lauantai 6. kesäkuuta 2009
Äly hoi!
Freakonomics linkitti sivustoon, jossa on testejä aivoille. Tein vain ensimmäisen, lukumäärän arvioimiseen tarkoitetun testin. Valitettavasti testiä tehdessä oli joitain teknisiä ongelmia, joten en ole varma, miten se vaikutti tulokseen (se saattoi olla parempi tai huonompi), mutta tulokseni oli persentiilillä 91.
Ilmeisesti kyky arvioida lukumääriä nopeasti on vahvasti g-ladattu. Tämä ei ole yllättävää, sillä reaktioaika on myös vahvasti g-ladattu.
Oma tulkintani ja käsitykseni "yleisälykkyydestä" on herättänyt toisinaan kummeksuntaa. Tulkitsen g-tekijää tai älykkyyttä tai miksi sitä halutaankaan kutsua, latenttina muuttujana tai piilomuuttujana, suureena, jota ei "ole olemassa" itsenäisenä, mutta joka ilmenee syystä tai toisesta suuressa tilastollisessa aineistossa. Se tulee esille, kun mittaamme mitä hyvänsä "kyvykkyyttä", joka ei vaadi syvällistä erityistietämystä. Syystä tai toisesta nämä kaikki kyvyt ovat jossain määrin riippuvia tilastollisesti ja niiden korrelaatiot ovat positiivisia.
Tulkinta, jonka mukaan taustalla täytyy olla jokin "todellinen" ilmiö, on metafyysisesti naivi. Mahdollisia selityksiä ja ilmiöitä on itseasiassa vaikka kuinka monta ja jokainen niistä voi olla oikea. Yksi merkittävä on todennäköisesti jonkinlainen kognitiivinen Matteus-vaikutus. "Hyvät" asiat kasautuvat monimutkaisten sosiaalisten ja kognitiivisten prosessien kautta.
Pidän esimerkiksi ekstensiivistä ÄO-testausta ongelmallisena samasta syystä kuin pidän ongelmallisena koko populaation testaamista jonkin taudin varalta. Jos ajattelemme yksinkertaistaen, että testin tulos on "positiivinen" tai "negatiivinen", niin isossa aineistossa on joka tapauksessa sekä vääriä positiivisia että vääriä negatiivisia. Tällaisessa tilanteessa mahdollinen negatiivinen Matteus-vaikutus olisi hyvinkin tuhoisa.
Tämä ei ole kuitenkaan argumentti sen puolesta, etteikö älykkyyttä ilmiönä tulisi ottaa huomioon. Itseasiassa päinvastainen on totta. Tarkoitan ainoastaan sitä, ettei asia ole niin suoraviivainen kuin ensikädeltä vaikuttaa. Voi silti hyvinkin olla niin, että nykyinen "laput silmille"- suhtautuminen on vielä huonompi vaihtoehto. Älykkyystestejä tai moniulotteisempia, mutta vahvasti g-ladattuja testejä, tehdään käsittääkseni nykyään lähinnä silloin kun epäillään jotakin patologista tai kun esiintyy joitain ongelmia. Ajatuksena on, että huonosti pärjäävää täytyy jotenkin kompensoida. Tässä ei ole mitään väärää. Sensijaan ihmettelen, ettei poikkeuksellisen hyvin pärjääviä lapsia passiteta testeihin. Kyse on tavallaan yhtä lailla "patologiasta", ts. normista poikkeamisesta, jossa lapsen etu edellyttäisi erityistoimenpiteitä.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
5 kommenttia:
Älykkyystesteissä on myös sellainen vakava ongelma, että oli niistä saatu luku mikä tahansa, niin siihen identifioituminen heikentää suoritusta.
Älykkäiksi leimatut olettavat, että kaikki on helppoa ja lakkaavat yrittämästä, kun kohtaavat vaikeita ongelmia. Tyhmiksi leimatut eivät taas edes yritä. (Kärjistystä tietenkin, mutta perusperiaate menee näin.) Tätä on tutkinut mm. Carol Dweck, joka popularisoi näitä tutkimuksia kirjassa Mindset.
