Kuten lukijani tietänevät, olen nyt vuoden päivät harrastanut taekwondoa. Aloitimme lasten kanssa kun palasimme Singaporesta Suomeen; lapset olivat jo muutaman kuukauden harjoitelleet Singaporessa. Vaimoni oli lisäksi nuorempana harrastanut ja myös kisannutkin jonkin verran. Treeniaikataulu on aika tiivis, harjoittelen vanhemman pojan kanssa kolme kertaa viikossa, nuorempi on mukana yleensä kaksi kertaa, mutta joskus kolme. Harjoitustunteja salilla tulee kolme ja puoli viikossa, minkä lisäksi potkimme usein säkkiä autotallissa ja lätkää tai päärynäpalloa aina välillä.
Olen itse harkinnut kilpailemista. Ongelmana on tietysti kaksi asiaa; ikä ja paino. Ja siis, hieman eri tavoin kuin voisi kuvitella. Nimittäin, seniorien -68kg sarjassa ei yleensä ole yhtään osallistujaa, yleensä ikäiseni harrastajat jaetaan +80/-80 sarjoihin. Kaksitoista kiloa ei kuulosta paljolta, etenkin kun kyse on lähinnä reaktioajasta, mutta vaikka lajissa saa pisteitä vain osumista eikä tyrmäykseen pyritä, tai painiminen tai töniminen ole sallittua, massalla on merkitystä. Työntöpotku on huomattavasti tehokkaampi omanpainoista kohtaan kuin selkeästi isompaa. Eikä isompi ole aina hitaampi, vaan usein isommat ovat melko lihaksikkaita, mikä tarkoittaa voimaa ja nopeutta.
Sparraamisessa ja ottelemisessa on itselleni myös pitkälti kyse siitä tunteesta joka tulee ihmiselle luontaisen väkivallanpelon voittamisesta. Olen aina pitänyt erilaisista kamppailulajeista juuri tästä hieman paradoksaalisesta syystä. Miekan käsittelyssä pelko ja kunnioitus raskasta ja nopeasti liikkuvaa asetta kohtaan, ja nimenomaan tämän pelon hallinta tekniikat hallitsemalla, oli yksi suurista nautinnon lähteistä. Esimerkiksi harrastin nuorena koululaisena Taidoa. Petyin siihen, että vaikka lajia mainostettiin jonkinlaisena meditatiivisena mutta tehokkaana kamppailulajina, en koskaan oikein tajunnut ns henkistä puolta. Vasta vanhemmiten olen ymmärtänyt ihmiskehoa paremmin, ja oppinut arvostamaan fyysisen rasituksen henkistä puolta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti