Edelliseen viestiin tuli kiitettävä määrä keskustelua. Keskustelu rönsysi sen verran eri suuntiin, ja toisaalta, oli sen verran kattavaa monella tapaa, että päätin sittenkin, etten viitsi kirjoittaa sitä puhtaaksi erikseen. Sensijaan kommentit saavat toimia inspiraationa tälle kirjoitukselleni.
Yhtenä mielenkiintoisena ja mielestäni takaperoisena huomiona esiintyi keskustelussa käsitys, jonka mukaan tehokkuusmaksiimin korostaminen vaatisi eksplisiittisen mittarin, jolla tehokkuutta "mitataan". Vaikka tehokkuus käsitteenä voidaankin ymmärtää tarkoittavan "vähemmällä enemmän", niin tämä ei kuitenkaan viittaa siihen, että pitäisi olla jokin yksittäinen mittari. Otan esimerkin - niiden puute oli toinen, josta minua syytettiin, jos kohta mielestäni aiheettomasti - jossa tehokkuusmaksiimi ja sen rikkominen tulee hyvin selvästi esille.
Osmo Soininvaaran poliittisesta kannasta voi olla tietenkin olla mitä mieltä tahansa, mutta yhden asian hänen vastustajansakin joutuvat myöntämään: hänellä on tapana nostaa esille epäkohtia sääntelystä sellaisista näkökulmista, jotka muilta jäävät huomaamatta. Oli esitetyistä ratkaisuista mitä mieltä tahansa, niin vain patologisimmat tapaukset ovat eri mieltä itse ongelmasta. Osmo esitti yhden omalle tarkastelulleni otollisen sääntelyongelman viime viikolla kirjoituksessaan "Jätevero kunnille".
Oletetaan että meillä on "jäteongelma": ihmiset tuottavat jätettä ja jäte pitää jotenkin käsitellä, ja käsittelyn järjestäminen on tavalla tai toisella kuntien vastuulla. Sivuutan nyt kaikki yleiset ratkaisut ja tarkastelen vain nykyistä tilannetta. Voisimme tietysti problematisoida koko jätteen sosialisoinnin, ja se olisi mielekästä, mutta käytännössä sillä ei tässä kohtaa ole merkitystä. Tutkimme vain niitä paramatrejä, joita valtio todellisuudessa pystyy tässä tilanteessa realistisesti säätämään.
Jätteitä voi hoitaa karkeastiottaen kahdella tavalla: hyödyntää tai kipata maahan. Koska maahan kippaaminen on ollut ns. perinteinen tapa, ja koska voimme olettaa (oletus voidaan problematisoida, mutta operoin nyt oletuksen nojalla, ja toivon että siihen ei liiaksi tässä vaiheessa puututa; se on metakeskustelun paikka) että jätteen maahankippaamisella on merkittäviä ulkoishaittoja. Näiden ulkoishaittojen internalisoimiseksi on määrätty jätevero. Vero on siis maksu, joka kerätään siitä, että jäte kipataan maahan, ja sen ajatellaan paitsi kattavan maahankippaamisen kustannuksia, myös ulkoishaittoja. (Sillä voidaan esim. rahoittaa kaatopaikkojen valvontaa ja vakuuttaa erilaisten ympäristötuhojen korjaamista vastaan tms; tämän ei tarvitse olla sosialistinen ratkaisu, se voi olla ihan hyvin vaikkapa maanomistajien keskinäinen sopimus - en puutu tässä siihen).
Kun jäte on kerätty, niin jätteestä osa, tai vaihtoehtoisesti kaikki, voidaan käyttää hyödyksi. Oletetaan yksinkertaisuuden vuoksi, että hyötykäytöllä ei ole negatiivisia ulkoisvaikutuksia. (Jätteenpoltolla esimerkiksi on, mutta kokonaisuutena jätteen hyötykäytöllä on näitä negatiivisia vaikutuksia merkittävästi vähemmän, joten voimme sivuuttaa ne tässä yksinkertaisuuden vuoksi) Lisäksi tästä hyötykäytöstä on nimensä mukaisesti hyötyä. Kustannuksiakin tietenkin on. Sillä, jolla on jäte hallussaan, on siis vaihtoehtoina kipata se maahan, tai käyttää hyödyksi. Oletetaan, että marginaalilla hyötykäytön kustannukset hivenen alittavat yksitysen hyödyn, eli hyötykäyttö on nippa nappa kannattavaa.
