Politiikka.

Osmo Soininvaara kynäili jokin aika sitten Hesarissa, miten verotus on kytkettävä irti työnteosta. Patologinen Soininvaaravastaisuus tietenkin estää isoa osaa lukijoistani lukemasta tekstiä ajatuksen kanssa, ja pelkään että jo nimen mainitseminen saa vaahdon ja kuolan valumaan siinä  määrin että rationaalinen ajattelu on tästä eteenpäin mahdotonta. Kommentoin tekstiä kuitenkin vähän toisesta näkökulmasta.

Taloudelliset ongelmat, joihin Soininvaara tekstissään viittaa, ovat varsin todellisia. Viittaan siis siihen, että talouden kasvaessa teknologiavetoisesti, työvoimavaltaiset alat junnaavat tuottavuuden suhteen perässä. Tuottavuuserojen kasvu, palkkaverot, ja julkiset palvelut johtavat tilanteeseen, jossa ns hyvinvointiyhteiskuntaa ei voi oikein rahoittaa sellaisella periaatteella, että kerätään työstä veroa. Kävin tästä aiheesta keskustelua toisaalla, luonnostelen keskustelun kulkua tässä omin sanoin.

Lähtökohtani on, että toisin kuin ehkä Osmon tekstistä saa kuvan, ei yhteiskuntaa voi ylhäältäkäsin "suunnitella", eikä sanoa, mikä määrä työtä on "oikea" ja mikä "väärä". Osmon ajatuksessa on kuitenkin tietty oikeansuuntainen havainto: kun ihmiset käyvät kauppaa keskenään ja tekevät työtä toisilleen, niin tämän verottaminen on haitallista. Voisi sanoa jopa että väärin, koska se on rosvoamista. Huomattavasti vähemmän haitallista on verottaa asioita jotka tuottavat haittaa, kuten päästöjä yms luonnon sotkemista.

Oma näkemykseni on, että sikäli kuin mahdollista, vaihdantaa ei pitäisi verottaa lainkaan, ainoastaan haittoja, ja niitäkin mahdollisimman lähellä haitan lähdettä. Jos tästä ei saada tarpeeksi tuloja, verot tulisi kerätä ns. positionaalisten hyödykkeiden omistamisesta. Tällaisia ovat esimerkiksi rantatontit, kaupunkien keskustoissa tai liepeillä olevat kiinteistöt jne, joiden arvo nousee vääjäämättä kun ihmiset vaurastuvat. Tehokkuusargumentin nojalla tällainen vero on vähemmän haitallinen kuin työntekoon tms uutta vaurautta synnyttävään toimintaan kohdistuva vero. Kyse on oikeastaan ulkoishyödyn ulosmittaamisesta; rosvousta sekin on, mutta ainakaan se ei kohdistu siihen mitä ihminen itse on omalla työllään tuottanut.


Tämä on sivujuonne. Kysymys oli lähinnä siitä tulisiko energiaa verottaa. Oma näkemykseni oli, että ideaalitilanteessa vastaus on ehdoton ei, aivan kuten työtäkään, energiaa ei tulisi verottaa missään tilanteessa. Osmo ei ole aivan samalla linjalla, vaikka puhuukin tekstissä epämääräisesti "luonnonvarojen tuhlaamisesta". Mikäli luonnonvaroilla tarkoitetaan luonnon monimuotoisuutta, puhtaita vesiä, metsiä, meriä, ilmakehää jne, niin näiden tuhotumista pitää estää. Mieleni tekisi sanoa "hinnalla millä hyvänsä", mutta ilmaisen asian mieluummin niin, että näiden tuhoaminen pitää tehdä niin kalliiksi (ja laajentaminen, puhdistaminen jne niin kannattavaksi) kuin on tarpeen, jotta ekokatastrofi voidaan välttää. Toisin kuin änkyröimmät edelleen jaksavat väittää, ns antroposeenin massasukupuutto on tällä hetkellä meneillään sellaisella vauhdilla, että P-Tr- sukupuutto saattaa jäädä toiseksi jo ihan satojen vuosien jänteellä. (Ps, täysin epäuskottava, mutta viihdyttävä scifi-hypoteesi Permikauden lopun suuresta sukupuutosta on, että sen aiheutti varhainen älyllinen sivilisaatio, joka aiheutti samantapaisia muutoksia ekosysteemissä kuin ihminen nykyisin; kyseessä on ajatusleikki, ei muuta) 


Energia itsessään ei tietenkään ole mikään ongelma. Yksi merkittävin ongelma ns vihreissä arvoissa on, että monille - niin kannattajille kuin vastustajillekin - se merkitsee kaikenlaista kulutus- ja kapitalismivastaisuutta, talouskasvun pysäyttämisen vaatimuksia jne. Usein juuri energia on tässä keskiössä, koska energiantuotanto on vastuussa valtaosasta erilaisia päästöjä, ja näistä erityisesti hiilidioksidi, joka on saanut viimeaikoina ehkä suhteettoman suurenkin huomion. Ei sillä, ettenkö kannattaisi vakaasti hiilidioksidipäästöjen rajoittamista; hiilidioksidin laskeminen ilmakehään on varastamista siitä yhteismaasta, joka on hiilitaseen kannalta tarkoituksenmukainen ilmakehä. Totean vain, että se ei ole suinkaan ainoa asia. 


