Aloin jokin aika sitten kärsiä jonkin asteisesta refluksista, minkä 
seurauksena aamuöisin tunsin melko pahaa poltetta ruokatorvessa. 
Ruokatorvi ärtyi siinä määrin, että päädyin lääkärin ohjeesta ottamaan 
noin kuukauden kuurin happosalpaajaa. Lisäksi olen eliminoinut 
ruokavaliostani useita ruoka-aineita joiden olen havainnut pahentavan 
vaivaa. Viimeisenä päädyin lopulta jättämään kofeiinin.
Join
 viimeisen kahvikuppini (toistaiseksi) viime viikon maanantaina aamulla.
 Tiistaina päivällä tunsin melko voimakasta päänsärkyä, joka kylläkin 
helpotti jo keskiviikkona hieman. Täysin se ei poistunut, ja tuntuu 
vielä nytkin, noin viikkoa lopettamisen jälkeen. Tämän lisäksi olo on 
varsin väsynyt.  Edellisen kerran olen ollut näin pitkän ajan ilman 
kahvia vuonna 2005.
Hieman yllättäen tuntuu kuitenkin 
ettei tämä ole vaikuttanut voiman tuotantoon salilla juurikaan. en ole 
mitään maksimeita yrittänyt viimeisen viikon aikana, mutta kohtuullisen 
raskaan treenin vedin sekä torstaina että sunnuntaina ja se tuntui 
sujuvan varsin hyvin. Älylliseen suorituskykyyn vaikutus oli alkuun 
suuri, mutta ajattelukykyni tuntuu nyt palautuneen suunnilleen 
ennalleen.
Ensimmäisinä päivinä koin suoranaista 
kahvin himoa, mutta se on väistynyt. Olo on edelleen vähemmän kuin 
täydellinen ja jonkinlainen tietoisuus on mielessä koko ajan siitä, että
 juomalla kupillisen kahvia olo paranisi selvästi. Se on kuitenkin eri 
asia kuin varsinainen pakottava kahvin himo.
Addiktioista
 kuvitellaan usein, että niiden ylläpitävänä mekanismina toimisivat 
etupäässä vieroitusoireet. Toki vieroitusoireilla on roolinsa addiktion 
ylläpidossa, mutta olen kokenut että pelkkä vieroitusoire ei ole 
keskeinen addiktion ylläpidossa. Esimerkiksi joskus vuosia sitten söin 
SSRI-lääkkeitä noin vuoden ajan ja niiden lopettaminen oli vaikeaa 
vieroitusoireiden vuoksi; Serotonerginen järjestelmä meni jotenkin 
sekaisin ja kun lääkkeen jätti ottamatta, sain erilaisia erikoisia 
oireita kuten "sähköiskun" tuntemuksia ja jopa lieviä hallusinaatioita. 
Näihin ei kuitenkaan liittynyt mitään erityistä halua tai himoa ottaa 
lääkettä.
Sen sijaan kofeeini kahvin muodossa on ainoa
 koskaan hankkimani varsinainen addiktio siinä mielessä että 
vieroitusoireiden -- jotka sinänsä ovat siedettävämmät kuin vaikkapa 
juuri SSRI-lääkkeissä -- lisäksi tuntuu olevan suoraan 
motivaatiorakenteeseen kohdistuva adaptaatio.  Siis jotain sellaista, 
että "halu" ei ole välineellinen, esimerkiksi että tavoittelen sitä oloa
 joka tulee kahvin juonnista, vaan halu kohdistuu asiaan itseensä.
 En ole koskaan tupakoinut siinä määrin, että olisin kehittänyt 
riippuvuuden, mutta tupakoinnin addiktiivisuus perustuu käsittääkseni 
pitkälle siihen että nikotiini ja tupakan sisältämät harmiinit yms 
yhdisteet muokkaavat dopaminergistä järjestelmää niin, että käsiteen 
"motivaatio" merkitys muuttuu ihmisellä; ihminen "haluaa" nimenomaan 
tupakoida, eikä siis tavoittele mitään tupakasta saamaansa mielihyvää 
tms. 
Tämä kysymys on sikäli mielenkiintoinen, että ihmisen 
"vapaa tahto" on minusta jokseenkin pöhkö käsite ylipäätään. En sano 
etten "usko" vapaan tahdon olemassaoloon tai että "uskon" siihen, vaan 
pidän koko kysymystä näennäisenä ja mielettömänä.  Kuuntelin eilen 
radiossa haastattelua jossa teologi -- en saanut hänen nimeään koska 
olin autossa ja aloitin ohjelman keskeltä, ja saavuin lisäksi perille 
ennen ohjelman päättymistä -- pohti ihmisen sielun ja ihmisyyden merkitystä, toki kristillisessä viitekehyksessä.