Nyt sääntelyyn: Kunnan vastuulla on järjestää jätehuolto. Se tekee sen esimerkiksi niin, että firmoille annetaan oikeus järjestää jätteiden keräys, ne saavat myydä asukkaille palveluita, kuten vuokrata roskapönttöjä, jotka ne sitten tyhjennetään kerran viikossa. Jos jäte kipataan kaatopaikalle, siitä maksetaan jätevero. Jos sitä ei kipata kaatopaikalle, niin siitä ei makseta jäteveroa. Kuulostaa yksinkertaiselta.
Tämän lisäksi on mietitty yhdessä sitä ulkoisvaikutuksen käsitettä. Kaatopaikat ovat kunnan alueella tai sen läheisyydessä. Jätevero on laadittu tämän ulkoisvaikutuksen käsittelemiseen, joten ajatellaan, että luontevin paikka jyvittää se vero, on maksaa se kunnalle. OK, tämä on hyvä idea, kuulostaa reilulta: Kun kärsivää osapuolta on joka tapauksessa vaikea tunnistaa, on mielekästä, että korvaus menee kunnalle, jonka asukkaat kärsivät. Kärsijöinä ovat maanomistajat ja asukkaat, ne samat ihmiset, jotka esimerkiksi maksavat kunnallisveroa, voidaan ajatella että tämä on reiluin approksimaatio johon päästään.
Paitsi, että nyt kun kunta saa rahat kaatopaikalle kipatusta jätteestä, tarkoittaa jokainen jätetonni lisää rahaa kunnan kirstuun. Kirstun vartijana toimiva kunnan johto on mielissään rahasta. Itseasiassa, niin mielissään, että sen kannattaa peräti kieltää jätteen hyötykäyttö, koska se tienaa marginaalisesta jätetonnista enemmän kaatopaikalle kipattuna kuin hyödynnettynä.
Tämä on klassinen esimerkki tehottomasta sääntelystä. Output-suureita on ainakin kolme: se haitta, joka jätteen kippaamisesta tulee (likainen vesi, hajuhaitta, maankäyttö), se hyöty joka tulee jätteen käsittelystä (esim. raha). Verot ovat pelkkiä tulonsiirtoja, joten ne eivät vaikuta tehokkuustarkastelussa muuten kuin kannustimien kautta.
Tehokkuusparannuksina tässä voidaan esittää monta. Ensimmäisenä on, että jätevero voitaisiin poistaa kokonaan. Se, olisiko tämä dynaamisesti tehokkuusparannus, on kyseenalaista. Jätteen tuottaja ei maksaisi mitään, joten sen kannattaisi tuottaa jätettä enemmän. Toisaalta sen hyötykäyttö lisääntyisi, mutta jos marginaalilla tuotettu jäte on huonosti kannattavaa hyödyntää, ulkoishaitta lisääntyisi, ja parannusta ei ehkä saataisi. (En väitä, että ei saataisi, mutta tehokkuusparannus tässä ei ole ilmeinen)
Toisena ehdotuksena on se, mitä Soininvaara esittää: Levitetään jätevero niin, että kaikki jätevero maksetaan yhteen pottiin, joka jyvitetään kaikille kunnille. Tämä ehdotus on fiksumpi kuin miltä se kuulostaa, koska tämä synnyttäisi erittäin tehokkaan "pelin" kääntämällä "vapaamatkustuksen" nurinpäin. Koska kunta saa jäteverosta vain keskimääräisen tuoton ja kuitenkin kunta kärsii kustannukset, sen kannattaa itseasiassa pyrkiä "vapaamatkustamaan" eli minimoimaan omalla alueellaan tuotetun jäteveron. Koska yritykset maksavat toimintansa tuotoista kunnalle, kunnan kannattaisi sallia, jopa suosia, jätteen hyötykäsittelyä alueellaan.