Yksi keskeinen ongelma ideologialähtöisessä energia- ja luonnosuojelupolitiikassa on pyrkimys liian kokonaisvaltaisiin ratkaisuihin. Tämä näkyy retoriikassa, jossa sivuutetaan itse ongelmat pelkkinä "oireina" itse sairaudesta. Ja aivan liian usein sairaudeksi identifioidaan joko ihmisten ahneus tai kulutusyhteiskunta, kapitalismi, tai mikä nyt sattuukaan olemaan se ideologinen vihollinen jota vastaan luonnonsuojelu halutaan valjastaa. Jopa luonnonsuojelun nimitys on saanut huonon kaiun, joten puhuisinkin tässä mieluummin  planetaarisesta resurssienhallinnasta. 

Sana "hallinta" tässä ei viittaa keskushallintoon, vaan sen tosiasian hyväksymiseen, että ns syvä tulevaisuus on oikeasti joskus edessä ja että maapallo nimenomaan ei ole mikään Gaia-jumalatar, joka kykenee maagisesti uusiutumaan ja korjaamaan kaikki ongelmat. Ihminen on ekosysteemin osa, ja kun ihminen on valjastanut käyttöönsä merkittävän osan biosfäärin tuotantokapasiteetista, olemme joutuneet transitiovaiheeseen, jonka läpikäyminen tulee olemaan kivinen tie. En ole pessimisti; en usko että systeemi noin vain romahtaa. Mutta se voi romahtaa, ja härkäpäinen uskomus, ettei mitään pahaa tapahdu, ei romahdusta estä. Kyse on myös etupäässä riskienhallinnasta. Sanalla sanoen,  ihmiskunnan  puolustusprioriteetit ovat väärät. Tässä linkittämäni artikkeli käsittelee asteroiditörmäyksiä, mutta systeemiset ihmisten aiheuttamat uhat biosfäärissä ovat toinen laiminlyöty näkökohta. 


Minusta ei pitäisi edes ajatella mitä pitäisi tehdä "kokonaisuutena", koska kokonaisuutena ajatteleminen on ihmiselle todella vaikeaa ja yleensä tuottaa helposti vääriä ja epätarkoituksenmukaisia seurauksia. Lisäksi kokonaiskuvaa ongelmista värittää aina ideologia. Sensijaan tulisi pyrkiä löytämään ne asiat, jotka oikeasti ja konkreettisesti muodostavat merkittäviä uhkia ja kohdistaa toimenpiteet niihin. Liian moni vihreitä arvoja kannattava ajattelee ongelmaa juurikin kokonaisuutena, eli sanoo että vika on siinä, että me haluamme elää tällä tai tuolla tavalla, ja että pitäisi haluta jotain muuta. Tällaisilla kokonaisratkaisuilla ei tule koskaan olemaan riittävää kannatusta. Jos niitä yritetään tunkea ihmisten kurkusta alas, ihmiset ajavat planeetan ihan kiusallaankin paskaksi. 

Ongelma on niukkojen luonnonvarojen käyttö tavalla, josta on haittaa. Esimerkiksi vesistöjen pilaaminen, metsien yms biotooppien tuhoaminen. On paljon parempi puuttua suoraan näihin, kuin esittää jotain epämääräistä "kulutuskriittisyyttä". Jos jokin toiminta suoraan tuhoaa luontoa tavalla, jolla on ulkoisvaikutuksia, niin kielletään pahimmat toimenpiteet ja verotetaan loppuja niin, että mikä ikinä sen vaihtoehtona onkaan, tulee kannattavammaksi. Koska työ sinänsä ei ole ongelma, niin sen voi, kuten Osmo ehdottaa, kytkeä verotuksen ulkopuolelle. Näin ihmiset voisivat päättää ihan itse kuinka paljon haluavat tehdä työtä ja kuinka paljon eivät.

Tähän lisään kohdan austro- ja konservatiivikäsityksestä. On syytä ottaa niistä oppia, koska mielestäni on tärkeää ymmärtää miten ihmiset ajattelevat eri näkökulmista. Niissä on kuitenkin inherenttinä sellainen ongelma, että merkittävä osa ei edelleenkään hyväksy edes yllä esitettyä näkemystä; ihmiset mieluummin kiistävät ongelmien olemassaolon kokonaan, jos ongelman hyväksyminen saisi jonkin ideologisesti vääräoppisen ratkaisun näyttämään edes marginaalisesti houkuttelevalta. Tällaiselle asenteelle ei voi kerrassaan mitään. Sitä voi verrata uskontoon. 


Mielestäni on mahdollista kehittää yhteiskuntaa sellaiseen suuntaan, että yhtä aikaa annetaan ihmisille enemmän vapautta valita ja kuitenkin torjutaan tiettyjä ympäristöömme, biosfääriin, meriin, ilmakehään jne kohdistuvia ihmisen toiminnan muodostamia uhkia. Koska ihmiset sietävät vapauksiensa rajoittamista vain rajallisesti, on ollut, ja jatkossa myös tulee olemaan yhä enemmän mielekästä keskittyä karsimaan puuttumista ihmisten elämään niiltä osin kuin sillä ei ole näitä vaikutuksia. Tämä on ollut näkemykseni. Koetan kirjoittaa tämän puhtaaksi siksi, että en jaksaisi enää selittää asiaa uudelleen.