Seurailin taas hieman pientä somenokittelua ns kehopositiivisuudesta. Kuten nykyajan polarisaatioon tähtäävässä keskustelukulttuurissa yleensä, tässäkin huudettiin paljon toistensa ohi; syyllistyin siihen itsekin.
En nyt laita tähän linkkejä sen kummemmin, koska olen laiska. Mutta kehopositiivisuus on karkeastiottaen sellainen asennoitumistapa, jossa pyritään suhtautumaan hyväksyvästi omaan kehoon ja etsimään positiivisia asioita omasta kehosta, sen sijaan että etsittäisiin vikoja, yleensä liityen lihavuuteen tms.
Kehopositiivisuus vaikuttaa näin hyväntahtoisesti ymmärrettynä hieman samanlaiselta asennoitumistavalta kuin muutkin tunnetut keinot joilla negatiivisiin tunteisiin suhtaudutaan. Suurin osa niistä on, oikein ymmärrettynä ja sovellettuna, hyödyllisiä mentaalisia prosesseja joilla vältetään monet mielenterveyttä pidemmän päälle rasittavat ajatusprosessit, kuten tarpeettomat itsesyytökset, liiallinen häpeä, ahdistuneisuus, tai erilaiset fobiat. Samantyylisiä mekanismeja löytyy stoalaisesta ajattelusta, mindfulness-harjoittelusta, buddhalaisesta meditaatiosta, jne, ja näiden toimivuus toimintakyvyn ja mielentyyneyden ylläpitäjinä on löydetty uudelleen ja uudelleen historian saatossa. Kehopositiivisuus voidaan nähdä erityistapauksena näistä mekanismeista ja menetelmistä.
Varsin usein kuitenkin näkee tätä "kehopositiivisuutta" esitettävän siten, että on ihan OK syödä systemaattisesti enemmän kuin kuluttaa, vältellä liikuntaa, jne. Lisäksi se esitetään vastakkainasetteluna niin, että "negatiivinen" suhtautuminen kehoon ilmenee (erityisesti tavoitehakuisena) liikuntana, ruokavalion terveellisyyden korostamisena jne. Esimerkiksi minun harrastuneisuuteni olisi tällaisessa hiukan erikoisessa puhetavassa negatiivista suhtautumista omaan kehoon.
En näe oikein mitään mielekästä puhetavassa, jossa oman kehon pahoinpitelemisessä -- siis laiskottelussa, rasvakerroksen keräämisessä, jne -- olisi jotain "positiivista" kehosuhdetta. Tämä ei tarkoita syyllistämistä tai pään aukomista niille joilla on ylipainoa tai jotain vaikeuksia harrastaa liikuntaa. Eikä se tarkoita etteikö esimerkiksi se, mitä ihminen syö tai miltä hän näyttää, olisi jokaisen oma asia johon muilla ei ole asiaa puuttua.
6 kommenttia:
Joskus nuorempana tuli lihottua aika lailla (itsellä kaikki rasva kertyy sisäelinten ympärille). Pidin kehitystä yksinomaan positiivisena sen inkamuumiovaiheen jälkeen. Oli sellainen olo, että oli jotenkin painokkaampi. Nykyään tuo paino sahaa 85-90 kilon välillä. paljon liikkuessa lihoo yistä joita olmme käsitelleet toisaalla, ihan koska syö liikaa. Vähän liikkuessa laihtuu, koska meikäläisen systeemi nyt vain on johdotettu siten. Herkut kyllä maistuvat.
Kehopositiivisuus voi toki johtaa ylilyönteihin, muta pitää muistaa, että tämä nykypeli on jo valmiiksi tavallaan epäreilu. Tai asetelma. Jos luonnovalinta on muokannut meistä tehokkaita selviytyjiä heikkojen resusrssien ja jatkuvan selviytymistaistelun maailmassa, niin eihän se ole millään lailla helppoa olla sutjakka selviytymiskone kauppojen hyllyjen notkuessa herkuista ja hötöstä. Ei myöskään ole sattumaa, että nykyään ihaillaan rääkättyä olemusta -- se todistaa mielenlujuudesta (ja toki myös narsismista) ja on tavallaan eränlainen käyntikortti. Stubbiahan on usein analysoitu tällaisena nykyajan alfauroksena juuri tästä näkökulmasta. Se kireäksi treenattu naamanahka on jo tavallaan ajankuvaa.
Jonkinlaista sosiaalianarkismia kohtaan tuntemani lukkarinrakkauden takia pitää kyllä sanoa, että reilusti ja avoimesti läskeissä on jotakin mukavan kapinallista. Sellainen hälläväliä-asenne. Jos se siis on valittu asenne vallistevaan asiantilaan. Ainoa huono puoli tällaisessa kapinassa on tietenkin se, että tukevana olo on tukalampi ja etenkin elämän loppupuoli voi olla aika tuskallinen taival. Mutta kuten kaikessa huomiontavoittelussa ja kehonarsismissa, erotautumisella on hintansa.
Joietnkin kaikista näistä kehodebateista tulee mieleen se abon sulkapäähine, joka on laitettu viimeisen päälle pöyhekeäksi ja värikkääksi. Saavat sitten raitilla heimoveljet ja sisaret ihmetellä. samalla hiukan katsotaan kieroon niitä, jotka eivät moista puuhkaa jaksa arjeltaan trimmata.