Kolmantena olisi, että kunnilta vietäisiin omistusoikeus jätteisiin, ja sovittaisiin, että jätteet omistaa asukas ja että asukas saa neuvotella haluamansa tahon kanssa jätteiden käsittelystä. Jos halutaan jatkaa nykyistä sääntelyä, voidaan sopia että kunnan tulee huolehtia siitä, että joku tällainen taho on aina tarjolla. Jäteveroa voi tällöin edelleenkin kerätä, eikä ole tavallaan väliä kenelle se jyvitetään. Kunhan sitä ei makseta sille, joka jätteen maahan kippaamisesta päättää. Itse suosisin tilannetta, jossa "jäteveroa" kerättäisiin pakollisena ympäristövakuutuksena tms, ja pyrittäisiin varmistamaan että hyötykäytön aloittamiselle ei ole keinotekoisia esteitä.
Tässä jälleen on esimerkki siitä, miten tehokkuustarkastelu ei vaadi mitään yksittäistä mittaria. Ei vaadi mitenkään kummallista peliteoreettista tarkastelua, huomatakseen että ongelma, johon Soininvaara huomion kiinnitti, on tehokkuusongelma: pelin säännöt ovat sellaiset, että alkuperäinen tarkoitus ei täyty, vaan pelaajien optimoidessa itse ongelma saattaa jopa pahentua. Tavallaan tämäkin voidaan tietenkin kehystää mittariongelmana: voidaan sanoa, että nykyinen "peli" mittaa kaikkea rahassa, eikä tosiasiassa huomioi jätteen määrää ja ulkoishaittaa. Juuri tämänkaltaiset ongelmat ovat minusta kaikkein otollisimpia nimenomaan tehokkuustarkastelulle.
15 kommenttia:
Hyvä, tämän kirjoituksen pohjalta voin konkretisoida mitä itse tarkoitan "mittarilla". Tässä esimerkissä ei vielä tule ilmi se, miten noita eri vaihtoehtoja verrataan keskenään. Se mitä nimitän mittariksi on yksi vaihtoehto valintakriteerille.
Nähdäkseni vaihtoehtoja on kolme: (1) vertailu pohjaa intuitioon, (2) vertailu tapahtuu jonkun yhteismitallisen mittarin avulla, jolla vaihtoehtoja vertaillaan, (3) jotain muuta, tarkempi kuvaus alla.
Ensimmäinen vaihtoehto on käytännössä aina jotain tyyliin "minusta x on järkevämpi vaihtoehto" jne. Tietysti adjektiivin "järkevämpi" tilalla voi olla jotain muuta, joka kyseiselle henkilölle edustaa samaa asiaa kuin järkevyys, eli äärimmäisen hyvää vaihtoehtoa, vaikkapa "tehokkuus".
Toinen taas on tyypillisimmillään juuri silloin, kun eri vaihtoehdot muutetaan rahaksi, ja valinta tehdään sillä perusteella, joka on kokonaisedullisin. Minusta politiikassa näkee nykyään paljon nimenomaan juuri tätä. Kuten edellisessä ketjussa tuli ilmi, usein virkamies tms. taho joka valmistelee esityksen laatii vaihtoehdot niin, että haluttu vaihtoehto näyttää kokonaisedullisimmalta.
Kolmas vaihtoehto on tietyssä mielessä utopistisin, koska se edellyttää että ihmiset luopuvat tavoittelemasta omaa etuaan ja ajattelevat "kokonaisuuden" kannalta parasta vaihtoehtoa. On todettava (asia on liian pitkä perusteltavaksi tässä), että tuon kokonaisuuden on oltava kaikille sama.
Uskoa suurempaan kokonaisuuteen voidaan nimittää "visioksi". Tietysti sen täytyy olla jotain joka on suurempaa kuin ne vaihtoehdot joiden välillä valitaan, joka tavallaan kattaa ne kaikki.
