Tm²

Ei me sulle mitään.

2012-01-27T10:16:00.001+02:00

Kirjoitin pari paperia taas. Foorumi oli vähän heikkolaatuinen, joten rahaa matkaan ja siten esitelmän pitämiseen ei taida löytyä, mikä tarkoittaa että paperi pitänee itseasiassa vetää pois, ellei jotain ihmettä tapahdu. Toisen kohtalo on onneksi pois omista käsistäni. Tropiikissa rahoitusongelman pitäisi helpottaa, mutta ilmeisesti sielläkin on omat byrokraattiset kiemuransa näissä asioissa. Asia on kuitenkin siellä helpompi siinä mielessä, että voin hyvällä omalla tunnolla kirjoittaa niin monta paperia kuin vain ehdin ja lähettää ne vaikka kaikki ja rahoitus on jonkun muun mietittävä. Lehtiartikkelien osalta tämä ei tietenkään ole ongelma, mutta niissä viive on niin mittava, että esimerkiksi vuonna 2009 kirjoittamani paperi ilmestyi juuri ennen vuodenvaihdetta ja vuoden 2010 lopulla kirjoittamani paperin arviointi on vielä kesken, puhumattakaan viimevuotisista.

Alan luonteesta, ja siitä, että lehtiin kirjoittaminen on niin hidasta johtuen lehtiartikkelit eivät käytännössä saa kovin hyvin viittauksia. Asia on melkeimpä niin, että mitä arvostetumpi julkaisufoorumi on, sitä heikommin siinä ilmestynyt paperi saa viitteitä. Jakauma on vain hyvin epätasainen, eli arvostetussa lehdessä esiintyneistä papereista muutamat saavat sitten vastaavasti aivan hurjat määrät viittauksia, kun taas useimmat niistä jäävät täysin unholaan. Näinkin soveltavalla alalla, konferenssisykli toimii paremmin, koska yhden tuloksen viilaus, parannus, tai vastaesimerkki voi tulla julkaistuksi jo alle vuodessa.

Tavallaan tämä on ihan OK, eli arvokkaimpiin julkaisufoorumeihin ikäänkuin suodattuvat tulokset, jotka on koeteltu ja testattu huolellisimmin. Tämä on kuitenkin vain teoriaa, käytännössä näillä foorumeilla julkaiseminen on mahdollista vain tutkijoille, joilla on jo paljon näyttöä muualta. Vertaisarvioijat eivät tee sinänsä mitään vilunkia, mutta usein nimekkään kirjoittajan teksti luetaan paljon tarkemmin ja suopeammin, eli arvioija pyrkii aidosti ymmärtämään mitä siinä on, sensijaan että pyrkisi kaikin keinoin löytämään syitä joilla hylätä teksti. Tämä synnyttää vinoumia, jotka taas ruokkivat erilaisia salaliittoteorioita ja epäluuloa. En kuitenkaan ole, rehellisyyden nimissä näin todettakoon, kertaakaan törmännyt sellaiseen puolueellisuuteen, jonka uskoisin perustuvan ennakkoluuloon itse teoriaa kohtaan. Asiantuntemattomuuteen, huolimattomuuten jne, sitäkin enemmän.

Kävin keuhkoröntgenissä. Noin 100 mikrosievertin annos säteilyä ei pelottanut minua lainkaan, mutta lääkäri oli haluton ottamaan kuvia. Tropiikin maahanmuuttoviranomaiset kuitenkin vaativat sellaisen, joten kuvat oli ikäänkuin pakko ottaa, samoin veri- ja virtsakokeet, tehdä neurologinen perustutkimus, painella vatsaa, kuunnella keuhkoja ja mitata verenpaine. Verenpaineeni reagoi aerobiseen kuntooni rajusti, samoin kuin leposykkeeni. Jos olen harrastamatta liikuntaa pari kuukautta, verenpaine on tyypillisesti luokkaa 140/75 ja leposyke yli 60. Aktiivisen liikuntaharrastuksen myötä kumpikin laskee, ja nyt mitattu paine oli 118/70, ja leposykkeeni on hieman yli 50. Muutoinkin, ektomorfinen ruumiinrakenteeni tarkoittaa, että ilman massiivista proteiiniylijäämää ja säännöllistä voimaharjoittelua, kuihdun melko tarkalleen painoindeksiin 20, ja pystyn parhaimmillaankin ylläpitämään pitkällä aikavälillä lihasmassaa vain muutamia kiloja tämän yli niin, että bulkeimmillaankin painoindeksini on vain karvan verran yli 22. Taipumus on geneettinen, isäni on samankaltainen ollut koko ikänsä.

Nuorempi poika oppi kirjoittamaan ennen kuin oppi lukemaan. So. hän tuntee kirjaimet, ja kun hän tietää, minkä sanan hän haluaa kirjoittaa, hän osaa laittaa kirjaimet suunnilleen oikein. Sensijaan hän ei osaa muodostaa tunnistamistaan kirjaimista kokonaisia sanoja. Eräs tuttava spekuloi tämän kuultuaan, että pojasta saattaisi hyvinkin tulla poliisi.

Perheen oleskeluluvat odottavat vieläkin hyväksyntää. Tämä on erittäin raskasta henkisesti, ja alkaa olla sitä lähipäivinä myös taloudellisesti, sillä työsuhteen alkupäivä lähestyy ja lentoliput alkavat kallistua. Maaginen kuukauden raja alittuu ensi viikon keskiviikkona, ja lentolippujen hinnat pomppaavat. Työnantaja korvaa suurimman osan kustannuksista, mutta itselleni lankeaa pieni osa, ja juuri tämä osa kallistuu selvästi.

Mies mäessä II.

2012-01-20T08:15:00.002+02:00

Otin eilen sukset alle, osaksi kommentoijan rohkaisemana. Edellisestä kerrasta suksien päällä oli 21 vuotta. Nykyisissä suksissa profiili on erilainen, ja suksi on yleensä lyhyempi kuin mikä oli tapana vielä pari vuosikymmentä sitten. Olin erittäin yllättynyt siitä, kuinka helppoa laskeminen oli, tuntui kuin ei olisi tarvinnut tehdä muuta kuin ajatella kääntymistä. Ensimmäisellä laskulla jännitin jonkin verran, mutta tunne katosi käytännössä kokonaan. Ainoa "vaara" johon jouduin syntyi siitä, kun en osannut päästää hiihtohissin kapulasta oikeassa kohtaa irti, ja ankkuri kolahti vammautuneeseen kyynärpäähäni aiheuttaen kipua. Laskin vähän reilun tunnin, ja loppua kohden uskalsin jo lisätä vauhtia siinä määrin, että rajoitteeksi nousi se, miten viima toi vedet silmiin ja näkyvyys muuttui huonoksi.

Tänä aamuna sain tietää, että oma työlupani oli hyväksytty, mutta muun perheen oleskeluluvat olivat vielä käsittelyssä. En oikein ymmärrä miksi ne käsitellään eri tahtia, ja toivon ettei tämä tarkoita että jälkimmäisissä olisi jotain ongelmia. Odottelen nyt lopullista varmistusta.

Mies mäessä.

2012-01-18T08:54:00.002+02:00

Avasimme tiistaina laskettelukauden. Vanhempi poika meni lumilautakurssille, ja vein nuoremman pojan mäkeen muuten vaan "suksittelemaan", kuten hän itse asian ilmaisi. Nuorimmainen on jonkinlainen hurjapää, ja halusi laskea mahdollisimman korkealta heti alussa. Huolimatta siitä, ettei hän osaa juuri lainkaan jarruttaa ja kääntyminen onnistuu vain hyvin isoissa kaarissa. Lumilautakurssi jatkuu tänään.

Työlupaani ei ole vieläkään käsitelty. Tilanne ei ole erityisen hälyyttävä, normaali käsittelyaika on noin kolme viikkoa, ja tämä tulee täyteen huomenna. Stressaavaa tämä kylläkin on, sillä erilaiset loppuvaiheen valmistelut täytyy tehdä sitä suuremmalla kiireellä, mitä myöhemmin päätös tulee. Siltä varalta, että se sattuisi olemaan kielteinen (mitä pidän erittäin epätodennäköisenä) en ole tehnyt mitään sellaisia toimenpiteitä, joiden peruminen tulisi kalliiksi. Erinäiset ulkoiset seikat ovat tehneet tropiikkivuoden taloudellisista järjestelyistä hieman vähemmän ongelmalliset, mutta pelkään että jos lopullinen varmuus viivästyy, näihin liittyvä epävarmuus taas lisääntyy.

Seurasin eilistä MTV3:n vaalitenttiä hieman. Median ja äänestysten tuloksista poiketen, minusta tentissä parhaiten pärjäsi Paavo Lipponen. Haavisto kyllä pärjäsi hyvin, mutta jonkinlainen maailmanhalaus esiintyi ehkä liiaksi hänen puheessaan. Vaikka olen substanssimielessä samaa mieltä hänen kanssaan esimerkiksi siitä, että Suomen valtiojohdon yksi vahvuus voisi olla se, että meillä on yleissivistynyt ja toisia kulttuureita hyvin tunteva johto, hän korosti tätä tavalla, joka mielestäni antaa turhan paljon retorista liikkumatilaa niille hänen vastustajilleen, jotka pitävät tätä suurena riskinä.

