Palasimme eilen tropiikkiin. Kontrasti Suomeen on tietysti valtaisa, kuin eri todellisuus. Lämpö, kosteus, hajut, äänet, tyystin erilainen kasvisto jne, kaikki synnyttävät kokemuksen siitä, että olen saapunut tyystin "eri paikkaan".
Jostain syystä lentokenttien kirjakaupoista löytyy aina jotain mielenkiintoista luettavaa. Tilasin Kahnemanin jo pari viikkoa ennen lähtöä, mutta se ei ollut saapunut matkalle lähtiessäni. Eikä ole vielä tätä kirjoittaessa saapunut, vaikka toimitusaika on paukkunut jo reippaasti; kirjakaupan mukaan se on lähetetty 14. päivä, ja toimitusajan piti olla maksimissaan viikko lähetyksestä, nyt on kulunut jo enemmän kuin kaksi. Odotusaika noudattaa todennäköisesti jonkinlaista kieroa jakaumaa, niin että kun aikaa on kulunut näinkin kauan, on erittäin epätodennäköistä että kirja saapuisi viikon päästä edes tänään. Itseasiassa pidän täysin mahdollisena ettei se saavu koskaan, ellen kovistele toimittajaa.
Nappasin luettavakseni hyllystä N.N.Talebin taannoisen best-sellerin "Black Swan" elikkästä Suomeksi Musta Joutsen. Kirja on ihan viihdyttävä, mutta sen viesti on kovin ohut. Kirjailija haukkuu "narratiivista virhepäätelmää" (en tiedä miten se on suomennettu suomenkielisessä versiossa) ja kausaatiopostulaatteja, ja ennenkaikkea normaaliusolettamia. Näissä kaikissa on tietenkin tärkeä pointti, mutta kirjasta jäi jotenkin eräänlainen "so what?"-tunnelma. Taleb rakentaa vahvan narratiivin (sic) siitä, miten totuudenpuhujia kiusataan ja sorsitaan ja miten akateemisissa piireisssä asiantuntijat silittelevät toistensa päätä. Kaikenkaikkiaan kirjassa on vähän sellaista, mistä olisin eri mieltä, mutta juuri siksi olinkin pettynyt; jos kirja ei saa minua generoimaan massiivista määrää vasta-argumentteja, se on epäonnistunut.
Taleb myös kovasti jaksaa korostaa miten hänen teeseihinsä on vastailtu ad hominem-argumenteilla, ja miten tämä on jotenkin erityisen palkitsevaa. Kirjasta jää kuitenkin valitettavasti sellainen tunne, että Taleb on itsekin tosiasioiden esittämisen ja teoriaan kohdistuvan kritiikin sijaan taipuvainen keskittymään ihmisten haukkumiseen, joten en voi välttyä epäilemästä, että hänen käsitystensä "vastustus" ei oikeasti kohdistukaan niinkään niiden vallankumouksellisuuteen tai siihen miten ne tekevät finanssianalyytikoista turhia (tai ainakin näiden teorioista vanhentuneita), vaan siihen, että mies käyttäytyy huonosti. Tietenkin tämä voi olla vain omaa tulkintaani.
Olen muutenkin ollut havaitsevinani että on olemassa tietynlainen ihmistyyppi, tai ehkä pikemminkin suhtautumistapa, siihen miten joku kokee oman "oikeassaolonsa". Tähän liittyy sellainen piirre, että oma kiistanalainen käsitys jostakin koetaan tosiasiallista kiistanalaisemmaksi ja vaikeammin ymmärrettäväksi. Kun toiset eivät henkään haukkoen ala julistaa tätä ilosanomaa ja selitä miten he ovat juuri nähneet valon, näiden julistetaan olevan luutuneiden asenteiden orjia, systeemin kätyreitä, tai mikä nyt sattuukaan olemaan sillä hetkellä sopiva loukkaava määre.
4 kommenttia:
Kyllä, tuota asennetta on olemassa. Tosin se on perversio toisesta asenteesta joka puolestaan pohjautuu todellisuuteen. On nimittäin olemassa myös "taktisen samanmielisyyden" asenteita. Yhdessä henkilö muuttaa aiempaa mielipidettään ja väittää silti aina olleensa samaa mieltä. Toisessa väitetään olevan samaa mieltä, mutta lisätään samanmielisyyteen joku ehtolause, joka käytännössä kääntää sen erimielisyydeksi.