Tämä on todella harvinaista, joten käytännössä kaikki politiikka perustuu kahden ensimmäisen valintatavan käyttöön, ja lopputuloksen määrää valtasuhteet, kähmintä, lahjominen ja muu politikointi. Koska taloudelliset mittarit eli raha ovat helpommin osoitettavissa ja vertailtavissa, käytännössä politiikassa käytetään yksinomaan niitä.
Rahan käyttö ensisijaisena valintakriteerinä kuulostaa päällisin puolin järkevälle, ja vain harva uskaltaa asettua sitä vastaan. Rahan kautta ajattelevallehan se tarkoittaisi että jos asioita ei voida muuttaa rahaksi, kannatetaan "tuhlausta" tms. josta ei välttämättä ole kyse. Kyse voi olla myös siitä, että rahan asettaminen mittariksi usein tuottaa lopulta pitkällä tähtäimellä kokonaisuuden kannalta kalleimman vaihtoehdon. (Esim. HUS, jota ollaan nyt purkamassa)
Tässä "visio" voisi olla esimerkiksi Suur-Helsinki. Jotta kaikki kansalaiset arvostaisivat Suur-Helsinkiä niin paljon että pistäisivät sen oman kuntansa ja oman etunsa edelle, ihmisten täytyy konkreettisessa mielessä pitää tuota "visiota" ns. arvossa.
Voi helposti nähdä, että muutamia ns. suuruudenhulluja lukuunottamatta harvalle Suur-Helsinki on mikään maailman ykkösasia. Joskus aikoinaan ihmisillä on ollut vahvempia identiteettejä esimerkiksi kotiseudun, kaupungin tai maan suhteen.
Nykyään on kaupungeissa kuitenkin muodikasta nauraa tällaisille asioille, sille että kannattaa tosissaan jotain tällaista. Kuka ns. "sivistynyt" kannattaa esim. kansallisvaltioita? Sehän tekee heti persuksi.
Tämä on oikeastaan se syy miksi kuntauudistus on niin haitallista. Se murskaa kaikki ne kuntaidentiteetin rippeetkin jotka ihmisillä on ollut, ja keskittää kaiken eduntavoittelun kohti pienempiä kokonaisuuksia eli pankkitiliä.
Mikko, en käsitä kommenttisi pointtia. Kritisoit edelleen nähdäkseni jotain mistä jo myönsit ettei se oikeastaan edes asiaan liity.
Kommentoin kirjoituksesi kahta viimeistä lausetta. En usko että osaisin selittää asiaa tätä paremmin, joten jos pointtini ei tuolla aukea, lienee parasta että jätän aiheen tähän.
Pahoittelen. Luin kommenttiasi huolimattomasti.
Olen oikeastaan samaa mieltä. Mutta "visio" voi, ja sen tavallaan pitääkin olla melko vaatimaton, jotta siinä olisi mieltä ts jotta sen voi olettaa palvelevan eräänlaiseksi metavisioksi tarjoamaani tehokkuutta.
Hedelmällisin tämä ajatus voidaan ehkä kehystää vaatimalla että ei laadita pelejä joiden säännöistä seuraa että vähän optimoimalla "paras peliliike" on jotenkin älyvapaa. Niinkuin tässä jäte esimerkissä, peli jota kunnat pelaavat ihan selvästi tuottaa hyvinvointitappiota, koska ne saavat muiden rahoja kieltämällä hyödyllistä toimintaa. Ei tarvita mittaria: riittää havaita, että joku toinen toimija jättää jotain omasta mielestään kannattavaa väliin (hyötyjäte) ja että samalla syntyy jotain mitä kukaan ei varmastikaan kaipaa lisää (kaatopaikkajäte).
Mutta olen myös valmis myöntämään että sana tehokkuus on ongelmallinen. Sitä on viimeviikkoina käytetty niin luokkakokojen kasvattamisesta kuin Talvivaaran sikalustakin. Tälle asialle tarvitaan kuitenkin joku sana ja sille tarvitaan huomiota koska muuten oikeistolainen rosvosakki määrittelee sen kokonaan.
Olen oikeastaan samaa mieltä. Mutta "visio" voi, ja sen tavallaan pitääkin olla melko vaatimaton, jotta siinä olisi mieltä ts jotta sen voi olettaa palvelevan eräänlaiseksi metavisioksi tarjoamaani tehokkuutta.