Niinistön varmanpäälle pelaaminen alkaa jo todella käydä minua ainakin kypärään. Minulle tuli väkisin mieleen, josko Arhinmäen Niinistöön kohdistuva trollaus oli jonkinlaista sivustatukea Haavistolle, vai onko hän vain tavoittelemassa "radikaalien" eli keskiluokkaisten tiedostavien nuorten ääniä kuntavaaleissa. Niinistö ei edes antanut takaisin sen vertaa, että olisi piikitellyt Paavoa tai oikeastaan edes vastannut. Ehkä se oli joidenkin mielestä valtiomiesveto.

Viikonlopun sato.

2012-01-16T08:20:00.004+02:00

Muutaman viikon aktiivisemman liikuntaharrastuksen myötä kunto tuntuu jälleen nousseen kohtuulliselle tasolle. Liikunnan addiktiivisuudesta kertoo jotain se, että tunnin aerobinen harjoittelu neljä kertaa viikossa alkaa tuntua naurettavan vähältä. Valitettavasti aika ei oikein tahdo riittää enempään.

Yksi paperi lähti lauantaina taas liikkeelle, mutta tuleen ei voi jäädä makaamaan. Tällä viikolla pitäisi alkaa vääntämään draftia seuraavalle paperille. Nyt on myös laitettava kaikki puolivalmiitkin ideat paperille, jotta voin ottaa mahdollisimman paljon irti tropiikkivuodesta. Olettaen tietenkin, että työlupa todella tulee tällä viikolla. Tarvitsen välttämättä ainakin neljä- viisi viikkoa lähtövalmisteluihin, joten luvan lykkääntyminen merkittävästi pidemmälle lykkäisi myös lähtöä. Periaatteessa tämä ei muuten olisi suuri ongelma, mutta vaimon työjärjestelyt kärsivät. Samoin vatsani, joka reagoi jännitykseen.

Lauantaina pelasimme poikkeuksellisen eeppisen pelin. Kyseessä oli Twilight Imperium, kolmas painos. Peli-iltaan tuli kahdeksan osallistujaa, joista neljällä ei ollut mitään aikarajoituksia, joten neljä muuta otti mittaa toisistaan mm. Power Gridin merkeissä.

Kokemuksena TI3 oli aluksi sekavahko. Säännöt eivät ole erityisen tulkinnanvaraiset tai monimutkaiset, mutta niitä on sen verran monta, ja osa toimii eri tavoin neljän pelaajan pelissä (perusversiossa on kuusi pelaajaa), joten aloitimme pelin vähän väärin. Korjasimme virheet mahdollisimman vähän tilannetta muuttaen, välittömästi ne huomattuamme. Toisen kierroksen jälkeen virheitä ei enää juuri tehty, tosin siinä vaiheessa peliä oli kulunut jo pari tuntia. Kaikkiaan peli kesti noin kahdeksan ja puoli tuntia, mikä kuulemma on suhteellisen normaali.

Pitkästä - sanoisinko eeppisestä - kestostaan huolimatta peli ei käynyt tylsäksi. Tein muutaman ymmärtämättömyydestä johtuvan strategiden virheen melko varhaisessa vaiheessa peliä. En esimerkiksi ymmärtänyt oikein teknologian kehittämisen kustannusta, joten en varautunut tilanteeseen oikein, mikä käytännössä murskasi mahdollisuuteni. Lisäksi oppimisen ja sosiaalisen tarkoituksenmukaisuuden nimissä en pelannut niin agressiivisesti kuin olisi pitänyt, joten jäin voittopisteissä mitattuna hännille. Tämä ei kuitenkaan haitannut, sillä odotusten vastaisesti, juuri TI3 on sen laatuinen peli, joka hyötyy merkittävästi tyylitellystä ja eläytyvästä pelityylistä. Erotuksena siis tiukkaotsaisesta optimoinnista. Lopussa en varsinaisesti lyönyt läskiksi, mutta otin tahallani valtavia riskejä, jotka realisoituvatkin.

Pelin kulku on "yksinkertainen". Selostan sitä nyt hieman, ja jätän yksityiskohtia pois. Alussa pelataan jonkinlainen metapeli, jossa pelaajat asettelevat pelialueelle kuusikulmion muotoiset laatat. Näissä on planeettoja, tähtisumuja, tyhjää avaruutta, madonreikiä, jne. Keskikohdassa on yksi määrätty planeetta ja pelaajien kotisysteemit ovat ennalta asetetussa paikassa, mutta muuten pelilaudan muoto on periaatteessa mielivaltainen. Tämän metapelin jälkeen peli etenee kierroksittain.

Kierros koostuu kolmesta vaiheesta: strategiavaiheessa valitaan strategiakortit, jotka määräävät pelijärjestyksen ja tämän lisäksi niihin liittyy tietty strateginen toimenpide, joka voidaan suorittaa jossain välissä seuraavaa vaihetta. Näitä on yhteensä kahdeksan, ja yksi niistä toimii eräänlaisena pelikellona, koska se antaa kaksi voittopistettä, ja kymmenes lopettaa pelin. Pelin teoreettinen maksimikesto, olettaen että joka kierroksella joku valitsee tämän kortin, on siis 5*pelaajien määrä. Kierros kestää kuitenkin helposti tunninkin, joten raja todellakin on lähinnä teoreettinen. Neljän pelaajan peli on sikäli poikkeuksellinen konfiguraatioltaan, että siinä kaikki strategiakortit tulevat käyttöön, koska jokainen pelaaja valitsee kaksi. Muissa pelaajamäärissä jotkut kortit jäävät käyttämättä.

Strategiavaihetta seuraa toimintavaihe, jossa asiat tapahtuvat. On eeppisiä avaruustaisteluita, kaupankäyntiä, politiikkaa, diplomatiaa jne. En nyt ala selostaa kaikkea, mutta koko ajan tapahtuu. Vaihetta pelataan niin kauan kun pelaajat voivat / haluvat tehdä jotain. Strategiakortin määräämä toimenpide pitää kuitenkin vähintään pelata. Kaikki toimenpiteet maksavat komentomerkkejä, ja niistä välillä todella tulee pulaa, eli ne muodostavat pullonkaulan helposti. Mielenkiintoista on tosiaan se, että melko usein erilaiset resurssi/sota/valtakunnanlaajentamispelit sisältävät pari muuttujaa, joihin voi keskittyä niin, että optimaalinen pelistrategia tähtää näiden muuttujien maksimoimiseen. TI:ssä näin ei ainakaan heti tuntunut olevan, vaan olemassaolevien riittävien resurssien viisas käyttö -- pikemminkin kuin niiden haaliminen ja ekspontiaalisen tms. kasvun varmistava strategia -- on välttämätöntä.

Toimintavaiheen jälkeen tulee jäähdyttelyvaihe, jossa käytännössä katsotaan, mitä tuli tehtyä, nollataan tilanne seuraavaa kierrosta varten, ja päivitetään tietyt tarpeelliset muuttujat.

Peli on hauska, mutta vaatii asennetta ja ennenkaikkea aikaa. Tavallinen, muutaman tunnin peli-ilta ei riitä tälle monsterille. Voiton mahdollisuudet voivat mennä käytännössä kokonaan ensimmäisten parin kierroksen aikana, joten zeniä vaaditaan, jotta peli ei täysin lässähdä. Vaikka säännöissä luvataan, että peli saattaa kääntyä action-korteilla, niin ainakaan ensimmäisen kokemuksen perusteella tämä ei vaikuta todennäköiseltä. Sotilaallista ratkaisua havitteleva joutunee yleisessä tapauksessa pettymään, koska sotilaallista ylivaltaa on hyvin kallista ylläpitää ja liikuttelu on alussa kovin hidasta. Pelin kiinnostavin puoli on pelimekaanisesti ajatus, että strategisilla päätöksillä on "logistiset" kustannukset, joita ei voi noin vain kuitata valtaamalla mahdollisimman paljon resursseja.

Aion pelata tätä vielä ainakin kerran ennen kuin lähden tropiikkiin, jos vain peliporukka saadaan pystyyn. Kokeilemisen arvoinen, suosittelen kaikille niille, joille eeppisyys on tärkeämpää kuin voiton tavoitteleminen, ja joita koko päivän kestävä peli ei pelota.

Presidenttipelistä.

2012-01-12T10:33:00.001+02:00

Kävin mielenkiintoista keskustelua Facebookissa tänään, ja ajattelin muotoilla tuon keskustelun satoa hieman blogikirjoituksen muotoon. Osalliset tunnistanevat tätä, mutta poistan tästä varsinaisen vuoropuhelun ja editoin tämän blogimaisemmaksi.

Taustalla on arvio siitä, että Pekka Haaviston ydinkannattajajoukko koostuu vihreistä ja vasemmistosta. Lisäisin tähän vielä sellaisen liberaalin ja boheemin porvarijoukon, joka tavoittelee jonkinlaista kosmopoliittista suvaitsevaa imagoa.

Vihreiden ja vasemmiston parista löytyy tavattoman paljon kritisoitavaa, ja olen tätä kritiikkiä esittänytkin. Relevantteina kritiikin aiheina poliittisesti voidaan omasta mielestäni pitää ainakin markkinoiden toiminnan väärinymmärtämistä, teknokraattisten poliittisten ohjelmien altistaminen ideologialle, kuten "tasa-arvolle", naivia käsitystä ihmisluonteesta ja sen sopeutuvuudesta, kulttuuri-imperialistisuutta lähentelevää ylimielisyyttä muiden kulttuurien edessä, sekä ylioptimismia hallinnollisten ratkaisuiden toimivuuden suhteen. Näin muutamia mainitakseni.

