Eilen oli isänpäivä. Sain aamulla tavalliseen tapaan kaksi korttia, yhden kummaltakin pojalta. Aamulla katsoimme yhden jakson Doctor Who:ta. Itse en nuorempana ollut tutustunut sarjaan; olin hämärästi tietoinen sellaisen olemassaolosta, mutta en joutunut sen kanssa kosketuksiin. Nykyinen uudistettu sarja alkoi pyöriä 2005, enkä siihen ehtinyt perehtyä ennenkuin omat lapset reilu vuosi sitten innostuivat sarjasta. Olen sittemmin itsekin katsellut satunnaisesti jaksoja, ja myönnän että sarja on sangen viihdyttävä.
Viihdyttävyyden lisäksi sarjan eetos on mielestäni sovelias lapsille. Sarjaa on kritisoitu liiallisen poliittisen korrektiuden läpitunkemana, mutta tällainen luenta on mielestäni aivan liian suoraviivainen. Suuri osa erilaisista konfliktitilanteista joita sarjasssa on, yleensä kumpuaa kommunikaatiovaikeudesta; tätä pidetään konservatiivisessa luennassa heikkoutena. Konservatiivinen katsontakanta on, että ongelmien ymmärtäminen ja "pahuuden dekonstruktio" ovat moraalista mädännäisyyttä: asioiden pitäisi olla sitä, miltä ne näyttävät, muu on heikkoutta.
Katsomamme jakso sijoittui anakronistiseen villiin länteen, jossa pieni kylä on saarroksissa. Kylän asukkaat eivät pääse poistumaan tai hakemaan ruokaa muualta ja nälkä uhkaa, sillä kylän laitamilla partioi kyborgi, joka on erinomainen ampuja, joka estää liikenteen kylän ja ulkomaailman välillä. Jakson alussa osoitetaan selkeästi, että kyborgi on kylmäverinen tappaja.
Jakson edetessä kuitenkin kyborgin motiivit selviävät, ja eräänlainen vihollisasetelma kääntyy pariinkin otteeseen päälaelleen. Itse Tohtori joutuu kohtaamaan myös oman vajavaisuutensa myötätunnon osoittajana ja konfliktien rauhanomaisen -- jos kohta toisinaan voimaa vaativan -- ratkaisun taitajana. Tilanne on usein sellainen, että ongelma näyttää mahdottomalta ratkaista moraalisesti kestävällä tavalla; joko rikollinen joutuu kohtaamaan epäoikeudenmukaisen rangaistuksen tai sitten jää tyystin vaille rangaistusta. Tällaisten valintatilanteiden esittely lapsille on konservatiivisen luennan mukaan vahingollista ja hämärtää "hyvän ja pahan" välistä rajaa. Ongelmat tulisi kehystää pahan ja hyvän välisenä konfliktina, eikä edistää "pahojen ymmärtämistä".
Itse koen pikemminkin, että lapsille on sangen hyväksi jos näillä on roolimalleja, jotka eivät ole kaikessa täydellisiä, mutta pyrkivät kuitenkin aina parempaan; jotka ovat luonteeltaan uteliaita eivätkä mielellään tee johtopäätöksiä ennen kuin heillä on riittävästi tietoa; ja jotka kuitenkin tarpeen tullen ovat peräänantamattomia ja osoittavat vahvuutta ja uhrautuvuutta siellä, missä se on tarpeen.
Söimme vanhempieni luona jäätelökakkua ja pelasimme Scrabbleä (suomenkielistä) lasten kanssa.
7 kommenttia:
En tunne Doctor Whota. Pahojen ymmärtäminen lisää myötätuntoa. Pahojen ymmärtäminen kuitenkin aina luo samaistumiskohteita, jotka mielikuvatasolla helpottavat ahdistusta omista pahoista teoista ja ehkä siten helpottavat pahantekoa. Vaikka huijaan, varastan, satutan, petän niin sisimmässäni olenkin hyvä ja teen pahat tekonikin oikeastaan hyvistä vaikuttimista ja ansaitsen myötätuntoa ja ymmärrystä myös teoilleni.
Myyttisessä lähimenneisyydessä kuvittelen järkähtämättömän oikeamielisiä ja rehellisiä sankareita, jotka eivät kykene valehtelemaan, huijaamaan tai varastamaan vaikka se kohdistuisi pahoihin ja hyvistä syistä. He vaativat tulla rangaistuksi, jos ovat sankaritekojensa aikana tai takia rikkoneet sääntöjä. Sellainen eetos olisi hyväksi yhteisölle.
Joskus kun luen tai katselen vanhoja tarinoita, niin yllätyn heidän moraalisesta jäykkyydestään. Koska samaistun aina protagonistiin, niin toivoisin heidän ehkä pitävän aarteen itsellään tai valitsevan oman onnensa yhteisön sääntöjen kustannuksella. Pelkäänpä, että annan nykyviihteen samaistumismallien helpottaa omia "pahoja" tekojani.
Dr Whossa pahisten pahuus ilmenee yleensä alkuun niin, että niitä pelätään, koska ne toimivat tavalla jota ei ymmärrä.
Todellisia pahiksiakin toki on. Esimerkiksi yhdessä jaksossa avaruusaluksen oli kaapannut pahis, joka oli tappanut alkuperäisen miehistön ja itse loukkaantunut. Tohtori hoiti pahiksen vammat, ja tämä pakeni paikalta, kun hyvikset jäivät emäalukseen jota lähestyi maaliin hakeutuva ohjus. Tohtori kuitenkin juuri ennen tätä pakoa piti huolen, että signaali johon ohjus hakeutui, olikin pahiksen omassa aluksessa.
Dr Who ei yleisestiottaen tarjoa oikeutusta tai "ymmärrystä" pahoille teoille. Se tarjoaa tilanteita, jossa jokin asia näyttää uhkaavalta, ja usein -- muttei aina -- uhka johtuu siitä että toinen osapuoli pelkää eikä ymmärrä. Hyvin usein myös käy niin, että kun ymmärrys löytyy, motiivit ovat silti pahat, ja silloin pahis tuhotaan. Toisinaan melko väkivaltaisesti ja julmastikin.
En paheksu tätä, mutta minusta lähtökohta, että se, mikä vain näyttää pahalta, saattaa ollakin väärinymmärrystä, on terve ja hyvä. Uteliaisuus ja yritys ymmärtää tapahtumia ennen tuomitsemista (esimerkiksi ruman ulkonäön perusteella) ovat asioita jotka eivät mielestäni toimi niinkuin kuvailet; Dr who on siinä mielessä naivin moralistinen, että huijaaminen, varastaminen tai satuttaminen pahantahtoisuudesta on edelleen "pahaa".
En tunne tuota sarjaa, mutta eiväthän nuo linkittämäsi kritiikit liity millään tavalla mihinkään pahuuden ymmärtämiseen. Ekassa kritisoidaan jonkin jakson radikaalifeminististä asetelmaa, toisen mukaan sarja kirjoitettiin 80-luvulla Thatcher-vastaiseksi allegoriaksi vastoin BBC:n poliittisen puolueettomuuden periaatetta. Pikemminkin siis näyttää näiden tekstien perusteella siltä, että sarja edustaa vasemmistolaista manikealaisuutta eikä mitään relativismia.
"Alkuperäiset" Doctor Whot oli varsin erilainen otus kuin nämä 2005 alkaneet uudelleenlämmittelyt, joissa on aimo annos nostalgiaa mukana. Aluksi tehtiin omituista scifi-sarjaa pienehköllä budjetilla, josta kukaan ei BBC:ssä oikein tiennyt mitä sen pitäisi olla. Aikamatkailtiin mieluusti koska voitiin käyttää BBC:n historiallista puvustoa; salienit ja erikoistehosteet olivat aikansa mittapuulla ..ehh, innovatiivisia, rautalanka- ja purkkaviritelmämielessä. Sarja ei ollut oikeastaan cool, vaan sellainen mitä nörtit fanittivat. (Mutta niinhän scifi-televiso yleensäkin.) Ohjelmaformaatti oli varsin erilainen kuin nykyään: tarinat olivat pitkiä, samoin jaksot.
[Douglas Adams muuten kirjoitti Whota aikoinaan.]
2000-luvulla sarjaa puuhastelleilla oli jo sitten muistinsa perusteella käsitys mitä oli Tohtori Kuka (jo etabiloitinut osa brittiläistä populaarikulttuuria: ruutuun sinen poliisiloota ja dalekeja ja kaikki tietävät mistä on kyse). Tarinat, Tohtorin hahmot ja muukin on kuitenkin ollut aika erilaista kuin 60-, 70- tai 80-luvuilla (moderni tv on yksinkertaisesti erilaista, mutta muutenkin).