Juuri näin. Ja uskon siis että vision on oltava konkretisoitavissa, jotenkin pystyttävä ohjaamaan toimintaa johonkin suuntaan, riippumatta siitä pitääkö tehokkuutta meta-visiona. Muuten se ei oikeastaan merkitse mitään.
Yksi yleinen ongelma visioiden kanssa nykyään on, että ne ovat liian geneerisiä. Olen ollut töissä yrityksessä jonka visio oli "first-class provider of .... services". Saman vision olisi voinut antaa mille tahansa saman alan toimijalle.
Tällainen visio ei voi tuottaa yhteistä käsitystä siitä miten sitä voisi edes konkretisoida. Ja käytännössä osittain siksi ne ovat mahdottomia toteuttaa. Vain harvan yliopiston nimen pystyisi arvaamaan vision perusteella.
Esimerkiksi: "The best connect and succeed at X, an institution internationally recognized for the impact of its science, art, and learning."
Mutta olen myös valmis myöntämään että sana tehokkuus on ongelmallinen. Sitä on viimeviikkoina käytetty niin luokkakokojen kasvattamisesta kuin Talvivaaran sikalustakin. Tälle asialle tarvitaan kuitenkin joku sana ja sille tarvitaan huomiota koska muuten oikeistolainen rosvosakki määrittelee sen kokonaan.
Niin, oikeastaan mitään muuta en ole sanonutkaan. Oma referenssipisteeni tuolle käsitteelle on julkinen keskustelu, jossa minusta sana on jo käytännössä "määritelty kokonaan" juuri mainitsemasi kaltaisilla esimerkeillä jo hyvän aikaa sitten.
En usko että sanaa voi "ottaa takaisin", tai että sellainen taistelu olisi jotenkin järkevää käydä. Perustelen tämän feministien yrityksillä saada erilaisten sanojen merkityksiä takaisin tai vaatia tietynlaista käyttöä sanoille. Sanoista tulee vain onttoja ja ihmiset lakkaavat käyttämästä niitä. Ja lisäksi taistelu on jossain ihan muualla.
Parempi on joko alkaa käyttämään kokonaan uutta sanaa tai tehdä erottelu selväksi muiden käyttämiin merkityksiin, esimerkiksi systemaattisesti käyttää termiä "pareto-tehokas" tms.
Mutta jos tarkoitat tehokkaalla vain sitä mikä on järkevää, luulen että siihen parempi sana on järkevä. Sillä on vähemmän sivumerkityksiä julkisessa keskustelussa ja sillä on selvemmin jaettu merkitys.
Tämän koko ongelmakentän voi ajatella näin: Meillä on koko joukko erilaisia melko käytännöllisiä kysymyksiä, joihin liittyy koordinaatio- ja säätelyongelmaa: on ympäristökysymyksiä, on tuporatkaisuja, on kysymyksiä siitä, pitäisikö rakentaa tämä vai tuo, tai antaa lupa sille tai tälle.
Sivuuttaen nyt sen, että suurin osa näistä ratkeaisi paremmin ihan vaan sillä että annettaisiin ihmisten päättää itse, eikä ohjailtaisi ylhäältä kunnan/valtion/whatever, toimesta, näissä kaikissa hyvin erilaisissa kysymyksissä voidaan löytää neuvotteluosapuolten ja sidosryhmien osalta jonkinlainen peliteoreettinen katsontakanta.
Sitä pitäisi nyt aivan ensimmäisenä suosia, eli pitäisi neuvottelut ja valmistelut ja perustelut kehystää niin, että voitaisiin puhua siitä, mihin suuntaan mikäkin näkökohta vetää. Nythän kaikki yrittävät vain argumentoida jotain "yleistä hyvää", joka jää ihan epämääräiseksi diibadaabaksi. Sanotaan sitä nyt vaikka ideologiaksi.
Maltillisemmalla ja liberaalimmalla oikeistolla se on edes jotenkin mielekästä tyyliin "markkinat toimii", mutta pidän näitä oikeastaan juuri siksi pahimpina konnina, koska de facto siellä taustalla on joku eturyhmä, jolle halutaan etuja, tyyliin kaverit YIT:n johdossa tms.