Keskustelu
 oli mielenkiintoinen, sillä pohdinta oli varsin hyvää näennäisen 
mielipuolisista lähtökohdistaan huolimatta. Jotten lähtisi liiaksi 
tangentille, ja tämän kirjoituksen punainen lanka (jos sellainen edes 
on) ei hukkuisi, olennaisena oli se, ettei teologi nähnyt mitään 
periaatteellista estettä sille, että ihmisen kyky tehdä päätöksiä ja 
prosessoida tietoa tai myöskään ns "sielu" ole mitenkään väistämättä 
mitenkään "yliluonnollinen" tai jotenkin biologisesta olennosta 
irrallinen "henkinen" asia, vaan sen voidaan ajatella olevan 
jäännöksettä redusoituva ihmisen biologiaan ja vaikkapa hermoston 
toimintaan. Tällainen näkemys ei ole erityisen suuressa suosiossa 
uskovien keskuudessa, mutta se ei mitenkään ole kuitenkaan ristiriidassa
 millään periaatteellisella tasolla kristinuskon kanssa.
En
 nyt ole tästä erityisen kiinnostunut sinänsä, sillä minun näkemykseni 
on mitä on. Olennaista on kuitenkin se, että addiktio, vaikka se 
ymmärrettäisiin puhtaasti kemiallisena ja biologisena mekanismina, 
voidaan ilman ristiriitaa myös ymmärtää ihmisen sielun turmeltumisena.
 Se, kuinka vakava synti tai tahra sielussani on se, että tahdon juoda 
kahvia ja annan tälle halulle myös periksi, on toki sitten toinen asia.
Tämä
 nyt ei missään nimessä tarkoita että olisin lopettanut kahvin juomisen 
koska pitäisin sitä "syntinä". Lopetuskokeilun syynä olivat 
refluksivaivat, ja niiden helpottuminen jo toisena päivänä kahvin 
juonnin lopettamisen jälkeen vahvisti päätökseni. Mutta toisaalta, jos 
ajattelemme -- ja miksi emme ajattelisi -- että mikä vahingoittaa kehoa 
vahingoittaa myös sielua, tekee kahvin juomattomuus hyvää myös 
sielulleni.
Ainakin siihen asti kunnes sairastun dementiaan.
2 kommenttia:
Mainitsit kokeilleesi SSRI-lääkkeitä noin vuoden ajan. Minä kokeilin niitä noin kahden vuoden aikana masiksen hoidon takia. Lopetin lääkityksen aina itse ennen seuraavan lääkkeen kokeilua. Vierotusoireet tulivat tutuiksi noita sähköiskuja tai -sytkäyksiä myöten. Sähköiskun kaltainen tuntemus tuntui toisinaan lähinnä toisessa kädessä, mutta käsi ei kuitenkaan liikahtanut. MInkään lääkkeen himoa ei minullekaan tullut kertaakaan.
Riippuvuutta minulle aiheutti nuorempana ajoittain alkoholi, mutta vielä enemmän olin koukussa tupakkaan. Kokonaan ilman kahvia on ikävä olla, mutta käyttämäni kahvin määrä on näin vanhemmiten selvästi vähentynyt. Teetä juon joskus iltaisin.
Masislääkkeet jätin kokonaan pois toistakymmentä vuotta sitten. Mitään hyötyä en niistä kokenut saavani joitakin kuukausia kerrallaan kestäneiden kokeilujeni aikana, vierotusoireet kestivät vain päiviä, eivätkä olleet järin pahoja.
Kahvin kanssa tässä itse kukin taistelee. Tai hävitty kamppailuhan se. Aina lopettamassa, kuten muut tupakan kanssa. Joskus menen ilalla nukkuman miettien että onneksi kohta saa herätä ja vetää ihqua sumppia.
Luin jostain Waylon Jenningsin elämästä ja kuulemma miehen karismasta osa oli juuri sitä amfetamiininkäyttäjän levotonta arvaamattomuuta. Luulen että siinä on aine, johon ei meikäläisen psyykksiellä profiililla kannata kajota. En toki väitä olevani karismaattinen itse, mutta perso kaikenlaiselle kiidolle.
https://www.youtube.com/watch?v=kqdimCVvNec
P.S. Lykkyä paastolle. Se on kautta historian ollut hyväksi koettu hengellisyyden toteuttamisen väylä.
Lähetä kommentti