Miten se mielestäsi kannattaisi hoitaa niin ettei tulisi päällekkäistä työtä?

Tiedemies kirjoitti...

Vanhassa järjestelmässä ei ollut mitään tolkkua, nykyinen aikataulujen päättämismenettely on ihan hyvä. Ja siitä on onnistuttu nyt karsimaan itsessään paljon työtä. Mutta tällä hetkellä vika on edelleen tietojärjestelmissä. Se pakottaa sellaiseen luuppiin jossa esimerkiksi tuntien määrästä päättää ensin joku muu, joka sitten ilmoittaa tämän minulle, ja minä syötän tiedon järjestelmään, ja sitten sen hyväksyy vielä joku muu.

Monessa muussakin asiassa on tällaisia silmukoita, joissa informaatio on jo jollakin taholla, ja minun pitää ikään kuin ottaa se, toimittaa se täysin mekaanisesti tälle taholle. Näitä syntyy sivuvaikutuksena siitä kun otetaan uusi tietojärjestelmä käyttöön mutta prosesseja ei muuteta.

Nämä karsiutuisivat vuosien saatossa kyllä pois, jos organisaatiota ei koko ajan muokattaisi uusiksi hallinnon tarpeista lähtien. Joka kerta kun tehdään jokin työtä "helpottava" uudistus, syntyy itseasiassa uusi kerros joka käsittelee saman informaation. Ennen kuin tämä on ehditty virtaviivaistaa, tulee jo seuraava muutos.

Hyvänä esimerkkinä -- joka onneksi ehti karsiutua -- oli se, kun meillä oli pari vuotta voimassa järjestelmä jossa tutkijoiden piti toimittaa kirjastolle tieto kaikista julkaisuista. Tämä tapahtui siten, että järjestelmään syötettiin julkaisun tiedot, mukaanlukien verkkosivu, josta julkaisu löytyy. Sen lisäksi piti tulostaa ko. julkaisun kansilehti, kirjoittaa siihen juuri syötettyjen tietojen arkistointinumero ja lähettää paperi allekirjoitettuna kirjastoon, missä arkistoija avaa kyseiset tiedot ja tarkastaa että ne vastaavat toisiaan.

Minulla meni hetki ymmärtää kun meille selitettiin tämä prosessi, että se todella on näin. Kysyin vielä erikseen hallintovirkailijalta että onko tämä todella näin, eli että minä syötän tiedon järjestelmään ja kirjoitan sen lisäksi paperille, ja jonkun työ on tarkastaa että olen kirjoittanut paperille ja tietojärjestelmään samat tiedot. Hän myönsi että näin on, ja kun kysyin että mihin paperi tarvitaan, niin hän vain totesi että "Me nyt päätettiin kokouksessa että tämä hoidetaan näin."

Tiedemies kirjoitti...

Karsinta voisi toimia niin, että aina kun jotain tietoa pitää tallentaa, niin tarkastettaisiin prosessista että tieto tulee siltä ihmiseltä joka sen tuottaa (esimerkiksi tekee päätöksen) ja menee sille joka sitä käyttää, eikä välissä ole kerroksia joiden pitää siirtää tietoa paikasta toiseen, ellei sitten kyse ole tarkoituksella sihteerille tms delegoidusta kirjaustyöstä.

Ja jos tietoa ei käytetä mihinkään, niin kyseinen osa prosessista pitäisi karsia pois.

Mikko kirjoitti...

Resussienhallintatyökaluja meidän projektissa ei siis tehty. Siihen on toiset työkalut. Mutta asia kiinnostaa.

Tampereella erityisongelmana oli, että kun yhdistetään ammattikorkeakoulu tavallisiin korkeakouluihin, niin niissä on tyypillisesti varsin erilaiset prosessit -- esimerkiksi opiskelu on ammattikorkeassa koulumaisempaa. Siksi on hankalaa sovittaa tietojärjestelmiä yhteen.

Lisäksi Tampereella tehtiin ainakin jossain vaiheessa huonoja tietojärjestelmävalintoja osin poliittisista syistä, mutta en tiedä onko ne peruttu.

Veijo Ryhänen kirjoitti...

Tiedemies: "Kunhan ei joutuisi elämään Kafkamaisessa kurimuksessa kaiken aikaa. Olisin varmaan tyytyväinen maanviljelijänä. "

"– Se on paras työ, mikä mulla on tähän mennessä ollut. Siinäkin joku voi kyseenalaistaa kannattavuudet ja muut, mutta työnkuvana se on mukava."(ex. hyönteisfarmari Marjamäki kommentoi aikaisempaa maanviljelijän ammattiaan: https://yle.fi/uutiset/3-10595151)

Reality check: Yleisesti ottaen nykyaikana ainakin karjataloudesta toimeentulonsa saava maanviljelijä joutuu elämään "Kafkamaisessa kurimuksessa" koko ajan!