Koska kyseessä on presidentinvaalit, on mielestäni tarkoituksenmukaista arvioida väistyvän presidentin kautta. Uskon, ettei Halonen ole ollut varsinkaan viimevuosina kovin hyvä presidentti. Virkanimitysjupakat ovat osoittaneet, ettei hän halunnut olla tiimipelaaja, ja PS:n kannattajien julkinen mollaaminen osoitti, ettei hän tavoittele sovinnollisuutta, vaan oikeamielisyyttä ja vastakkainasettelua. Näitä pidän negatiivisina piirteinä ja epätarkoituksenmukaisina presidentin tehtävän kannalta. Tässä mielessä on hyvä, että Halonen lähtee.

Ensimmäisenä arvioin Haavistoa. Vihreitä seuranneena arvioisin että hän saattaisi olla Ahtisaaren, joka mielestäni on yksi aliarvostetuimmista presidenteistä, tyylinen presidentti. So, sopivan etäinen, sovitteleva, asiallinen, jne. En usko hänen ryhtyvän mihinkään kyykyttämiseen, en usko että hän sooloilisi vaan edustaisi juuri sitä, mitä presidentin nykyisellä valtaoikeuksilla on tarkoituksenmukaista edustaa. Haaviston vahvuutena on siis asiallisuus ja sopiva etäisyys, riskinä ja heikkoutena hänen taustavoimiensa yllä arvioimani huonot puolet. Sitä, että Haavisto olisi todennäköisesti ns. heikko johtaja, en pidä huonona, vaan pikemminkin hyvänä puolena. Se voi kuitenkin olla este hänen valinnalleen, koska suomalaiset tiedustelujen mukaan kaipaavat vahvaa presidenttiä. Toinen heikkous voi olla, että hän saattaisi ylikorostaa taustavoimiensa arvoja esimerkiksi kaupallisten intressien kustannuksella. Enkä puhu nyt mistään asekaupoista. Pidän tätä riskiä kuitenkin pienenä.

Niinistön uskoisin olevan Halosen tapainen kyykyttäjä. Puhemiehenä ollessaan hän näytti tästä hyvin paljon merkkejä. Vaikka ehkä talouspoliittisesti hän voisikin edustaa enemmän markkinatalousmyönteisyyttä, presidentin vähäinen valta sentyyppisten asioiden suhteen tekee tästä vähäisen näkökohdan. Suuri kansansuosio näyttää myöskin menneen Niinistöllä jonkin verran päähän. Lisäksi itse koen negatiivisena ilmiönä nykyisen vallitsevan "vääjäämättömyyden" retoriikan, jossa Niinistöstä puhutaan ikäänkuin hän olisi jo presidentti. Toivonkin Niinistön kannattajien harkitsevan uudelleen kantaansa. Kaipaako Suomi oikeasti "sinistä Halosta"?

Soinia pidän jonkinlaisena pellenä. Minulle tulee vaalikampanjastakin sellainen olo, että show on päällä vain näön vuoksi. Jopa hänen kannattajansa tuntuvat suhtautuvan asiaan näin. Perussuomalaiset olisivat lisäksi täysin hukassa, jos Soinista tulisi presidentti.

Lipposeen pätee lähes sanasta sanaan se, mitä sanoin Niinistöstä, mutta öykkäriydessään hän voisi olla vielä pahempi. Paradoksaalista kyllä, pidän Lipposen hallituksia lähihistorian onnistuneimpina. Hän on kuitenkin paitsi liian vanha, myös demari. Demaripresidenttiä on katseltu nyt 30 vuotta putkeen.

Arhinmäestä, Biaudet'sta ja Essayahista taas ei yksinkertaisesti olisi hommaan. Jätän Paavo Väyrysen myös tässä yhteydessä sivuun, ja tutkailen hänen mahdollista valintaansa alla.

Otetaan lopuksi tarkasteluun kysymys: että mitä valinta merkitsee sille, millainen vuoden 2018 Suomi on, verrattuna vuoden 2012 Suomeen. Haaviston valinta merkitsisi ehkä jotain samanlaista kuin Ahtisaaren valinta aikanaan. Ahtisaari oli selkeästi eräänlainen ylimenokauden presidentti. Suomi vuonna 2000 oli tavattoman paljon kehittyneempi kuin Suomi vuonna 1994, ja voidaan toivoa - toivo voi toki olla perusteetonta - että sama pätisi Haavistoon.

Niinistö tai Lipponen presidenttinä sisältäisi merkittävän riskin, että nykymeno jatkuu vain hiukan porvarillisempana.

Väyrynen on villein kortti, koska en osaa edes arvioida, mitä hänen presidenttiytensä tarkoittaisi Suomelle. Jos olisin nuori ja anarkistisempi, niin toivoisin itseasiassa Väyrysen presidenttiyttä. Väyrynen sekoittaisi pakan täydellisesti; heikko Keskusta voisi hyötyä, ja vanhan koulukunnan miehenä Väyrynen todennäköisesti asemoisi itsensä hyvin selkeästi koko puoluekentän yläpuolelle, jonkainlaiseksi Kekkosen haamuksi. Toinen tällainen villi kortti on Soini, mutta uskoisin että hän olisi (ehkä paradoksaalisestikin) hyvin heikko presidentti. Muut puolueet pitäisivät huolen siitä, että hänellä olisi perustuslain kirjaimen mukainen minimaalisin mahdollinen valta. Presidentin vallan lopullista poistamista kannattava voisi kannattaa Soinia tai Väyrystä. Näistä kahdesta Väyrynen olisi kierompi ja tottuneempana pelaajana osaisi todennäköisesti vedättää parlamenttia tavoilla, joihin muut eivät pystyisi.

Sivuutan edelleen Arhinmäen, Biaudet'n ja Essayahin ajanpuutteen vuoksi. Nyt pitää jatkaa paperin kirjoittamista.

Paperit.

2012-01-09T13:34:00.002+02:00

Paperit hallitsevat elämääni tällä hetkellä.

Ensinnäkin, odotan, että saan asiakirjat l. paperit, jotka oikeuttavat työskentelemään tropiikissa. Näiden saaminen on ensiarvoisen tärkeää. En usko että ongelmia tulee, mutta byrokratia on ennenkin yllättänyt. Tämä on ikävää odottelua, koska ennen kuin saan ko. paperit, en voi oikein järjestää mitään asioita kunnolla, esimerkiksi varata lentoja, allekirjoittaa vuokrasopimusta, hankkia lapsille koulupaikkaa jne.

Toisekseen, kirjoitin paperin viime torstaiaamuna, ja lähetin sen. Se oli toki yhteistyöprojekti, mutta jouduin aamuyöllä kirjoittamaan jonkin verrankin ennen kuin sain paperin siihen kuntoon, että sen sai lähetettyä. Muut tekivät kyllä osansa, mutta varsinainen kirjoittaminen jäi harteilleni.

Kolmanneksi, osallistun toisen paperin kirjoittamiseen, jonka lyhennelmä pitäisi lähettää huomenna ja sitä työstetään tänään. Saattaa olla, että joudun tekemään töitä pitkäänkin.

Neljänneksi, aion kirjoittaa kolmannen paperin maaliskuun loppuun mennessä, tällä kertaa Tropiikin ihmisten kanssa. Käsikirjoitus pitäisi saada jonkinlaiselle mallille lähipäivinä, jotta Tropiikin ihmiset voivat sitä kommentoida.

Siksi aikataulu on tiukka. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, että kun kommentoin, kirjoitan nopeasti ja huomattavan paljon ärhäkämmänoloista ja vähemmän mietittyä tekstiä. Osa siitä vaikuttaa jälkikäteen lukien jopa vihaiselta, mikä on jokseenkin koomista. Kiire synnyttää kerrannaisvaikutuksia joita ei osaa ennakoida.

Käsi, osa XX.

2012-01-02T08:37:00.006+02:00

Käsi leikataan uudelleen, näillä näkymin päivämääränä on 10. helmikuuta. Näin kyynärpäälle jää pari viikkoa aikaa parantua, ennen lähtöä tropiikkiin kuun vaihteessa. Epävarmuutta liittyy kuitenkin merkittävästi molempiin suunnitelmiin, joten muutokset ovat mahdollisia.

Aloitin eilen kaikesta (oikeastaan kädestä) huolimatta liikuntaharrastuksen. Kunto oli rapistunut neljässä kuukaudessa merkittävästi. Elimistö ei ylläpidä kuntoa kovin hyvin. Yläkropan lihaksia en pääse vieläkään kunnolla treenaamaan, mutta sentään aerobista voi vetää. Tosiasiassa olisin voinut jatkaa sitä jo ehkä kuusi viikkoa sitten, koska vaikka käsi ei rasistusta kestä, heiluttamista ja kevyttä nojaamista kylläkin. Juostessa siinä tuntui kipua askelten tärähdyksissä, joten käytin tätä tekosyynä. Enää en kehtaa.

Edit 3.1: Sunnuntain kuntopyöräily oli miellyttävä, eikä maanantaina kostautunut mitenkään. Innostuin maanantai-iltana kolaamaan pihasta lumet, liekö se ollut syynä tai sitten sunnuntainen xycling, mutta tänä aamuna selkävaiva iski taas, ensimmäistä kertaa lähes vuoteen. Lääkekaapissa on troppeja, vahvemmat jätän väliin, joten ainakin vielä toistaiseksi mennään parasetamolilla ja ibuprofeenilla hetki eteenpäin.

2012.

2012-01-01T08:27:00.004+02:00

Kansalaiset, medborgare.

