I find the diminution of superstars in particular areas not very surprising. As early as the 18th century, David Hume (1742, 135-137) and other writers in the Scottish tradition suggested that, in a given field, the presence of superstars eventually would diminish (Cowen 1998, 75-76). New creators would do tweaks at the margin, but once the fundamental contributions have been made superstars decline in their relative luster.Taustalla on samantapainen näköharha kuin parissa muussa ilmiössä, eli esimerkiksi evoluution kohdalla on esitetty kysymys, miksi uusia pääjaksoja ei ole kehittynyt enää kambrikauden jälkeen, tai miksi "kaikki suuret keksinnöt" tehtiin jo 1800-luvulla tai varhain 1900-luvulla. En viitsi kommentoida asiaa sen kummemmin, koska luotan lukijoiden kykyyn ekstrapoloida ja olla turvautumatta taikauskoisuuteen.
Olen liian kiireinen kirjoittamaan kovin paljoa, koska syksyn logiikan kurssia varten joudun laatimaan luentomateriaalia mm. tableaux- menetelmistä. Tämän lisäksi olen paininut hieman DFA:n minimoinnin ja mallipohjaisen testauksen kanssa, ja sain vielä aamulla pöydälleni 62 korjattavaa tenttiä.
14 kommenttia:
Pääjaksoista. Suurin osa tunnetuista pääjaksoista on lähes sukupuuttoon kuolleita.
Alle kymmenen pääjaksoa sisältää yli 99% tunnetuista eläinlajeista. Niveljalkaiset yksin sisältää yli 80% tunnetuista lajeista ja on hyvin todennäköistä, että se sisältää yli 95% kaikista maapallolla elävistä lajeista (arvioiden mukaan suurin osa lajeista on vielä kuvaamatta ja kuvaamattomista suurin osa on hyönteisiä). Hyönteisten luokka sisältää lähes 70% kaikista tunnetuista lajeista
Niveljalkaisten lisäksi muta merkittäviä pääjaksoja ovat nilviäiset (kotilot, mustekalat ym.), laakamadot (esim. lapamato), pikkinahkaiset (meritähdet, merisiilit ym.) ja selkäjänteiset (esim. kalat ja me).
Muutamien ryhmien dominointi kertoo siitä, kun hyvä ruumiinrakenne on kerran löytynyt niin adaptiivinen polveutuminen syrjäyttää muut rakenteet pois ekologisesta lokerosta.
Myös hyvän ruumiinrakenteen omaavat ryhmät pystyvät sopeutumaan hyvin eri ekolokeroihin.
Suurissa meri- ja maaeläimissä selkärankaisten ylivalta on silmiinpistävää. Ainoastaan jotkut kalmarit kykenevät vetämään vertoja koossa. Kaikki yli parikiloiset maaeläimet on selkärankaisia. Niin on ollut ainakin kivihiilikaudelta lähtien.
Jotkut niveljalkaiset ovat kohtuullisen isoja, esimerkiksi jättiläistaskurapu, mutta totta on, että se ei ole maaeläin.
Koko pohdinta siitä "miksi" pääjaksoja ei ole kehittynyt myöhemmillä kausilla, on pöhköä, koska pääjakso on jo nimensä ja määritelmänsä mukaan jotain, minkä on täytynyt erota kauan aikaa sitten. Joku pari miljoonaa vuotta ei yksinkertaisesti ole riittävä aika, jotta fylogeneettinen etäisyys repeäisi riittävän suureksi.
Ilmiö on samanlainen kuin se, että vanhan omenapuun runkoon ei ole syntynyt uusia haaroja vuosikausiin. Ei tietenkään ole, koska jotta versonnut oksa olisi "puun haara", sen pitäisi olla kasvanut hyvin pitkälle erilleen puun rungosta. Tämä voi tapahtua vain pitkän aikavälin kuluessa.
Samasta syystä minkä tahansa inhimillisen toiminnan "suuret tähdet" ja "uranuurtajat" löytyvät aina siltä aikakaudelta, jossa kyseinen toiminta oli uutta. Beatles on myynyt 600 miljoonaa levyä, mutta sen levyt tehtiin vuosien 1960 ja 1970 välisenä aikana.
Mariah Carey on myynyt 200 miljoonaa levyä, ja hän aloitti 1990. Joku Rihanna on ollut aktiivisena nyt alle 10 vuotta ja on myynyt yli 100 miljoonaa levyä. Hän on myynyt levyjä nykymyynnistä suuremman osan kuin Beatles myi omana aikanaan. Kukaan ei tule koskaan pitämään Rihannaa uranuurtajana, ihan oikeutetustikin.
TM, luulen Beatlesin myyneen omana aikanaan levyjä enemmän suhteellisesti kuin Rihanna. Nykyään levyjä myydään ja ostetaan paljon enemmän kuin 60-70-luvuilla. Toki 90-luvulla taidettiin myydä enemmän.
Yksi tekijä, joka vaikuttaa uusien pääjaksojen puutteeseen on se, että vapaita ekologisia lokeroita ei ole nykyiset pääjaksot ovat täyttäneet ne kaikki.