Ulkopuolelta tulevien byrokratian vaatimusten vuoksi maanviljelijät yleisesti kokevat, että heidän oman elämänsä hallinta on oman itsen ulkopuolella (External Locus of Control). Tiede on löytänyt korrelaation ELOC -mielenlaadun ja henkisen huonovointisuuden välillä, ja byrokratian taakan alle uupuvat maanviljelijät ovat todiste siitä, että tiede on oikeassa tässäkin asiassa: Satunnainen "Välitä viljelijästä" -googlauksen osuma: http://www.theseus.fi/handle/10024/148702

Maataloustukiaisbyrokratian ylläpitämisen syynä on elintarvikkeiden maailmanmarkkinahintojen keinotekoinen alhaalla pitämisen halu, ts. halu pitää keltaliivit poissa kehittyneiden yhteiskuntien kaduilta.

Ilmeisesti härkäpapujen ja viljan viljelyssä tukiaisbyrokratian on kuitenkin yksinkertaisempaa ja siedettävämpää, kuin karjatiloilta vaadittava tukiaisbyrokratia. Tai sitten Marjamäki on vain hyvä byrokratiaan sopeutuja! :)

Byrokratian vaatimusten alle uupuvien viljelijöiden pelastamiseksi perustettiin "Välitä viljelijästä" -projekti. Mutta kuka perustaisi vastaavanlaisen "Välitä opettajasta" -projektin, ja "Välitä hoitohenkilökunnasta" -projektin ?

Käsittääkseni monet opetusalalla työskentelevät ovat uupumisvaarassa juurikin sen vuoksi, että kokevat, ettei heillä ole byrokratian vaatimusten vuoksi hallinnan tunnetta omaan työhönsä.

Helpoin ratkaisu olisi (projektien lisäämisen sijaan) lisätä hallinnon käytössä olevan rahan määrää valuutan devalvoinnin avulla, ja käyttää tämä lisääntynyt rahan määrä opettajien (ja maanviljelijöiden, hoitohenkilökunnan yms. uupumisvaarassa olevien työntekijöiden) lukumäärään lisäämiseen, jolloin työntekijöiden määrän lisääntyessä yhdeltä työntekijältä vaadittavan työnteon tuottavuuden (tehokkuuden) määärä pienenee. Alhaisemman tehokkuuden vaatimus puolestaan auttaisi jaksamaan paremmin em. ammateissa.

Työn teon tehokkuuden vaatimus on (yhteiskunnan kannalta) silloin sopiva, kun ihmiset jaksavat pääsääntöisesti tehdä (ilman uupumisesta johtuvia saikkuja) töitä eläkeikäänsä saakka.

Mikko Kallionsivu kirjoitti...

Pidän Veijon kommenteista. Ne ovat harkittuja ja ystävällisiä ja yleensä osuvat asiaan.

Itsellä riittäisi pienempikin palkka, jos olisi rahtunen lisää tunnetta hallinnasta tai oikeastaan takuu ihan vain jatkuvuudesta. jota tietenkään apurahatutkijalla ei ole.

RedEyedFrog kirjoitti...

Olen itse töissä yksityisessä yrityksessä, mutta sitä ei todellakaan pyöritetä tavalla, jossa mitenkään ilmaistaisiin työntekijän arvostusta. Tai siis, se on kyllä läsnä kaikissa powerpoint -esityksissä, firman sisäisissä laadunvalvonnan ohjelmissa jne, mutta käytännön tasolla tilanne on ihan päin vastainen. Itse asiassa, tämä epäsuhta kalvojen ja todellisuuden kanssa vain lisää turhautumista; jos edes sanoisivat suoraan ja rehellisesti, että eivät vähääkään välitä, se olisi sentään reilua. Mutta se, että puhutaan kultaisia sanoja samalla, kun läiskitään haisevalla rätillä naamaan, se kyrsii suunnattomasti.

Luulen, että työntekijän arvostus näkyy nimenomaan asiantuntijahommissa. Sellaisissa, joissa on pikkupakko osoittaa arvostusta, koska muuten työntekijä pakkaa kimpsunsa ja marssii muualle. Sen sijaan tavishommissa ei tarvitse, koska aina riittää uusia tulijoita eikä ole väliä, jos joku työntekijä hermostuu ja häipyy ovesta ulos. Häipyköön, seuraavalle voi maksaa vähemmän palkkaakin, joten firma vaan voittaa (lyhyellä aikavälillä). Ja itsehän olen tavishommissa juurikin...