Tänään on vuoden 2012 ensimmäinen päivä. Tälle vuodelle on luvassa muutama mielenkiintoinen ilmiö. Lista ei ole missään järjestyksessä.

Presidentinvaalit

Heti tammikuussa pidetään presidentinvaalit. Ehdokasasettelu vaikutti ensialkuun epämielenkiintoiselta, ja Sauli Niinistöä pidetään edelleen varmana voittajana. Pidän tätä valitettavana, koska tiukka kilpailu on mielenkiintoisempi seurattava ja analysoitava. Se tuo esiin enemmän yhteiskunnan kannalta mielenkiintoisia kysymyksiä. Tällä hetkellä mielenkiintoisinta on lähinnä se, kuka päätyy toiselle kierrokselle Niinistön rökitettäväksi. Toivon, että tilanne vielä muuttuu. Pidän "vääjäämättömyyden retoriikkaa", joka Niinistön valintaan liittyy erittäin vastenmielisenä. Toivonkin ettei häntä valita, jo ihan tästä syystä.

Tropiikki

Tämä on tietysti henkilökohtainen projektini. Olen siis lähdössä näillä näkymin maaliskuussa Singaporeen vuodeksi. Singapore on monella tapaa hyvin ristiriitainen yhteiskunta. Se on hyvin markkinatalousorientoitunut, mutta valtion rooli taloudessa on epäsuorasti erilaisten holding-yhtiöiden kautta hyvin suuri. Verot ovat alhaiset, mutta ihmisten yksityiselämää koskevat lait ovat hyvin tiukat. Länsimaisen mittapuun mukaan maan demokratia on vähintääkin kyseenalainen, ja esimerkiksi sananvapautta on rajoitettu ankarasti. Maa on toimii esimerkkinä suunnilleen kaikenlaisissa argumenteissa niin hyvässä kuin pahassa ja niin vasemmalla kuin oikealla.

Olympialaiset

Lontoon olympialaisten avauspäivä on 27. heinäkuuta. En ole minkäänlainen urheilufanaatikko, mutta olympialaisia olen seurannut usein sivusilmällä. Kisat ovat nykyisin turvonneet alkuperäiseen verrattuna, ja urheilua tulee muutenkin joka tuutista jatkuvasti. Silti mitalitilastojen ja maailmanennätysyritysten kehitystä on ihan miellyttävää tarkkailla sitä mukaa kun kisat etenevät. Suomalaisittain kisat tuskin tulevat olemaan kovin mielenkiintoiset. Mitalisaldo jäänee vähäiseksi, en yllättyisi suuresti, jos yhtään mitalia ei tule. Kultamitaleita en ainakaan usko tulevan yhtään ainoata.

Alan Turingin muistovuosi

Tämä vuosi on Alan Turingin muistovuosi. Tämä tarkoittaa, että omaan alaani liittyviä konferenssejakin on normaalia enemmän. Turingin syntymästä tulee kuluneeksi sata vuotta tänä vuonna, hänen kuolemansa puolestaan oli yksi 1900-luvun tieteen tragedioita. Toivon mukaan myös se saa huomiota tänä vuonna. Yleisestiottaen homoseksuaalisuus ei vaikuttaisi olevan kovin harvinaista tieteissä, tarkoitan siis, että vaikka homoseksuaalit ovat yleensä yliedustettuina palvelualoilla (kampaamot, stuertit, jne), ei tieteen saralla aliedustus ole mitenkään silmiinnähtävää.

Toisaalta, on erittäin traagista, jos Turing muistetaan etupäässä "homoseksuaalina", vaikka tämä ei liity mitenkään hänen saavutuksiinsa.

Avaruus

Elokuussa MSL:n on määrä laskeutua marsiin, Venuksen ylikulku tapahtuu viimeistä kertaa odotettavissaolevana elinaikanani. Auringon on määrä saavuttaa auringonpilkkumaksimi tänä vuonna. Mars on keväällä oppositiossa, ja vaikka sen kirkkaus ei vedä vertoja vuoden 2003 oppositiolle (kirkkaimmillaan lähes -3), on se nytkin melko kirkas, kirkkaudeltaan -1.2. Jupiter saavuttaa myös erittäin suuren kirkkauden loppuvuodesta.

Älystä ja tropiikista.

2011-12-30T09:40:00.004+02:00

Postitin eilen pikapostissa allekirjoitetut työsopimukset ja työlupahakemukset. Lopullinen ratkaisu tulee kolmen viikon sisällä. Sen jälkeen minkään ei pitäisi enää olla tropiikkivuoden esteenä.

Soininvaaran blogissa on taas kerran ollut keskustelua lahjakkuudesta ja tämän yhteiskunnallisesta ulottuvuudesta. Ensin tämä, sitten tämä, tämä, ja lopuksi tämä.

Luettuani Pinkerin jo kohta kymmenen vuotta sitten julkaistun kirjan The Blank Slate olen ollut enenevässä määrin siinä käsityksessä, että - siitäkin huolimatta, että älykkyys a) on erittäin vahvasti periytyvää ja b) se ennustaa mitä suurimmassa määrin paitsi sosioekonomista asemaa, myös kaikenlaisia muita hyviä asioita kuten terveyttä, korkeaa moraalia ja ateismia - ilmiön merkitystä poliittisen päätöksenteon taustatekijänä liioitellaan suuresti. [Olen silti samaa mieltä kriitikoiden kanssa siitä, että Pinkerin työ on "pehmeää" tiedettä, so. siitä puuttuu ns rigor. Se ei tietenkään tarkoita, etteivätkö hänen argumenttinsa olisi oikeita. TM huom.]

Tosiasioiden myöntämisestä ei tietenkään voi olla mitään haittaa. Erilaisista yhteiskuntatieteellisistä teorioista, niinkin yksinkertainen kuin toteamus, että "lapsena hyvin älykkyystestissä pärjäävät, pärjäävät vanhempina yleensä myös muilla tavoilla", on suunnilleen kaikkein paikkansapitävin. Se ei kuitenkaan ole lainkaan niin käyttökelpoinen kuin voisimme helposti kuvitella, ja aivan erityisesti, jos meillä on jokin tietty käsitys siitä, miten kanssaihmisiimme tulee yleisestiottaen suhtautua, tällä tosiasialla ei pitäisi olla sen kanssa oikeastaan mitään tekemistä. Päämääriä joita meillä on sen suhteen, miten yhteiskunnan tulee jäseniään kohdella, ei ole mielekästä muotoilla niin, että meidän tulee samalla sitoutua joihinkin tiettyihin tosiasioihin.

Asiantila ei tällä hetkellä ole niin, ja se näkyy kyllä (pejoratiivivaroitus:) vasemmiston parissa yleisessä maailmankuvassa. Silläkin uhalla, että tämä ymmärretään nyt täysin väärin, koen että oma arvomaailmani on huomattavan vasemmistolainen. Tästä huolimatta näkemyksiäni usein käsitellään kommenteissa jopa jonkinlaisina oikeistolaisuuden prototyyppinä. Tämä voi perustua käsittääkseni vain jonkinlaiseen postmoderniin käsitykseen, jonka mukaan todellisuus sinänsä on alisteinen ideologialle ja arvolähtökohdille, joko eksplisiittisesti tai sitten ikäänkuin vahingossa, erilaisten kognitiivisten vinoumien kautta. Esimerkiksi ceteris paribus, pidän toivottavana, että tulojen ja varallisuuden jakauma on mahdollisimman tasainen. Tällä ei kuitenkaan ole sitä poliittista seurausta, että mielestäni tätä tasoittelua tulisi jotenkin ulkopuolelta suoritettuna pitää oikeutettuna, eikä varsinkaan piittaamatta tasoittelun aiheuttamista kustannuksista. Tämä ei ole sivuraide, vaan keskiössä, ja pyydän pitämään tämän mielessä: Jokaisella poliittisella toimenpiteellä on hyötyjä ja kustannuksia, hyötyjiä ja häviäjiä. Se, mitä nämä kunkin toimenpiteen kohdalla ovat, on joukko tosiasioita, mutta se, missä määrin itse arvostamme näitä, taas on arvokysymys.

Älykkyyden periytyvyydellä ja ennustusarvolla on tosiasialuonne, ja se voi ja sen pitäisi, jossain määrin vaikuttaa käsityksiimme siitä, mitä tapahtuu, kun teemme niin tai näin, käytämme tämän tai tuon verran resuresseja. Sensijaan se ei voi vaikuttaa meidän käsityksiimme eri lopputulosten toivottavuudesta. Esimerkiksi, monet tulkitsevat väittämän "älykkäämmät pärjäävät keskimäärin paremmin" jotenkin implikoivan, että on jotenkin toivottavaa, että älykkäämpi on korkeammassa asemassa tai tienaa enemmän. Tämä on non sequitur. Ennuste ei ole sama asia kuin arvo. Ei esimerkiksi ole mitenkään väistämättä mitään tehotonta tai "epäreilua" siinä, että vähemmän älykäs tienaa enemmän tai on vastuullisemmassa tehtävässä.

Toinen bias näkyy esimerkiksi siinä, että Richard Feynmanin älykkyys oli mittauksen perusteella vain hieman keskitasoa korkeampi, vaikka Feynman oli yksi toisen maailmansodan jälkeisen ajan suurimmista fyysikoista, ja jopa jonkinlainen yleisnero. Tämä on joidenkin mielestä ikäänkuin mahdotonta hyväksyä, koska he kuvittelevat, että "älykkyys" on jokin maaginen keijupölyn päällystämä ominaisuus, joka on jotenkin väistämättä sama asia kuin se, miten kyvykäs joku yksilö on.

