Jotain uutta, jotain vanhaa

Voimailuni on viime viikkoina hieman ehkä junnannut paikallaan. Pidin kevyen viikon viime viikolla, joskin yritin malttamattomuuttani uutta ennätystä pystypunnerruksessa. 75 kiloa jäi kuitenkin otsan korkeudelle.

Olen pyörittänyt nyt muutaman 531-syklin läpi. Viimeisimmän syklin "työpainot" olivat 77kg pystypunnerruksessa, mikä tarkoitaa että "ykköspäivänä" paino oli 72.5kg -- aiempi ennätykseni. Kyykyssä työpaino oli jo 155 kilon paikkeilla, onnistuin 152.5 kyykkäämään joulun jälkeen, mutta selkäni kipeytyy helposti ja "pelkään" kyykkyä. Päätin siksi pudottaa työpainoja, enkä ole tehnyt kuin ykkösen 145kg:lla, ja nyt pudotin lisää, sillä vitonen 135:llä tuntui selän kannalta ongelmalliselta.

Penkkipunnerruksessa en ole yrittänyt nostaa tulosta hetkeen. 531:en työpaino on ollut maltillinen niin, että ykköspäivän painokin oli vain 105kg. Yritin jouluna 117.5kg:ta, mutten saanut sitä punnerrettua. Jos ja kun yritän rakentaa uuden ennätyksen, teen sen erikseen, nyt minulle riittää se volyymi jota tässä ohjelmassa luonnostaan tulee, ja joka tapauksessa tämän syklin ykköspaino on jo sekin 110kg, eli yli 95% maksimista.  Maastaveto on selkäongelmaiselle hieman hankala, mutta siinäkin vedin viime syklin lopussa 5x167.5 kiloa. Toistot eivät olleet aivan puhtaita, mutta mitään kipeytymistä ei seurannut. Video löytyy IG:stä, josta näkyy selän hienoinen kaari.  Tässä syklissä paino nousee jo selvästi, ja tavoitteena on vetää tänä vuonna 200kg.

Sivumennen sanoen, on yleinen (harha)luulo, että selän hienoinen pyöristyminen maastavedossa olisi merkittävä loukkaantumisriski. Mitään empiirisiä todisteita ei ole siitä, että selän pyöristyminen lisäisi loukkaantumisen riskiä maaastavedossa. On hivenen todistusaineistoa siitä, että suorempi selkä on tehokkaampi, eli opettelemalla pitämään selän suorempana, pystyy nostamaan enemmän, koska liike on mekaanisesti tehokkaampi, mutta loukkaantumisen osalta tällaista näyttöä ei ole.

Massani on pysynyt nyt osapuilleen vakiona vuoden, ja näyttää vakiintuneen noin 90 kiloon. Olen siis "lievästi ylipainoinen", koska painoindeksini on yli 26.

Olen jo pitkään ollut aikeissa hankkia itselleni murtomaasukset. Olen hiihtänyt viimeisen 20 vuoden aikana arviolta noin neljä kertaa. Joka kerta olen pitänyt hiihdosta enemmän. Minulla oli pitkään sukset jotka oli hankittu vuonna 1984 isälleni, ja jotka hän luovutti minulle joskus 90-luvun lopulla. Huomasin hukanneeni toisen mononi vuonna 2014 kun piti lähteä Kuusamoon hiihtämään, eikä siteisiin sopivia monoja enää löytynyt mistään. Sen jälkeen olen hiihtänyt kerran, viime talvena naisystäväni isältä lainaamillani suksilla.

Asun varsin hyvien hiihtolatujen vieressä, kotioveltani on noin 300 metriä ladulle, joten on suoranainen häpeä etten ole käyttänyt tätä oivallista talviurheilumahdollisuutta hyväkseni. Olen viime vuosina huomannut että kesällä hyvään aerobiseen kuntoon pääseminen on joka vuosi hieman vaikeampaa, etenkin kun massaa on kertynyt. En tiedä, kuinka hyvin hiihtämällä ylläpidetty kunto "säilyttää" juoksukuntoa, mutta ainakin sydämen ja keuhkojen yms kannalta olisi hyvä tehdä myös talvisin jotain aerobista. Siinä missä vuonna 2013 -- noin 24 kiloa nykyistä kevyempänä -- pääsin heinäkuun alkuun mennessä 3000 Cooper-kuntoon kun aloitin juoksun vappuna, en viime vuonna päässyt siihen enää koko kesänä. Voi toki olla, että massa ja ikä ovat tehneet tässä tepposet.