Jos ei ole vielä huomannut itse olevansa samalla tavalla loogisesti epäkoherentti kokonaisuus kuin kaikki muutkin, vaan kuvittelee jo omistavansa tämän kyvyn, ei kykene loogiseen koherenssiin, koska ei vielä oppinut vaatimaan sitä itseltään. Päinvastoin, käyttää valtavasti energiaa sen todisteluun että on jo. Tämä koskee suurinta osaa ihmisistä.
Olen ollut usein tilanteessa, jossa keskustelu ei mielestäni ole edes vielä edennyt vaiheeseen, jossa erimielisyyden aihetta olisi edes tunnistettu, kun toinen osapuoli linnoittautuu jonkinlaiseen kuvitteelliseen asemaan. Yleisimmillään tämä näkyy "konservatiivien" keskustelutyylissä, ja nykyisin suhtaudun yleensä vasen/oikea tai liberaali/konservatiivi jaottelun esiintuomiseen suunnilleen niinkuin Hitler-korttiin: keskustelu on hyödytöntä koska se on siinä vaiheessa enää pelkkää signalointia.
Minusta Taleb syyllistyy signalointiin sensijaan että esittäisi keskeiset mielenkiintoiset "ajatuskoneensa" (ne ovat minusta mielenkiintoisia) selkeästi. Ne tulevat kyllä ilmi, kun kirjan jaksaa lukea läpi, mutta ne ovat lopulta a) melko yksinkertaisia ja b) melko vähän kiistanalaisia. Kritiikissä on joitain todella hyviä huomioita, kuten huomion kiinnittäminen ongelman ja sen inverssin sekoittamiseen.
En yleensä jaksa väittää että olisin itse vapaa mistään mitä esität tai mistä kritisoin. Toisaalta, kirjan kirjoittamisessa on monta eri näkökohtaa. Taleb on varmaan iskenyt hyvään rakoon markkinointimielessä haukkuessaan investointipankkiireja ja rillipäisiä nörttejä, mutta minusta se ei oikein ole olennaista sen kannalta, mitä hän haluaa sanoa. Kirja on myös täynnä itsekorostusta ja name-droppingia, vaikka juuri näitä Taleb pitää pahimpina vammoina.
Itse en oikeastaan edes usko, että "mielipide" on kovin mielekästä jollakin tapaa liittää johonkin yksilöön. Jos erimielisyyttä ei osata jäljittää joko tavoitteeseen tai arvaukseen jostakin tuntemattomasta tosiasiasta, niin sitä pitäisi jotenkin avata lisää. Mielestäni tämä on ainoa keino päästä edes kohti koherenssia. Pidän toki loputtomia kielipelejä puuduttavina, mutta jokin määrä käsitteenmäärittelyä on yleensä välttämätöntä. Taleb ei esimerkiksi kirjassaan juuri viitsi siihen lähteä (tosin on hänellä yksi osa jossa hän käsittelee jakaumia edes jotenkin intuitiivisella tasolla) vaan pikemminkin keskittyy "vastustajien" haukkumiseen.
Mitä tulee tuohon samanmielisyyteen, niin olen törmännyt tuollaiseen käsitykseen kyllä, mutta toisaalta olen myös huomannut että usein kyse on siitä, että toinen uskoo löytäneensä erimielisyyden taustalla olevan eriävän käsityksen, ja toinen taas ei.
Kaksi ihmistä voi esimerkiksi olla täysin samaa mieltä siitä, että vaikkapa ilmastomallinnoksissa on paljon virheitä ja puutteita, mutta toinen tulkita tämän riskejä vähentäväksi ja toinen lisääväksi tekijäksi.
Huomiosi tuo mieleen Zizekin lainauksen Levi Straussilta:
A reference to Levi-Strauss's exemplary analysis, from his Structural Anthropology, of the spatial disposition of buildings in the Winnebago, one of the Great Lake tribes, might be of some help here. The tribe is divided into two sub-groups ("moieties"), "those who are from above" and "those who are from below"; when we ask an individual to draw on a piece of paper, or on sand, the ground-plan of his/her village (the spatial disposition of cottages), we obtain two quite different answers, depending on his/her belonging to one or the other sub-group. Both perceive the village as a circle; but for one sub-group, there is within this circle another circle of central houses, so that we have two concentric circles, while for the other sub-group, the circle is split into two by a clear dividing line. In other words, a member of the first sub-group (let us call it "conservative-corporatist") perceives the ground-plan of the village as a ring of houses more or less symmetrically disposed around the central temple, whereas a member of the second ("revolutionary-antagonistic") sub-group perceives his/her village as two distinct heaps of houses separated by an invisible frontier…
Ehkä onkin niin, että kaikki mielipiteenvaihdot eli väittelyt johtuvat nimenomaan täsmälleen siitä että ihmiset kuuluvat näihin kahteen eri leiriin, joiden on mahdotonta päästä mistään asiasta yhteisymmärrykseen ottamatta huomioon toisen osapuolen näkökulmaa.