Palatakseni politiikan ongelmakenttään, yleensä tämä kysymys nostetaan esiin tulonjaossa, koulutuspolitiikassa ja terveyspolitiikassa, sekä vähäisemmissä määrin kriminaalipoltiikassa. Nämä luonnollisesti ovat laajoja kysymyksiä, joten niiden käsittely jää tässä väistämättä pinnalliseksi. Keskityn koulutukseen, koska se on näistä ominta alaani, tavallaan.

Tulonjaon osalta kysymys ei ole kovin merkityksellinen; poliittinen erimielisyys esimerkiksi perustulomallista kulkee kahta linjaa. Ensimmäisessä on kannustinvaikutus ja toisessa on jonkinlainen hyve-eettinen tarkastelu. Kannustinargumentissa siis esitetään eriävät käsitykset tosiasioista, eli väitetään että perustulo passivoisi contra että se poistaisi vastikkeellisen sosiaaliturvan kannustinloukut. Tässä kysymys on empiirinen, eikä älykkyyteen liittyvä problematiikka siihen mitenkään vaikuta. Hyve-eettinen tarkastelu perustuu siihen, että on väärin antaa rahaa ei-mistään. Tämä argumentti on kuitenkin ontto, koska se on vielä voimallisempi argumentti nykyistä sosiaaliturvajärjestelmää vastaan. Tehokkuusargumentti kuitenkin saattaisi puoltaa sitä, että perustulomallissa älykkäämmille yksilöille maksettaisiin vähemmän, kompensoimaan heidän kognitiivisen kyvykkyytensä tuomaa etua. Tämä on sukua pituusverolle, joka siis saattaisi olla tehokkuusargumentin perusteella kohinastaan huolimatta hyvä veromuoto. Älykkyysveron ongelma on kuitenkin siinä, että toisin kuin pituutta, vähä-älyisyyttä voi rajoitetusti feikata.

Sivuutan terveyspoliittiset tarkastelut ja oletan, että ongelma on vähäinen tai ratkeaa olennaisesti samalla analyysillä kuin koulutus, jossa kysymys on mielenkiintoisempi.

Koulutuspoliittisesti kysymys on mielenkiintoinen. Soininvaaran usein esittämää historiallista näkökulmaa mukaillen, esi- ja varhaisteollisessa yhteiskunnassa oli runsaasti työtehtäviä, joista kykeni suoriutumaan hyvin vähäisellä koulutuksella ja vähäisillä kognitiivisilla kyvyillä, mutta nykyisin on toisin. Marginal Revolutionin kirjoitukset koulutuksesta kannattaa lukea kaikki, en ala niitä tässä käymään paremmin läpi. Koulutus on edelleen, kaikista ongelmistaan huolimatta, hyvin merkittävä sosioekonomisen aseman kohottaja.

Otan tässä tavalliseen tapaan ns. libertaarin benchmarkin analyysin lähtökohdaksi. Koulutuksen ongelma ei katoa täysin, vaikka koulutus toimisi yksityistettynä, sillä yksityisen toimijankin on tehtävä valintoja sen suhteen, kelle koulutusta voidaan myydä. Yksityisen yliopiston voidaan ajatella maksimoivan jotakin; yleensä se ei ole tulot, mutta voimme tarkastella sitäkin. Tulojen maksimoimiseksi täytyy ottaa huomioon kysyntä, tarjonta, maksukyky jne. Tuloja on kahdenlaisia: ensimmäiset tulevat lukukausimaksuista, ja toiset lahjoituksista. Lahjoitusten voidaan olettaa olevan peräisin niiltä alumneilta, jotka ovat hyötyneet koulutuksesta "riittävästi" ja joiden varallisuus koulutuksen jälkeen ylittää tietyn kynnysarvon. En muotoile tässä yhtälöitä, vaikka sellaisetkin voitaisiin tehdä. Hyöty koulutuksesta voidaan ajatella riippuvan yksityisestä ja yleisestä tasosta. Yksityisellä tasolla viittaan yksilön kykyyn vastaanottaa tietoa ja yleisellä opetuksen "laatufaktoria", jonka voidaan ajatella riippuvan paitsi opettajien kyvykkyydestä, myös opiskelijapopulaation yleisestä laadusta. Lisäksi laatu vaikuttaa myös siten, että kaikkien tulevien oppilaiden voidaan ajatella preferoivan laadukkaampia yliopistoja, maksukykynsä puitteissa.

Yliopiston hallinnoijalla on siis monimutkainen tehtävä, koska hänen pitää yhtäältä preferoida maksukykyisiä asiakkaita (lukukausimaksut) ja toisaalta pyrkiä tunnistamaan ne, jotka hyötyvät koulutuksesta potentiaalisesti eniten (lahjoitukset). Jos sisäänpääsy hoidetaan pelkästään rahalla, opiskelijoiden hyöty laskee ajan oloon, hakijamäärät putoavat, samoin lahjoitukset. Tällaisesta tilanteesta lähtien yliopiston kannattaa tarjota joskus jopa ilmaisia koulutuspaikkoja lahjakkaille (tässä oletan että älykkäille; älykkyystestin tiedetään olevan parempi mittari kuin pääsykoetestin suunnilleen jokaisella alalla) oppilaille. Jossain kohtaa tällaisen lahjakkaan oppilaan rajahyöty alittaa vaihtoehtoiskustannuksen, ja yliopistolla on tulongeneroinnin kannalta optimaalinen sekoitus lahjakkaita ja varakkaita oppilaita.

Oletetaan siis, että tämä libertaari benchmark on nyt voimassa, ja kysytään, voiko tehokkuutta parantaa? Systeemi ei ole välttämättä tehokas, koska voi olla, että lahjakkaita potentiaalisia oppilaita jää kouluttamatta, koska yliopiston marginaalihyöty näiden kouluttamisesta alittaa oppilaan kouluttamisen kokonaishyödyn, mutta oppilaan koulutuksesta saama rahallinen hyöty ei riitä varakkailta perittävän lukukausimaksun kattamiseen, esimerkiksi siksi, että vähävaraisen mutta lahjakkaan oppilaan kohtaama korko on niin korkea, että opintolainaan ei ole varaa. Tähän voi vaikuttaa esimerkiksi varakkaiden sukujen pitkä aikapreferenssi. Monissa yläluokkaisissa suvuissa on satojen vuosien mittaisia varojenhoitosuunnitelmia, eikä näissä ole mieltä merkittävästi nollasta poikkeavilla koroilla.

Soininvaara, ja moni muu ennen häntä, on toistanut argumentin, jonka mukaan sillä, että alempien sosiaaliluokkien lahjakkaita koulutetaan ja näin nostetaan korkeampaan sosioekonomiseen asemaan, voi olla alempia sosiaaliluokkia kurjistava vaikutus. Tässä argumentissa on tiettyä perää. Tiedämme nimittäin, että lahjakkaammat ovat myös jonkin verran myötätuntoisempia ja yhteisöllisempiä (mutta paradoksaalisesti, rikastuminen voi vähentää empaattisuutta), ja näiden rikastuessa he vaihtavat ympäristöään, muuttavat kalliimmille alueille ja ympäröivät itsensä ystävillä, joiden asema vastaa enemmän heidän uutta tilannettaan. Tämä kehitys vie alemman sosiaaliluokan piiristä pois yksilöitä, joiden ympärille yhteistyötä voi rakentua. Älykkäät vievät pois myös sitä tukea, jota he voivat ympärillä oleville ihmisilleen antaa: Neuvoja raha- ja terveysasioissa, neuvottelu- ja sovitteluapua ristiriitatilanteissa jne. Vaikka kuinka kiertäisimme tätä, voi hyvin olla, että tällaisen yksilön yksityinen hyöty koulutuksesta ja sitä myötä sosiaalisen aseman noususta on hyväksi, tämä kustannus jää usein kvantifioimatta.

Suomalainen koulutusjärjestelmä paljolti on tehnyt sen, mikä sen tavoitteeksi asetettiin. Suomalaiset ovat yksi maailman koulutetuimmista kansakunnista, ja tämä näkyy siinä, että suomalainen insinööri on esimerkiksi suhteellisesti ajatellen erittäin edullista työvoimaa. Yhteiskuntamme on paljolti rakentunut sen suhteellisen edun varaan, jonka tämä tietotyön tarjonta mahdollistaa. En käy arvioimaan sitä, onko se hyvä tai huono seikka, mutta yksi sivuvaikutus sillä on. Nykyisin vaille koulutusta jääneen suomalaisen asema on hyvin heikko verrattuna vielä parinkymmenen vuoden takaiseen (poislukien suhdannevaihtelut; 91-96 oli varsin synkkää aikaa).

Mitä sellaista älykkyys voi tuoda tähän palettiin, jolla saamme kohdennettua voimavaroja paremmin ja jopa luotua niitä lisää? Ensinnäkin tuottavuuserot tietotyössä ovat kertaluokkia suuremmat kuin ne ovat muunlaisessa työssä. Putkimieskin voi toki mokata ja tehdä kymmenien tuhansien vahingot, mutta putkimiehen työn (onnistuessaan) tuottavuuden erot ovat ehkä kymmenissä prosenteissa. Esimerkiksi softainsinöörin tuottavuus voi olla pyöreä nolla contra jotain aivan ufoa, ja sitä on etukäteen vaikea ennakoida. Älykkyys on kuitenkin näissä vain rajallisesti hyödyksi; sitä on oltava riittävästi, mutta kynnysarvon ylityttyä erot tulevat lähinnä itsekurista ja suunnitelmallisuudesta. Itsekuri ja kyky suunnitelmallisuuteen eivät ole ollenkaan niin vahvasti g-ladattuja kuin kuviopäättely.