Neuvottelijoiden, valmistelijoiden jne, pitäisi sitoutua yhdessä löytämään tehokkaita ratkaisuja sensijaan että nähdään systeemi pelinä, josta pyritään neuvottelemalla saamaan mahdollisimman paljon irti.
Ajatellaan mitä hyvänsä projektia, jossa on vähintään kaksi osapuolta. Jokaiselle tulee hyötyjä ja jokaisella kustannuksia; mitä nämä ovat, rahaa tai jotain muuta, on ihan se ja sama. Neuvotteluasemat pyritään pitämään salassa, ettei toinen voi hyödyttää niitä neuvottelussa. Pelataan peli, jossa jokainen tekee vuorollaan ehdotuksen ja muut ottavat tämän ehdotuksen annettuna ja tekevät vastaehdotuksen, kunnes jokainen on sitä mieltä, että tästä ei voida enää parantaa. Jokaisen hyöty riippuu sekä omasta että toisen panostuksesta. Jos panostukset ovat komplementteja, niin tällaisessa pelissä Nash-tasapaino on epätehokas.
(Panostusten ei tarvitse olla edes rahaa: ne voivat olla työtunteja tai ihan mitä tahansa, eikä hyödyn tarvitse todellakaan olla rahaa myöskään)
Olennaista on, että neuvottelutaidon koulutuksessa esimerkiksi opetetaan, että oma kustannusrakenne pitää pitää salassa, koska muuten toinen voi käyttää sitä hyödyksi. Tällaiseen onglmaan minulla ei ole yleistä ratkaisua, mutta tämän perustelun soveltaminen kaikkeen on mielipuolista. Tai siis, se on tehotonta, eli moraalisesti tuomittavaa.
Luulen että tajusin juuri, missä on ollut oma sokea pisteeni ja ehkä yksi lähde pitkäaikaiselle kiistallamme.
Kuten yllä varsin eksplisiittisesti sanot, hahmotat päätöksenteon koordinaatio-ongelmana jossa eri toimijoilla on erilaisia tavoitteita ja lopulta päätös syntyy jonkinlaisen neuvottelun perusteella.
Jos elämme demokratiassa niin silloin valta on äänestäjillä, silloin nimenomaan kyse on koordinaatio-ongelmasta ja esittämäsi kaltainen tehokkuustarkastelu on mielekästä ja kaikkein tärkeintä.
Itse puolestaan en enää usko, että elämme tällä hetkellä käytännössä demokratiassa. Valta on enimmäkseen jossain muualla. Uskon, että "roistokapitalistien" harrastama retoriikka on juuri se jonka koko tarkoitus on tehdä päätöksenteosta epädemokraattista.
Esimerkiksi siten, että päätöstä ei synny erilaisten intressitahojen toiminnan seurauksena, vaan useimmiten joku virkamies valmistelee esityksen ja poliitikot toimivat lähinnä sen kumileimasimena.
Tällöin esitys on käytännössä etukäteen pedattu siten, että se sisältää tehokkuuslaskelmat jotka osoittavat että virkamiehen haluama lopputulos on ainoa taloudellisesti järkevä vaihtoehto.
Poliitikot eivät useinkaan ymmärrä toimialaa niin paljon että kykenisivät tai uskaltaisivat kyseenalaistaa valmistelun. Parhaimmillaankin he voivat vain lähettää asian uudelleen valmisteltavaksi.
Jos asia lähetetään uudelleen valmisteltavaksi, virkamies odottaa, että poliitikot kerkeävät vaihtua ja seuraavalla kerralla ehdotus saadaan läpi todennäköisesti läpi.
Lisäksi uudelleen valmisteltavaksi palauttaminen on yleensä myös "taloudellisesti liian kallista", koska todella taitava virkamies leipoo ehdotukseen sisään erilaisia myrkkypillerin kaltaisia sanktioita, jotka tekevät negatiivisista päätöksistä mahdottomia.