Politiikasta en tiedä, mutta 1980-luvun vuosia pidetään sarjan historiassa muutenkin "pimeinä"; tarinoiden laatu laski ja muuttuivat entistäkin oudoimmiksi, ja sarjahan sitten lopetettiinkin. 1990-luvulla tehtiin elokuva, joka floppasi.
Tuo linkitetty jouluspesiaalin kritiikki 'radikaalifeminismistä' taas huvittaa minua suuresti, koska jos oikein muistan faniyhteisön reaktion tuolloin, pintaan (nykyisen ja tuolloisen pääkirjoittajan) Moffatin (enemmän tai vähemmän säännöllisesti toistuva) kritisointi siitä ettei hän osaa kirjoittaa uskottavia itsenäisiä naishahmoja, jotka olisivat omia hahmojaan ja joilla olisi omat motiivinsa miehistä riippumatta; lisäksi hän olisi seksisti, jonka mielestä naisen olemassaolon täyttymys on olla perheenäiti (jonka aviomies on II maailmansodan sotasankari ofc).
Tosin Moffatin kritisointi tästä oli jo tuolloin kai jo jonkinlainen tapa, enkä edes sanoisi että se ihan pitää paikkansa (jotain saattaa olla tekemistä sen kanssa, että sama mies kirjoittaa myös BBC:n uutta Sherlockia, ja kritiikki saattaa sopia siihen paremmin).
Tuo kyseinen episodi oli kyllä niitä heikoimpia kyllä muuten, esim. luonnonsuojeluteema oli väkinäinen.
Mitä tulee hyviksiin ja pahiksiin, loppujen lopuksi seikkailusarja satunnaisin kauhu- ja jännityselementein, eikä vakavaa draamaa. Suurin osa pahiksista on kuitenkin 'pahoja' pahiksia (dalekit haluavat tuhota kaiken ei-dalek-elämän maailmankaikkeudesta vihan ja rotupuhtauden nimissä; cybermiehet uskovat tekevänsä palveluksen kaikille muille elollisille 'päivittämällä' heidät kaltaisikseen tunteettomiksi kyborgeiksi). Mutta joskus väärinkäsitykset paljastuvat väärinkäsityksiksi, jotka saadaan ratkaistua (tai esimerkiksi varsin tyypillisesti jakson uhkaava hirviö paljastuu scifi-versioksi loukkaantuneesta leijonasta tms. vaarallisesta eläimestä, joka on toki pitää pysäyttää, muttei välttämättä ole "moraalisesti paha").
Rehellisyyden nimissä, Dr Whota ei ole varsinaisesti kritisoitu relativismistä. Päinvastoin, päähenkilö on hyvin tiukasti moraalisesti selkärankainen, usein jopa siihen pisteeseen asti että kärsii siitä itse.
Konservatiivit kuitenkin yleisesti ottaen kritisoivat lapsille suunnattuja sarjoja siitä että viholliskuva on liian lempeä. Dr Who tasapainottaa tätä lempeyttä kyllä kun kyse on Dalekeista tai Cybermaneista.
Itse pidän innovatiivisia pahiksia mielenkiintoisina. Esim weeping angels ja Silence, jotka tarjoavat mahdollisuuden epästandardeihin juoniratkaisuihin. Tarinat ovat välillä lapsellisia, mutta niin scifissä pitääkin olla.
Nim. Tiedemies,
usein käy myös niin, että pintapuolisesti harmittoman näköisen ilmiön dekonstruktio paljastaa sen alla piilevän pahan. Lisäksi pahan dekonstruoiminen voi selvittää pahan alkusyyt, mutta ei usein poista tai vähennä itse pahaa.
Konservatiiveista sinä olet luonut monipuolisen mielikuvitukseen perustavan olkiukon, jota voit sitten eri tilanteissa ravistella mielihalujesi mukaan niin, että oljet pöllyävät.
Valitettavasti en ole keksinyt itse tuota väitettä, jonka mukaan tarinat joissa pelottava paha olento osoittautuu väärinymlärretyksi tai pelokkaaksi, olisivat lapsille vahingoksi.
Tänään viimeksi katsoimme jakson jossa oli myös päinvastoin, harmittoman oloinen ilmiö osoittautui erittäin vaaralliseksi ja taustalla oli pyrkimys tuhot ihmiskunta. Tapansa mukaan tohtori varoitti pahiksia ja kun he eivät perääntyneet, heidät tuhottiin.
Lähetä kommentti