Nykypäivän Suomessa, koulutuksen näkökulmasta, voidaan kysyä, koulutammeko tarkoituksenmukaisesti, ja pitäisikö meidän ottaa älykkyys enemmän huomioon. USA:ssa esimerkiksi SAT-testit ovat keskeisessä roolissa yliopistojen sisäänpääsyssä, ja niiden tiedetään olevan voimakkaasti g-ladattuja, voimakkaammin kuin vaikkapa suomalaisten ylioppilaskirjoitusten, jotka nekin lienevät pääsykokeita voimakkaammin g-ladattuja. Kun koulutuspolitiikassa on pyritty siirtymään kohti ylioppilaskirjoitusten painottamista sisäänpääsykriteerinä, onkin ehkä otettu askel kohti älykkyyden käyttöä karsintakriteerinä.

Mutta onko sittenkään mielekästä, että koulutamme älykkäimmät yksilöt nimenomaan niille aloille, joille he itse eniten haluavat? En saanut lukuja sopivassa muodossa ulos, enkä jaksanut käsipelillä alkaa erotella, mutta kun näin eri koulutusohjelmien alimmat sisäänpääsyprosentit ja toisaalta työllistymisasteen valmistumishetkellä, ne näyttivät olevan negatiivisesti korreloituneita; huonoiten työllistäville aloille oli vaikeampi päästä. Poikkeuksina näyttävät olevan lähinnä oikeustieteellinen, lääketieteellinen ja psykologia. Jos jollakin on parempi tilasto tästä, niin näkisin mielelläni.

Tästä pääsemme tietysti viimeiseen koulutuspolitiikan ja älykkyyden suhteeseen. Tunnen suurta houkutusta myötäillä käsitystä, jonka mukaan koulutus ei tapahdu työelämän tai talouden tarpeita varten, vaan koulutettu ja ennenkaikkea sivistynyt väestö on itsetarkoitus. Tällainen sivistysporvarillinen ajattelu on jollakin tapaa romanttista ja yksityiselämässäni koenkin sellaisen arvokkaaksi. Se ei kuitenkaan ole kovin mielekäs nykyisenlaajuisen koulutuspolitiikan päämäärä, kun korkeakoulutamme jo yli puolet ikäluokasta.

2011-12-27T07:10:00.002+02:00

Palasimme perheen kanssa jo jouluaaton vastaisena yönä, mutta hiljennyimme joulunviettoon, joten en raportoinut sen kummemmin täällä.

Vietimme viikon Playa Blancassa. Kaksi yksityiskohtaa on mainitsemisen arvoisia.

Ensimmäinen oli tuliperäinen rannikko melko suurine vuorovesivaihteluineen. Se on mielenkiintoinen, koska siellä oli paljon mereneläviä, joita normaalisti kykenisi tarkkailemaan vain sukeltaen tai snorklaten. Bongasimme ainakin erakkorapujen heimoon kuuluvia lajeja (en tunne äyriäisiä kovin hyvin), ilmeisesti ainakin kahta eri lajia, mahdollisesti useampia, useita eri kalalajeja, merisiilejä, katkoja, ja ilmeisesti yhden mustekalan, mutta tämä havainto oli epävarma. Sukellusveneestä näimme lisäksi sardiineja, tonnikaloja, kolmimetrisen rauskun ja useita eri lajeja pieniä kaloja.

Toinen oli sää, joka oli huomattavan suosiollinen. Ilmasto on saarilla melko kuiva, itäisillä saarilla se on efektiivisesti puoliaavikkoa. Sademäärät ovat vuosittain hyvin alhaisia, ja saarilla on välimerellinen sadekausisykli, eli kylmä kausi on sataisempi ja lämmin kausi kuivempi. Tästä huolimatta talvisaikaankin sateita on hyvin vähän. Viime viikolle sattui kaksi sadetta, ja nekin osuivat yöaikaan. Ainoa merkki toisesta sateesta oli, että maa oli aamulla märkä, ensimmäisen ehdin jopa näkemään. Tämä selittää saarten suosiota turistikohteena.

Omalla kohdallani pääasiallinen syy lähteä etelään on pimeys pohjoisessa. Olen havainnut, että joulun tienoille - mielellään hieman sen jälkeen - sijoittuva matka etelään tekee talvesta huomattavasti siedettävämmän. Tänä vuonna olin jo maksanut matkan kun tropiikkiin lähteminen tuli todennäköisemmäksi. (Varmaahan se ei vielä tietenkään edelleenkään ole, koska en ole vielä saanut työlupaa.) Vuosi tropiikissa sijoittuukin siinä mielessä hyvin, että jos lähden maaliskuun alussa ja palaan seuraavana vuonna samoihin aikoihin, palaan aikaan, jolloin vuorokauden pituus on Suomessa suunnilleen sama kuin tropiikissa.

Sopeutumista toisenlaiseen vuorokausirytmiin voi helpottaa annostelemalla muutaman milligramman N-asetyyli-5-metoksitryptamiinia, eli tuttavallisemmin melatoniinia hieman ennen haluttua uutta nukahtamisaikaa. Vaikka yksittäisen yksilön subjektiivinen kokemus on melko huono perustelu oikein mihinkään, olen huomannut, että melatoniinin avulla kellon siirtäminen kaksi tuntia eteenpäin yhdessä yössä on helppoa. Eilen onnistuin siirtämään nukahtamis- ja heräämishetkiä yli kaksi ja puoli tuntia kerralla. Menin nukkumaan 21:30 ja heräsin aamulla 5:30, vailla ongelmia, vaikka sitä ennen olin nukahtanut vasta puolen yön jälkeen ja nukkunut yhdeksään. En ole yrittänyt hoitaa sillä useamman tunnin aikaeroväsymystä, joten en tiedä miten hyvin esimerkiksi kuuden tunnin aikaerosta toipuu tällä. Macaolla tutkimusvierailulla ollessani seitsemän tunnin erosta toivuin "luonnollisin" menetelmin noin neljässä vuorokaudessa, jos tämän ajan voisi vaikkapa puolittaa, hyöty olisi mittava.

Väliraportti II.

2011-12-15T10:49:00.002+02:00

Paperit tulivat tropiikista, ja hallinon tarjous oli se, mitä odotimme. Allekirjoitin paperin ja lähetin työlupahakemuksen eteenpäin. Tropiikkivuoden todennäköisyys nytkähti taas hieman ylöspäin.

Lähden ensi yönä alemman keskiluokan paratiisiin lomailemaan. En tosin Las Palmasiin. Sitä ennen pitää useampi sivu kirjoittaa paperiin, käydä nuoremman pojan joulujuhlassa, pakata tavarat loppuun, ja tehdä joulusiivo. Höyry nousee korvista.

Väliraportti.

2011-12-09T09:31:00.003+02:00

Käsi: aika-ajoin kipeä.
Työ:

Opetuskausi lopuillaan, mikä merkitsee taas harjoitustöiden tarkastusta ja tentin suunnittelua
Deadlinet papereille taas tammikuun alussa. Kolme paperia pitäisi kirjoittaa, mikä tarkoittaa ei aikaa bloggaamiseen

Vapaa-aika: Viikko töissä vielä, sitten lähden viikoksi etelään.
Tropiikki: Sopimuksen hyväksymistä odotellaan. Tajusin vasta hiljattain, että neuvottelujen edetessä yliopisto vaihtui, ja kyseessä on omaa alaani ajatellen QS-rankingin top 10 listalle mahtuva yliopisto; QS:n "Engineering and Technology"- listauksessa ko. yliopisto on ylempänä kuin Oxford.
Joulu: Palaan lomilta vasta jouluaattona, joten joulukiireet on pakko kiirehtiä nyt.

Summa summarum: Tarvitsisin kipeästi pari-kolme ylimääräistä tuntia vuorokauteen.

Tästä sitten vähän saksalaista hevimetallia 80-luvulta.

2011-12-05T13:21:00.002+02:00

Käteni kunto on heikentynyt viimeisten viikkojen aikana merkittävästi. Osteosynteesimateriaali on lähtenyt liikkeelle, ja töröttää nyt ihon alla selvästi näkyvästi. Siinä ei ole teräviä pintoja, joten se ei aktiivisesti pistä nahasta läpi, eikä ole kosketusarka. Sensijaan käsi on aamuisin täysin toimintakyvytön noin tunnin ajan, ennenkuin sitä on liikutellut varovasti voimaksta tai keskivahvaa kipua vastaan niin, että se "lähtee liikkeelle". Tämän jälkeen koukistaja toimii normaalisti, mutta ojentajaa ei kykene juuri rasittamaan. Ojentajan sietämä kuorma on vähentynyt maksimistaan merkittävästi, ja nykyisellään kipu tulee jo, kun kättä ojentaa suoraan ylös sen omaa painoa vastaan.