Esimerkiksi Guggenheim on tästä erinomainen esimerkki. Valmistelu oli teetetty ulkopuolisilla konsulteilla, joille oli annettu tehtäväksi keksiä nimenomaan taloudelliset perustelut sille että museo kannattaa tehdä. Koska rakentaminen ei ole taloudellisesti perusteltavissa, esityksen tosiasiat (esim. kävijämäärät ja menestys muissa kaupungeissa) piti heittää räikeästi yläkanttiin.
Nimenomaan se, että Guggenheimia perusteltiin taloudellisesti järkevänä koska se tuottaa turismituloja, on sitä mistä puhun että "tehokkuusajattelu" on kaiken muun yläpuolella. Kun asiaa rupeaa tarkemmin ajattelemaan, on erittäin absurdia että jopa kulttuuriarvoja perustellaan nimenomaan ensisijaisesti rahalla.
Ja Guggenheim sisälsi myös tällaisen myrkkypillerin. Sopimuksiin oli sisällytetty klausuulit, joiden perusteella vetäytyminen ja ehkä jopa viivyttely olisi tullut kaupungille todella kalliiksi jos oltaisiin päästy ensimmäisestä vaiheesta läpi.
Helsingin pelasti Guggenheimilta lähinnä kai sattuma. Museosta nousi syystä tai toisesta niin suuri kohu, että vihreät yms. eivät enää uskaltaneet kannattaa sitä.
En usko että Guggenheimin valmistelu on mitenkään erityisen poikkeuksellista. Toki vääristely on ehkä räikeämpää kuin jossain muissa tapauksissa. Mutta se kuvaa tyypillisen politiikan päätöksentekoprosessin.
Eikä tämä rajoitu politiikkaan, vaan täysin sama kuvio toimii esimerkiksi tarpeeksi isoissa yrityksissä.
(Tietenkin on myös vastakkaisia esimerkkejä, joissa poliitikolla on joku lempiprojekti jolla hän ostaa itselleen ääniä. Järkevä virkamies tietysti haistaa nämä, ja kannattaa niitä, ja taitavimmillaan osaa jopa sisällyttää omat hankkeensa näiden sisään.)
Pointtini on siis se, että politiikan tarkastelu koordinaatio-ongelmana yksinkertaistaa sitä liikaa ja itse asiassa juuri legitimoi sen retoriikan, jolla päätöksenteko siirretään koordinaatio-ongelmasta diktatuuriksi.
Pointtini on siis se, että politiikan tarkastelu koordinaatio-ongelmana yksinkertaistaa sitä liikaa ja itse asiassa juuri legitimoi sen retoriikan, jolla päätöksenteko siirretään koordinaatio-ongelmasta diktatuuriksi.
Lähden siitä, että jos politiikka on jotain muuta kuin koordinaatio-ongelmien (lasken näihin myös ulkoisvaikutukset jne) ratkaisemista, niin se ei ole legitiimiä ja sen tekijät kuuluisivat vankilaan tai sorakuopan pohjalle.
Lähden siitä, että jos politiikka on jotain muuta kuin koordinaatio-ongelmien (lasken näihin myös ulkoisvaikutukset jne) ratkaisemista, niin se ei ole legitiimiä ja sen tekijät kuuluisivat vankilaan tai sorakuopan pohjalle.
On mahdollista että olet oikeassa. On siis empiirinen kysymys että onko näin. Mitä sinusta todisteet sanovat?
Itse sanoisin, että esimerkiksi persujen vaalivoiton seurauksena olen alkanut kohdata ns. sivistyneistön suusta retoriikkaa jossa sanotaan vähän kierrellen ettei demokratia toimi, koska ihmiset äänestävät väärin.
Se kertoo minusta sen, että todellinen demokratiaan sitoutuminen on koko ajan riippunut vain siitä kokeeko itse tai jonkun sellaiset jonka mielipiteet hyväksyy olevan voitolla.
Joka tapauksessa olen sitä mieltä, että on vaarallista ajatella esittämälläsi tavalla. Jos nimittäin paljastuu, että demokratiavaje on politiikassa yleistä, tuo lause velvoittaa itsesi toimimaan, esim. vallankumoukseen tms.