Jos kambrikauden räjähdys on totta (jota en usko), niin kaikki nykyiset pääjaksot kehittyivät suhteellisen lyhyessä ajassa n. 40 miljoonassa vuodessa.
Asia on helpoin ajatella juurellisena puuna (graafiteoreettisena puuna siis). Lähdetään puun lehdistä, ja mitä lähempänä juurta kaksi polkua kohtaa, sitä suurempi on fylogeneettinen etäisyys.
Pääjaksojen edustajien fylogeneettinen etäisyys oli pieni silloin, kun haarautumisesta oli lyhyt aika. Jos me eläisimme nyt jotain varhaista kambrikautta (mikä ei tietenkään olisi mahdollista), meillä ei olisi nykyisenkaltaista taksonomiaa. Tasoja olisi esimerkiksi vähemmän.
Nyt sensijaan meillä on niveljalkaisia ja selkärankaisia (esimerkiksi) joiden etäisyys on kovin suuri. Tarvitsemme käsitteitä kuten "pääjakso" siitä yksinkertaisesta syystä, että haarautumiskohtia puussa on paljon.
Itsekään en usko varsinaiseen kambrikauden räjähdykseen siinä merkityksessä että lajiutuminen olisi todellisuudessa ollut aivan niin nopeaa ja massiivista kuin miltä se näyttää, mutta uskon että iso osa tulkintaongelmista on näköharhaa. Lisäksi pääjaksojen varsinaiset edustajat ovat oikeasti myöhäisempiä.
Pointtina on siis, että ihmisillä on haarautuvista ilmiöistä ihan typerä näköharha. Tietenkin merkittävät haarautumiset jossakin aiheessa ovat tapahtuneet joskus kauan aikaa sitten, koska ne tiedetään merkittäviksi vasta kun aikaa on kulunut verraten paljon. Haarautumiskohdissa "prototyypit" muodostuvat tällaisiksi ajattomiksi supertähdiksi. MR käsittelee siis sitä, miksi Friedman, Samuelson, Arrow, jne, ovat jääneet viimeisiksi taloustieteiden "supertähdiksi".
Nykyisten poptähtien taustavoimina on todennäköisesti huomattavasti parempia muusikoita kuin Beatlesit olivat. McCartney ja Lennon eivät olleet mitään kovin ihmeellisiä säveltäjiä tai sanoittajia, heidän nerokkuutensa perustuu siihen että he löysivät sopivan genren jolla loistaa. Sama pätee käytännössä kaikkiin isoja määriä levyjä myyneisiin supertähtiin. Elvis, Madonna, Michael Jackson, jne, olivat kaikki jonkinlaisen "uuden" ensimmäisiä edustajia. Myöhemmät artistit tekivät saman tietyssä mielessä paremmin, mutta sitä ei pidetä niin merkittävänä.
Fysiikassakin on samaa ilmiötä. Einstein oli viimeinen oikein todellinen superstara. Hawkingin kuva suurena tiedemiehenä perustuu paljolti hänen sairauteensa, ei niinkään (sinänsä toki kunnianarvoisiin) tieteellisiin ansioihin. Feynman nyt ehkä oli jonkinlainen supertähti. Vaikka joku nyt tekisi todella merkittävän läpimurron, hänestä ei koskaan tulisi "uutta Einsteinia", vaikka mitä tapahtuisi.
On ihan selvaa, etta milla tahansa alalla "uranuurtajia" voi olla olemassa vain alan alkuvaiheessa. Myohemmin alan kehittyessa ja pirstaloituessa ei tietenkaan samanlaisia suurnimia synny.
Fysiikassa Einsteinin jalkeen supertahtia ei ole ollut vaikka toki esim. Schrodinger, Dirac ja Heisenberg kenties sellaisen statuksen ansaitsivatkin.
Kuitenkin valtaosa (jos ei kaikki) nykyisista paajaksoista on monofylleettisia, eli lajit paajakson sisalla ovat keskenaan laheisempaa sukua kuin ovat milenkaan muulle lajille muissa paajaksoissa. Eli paajaksot ovat todellisia ja luonnollisia taksoneita.
Toki, kun "body plan" (paajakso) on kerran lukittu, niin siita ei paase enaa eroon. Tama selittaa paajaksojen pysyvyyden. Kasittaakseni yksikaan paajakso ei ole havinnyt tai syntynyt kambrikauden jalkeen.
Diracin elämänkerta, se Strangest Man, on muuten ihan kiva ja plussaa siitä että se on fyysikon kirjoittama. Schröddestäkin on tullut joku uusi suht hiljattain, pitänee lukea kun on jonkin verran kehuja kuultu.
http://www.telegraph.co.uk/culture/books/bookreviews/9188438/Erwin-Schrodinger-and-the-Quantum-Revolution-by-John-Gribbin-review.html
http://www.guardian.co.uk/science/2009/apr/02/paul-dirac-strangest-man-farmelo-quantum
Tietenkin pääjakson sisällä ollaan läheisempää sukua kuin pääjaksojen välillä, koska eri pääjaksoon kuuluminen tarkoittaa että lähin yhteinen esi-isä on jossain melko kaukana, tod. näk. esikambrisella ajalla. Sukulaisuus on melko yksikäsitteisesti sitä läheisempää, mitä lähempänä yhteinen esi-isä on.