Suomessa esiintyy verraten voimakas tendenssi keskitettyihin ratkaisuihin, joihin kaikkien pitäisi vain sopeutua. Voidaan ajatella, että kyseessä on jonkinlainen Janten lain korollaari. Pitkään kirjoituksissani esiintynyt "konservatismi" tulee ymmärtää juuri tällaisen filosofian poliittisena haarana. Olen toki tietoinen, että poliittisesti konservatismi on paljon muutakin, eikä mitenkään yksioikoisesti edes aina sisällä tällaista "mielentilaa", mutta poliittisena liikkeenä kokonaisuutta ajatellen se ammentaa samasta lähteestä.

Tämä mielentila vallitsee, valitettavasti, myös suomalaisessa tiedemaailmassa. Erilaiset riidat "laatumittareista" voidaan laveastiottaen - jos kohta jälleen kerran rintamalinjat eivät ole oikeasti kovin tarkkarajaisia - ymmärtää tämän tendenssin kannattajien ja sen vastavoimien kamppailuna. Itse en kategorisesti vastusta mittareiden käyttöä, kunhan niiden rajoitukset ymmärretään, mutta keskitettyihin ratkaisuihin rakastuneet jantterit yleensä etsivät "objektiivisia" kriteerejä asioille ja kuittaavat vastaväitteet pääsääntöjen rikkomuksina ja pelkkänä "veneenkeikuttamisena".

Yksi aidosti hyväntahtoinen yritys parantaa julkaisutoiminnan laatukriteereitä näyttäisi olevan Julkaisufoorumi. Sen ideana on karkeastiottaen luokitella erilaiset tieteelliset julkaisukanavat, ja tarjota tätä luokittelua työvälineeksi tutkijoille, kun nämä valitsevat julkaisukanavia työlleen. Annan kuitenkin ennusteen, joka on kovin pessimistinen, ja jonka toivon olevan väärä: Tämä otetaan jossakin keskushallinnossa käyttöön. Koska tarjottu luokittelu on kolmiportainen ja koska siinä on kauhean paljon eri foorumeita, sieltä siivotaan alin porras pois ja aletaan vaatia julkaisuja kahdessa ylemmässä portaassa. Oma virallisesti hyväksytty julkaisuluetteloni typistyy siten esimerkiksi kahteen paperiin.

Asiantuntijuudesta.

2011-11-29T08:25:00.004+02:00

Aina välillä törmää hämmentävään ilmiöön siitä, miten asiantuntijuus nähdään jonkinlaisena rintamerkkinä, jonka ihminen kiinnittää takkiinsa, ja tämän jälkeen tämä voi ikäänkuin puhua auktoriteettina asiasta. Tietenkään kukaan ei voi tehdä tällaista päätöstä omavaltaisesti, vaan muiden on jotenkin tunnustettava tämä asiantuntemus.

Tänä aamuna töihin tullessani kuuntelin radio-ohjelmaa, jossa keskustelun aiheena oli jääkiekkoväkivalta. Ohjelmassa oli jeesustelemassa erinäinen joukko "asiantuntijoita". Valitettavasti en ehtinyt kuuntelemaan keskustelun sisältöä, joten en puutu siihen. Se, mihin kiinnitän huomioni oli asiantuntijuuden käsite: kaikki paikallaolijat edustivat jääkiekkoa urheiluna. Ainakaan ohjelman insertin perusteella mukana ei ollut lainopillista asiantuntijaa tai vaikkapa lääketieteellistä asiantuntijaa, vaan ainoastaan jääkiekon asiantuntijoita, valmentajia ja jääkiekkoliiton edustajia.

Tämä on nyt sivuseikka, ja palaan asiaan kohta: olen todennut jääkiekosta ennenkin, että mikäli väkivalta ei oikeasti kuuluisi jääkiekkoon, tappelua kentällä ei ratkaistaisi antamalla jäähy, vaan soittamalla paikalle poliisi, ja asettamalla nyrkkisankari elinikäiseen pelikieltoon. Kuvitellaanpa hetkeksi, että esimerkiksi kesken golfpelin yksi pelaajista tönäisee toista, ja tämä alkaa hakata nyrkillä vastustajaansa. Jos tästä seuraisi vaikkapa yhden lyönnin sakko, sensijaan että paikalle kutsutaan poliisi, niin tätä pidettäisiin täysin kummallisena. Niinkauan kun jääkiekko-ottelussa on säännöt sille, mitä tappelusta seuraa, se on osa peliä.

Itse asiaan, siis asiantuntemus ymmärretään hyvin usein niin, että se on jonkinlaista uppoutumista tai omistautumista itse ilmiölle, ja että asiantuntemus syntyy nimenomaan siitä, että jokin ilmiö on tullut tutuksi "sen omilla ehdoilla". Tässä on tietenkin mielekäs näkökohta. Otan esimerkiksi toisen kiistanalaisen ilmiön, eli huumeet. Kun pohdimme huumeita ilmiönä, meillä on erilaista asiantuntemusta: poliisilla on kosketus huumausainerikollisuuden ilmenemiseen poliisin näkökulmasta, joillakin lääkäreillä on kosketus huumausaineiden käyttöön lääketieteessä, huumeiden käyttäjillä on näkökulma siihen mitä huumeiden käyttäminen on, ja niin edelleen. Jokainen ilmiö ilmenee yleensä useammalla tavalla. Voisimme nimittää tätä "relativismiksi", mutta varaan sen pejoratiivisen merkityksensä vuoksi toiseen merkitykseen: totean vain, että mikä tahansa tällainen laajempi ilmiö voidaan nähdä hyvin eri tavalla eri tilanteissa ja eri ihmisryhmien silmin. Sanotaan, että ilmiö on monitahoinen.

Sensijaan "relativismi" liitetään yleensä pahantahtoisesti käsitykseen, jonka mukaan kukin ilmiö voidaan ymmärtää vain sen omilla ehdoillaan ja että jokainen ulkopuolinen näkökulma on väärä. Tämä on itseasiassa sangen usein poliittisen korrektiuden nimissä vaalittu tarkastelutapa yhteiskunnallisissa ilmiössä. Oikeastaan voimme jokaisen ilmiön "statuksen" arvioida sen mukaan, kuinka voimakkaasti tätä relativistista ymmärtämistä vaalitaan. Jääkiekko on yhteiskunnassamme korkean statuksen ilmiö, joten sen "ymmärtäminen" tapahtuu yleensä puhtaasti jääkiekosta sisältäkäsin, eli jotta joku voisi sanoa jotakin mielekästä jääkiekon väkivaltaisuudesta, tämän pitää olla nimenomaan jääkiekon asiantuntija. Muuten henkilö ei ns. tiedä mistä puhuu. Toisaalta esimerkiksi maahanmuuttokriittisyys on mediassa matalan statuksen ilmiö, joten se näyttäytyy peräti käänteisesti, eli sitä ei voida ymmärtää sisältäkäsin lainkaan, vaan ainoastaan toiseutena. Toinen matalan statuksen ilmiö on huumeiden käyttö. 90-luvulla tämä hetkeksi repesi, eikä repeämää ole täysin onnistuttu paikkaamaan, mutta silti pääasiassa asiantuntemus on kriminaalipoliittista asiantuntemusta, eikä edes esimerkiksi lääketieteellistä asiantuntemusta aina tunnusteta.

Myös tieteellisessä työssä asiantuntijuuden merkitys on toisinaan ongelmallinen. Varsinaiseen ns. kovaan tieteeseen liittyy vähemmän ongelmia siksi, että tiedeyhteisö on laaja ja sillä on hyvin kehittyneet standardit sille, mikä tekee asiantuntijan. Tämä pitää paikkaansa kuitenkin vain tieteen sisällä, se ei toimi ulospäin. Esimerkiksi poliittisiin päätöksiin vaikuttaessaan asiantuntemus ei ole enää niin yksioikoinen.

Jos ajattelemme esimerkiksi taannoista ns. climate-gate- sotkua, sitä voisi verrata jääkiekkoon. Vertaus on ontuva, mutta esitän sen silti, vaikka tiedän että jotkut lukijat käyttävät sitä väärin. Climate-gate oli nimittäin ikäänkuin tappelu kaukalossa, mutta josta ulkopuoliset, jääkiekkoon vihamielisesti suhtautuvat tahot halusivat nostaa syytteitä pahoinpitelyistä. Lisäksi he haluaisivat kieltää jääkiekon, koska pitävät näitä tappeluita todisteena siitä, että pelien lopputulokset on sovittu erikseen. Tästä "todisteena" oli mm. se, että sähköposteista käy ilmi, miten puolueellisiksi tai epäpäteviksi koettuja tuomareita on yritetty saada savustettua ulos peleistä. Keskeinen ongelma ei kuitenkaan ole peli itse, vaan vedonlyönti ja siihen liittyvät lieveilmiöt.

Vertaus on, kuten sanoin, ontuva, mutta sen on tarkoitus tuoda esiin, miten ongelmallista on tuoda mihin tahansa yhteiskunnalliseen keskusteluun ns. vaihtoehtoisia näkökulmia. Olisi kauhean mukavaa, jos yksi niistä olisi oikea. Mutta mitään mekanismia tällaisen ainoan oikean näkökulman tunnistamiseksi ei ole. En jatka tässä eteenpäin, koska jokainen lukija, joka olisi riittävän älykäs ymmärtämään mitä tahdon sanoa, kykenee jo tästä päättelemään sen itse. Eli miksi konservatiivit, jälleen kerran, ovat yksinkertaisesti tuomittu olemaan väärässä.

Aika ja Tila.

