keskiviikko 14. maaliskuuta 2018

Kuolema

Tänä aamuna luin uutisista, että Stephen Hawking oli kuollut viime yönä. Kuolema ei ollut kovin yllättävä, yllättävää oli lähinnä se, että Hawking oli pysynyt hengissä viimeiset 45 vuotta. 90 prosenttia ALS-diagnoosin saaneista kuolee kymmenen vuoden sisällä, ja Hawking sai diagnoosin vuonna 1963.

Hawking uskoi, kuten minä, että elämämme on tässä; ei ole mitään "tuonpuoleista", joka odottaisi kuolemamme jälkeen. Hän piti erilaisia uskonnollisia käsityksiä maailmankaikkeuden rakenteesta virheellisinä ja harhaanjohtavina. Juuri tämä kieltäytyminen uskomasta vanhoihin satuihin tai tarinoihin maailmankaikkeuden alkuperästä motivoi häntä omien sanojensa mukaan kysymään kysymyksiä maailmankaikkeuden alkuperästä ja rakenteesta, ja etsimään vastauksia näihin kysymyksiin ainoasta tunnetusta menetelmästä jolla niitä voidaan edes toivoa löytyvän.

Tällaisina hetkinä on ihan hyvä pysähtyä ajattelemaan kuolemaa ja elämän ainutkertaisuutta. Me kaikki kuolemme joskus, se on vääjäämätöntä. Kysymys ei kuuluisi olla, onko kuoleman jälkeen elämää, vaan elämmekö me todella ennen sitä.


Eläkää tänään.

10 kommenttia:

Mikko Kallionsivu kirjoitti...

Hattu päästä.

Työnsä kautta Hawking saavutti parhaan mahdollisen kuolemattomuuden -- ja ainoan, mitä ihmisille on oikeastaan tarjolla. Useimpien poismenoa muistavat kuitenkin vain lähiomaiset ja ystävät.

Use it or lose it.

Tiedemies kirjoitti...

- "I see a great hand reaching out of the stars. The hand is your hand. And I hear sounds–the sounds of billions of people calling your name."
- "My followers?"
- "Your victims."

Mikko Kallionsivu kirjoitti...

We are merely establishing a presence in this sector!

Ironmistress kirjoitti...

Kuolemattomuutta hinnalla millä hyvänsä.. Kuolemattomuudessa on se paha vika, että se on paljon helpompaa saavuttaa rikollisin keinoin kuin rehellisin.

Feyris Nyannyan kirjoitti...

Mikko: "..parhaan mahdollisen kuolemattomuuden"

Ja sekin vain ohimenevä hetki silmänräpäyksen ajan kestävän ihmiskunnan olemassaolon aikana.

Mikko Kallionsivu kirjoitti...

@ Feyris: Ihan totta! Vajoan täällä schopenhauermaiseen keski-ikäiseen synkyyteen ;)

https://aeon.co/ideas/how-schopenhauers-thought-can-illuminate-a-midlife-crisis

Feyris Nyannyan kirjoitti...

@Mikko.. kiitos, hyvää lukemista.. muistan jonkin artikkelin bisnesmiehestä tms lentäjästä, joka 40 vuoden uran jälkeen tajusi että voihan helvetti, miksi, mitä järkeä tässä on? sitten se muutti viidakkoon tms paratiisisaarelle olemaan vain yksin ja nauttimaan elämästä, yksinkertaisista pikku iloista. se on se elämän tarkoitus, sori monty python; mutta elämän tarkoitus on tajuta että kun on terve ja asiot ihan ok, niin pienistä asioista voi nauttia. Kun kuolemansairas isäni lähestyi h-hetkeä, hän seisoskeli kuistilla ja katseli puutarhaansa, ja tokaisi; "täällä on niin kaunista". Vasta kuoleman edessä, ihmiseläin tajuaa mikä elämän pointti on. Minä, ja monet harvat ovat tajunneet sen jo nyt, puolessa välissä kurjaa kulkuaan. Täällä on niin kaunista.

Tiedemies kirjoitti...

Ihmiset pitävät usein nihilisminä (ikään kuin nihilismissä olisi jotain vikaa) ajatusta että elämä on lopulta yksinkertaista ja sen merkityksellisyys tulee lopulta banaaleista asioista, kunhan hyväksyy että ne ovat merkityksellisiä koska päätämme niiden olevan.

Toinen mikä minua aina naurattaa, on joidenkin ihmisten loputon hinku löytää jotain "aitoa" tai "autenttista". Apinat apinoivat, ja sosiaalisina eläiminä kaikki mitä me teemme on performanssia. Introvertille yleisö voi olla oman pään sisällä, mutta yleisö ja esitys se on kuitenkin. Me olemme ne roolit joita esitämme, niin muille kuin itsellemmekin. Ei ole mitään todellista sisäistä maailmaa joka olisi jotenkin riippumaton näistä asioista.

Tämä on vapauttavaa ja siksi myös ahdistavaa. Ihmiset jotka etsivät jotain "aitoa" joutuvat aina lopulta pettymään karvaasti. Se johtaa vain kyynisyyteen ja vihaisuuteen.

Mikko Kallionsivu kirjoitti...

Autenttisuuden etsintä on hiukan samanlaista kuin onnellisuuden tavoittelu: jos sitä koittaa hankkia väkisin, ei ehdi olla aito -- tai jälkimäisessä vaihtoehdossa onnellinen. Parempi vain hypätä pää edellä ja turhia murehtimatta mukaan toimintaan -- oli se mitä tahansa. Onnellisuus tai aitous tau autenttisuus tai tyytyväisyys tai elämänilo missään järkevässä mielessä ei ole tila eikä tavoite, vaan tulta ja liikettä.

Yleensä väsyneenä keikkuu jonnekin mälsään schopenhauerin suuntaan mutta hyvin nukuneena ja kunnon kofeiinipöllyissä tajuaa että elämä on kuitenkin pohjimmiltaan yhtä pitkää nietzscheläistä kyllähuutoa -- eikä se lakkaa siihen että itse kupsahtaa tai väsähtää. Pitää vain ratsastaa mukana elämän aallonharjalla aina kun pystyy. J ahyväksyä että aina ei pysty. tai että lopulta ei enää pysty.

Tuo Feyrisin koskettavasti kuvaama, kuolema kynnyksellä oleva isäkin tavallaan näki kauneutta ei vain siksi, että ehti viimeinkin pysähtyä ihmettelemään maailmaa, vaan myös vähintään yhtä paljon siksi, että takana oli jo kokonainen tohotettu elämä. Siis jonkinlainen eksistentiaalinen bufferi tai korkovaranto lopullista pimeytä vasten. Totta kai on epäreilua, että se tohotus aikanaan loppuu. Jos saisin valita niin otatisin kyllä aina lisää.

Mikko Kallionsivu kirjoitti...

Pahoittelen jälleen kirjoitusviheriöitä. Kahvipäissäni naputtelen, näppis tärisee kourassa.