Parisuhderintamalla on tapahtunut käänteitä myös. Erosin pitkäaikaisesta naisystävästäni joulukuun alussa. Tein vuoden vaihteessa ns markkinakartoituksen, ja totesin että markkina-arvoni on pikemminkin kasvanut vuosien saatossa. Potentiaalisten kumppanien joukko olisi ollut nyt suurempi kuin koskaan ennen, sillä kaltaiseni mies tuntuu kiinnostavan naisia varsin laajalla ikähaarukalla. Jopa verrattuna neljän vuoden takaiseen kehitys oli merkittävää. Osasyy lienee jo aiemmin mainitsemani ilmiö, mutta sosioekonomisen aseman kehitys ja yleisestikin "hiljattain eronneen miehen" habituksen vaihtuminen hieman miellyttävämpään lienevät merkittävämpiä tekijöitä. 

Positiivinen markkinatilanne ja etäisyys parisuhteen ongelmiin tuntuivat selkiytttävän ajatuksiani. Se, että minulla on selvästikin valinnanvaraa, sai minut miettimään myös sitä, millaisia valintoja olen tehnyt ja miten olen toiminut. Muistin myös tämän blogin kommenttiosastolta useammankin henkilön sanoneen olleensa vakuuttunut että mikäli olisin "toiminut oikein", olisin voinut korjata aiemman parisuhteeni.  Viime viikolla päätin sitten ottaa yhteyttä entiseen kumppaniini ja yksinkertaisesti -- ja lyhyesti -- kertoa minkä asioiden koin olleen pielessä, ja miten haluaisin korjata asian. Aika oli myös tuonut hänelle perspektiiviä niihin asioihin, jotka hänen näkökulmastaan haittasivat suhdettamme, ja päätimme "aloittaa uudelleen". Käytimme tätä termiä mieluummin kuin "palata yhteen", sillä "palaaminen" viittaisi siihen että jatkamme samojen toimintamallien toistamista.

Eräässä kommentissa mainittiin "maskuliininen" vs "feminiininen" tapa toimia kriisitilanteissa. En ole varma pidänkö tätä mielekkäänä erotteluna, mutta selvästi "epämaskuliininen" toimintatapa (tällä käsitteellistyksellä), jossa loputtomasti analysoidaan ja pohditaan asiaa erilaisista näkökulmista, istuu huonosti ihmissuhteisiin kriisitilanteessa. Kun etäisyyttä kriisin tunteeseen tulee ja kaikki ajatukset näistä monimutkaisista "syistä" jäävät taka-alalle, varsin yksinkertaiset tarpeet nousevat pintaan ja kiteytyvät.

Ihminen on viimekädessä varsin yksinkertainen eläin, ja me keksimme loputtomasti kaikenlaista "monimutkaista" selitystä yksinkertaisille asioille. Ehkä hieman vajavainen ja yksinkertaistava, mutta asiaa valottava näkökulma voisi olla evoluutiopsykologinen tarkastelu. Koska naiselle puolison "laatu" on tärkeämpi asia kuin miehelle -- naiselle lastenteko on suurempi riski ja investointi -- täytyy naisen mielenkiinnon ylläpitämisen olla tietyssä mielessä kallista miehelle. Jos nainen oikeasti pystyisi helposti itse selittämään ja ilmaisemaan ne asiat jotka hänen mielenkiintonsa todella pitävät yllä, potentiaalinen "huijarimies" voisi myös päätellä ne, ja herättää naisen mielenkiinnon juuri siksi aikaa, että tämä tulee raskaaksi ja sitten mies häipyy. Tämä tietenkään ei ole nyky-yhteiskunnassa mikään kynnyskysymys, mutta se selittää, miksi on niin vaikeaa päätellä "mitä naiset haluavat".

Kysymyksenasettelu onkin väärä. Loputtomat yritykset päätellä "mitä nainen haluaa", ovat evoluutiopsykologisessa mielessä itse asiassa signaaleja naiselle, että mies on "huijari". Tästä syystä mies, joka ilmeisellä tavalla yrittää alati olla naiselle mieliksi, näyttäytyy miehenä johon ei todellakaan kannata panostaa.  Ja tästä syystä naisilla on keskimäärin vahva preferenssi miehiin jotka "tietävät mitä haluavat"; Mies joka "tietää mitä haluaa",  käyttäytyy ym. käsitteellistyksessä "maskuliinisesti", eikä yritä olla liiaksi mieliksi.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita että mies ei voisi sitoutua tasa-arvoon ja kunnioittavaan suhtautumiseen naisia kohtaan. Se ei myöskään tarkoita että pitää olla jonkinlainen mulkku, oikeastaan päin vastoin.  Pitää vain neuvotella tavalla, jossa omat tarpeet tuodaan selvästi esille ja vastataan toisen ilmaisemiin tarpeisiin ilman loputonta yritystä päätellä jotain piilotettuja viestejä ja tarkoituksia.

Uusi vuosi.

Eilen alkoi vuosi 2019.  Eilisestä lähtien Tampereella on vain yksi yliopisto. Huomasin aamulla, että uusi yliopisto työnantajana ei enää tarjoa yhtä tuntia viikossa työpaikkaliikuntaa. Samoin subventio kuntosalimaksulle on lakkautettu. Näiden lisäksi uudessa yliopistossa ei myöskään makseta tulospalkkaeriä, mikä efektiivisesti tarkoittaa noin kahden prosentin palkanalennusta. Jos tuo tunnin työaikaliikunta lasketaan noin kahdeksi prosentiksi työajasta, voidaan sanoa että otin reaaliansioissa nelisen prosenttia takapakkia tälle vuodelle.

Neljä prosenttia ei ole kovin suuri määrä, mutta sen symbolinen merkitys itselleni on suuri. Se heijastelee sitä asennetta, joka yhteiskunnalla ja työnantajalla on työpanokseni, hyvinvointini, jne arvoa kohtaan. En valita edelleenkään missään nimessä palkkauksen tasosta, mielestäni se on aivan riittävä tällä tasolla. Kyse on pikemminkin sellaisen implisiittisen sopimuksen raukeamisesta joka itselläni on ollut yliopistoyhteisön kanssa.

Kun aikanaan ryhdyin ns akateemiselle uralle, oli selvää että työssä on paljolti kyse itsenäisestä ja tietyllä tavalla omalla vastuulla olevasta urasta jossa työnantajana pidetään pikemminkin abstraktisti jotakin akateemista ihannetta ja yhteiskuntaa, kuin jotakin konkreettista laitosta tai organisaatiota. Tämä kaikki on muuttunut. En sano että tämä muutos on vain huono -- hyvin harva muutos on itsessään vain negatiivinen tai vain positiivinen -- mutta sen huonot puolet ovat joillekin vaikeasti ymmärrettäviä ja vaikeasti artikuloitavissa, ja kuitenkin varsin selvästi tunnettavissa.

Muutos on tapahtunut asteittain, ja jokainen yksittäinen muutos on ollut vähäinen eikä ole ollut minkäänlainen "kynnyskysymys". Mutta jos tarkastelisimme tilannetta esimerkiksi 14 vuotta sitten kun olin siirtymässä jatko-opinnoissani viimeiseen vaiheeseen, ja yrittäisimme silloisen yliopiston henkilökunnalle perustella tätä kaikkea muutosta toteutettavaksi esimerkiksi vuoden aikana, ei hommasta olisi tullut yhtään mitään.

Julkisen palvelun ja varsinkin yliopiston tuottaman hyödyn mittaaminen on vaikeaa. Joku voisi sanoa, että tämä vaikeus on vain tekosyy, ja oikeastaan todiste siitä että mitään hyötyä ei ensinkään ole. Fair enough. Mutta tämä on argumenttina merkityksetön, jos tarkastellaan tätä tilannetta jossa olemme nyt: Oli hyöty olematonta tai ei, niin nykytilanteessa meille ei ole yliopistoa joka tekee sitä mitä vanha yliopisto teki mutta vain paremmin tai halvemmalla. Tarkastelen kuitenkin asiaa olettaen että jokin abstrakti hyöty on.

Julkisen palvelun rahoitusmalli poikkeaa radikaalisti esimerkiksi yksityisen yrityksen tavasta tuottaa rahaa. Oli yliopisto sitten säätiöyliopisto tai valtion virkamiestyönä hoitama järjestelmä, rahoituksen peruskuvio on kuitenkin sama: Veronmaksajat viime kädessä poliittisella päätöksellä maksavat tietyn summan yliopistolle ja tämä sitten käyttää rahat pyrkien toteuttamaan mitä ikinä tehtävää sillä nyt koetaankin olevan. Rahan määrään vaikuttaa jokin, sekin poliittisella päätöksellä asetettu, kriteeri ja se muuttuu poliittisten tuulten muuttuessa. Yksityinen yritys puolestaan myy tuotettaan markkinoille ja jos se menee kaupaksi, se saa tuloja joista maksetaan yrityksen pyörittämisen kulut.