Uusia pääjaksoja ei enää synny, eikä edes voi syntyä, koska "pääjaksous" tarkoittaa sitä, että haarautumisajankohta on siellä esikambrisella ajalla. Evoluution kyky tuottaa muutoksia body planiin on rajallinen. Kun siirryttiin ylipäänsä monisoluiseen elämään, niin bodyplaneja on todennäköisesti "kokeiltu" paljon paljon enemmän kuin mitä esimerkiksi fossiiliaineistosta näyttää, niistä ei vain ole jälkiä, koska populaatiot ovat olleet pieniä.
Uusia pääjaksoja voi syntyä siinä mielessä, että teoriassa tarpeeksi pitkän ajan kuluttua joku vuorihemppo on lajiutunut useaksi lajiksi, jotka taas jakautuvat edelleen, niin että nykyisen vuorihempon ja tulevaisuuden avaruushempon välissä on yhtä monta haaraa kuin nykyisen vuorihempon ja muinaisen ensimmäisen selkäjänteisen välillä. Mutta eivät ne tulevaisuuden vuorihemppojohdannaiset tule olemaan morfologisesti yhtä monimuotoisia kuin nykyiset selkäjänteiset. Ja tämä siis olettaen, ettei vuorihemppo nyt tai tulevaisuudessa kuole sukupuuttoon.
Toki lajiutuminen on nykyään jossain määrin hitaampaa, koska adaptiivista radiaatiota ei enää samassa mitassa ole kuin prekambrikaudella.
Selkäjänteisten suurta kokoa selittää muistaakseni ennen kaikkea tehokas hengitys- ja verenkiertojärjestelmä. Meillä on keuhkot. Ennen dinosauruksia oli kyllä metrisiä sudenkorentoja, kun ilmakehän happipitoisuus oli huomattavasti suurempi.
Kambrikauden räjähdystä selittää myös kalkkikuoren kehittyminen. Paitsi että se tarjosi valtavan lajiutumispotentiaalin, se aikaansai hyvin säilyviä fossiileja. Sitä ennen otukset olivat helpommin hajoavia matolöllyköitä. Eli kyse on osin myös näköharhasta.
Kaikki historiassa esitetyt paajaksot eivat ole olleet monofylleettisia. Esim. oteloelaimet joka yhdisti polttiaiselaiomet ja kampamaneetit yhdeksi ryhmaksi ei ole nykytiedon valossa monofylleettinen. Polttiaiselaimet ja kampamaneetit ovat nykytiedon mukaan vain kaukaista sukua toisilleen.
Samankaltaisia "paajaksoja" on esitetty useita. Suurin osa Linnen "paajaksoista" oli poly- tai parafylleettisia.
No, genetiikan pitäisi periaatteessa aina ajaa yli morfologisesta tarkastelusta. Varhaisista fossiileista nyt vaan ei ole mahdollista saada DNA:ta, joten homma on siinä mielessä kovin vaikeaa.
Cladistinen analyysi ei ole aina geenienkaan avulla kovin helppoa. Eri geenien valinnat voivat johtaa eri tuloksiin. Tietenkin, jos on kaytettavissa analyysesissa mukana olevien lajien taydet genomit, niin silloin analyysi on taysin luotettava. Toki taytta genomia ei voida kayttaa, koska tietokoneiden suorituskyky tulee vastaan.
Lisätään vielä pääjaksoja ei alun perin ole luotu "sukulaisuuden" pohjalta. On vain etsitty rakenteellisia yhtäläisyyksiä ja luotettu sitten sukulaisuuteen. Evoluutioteoria ennustaa, että mitä lähempiä sukulaisia lajit ovat sitä enemmän niillä on rakenteellisia yhtäläisyyksiä.
Selkäjänteisten määritelmä on yksinkertainen:selkäjänteinen on otus, jolla on jossain yksilönkehityksen vaiheessa selkäjänne.
Ongelma rakenteellisten yhtäläisyyksien etsimisessä on se, että osa lajeista erikoistuu voimakkaasti, jolloin rakenne muuttuu rajusti. Monille loislajeille käy näin.
Evoluutioteorian voimaa osoittaa se, että genetiikka on vahvistanut suurimman osan rakenteisiin pohjautuvista sukulaissuhteista.
Ja aika suuri osa vanhoista taksoneista, miksei pääjaksoistakin, on "roskakoreja". Hyvänä esimerkkinä protistat eli alkueläimet. Kun ei tiedetä, että mikä hitto tuo on, laitetaan se protistoihin. Noita roskakoreja sitten availlaan resurssien ja kiinnostuksen puitteissa. Siksikään ei liene yllätys että noita historiallisia taksoneita availlaan ja rustaillaan jatkuvasti.
Esmes Linnen "matomaiset"-ryhmä sisälsi aika paljon kamaa vissiin kaikista nykyisistä pääjaksoista.
Lähetä kommentti