Että kyllä tämä yksityiselläkin puolella näkyy, mitä kuvaat yliopistolla tapahtuvan. Kummallinen hallinto, jatkuva etujen kaventaminen ja työolojen huonontaminen. Tuntuu, kuin silmukka kiristyisi kaulan ympärillä. Koko ajan vain tiukemmalle.

Veijo Ryhänen kirjoitti...

Nimimerkille REF: HS uutisoi eilen tutkitusti kaikkein tehokkaimmista keinoista, joita voi hyödyntää ikävien (työ)tehtävien loppuunsaattamisessa:


"Joillain ihmisillä on luonnostaan vahva itsekontrolli, ja siitä on heille hyötyä. Tutkimusten mukaan ominaisuus auttaa parempaan koulumenestykseen, terveellisempiin elämäntapoihin ja jopa onnellisuuteen. ... Niksejä kertyi runsaasti. Tutkijat pelkistivät ne 19 eri tyyppiin ...

Tehokasta oli ajatella hyviä asioita, jotka seuraisivat, kun saisi tehtävän hoidettua. Se oli myös yleisin keino kannustaa itseään.

Seuraavaksi eniten ihmiset muistuttivat itseään siitä, että homma olisi pian ohitse. Sekin auttoi.

Myös oman edistymisen seuranta tuotti tulosta. Ihmiset esimerkiksi laskivat, miten paljon olivat toiminnallaan säästäneet rahaa, tai tarkkailivat edistymistään kuntoilussa aktiivisuusrannekkeella.

Toiset pärjäsivät vaikuttamalla mielialaansa yrittämällä saada itseään hyvälle tuulelle ikävästä tehtävästä huolimatta."(https://www.hs.fi/tiede/art-2000005974448.html)

Em. "hyvä asia", siis palkinto tylsän tehtävän suorittamisesta ei saisi olla kommenttiosiossa mainittu olut (koska se vain muuntaisi pitemmällä tähtäimellä yhden ongelman toiseksi ongelmaksi, ja sen jälkeen olisi kaksi ongelmaa ratkaistavana).

Mielestäni paras kommenttiosiosta löytyvä kommentti on tässä:

"Itsesäätely tuntuu olevan tässä ja kaikessa se avain onneen. Toisilla siihen on taipumus luonnostaan ja on osoitettu myös lapsuuden hyvinvoinnin (ei suuria stressitekijöitä, luotettavat kiintymyssuhteet) vaikuttavan suotuisasti itsesäätelyn kehittymiseen"(Nimim. "Majakka ei perävaunu")

Sisäisen itsesäätelyn ulospäin näkyviä ilmenemismuotoja on tapana nimittää itsekontrolliksi ja sinnikkyydeksi:

"Kaikki menestyneet tuttavani ovat äärettömän sinnkikäitä. Tätä voisi tutkia lisää. Mitä se sinnikkyys lopulta on? Miksi joillain sitä on ja joillain ei?"(Nimim. ANMO)

Mielestäni sanat "sinnikkyys" ja "itsekontrolli" joutaisivat heittää tarpeettomana ja ajatuksia harjaanjohtavina romukoppaan (koska ne ovat seurauksia), ja puhua seurauksien sijaan vain alkusyystä, siis itsesäätelyn taidosta.

Mitä yhteistä tiedolla ja taidolla ?

Reality check: Ne molemmat ovat opittavissa!

Senpä vuoksi nimim. anmon ajatus siitä, että itsesäätelyn taito olisi perinnöllistä, on perusteeellisesti väärä! Itsesäätelyn taito ei periydy geeneissä, vaan se opitaan (tai jätetään oppimatta) ympäristön vaikutuksesta (tai vaikutuksen puutteen vuoksi).

Jos geneettistä itsesäätelyn puutteen periytyvyyttä on kuitenkin olemassa (esim. ADHD), niin tähän ei pitäisi, eikä saisi vedota, ennenkuin geenitestillä on asiasta varmistuttu.

Sillä geenithän luovat vain taipumuksen, eivätkä siis pakota ihmistä käyttäytymään orjallisesti geenien ohjaaman taipumuksen avulla. Geenien luoma taipumus on voitettavissa tiedon ja harjoittelun (siis tottumuksen kehittämisen) avulla. Vaan ei uskonnon avulla, koska siinä ihmisen ajatellaan olevan geeniensä tahdottomia ja voimattomia orjia, ts. elämänhallinnan ajatellaan uskonnollisessa ihmiskäsityksessä olevan ihmisen ulkopuolella olevien henkivoimien hallinnassa (External Locus of Control).