Julkisella puolella useimmat rahoituskuviot toimivat siten, että määräraha jonkin asian tekemiseksi myönnetään jollekin aikavälille. Mitään kannustinta tehdä tämä asia esimerkiksi halvemmalla kuin mitä määrärahan summa on, ei ole, vaan päinvastoin: Usein jos rahaa jää käyttämättä, niin seuraavalla kerralla rahaa myönnetään vähemmän. Jos yksikkö tekee työnsä odotettua paremmin, niin tästä paremmasta lopputuloksesta ei jää mitään ylijäämää yksikölle, sen sijaan siltä edellytetään seuraavalla kerralla vielä parempaa lopputulosta tai vaihtoehtoisesti rahoitusta vähennetään koska tavoitteet voidaan saavuttaa selvästi halvemmallakin.

Ihminen ei ole mikään pelkkä homo economicus, joka ottaa jokaisen tilanteen annettuna ja pyrkii siinä maksimoimaan taloudellisen hyvinvointinsa. Toki ihmisillä on tämäkin puoli, mutta ihmiset myös tekevät päätöksiä sellaisten "irrationaalisten" arvojen kuten statuksen tai omanarvontunnon vuoksi. Se vanha yliopistomaailma jossa aloitin, perustui paljolti tällaisille irrationaalisille tavoitteille. Palkat olivat mitä olivat, korkeamman statuksen töissä ne olivat korkeammat kuin matalan statuksen töissä, mutta lukuunottamatta pitkän aikavälin urakehitystä, systeemissä ei ollut mitään lyhyen tai keskipitkän aikavälin takaisinkytkentää. Ei sillä että sitä olisi nytkään oikeasti, mutta nyt meillä on kuitenkin nimellisesti järjestelmä jossa arvioidaan ihmisten suoriutumista ja tehtävän vaativuustasoa vuosittain. 

Pienet asiat ovat joskus ihmisille merkityksellisiä. Itselleni palkka itsessään ei ole kovin merkittävä tekijä. Mutta esimerkiksi kun aikanaan -- jo reilusti yli kymmenen vuotta sitten -- väittelin tohtoriksi, niin tämä uusi järjestelmä oli tullut hiljattain voimaan. Sen seuraus oli, että hallinto päätti palkita minut väittelyni johdosta noin 50 euron palkanalennuksella. Tämä kumottiin esimieheni nostettua asiasta metelin. Tuota palkanalennusta olennaisempi tuossa oli se signaali, jonka tämä hallinnollinen prosessi antoi. Kukaan järjellinen ihminen tuskin ajattelee että hallinnossa joku ajattelee että väittelystä pitää rangaista; Olennaista on se ettei kukaan ajatellut yhtään mitään.

Minulla on kokemusta vain yrityksistä jotka perustuvat työntekijöiden korkealle ammattitaidolle ja osaamiselle. Näissä yrityksissä on aina tunnustettu se, että palkan lisäksi on tärkeää pitää huoli siitä että työntekijälle viestitään että tämän osaaminen on työntantajalle tärkeä tuotannontekijä, ja että työntekijä on siksi arvokas. Eleet joilla tämä on tehty, ovat tyypillisesti varsin pienimuotoisia, mutta niiden keskeinen viesti on ollut se että työntekijä kokee että hänet huomioidaan. Että joku on tullut ajatelleeksi.

Yliopistomaailmassa ei alunalkaenkaan ollut tällaista ajatusta, eikä se ollut tarpeenkaan. Kun tavoittelee ns korkeampia akateemisia ideaaleja, niin on selvää että palkka on vain eräänlainen korvaus vaihtoehtoiskustannuksesta, siitä etten myy omaa osaamistani markkinoilla eniten tarjoavalle vaan valjastan sen yleishyödylliseen käytttöön. Tätä heijasteli se, ettei meillä ollut esimerkiksi työsopimuksia, vaan meidät nimitettiin virkoihin. Kun yliopisto uudistettiin, virat muutettiin työsuhteiksi. Kukaan ei vain tullut ajatelleeksi sitä, että siirtyessämme työntekijöiksi meidän ikään kuin oletettiin edelleen palvelevan näitä korkeampia ideaaleja, ja jotenkin samanaikaisesti muuttuvan työntekijöiksi jotka tekevät mitä käsketään.