Ehkä onkin niin, että kaikki mielipiteenvaihdot eli väittelyt johtuvat nimenomaan täsmälleen siitä että ihmiset kuuluvat näihin kahteen eri leiriin, joiden on mahdotonta päästä mistään asiasta yhteisymmärrykseen ottamatta huomioon toisen osapuolen näkökulmaa.
Tämä on täysin mahdollista. Muitakin sellaisia mahdollisia ajattelun kategorioita on, jotka eivät usein kohtaa samassa ihmisessä. Jonkinlainen systeemiajattelu vs ihmissuhdeajattelu tms jaottelu on toisinaan esiintyvä jakava tekijä, se voi olla sukua (tai jopa sama asia) esittämällesi jaottelulle.
Lisäksi on dynaaminen vs komparatiivis-staattinen, joiden välillä on usein merkittävä ristiriita, eikä määreen "dynaaminen" posiitiivisempi kalske silti tarkoita että se olisi aina oikein.
Kolmas mitä keksin on holistinen vs marginaalinen, siis tilanne jossa argumentteja, muutoksia, jne, tarkastellaan joko mediaanin (tai keskiarvon tms deskriptorin tai stereotyypin) kautta contra muutoksen suunnan kautta. (tästä minulla on vahva mielipide, vaikken sitä aina itse osaa noudattaa)
Ongelmana on, että oli ihmisen käyttämä ajattelun systeemi/kategorisointi mikä hyvänsä, hän on usein aivan liian rakastunut siihen niin, että toisten näkökulmien hyväksyminen ei ole helppoa. Taleb talloo kirjassaan aivan kaikki, myös peliteorian, jonkinlaisena frenologiana, mikä on minusta sikälikin outoa, että hän nimenomaan räyhää siitä, miten maailmaa on vaikea ennustaa (en ole eri mieltä) ja miten mallit ovat pielessä (en ole eri mieltä), ja että malleja ei pitäisi käyttää sellaisten ennusteiden tekemiseen joiden perustella lyödään vetoa toisten rahoilla (en ole eri mieltä). Se, mitä hän sivuuttaa on, että teorialla on myös säätöteoreettinen ulottuvuus. Kyse ei ole mistään totaalisesta stabilaatiopolitiikasta, vaan siitä, että kyllä korkopolitiikalla esimerkiksi todistettavasti on vaikutusta, ja odotuksilla ja peliteorialla merkitystä. Niiden pohjalta ei voi hallita taloudellisia riskejä, eikä pidä yrittääkään, mutta niiden avulla voi tietää, että mitä yleensä tapahtuu jos teemme näin tai noin.
Pointtina on, että systeemiajattelu ja mallintaminen ei ole sellainen mörkö, jona Taleb sen esittää. Se on toki ongelma sellaisten tyyppien käsissä, jotka käyttävät malleja todellisuuden korvikkeina ja polttavat toisten rahaa, ja epistemologia jossa riskit (siis jossa puhutaan ei vain todennäköisyyksistä, vaan siitä, mitä on pelissä) huomioidaan, vaatii tarkastelua.
Näin ajatellen Talebin argumentaation rant-tyyppinen sävy on ymmärrettävissä juuri sitä kautta mitä esität. On siinä hyviäkin puolia, ei siinä mitään. Ja on siinä tottakin, että kaveri on ihan oikeassa että hän voi laittaa jauhot suuhun investointipankkiireille ja mallien kanssa pelaaville rillipäänörteille, koska hän tienasi kymmeniä miljoonia talouskriisillä noudattamalla oman kirjansa oppeja. Tämän argumentin heikkous nyt vaan on myös siinä, että se on yksi keskeisiä kritiikin kohteita hänen omassa kirjassaan...
Lähetä kommentti