Toinen juttu on tietysti se, että asiantuntijuutta tutkittaessa on huomattu, että sen saavuttaminen vaatii lähes poikkeuksetta tietyn määrän tietynlaista harjoittelua. Kaikki yleisesssäkin tiedossa olevat "poikkeukselliset lahjakkuudet" ovat todellisuudessa vain harjoitelleet muita enemmän ja tehokkaammin. Tyyliin Mozartit ja Judit Polgarit ja vastaavat.
Tämähän ei tietenkään ole vielä mikään väistämätön syy-yhteys, eikä sinänsä sulje pois jotain perinnöllistä tai sisäsyntyistä eroa lahjakkuudessa, mutta pedagogisesta näkökulmasta homma pitäisi olla aika yksiselitteinen: henkilöön pitää juurruttaa ajatus, että oppimisessa tärkeintä on siihen käytetty aika ja harjoituksen laatu.
Lahjakkuus on vanhentunut ja ainakin osittain virheellinen meemikokoelma, josta olisi hyvä jo vihdoin päästä eroon.
(En ole ihan varma liittyykö tämä enää alkuperäiseen kirjoitukseen, mutta menköön.)
Taiteentutkimuksessa luotiina ikoinaan neromyytti selittämään poikkeuksellista taitoa jollakin taiteenalalla. Todellisuudessa menestys ja taito perustuvat käytännössä aina jonkinlaiseen alkutaipumukseen ja elinikäiseen harjoitteluun. Toisinaan myös henkisiin ongelmiin, kuten Michelangelolla sairaalloiseen perfektionismiin. Ei tässä mitään uttaa ole, mutta maallikkokeskusteluissa tämä romantiikan taidekeskusteluissa luotu neromyytti on hämmästyttävän vahva. Taidehan on nimenomaan yhteisöllistä viestintää. Sen tekemisen taitoa ei voi oikeastaan saada syntymälahjana, sillä koko homma on tietyltä kannlata tarkasteltuna kykyä viestiä tiettynä aikana, tietyssä paikassa ja tietyssä yhteydessä oikealla tapaa. Ja perinne sitten kanonisoi nämä puhetavat jälkikäteen, saaden ne näyttämään luonnollisilta.
Ehkä parjhaiten puhdas lahjakkuus näkyy vaikkapa kehonhallinnassa. Joka sekin on kaikesta geneettisestä puolestaan huolimatta henkilökohtaista daptaatiota omaan kehoon ja ympäristöön.
Älykkäiksi leimatut olettavat, että kaikki on helppoa ja lakkaavat yrittämästä, kun kohtaavat vaikeita ongelmia.
Olen muuten omasta kokemuksesta samaa mieltä. Juuri tuosta syystä minulta menivät kemian opinnot penkin alle, kun kohtasin ensimmäiset vaikeat ongelmat.
Minusta on oikeastaan täysin yhdentekevää, onko kyse "lahjakkuudesta" sanan siinä merkityksessä, että kyse on jostain syntymälahjasta, vai hankituista ominaisuuksista.
Keskiössä on se, että meillä nyt on vain tällainen tilanne, että kun tuijotamme vain "objektiivisia" mittareita, meillä jää paljon tietynlaista patologiaa huomaamatta. Ihmisten kyvykkyydessä on eroja, tämän kiistäminen johtaa osaltaan kulttuuriin, jossa tuota laiskistumista tapahtuu.
Nykyinen kulttuuri johtaa siihen, että kaikilta on lupa odottaa samanlaista suoritumista. Kyvykkäämmiltä ei siis käytännössä vaadita mitään ja he laiskottelevat. Vähemmän kyvykkäitä taas pidetään laiskureina, vaikka tosiasiallinen tilanne on päinvastainen.
Tuo patologiapointti on kieltämättä tärkeä. Toisaalta, ennen vanhaan, kun lapset olivat pikkuaikuisia, meillä oli sellaisia ihmisiä kuin hieroglyfien tulkitsija Champollion, joka jo pikkupoikana oli harrastanut klassisia kieliä. On oikeastaan aivan toisarvoista, oliko Champollion erityislahjakas tai nero. Oleellista on, että Champollion varttui kulttuurissa, jossa omatoiminen oppiminen ja lapsineroilu oli hyväksyttyä. Voi olla, että ne patologisesti älykkäätkään eivät elämässä pärjätäkseen tarvitsisi oikeastaan muuta kuin kulttuurin, jossa omatoimista älyllisyyttä suvaitaan.
Lähetä kommentti