Minä näen tässä useamman tason, ja minusta tämä merkitysten taso on ilmeinen. Siis, onhan se abon sulkapäähine-aspekti todella tärkeä erilaisissa kehontrimmausprojekteissa, ja mikäli todellakin ymmärretään kehopositiivisuus niin, että sillä pyritään löytämään jonkinlainen epikurolainen suhde kehoon, niin sillä on paljon annettavaa yksilöille ja yhteisölle.
Itse näen tämän asian eri traditioissa jotenkin sellaisena, että se reilusti ja avoimesti läskien kapinallisuus on samassa sarjassa juoppouden ja huumeilun yms yleisen päihteilyn kanssa. Ja monesti myönnän kyllä että erityisesti kestävyysjuoksu ja jossain määrin voimaharjoittelu on nimenomaan päihde.
Päihde ei tarkoita tässä nyt mitään ainetta, vaan yleisesti jotakin kokemuksellista jota haetaan enemmän tai vähemmän lyhytnäköisen mielihyvän vuoksi. Päihteiden kategoria ei tietenkään ole mitenkään yksinomaan huono tai hyvä, mutta mikäli elämänfilosofia korostaa ns kohtuutta, niin päihteilyssä on aina jotain hiukan epäilyttävää. Ns. kehopositiivisuuden voi nähdä tässä eräänlaisena kohtuuden filosofiana ja se sopii yhteen myös tuon yllä esittämäni kanssa.
Olisin valepukki ja kaksinaamainen jos väittäisin ettei pullistelevilla lihaksilla itselleni olisi merkittävässä roolissa juuri se sulkapäähine. Trimmatun kehon -- itselläni nyt ei ole mikään varsinainen urheilumalli, korkeintaan joku Lada jossa on vähän sivu- ja takaspoileria ja karvapäällysteet ratissa -- merkitys statussymbolina on tietenkin tärkeä. Mutta siinä on tietenkin aika paljon myös sellaista kalukukkaro- tai sotamaalausaspektia, eli tärkeää on myös ikään kuin pelotella vastustajia.
Tässä on myös sellainen hiukan surullinen sävy, jos niin haluaa ajatella. Jos ajattelen rooliani perheenisänä, niin siitä on amputoitu tavallaan puolet pois. Sitä kompensoi tätä puolikasta rooliaan sitten olemalla fyysisesti vahvempi ja sitä kautta enemmän Mies, vaikka onkin tullut sosiaalisesti ja emotionaalisesti kastroiduksi.
Itse haluaisin leveämmän selän. Erityisesti sen. Ja paksummat käsivarret. Nuoruutta ei saa treenaamalla takaisin, mutta olisi kiva olla ylävartaloltaan jämäkämpi. Usein kumn näkee koko ikänsä fyysistä työtä tehneitä samanikäisiä miehiä, kadehtii sitä lihasmassan määrää. Vitsi on tietenkin siinä, että raskamies saatta aolla muuten huonomassa kunnossa; terveet elämäntavat korreloivat aika suoraan koulutuksen ja vastaavien seikkojen kanssa. Mutta tätä saa, kun on arkisin 8-10 tuntia näyttöpäätteen ääressä.
Asia ei vaivaa erityisemmin, mutta olisi valheellista olla myöntämättä tätä.
Pääasiallinen motivaatio toki omalla kohdalla liikuntan on se, että on fyysisesti aika huono olla, jos ei liiku säännöllisesti. Toki muitakin syitä. No pörinät tietty. Terveen näköisenä hihtäminen kulmilla on iso plussa kanssa.
Huvittavin täsä on se, että itse satunnaistupakoin ja pidän siitä, mutta muiden savuttelu saa aikana alentuvan reaktion.
Veikaan, että jos olisi enemmän vapaa-aikaa, urheilisin huomattavsti enemmän. Keho vain sanoo, että niin pitäisi tehdä.
raskasmies = raksamies.
No, keho nyt on perusmuodoltaan tällainen vinttikoiramainen, eikä sille voi mitään -- ei edes ammativalinta ole ainoa määräävä tekijä. Loppujen lopuksi oman harrastusprofiilin huomioiden -- on ehkä parempikin. Iso ja jykevä ei olisi välttämättä tarkoituksenmukaista. Kaipa se biologinen perusmuotti on myös ohjannut siihen, mistä diggaa.
Kehonsosiologia alueskelin vuosi takaperin kovastikin. Äärettömän mielenkiintoinen aihe ja pelottava aoli, miten siinä haarukoitiin eri liikuntalajien yhteydet sosioekonomiseen profiiliin ja taustaan länsimaisessa kontekstissa.
Äh, ei pitäisi kirjoittaa kireessä. No kaikki kirjoitusviheriöit menevän sen piikkiin.
... siis pelottava oli, miten tarkkaan eri liikunta-aiheiset harrastukset korreloivat sosiologien hahmottamien yleisten kategorioiden kanssa. Omat intohimon kohteet latistuivat hetkeksi kummasti, kun asiaa tutkinut latoi kirjallisesti pöytään ne itseä ulkopuolelta määrittävät tekijät, jotka allekirjoitaneen omien harrastusten pariin ovat ohjanneet. Ihminen on tässä vinkkelissä lähinnä sosiaalinen eläin.
Onneksi sentään intohimona on liikunta.
Mikko maastavetoa ja kyykkyä plus proteiinilisät päälle niin kyllä se vinttikoirakin saa massaa :)
Lähetä kommentti