Väitän että on vain...inhimillistä...että organisaatiot toimivat näin. Tai ehkä pikemminkin se on eläinluonto ja itsekkyys joka meissä toimii. Voi nimittäin ajatella, että yllä kuvaamalleni kähminnälle on juuret syvemmällä, koska samanlaista kähmintää tapahtuu simpanssien poliittisessa elämässä.
Ja siis kun sanon, että se on inhimillistä, en missään nimessä legitimoi sitä. Se on vain vähän kuin lapsi tekee jotain tuhmaa ymmärtämättömyyttään.
Siis, ilmaisuni oli tietysti tyly; tarkoitukseni oli sanoa, että jos ja kun demokratiassa esiintyy "politiikkaa", joka tähtää johonkin olennaisesti muuhun kuin koordinaatio-ongelmien ratkaisemiseen, niin sellainen pitäisi siivota politiikasta pois.
Yksi tapa tehdä tämä olisi hyvin vahva, päätöksenteon "läpitunkevuutta" ja viranomaisvaltaa rajoittava ja negatiivisia vapauksia painottava perustuslaki.
Demokratia "ei toimi" jos se ymmärretään (niinkuin on viimeaikoina alettu yhä enenevässä määrin ymmärtää) niin, että vaaleissa äänestetään siitä, kuka siirtää yhteistä omaisuutta ja verovaroja omalle suosikkiryhmittymälleen. Tämä ei ole tehokasta. Edustuksellinen demokratia on aiemmin ymmärretty niin, että siinä valitaan edustaja, joka toimii äänestäjän puolesta neuvottelijana koordinaatio-ongelmia ratkottaessa. Kieltämättä se on päätynyt joksikin muuksi, ja sanoisin että syypää on pitkälti ns hyvinvointivaltio, jossa ajatellaan että valtion ja kuntien tehtävänä on "tarjota palveluja".
En väheksy julkisia palveluja, kuten nyt vaikka poliisia tai oikeusistuimia, enkä edes jotain terveydenhuollon tai koulutuksen järjestämistä siinä mielessä, että näissä kaikissa on valtavia tehokkuusongelmia joka tapauksessa, siis on asymmetrista informaatiota, moraalikatoa, yhteismaan ongelmaa, takaisinkytkentää jne. Mutta tässä hyvinvointiyhteiskunta-läpässä on kokonaan unohdettu se, että näitä kannattaa koordinoida siksi että se on tehokasta, ei siksi että jollekin eturyhmälle (tai suosikkivähemmistölle tms) halutaan saada julkisista varoista siivu.
Jos ja kun demokratia ymmärretään niin, että siinä on kyse yhteisten asioiden tehokkaasta koordinoinnista, kuten erilaisten "pelitilanteiden" neuvotteluratkaisuista ja pelisääntöjen sopimisesta niin että epätehokkaat tasapainotilat vältetään, niin olen erittäin sitoutunut demokratiaan. Itseasiassa, Heathin yksi argumentti alunperin kuului, että juuri tällaiseen demokratiaan ihmiset todennäköisesti sitoutuvat, koska se ei puutu heidän negatiivisiin vapauksiinsa. Meinasin tässä kirjoittaa "tarpeettomasti", mutta päätin jättää väliin, koska oikeutta aiheuttaa muille kustannuksia ei oikeastaan voi pitää minään negatiivisina vapauksina.
Joo, en tietystikään ole kanssasi eri mieltä myöskään mieltä siitä että on hyvä jos yhteinen päätöksenteko on lähinnä koordinaatio-ongelmien ratkaisemista tai että tehokkuus mainitsemallasi tavalla on hyvästä, tai että tehokkuus voidaan joskus saavuttaa paremmin jos koordinaatio tapahtuu keskitetysti.
Olen eri mieltä vain siitä, että nykyään politiikassa käytännössä muut lainalaisuudet kuin koordinaatio-ongelmat ovat se ensimmäisen approksimaation ongelma.
Mutta tämä kai tuli jo aiemminkin selväksi, joten ei tästä tämän enempää.
Lähetä kommentti