2011-11-22T12:41:00.003+02:00

Turing-vahvoissa laskennan malleissa on se hyvä puoli, että ne voidaan redusoida toisikseen melko robustilla tavalla, so. niin, että useimmat tärkeimmät kompleksisuusluokat säilyvät. Esimerkiksi reduktio yksinauhaisen Turingin koneen ja RAM-koneen välillä on polynomisen ajan suhteen täysin robusti. Vaikka RAM-kone voi lukea vakioajassa minkä tahansa kirjoittamansa muistipaikan siinä, missä Turingin kone joutuu käyttämään lineaarisen ajan tämän paikan etsimiseen, tämä kerroin ei kuitenkaan ole koskaan eksponentiaalinen, koska jos RAM-kone on kirjoittanut polynomiseen määrään muistipaikkoja, niiden kaikkien kelaaminen Turingin nauhalta kuluttaa vain polynomisen ajan.

Aikaluokista tutuin varmaankin on juuri P, polynomiaikaisten päätöstehtävien joukko. Tämä tarkoittaa niitä ongelmia, joihin voidaan "kyllä"- ja "ei"- vastaukset löytää ajassa, jota rajaa yläpuolelta jokin polynomi ongelman kuvauksen pituudesta. Esimerkiksi "onko annettu lukujono suuruusjärjestyksessä" on polynomiaikainen. Hieman monimutkaisempi voisi olla esimerkiksi kysymys, onko annettujen järjestämättömien lukuparien joukossa neljän "klikkiä". (Klikki on joukko, jonka kaikki mahdolliset yhdistelmät ovat mukana, esimerkiksi {(1,2),(1,3),(1,4),(2,3),(2,4),(3,4)} olisi tällainen) Sekin on luokassa P, koska neljän alkion osajoukkoja voi annetulle joukolle olla vain määrä, joka on verrannollinen ko. joukon alkioiden määrän neljänteen potenssiin, joten ne voidaan kaikki tarkastaa. Sensijaan tämän yleistys, onko annetussa n:n luvun parien joukossa n/3:n alkion klikkiä, ei ole (välttämättä) P:ssä, koska n/3:n alkion joukkoja on eksponentiaalinen määrä.

PSPACE puolestaan on sellaisten päätöstehtävien joukko, joiden ratkaisemiseksi tarvitaan polynominen määrä muistia (tai nauhaa tms). On selvää, että P on joukon PSPACE osajoukko, mutta näistä ei tiedetä, ovatko ne eri joukot. Useimmat uskovat, että kyllä ovat.

Tilan suhteen voidaan mennä vielä pienempään sumppuun, ns. logaritmiseen tilaan. Näiden joukko, L, sisältää sellaiset päätöstehtävät, joiden ratkaisemiseksi tarvittava muisti on korkeintaan logaritminen, kun itse syöte on jätetty pois laskuista. Tällaisia ongelmia ei äkkiä ajatellen olisi paljoa, mutta esimerkiksi yhteenlaskun oikeellisuuden tarkastaminen on tällainen: Jos meille on annettu kolme binäärilukuna annettua kokonaislukua, a, b,c, ja haluamme tarkastaa, josko a+b = c, niin tarvitsemme itseasiassa vain vakiomäärän ylimääräistä muistia, eli ns. carry-luvun (maks. kaksi merkitsevää numeroa). Oletetaan, että a(i) on a:n i:nneksi vähiten merkitsevä numero (vast. luvuille b ja c). Asetamme x:ksi 0:n ja laskemme vähiten merkitsevästä numerosta alkaen a(i) + b(i) + x, ja tästä voidaan tarkastaa, että sen alin numero on c(i), ja asetetaan x:n uudeksi arvoksi tämän luvun ylempi numero (joka on itseasiassa aina 1 tai 0). Indeksi "i" on ainoa asia, joka tässä kuluttaa muuta kuin vakiomäärän muistia, mutta suurimmillaankin sen vaatiman esityksen koko on syötteen koon logaritmiin verrannollinen.

Tällä kertaa muuten valitsin musiikkikappaleen siksi, että kuulin sen aamulla radiosta, ja se toi mieleeni 90-luvun.

Isänmaa.

2011-11-18T10:08:00.003+02:00

Kun lähtö tropiikkiin muuttui merkittävästi todennäköisemmäksi (varmaahan se ei vielä ole), huomaan että suhde kotimaahani myös muuttuu. Joudun tekemään tietynlaista kartoitusta omasta suhteestani kotimaahani. Toki, lähtö on suunniteltu vain vuodeksi, mutta koska tulevaisuudessa siintää kaikenlaisia mahdollisuuksia, kuten nyt vaikka MIT, useampivuotinen sopimus tropiikin kanssa jne, joudun miettimään mitä näiden mahdollisuuksien vaihtoehtona on.

Suomi ei ole ilmastoltaan mitenkään erityisen miellyttävä. Pidän kyllä ilmastosta, joka täällä vallitsee pääosin noin toukokuun alusta syyskuun alkuun, mutta kyseessä on kuitenkin vain kolmannes vuodesta. Helmi- maaliskuussakaan sää ei aina ole epämiellyttävä, mutta kaamos ja sateinen syksy eivät ole minusta mukavia. Olen kuitenkin kasvanut ja kouliintunut tähän kulttuuriin, olen osa tiettyjä yhteisöjä, sukuani, jne, ja vaikka nämä suhteet eivät ole aina helppoja, ne ovat osa sitä, mitä koti tarkoittaa minulle.

Nuorena ja tyhmänä juippina menin armeijaan. Paradoksaalista kyllä, en suosittelisi sitä enää kenellekään, siitäkin huolimatta, että koen olevani nyt huomattavasti isänmaallisempi kuin silloin. Huomaan arvostavani suomalaisen kulttuurin tiettyjä piirteitä ja pitäväni arvossa enemmän niitä asioita, jotka koen siinä keskeisiksi. Tällaisia ovat esimerkiksi rehellisyys ja tietty solidaarisuus muita kansalaisia kohtaan, ja tietty tasavertaisuuden ja -arvoisuuden kokemus. Esimerkiksi Englannissa koin hyvin vastenmielisenä sen, miten yliopistomaailmassa ihmisten keskinäinen arvoasteikko oli jotenkin läsnä, vaikka se kuinka oli liberaalimpi ympäristö kuin suunnilleen mikään muu koko yhteiskunnassa.

Kaikenlainen kouhkaaminen ja meuhkaaminen, jota suomalainen poliittinen kulttuuri on tuntunut olevan viimeaikoina pullollaan, on väsyttävää ja tympeää. Ajattelin jossain vaiheessa, että konsensuksen haastajat ovat jotenkin oikealla asialla, tuulettamassa ummehtunutta ilmaa. Sensijaan ne ovat lähinnä jonkinlaisia flatulisteja, jotka löyhyttelevät omaa löyhkäänsä ympäristöönsä ja pistävät ikkunoita säppiin. Joku linnan juhlissa homostelu ei ole sen kummempaa kuin nainen presidenttinäkään. Suomalaisessa kulttuurissa syvästi arvostamani periaate ei tehdä tästä ny numeroo, sopii käytännössä kaikkeen. Myös siihen, jos joku nyt sattuu tekemään numeron jostain asiasta.

En viitsi tehdä numeroa asioista. Maailmassa on niin paljon tärkeämpiäkin asioita. Suosittelen siksi kaikille lämpimästi etäisyyden ottamista asioihin. Jos vaikka tänä viikonloppuna vaan oltaisiin, eikä annettaisi verenpaineen nousta siitä, jos joku homoilee. Tai siitä, jos joku soittaa siitä homoilusta poskeaan. Antaa niiden meuhkata. Minusta se olisi aitoa isänmaallisuutta.

Äärettömyys.

2011-11-17T08:26:00.004+02:00

Edellisessä tekstissä oli jotain äärettömyyksiin viittaavaa; en viitsi filosofoida sen enempää äärettömyyden luonteella, vaan käsittelen toista aspektia tässä.

Erilaisten mallien ja struktuurien joukossa on usein mielekästä tehdä jako äärellisiin ja äärettömiin malleihin. Äärettömät mallit ovat sellaisia, että niiden semantiikka vaatii jonkin äärettömän konstruktion. Vaikkapa niinkin yksinkertainen asia kuin laskuri, jossa on yksi muuttuja, jota voi kasvattaa tai sen voi nollata, on mahdotonta tyhjentävästi mallintaa äärellisen semantiikan omaavalla struktuurilla.

Usein äärettömyys saadaan kuitenkin sullottua johonkin siistiin laatikkoon, josta se ei liiaksi pursua ulos. Esimerkiksi Turingin kone ei itse ole ääretön, vaan se lukee nauhaa, joka on rajoittamattoman suuri (eli ääretön kansanomaisesti; eroja on, mutta ei mennä tässä siihen). Yllä mainitussa laskurissa ei tarvita kuin yksi kokonaisluku (joka siis voi saada äärettömän monta erilaista arvoa), laskurin itsensä ei tarvitse tehdä mitään kummallista.

Petri-verkot muodostavat yhden tällaisen mielenkiintoisen mallin. Nimittäin, monet (eivät kaikki, tietenkään) äärettömyyksiä sisältävät mallit ovat Turing-vahvoja. Turing-vahvoilla formalismeilla on sellainen ongelma, että niiden ominaisuuksista useimmat ovat ratkeamattomia, so., ei voida selvittää, onko annetulla mallilla jokin ominaisuus. Tämä on luonnollisesti aika huono ominaisuus mallille, jos sitä halutaan oikeasti käyttää johonkin kysymykseen vastaamiseen. Petri-verkoilla taas monet ominaisuudet ovat ratkeavia, vaikka semantiikka sallii äärettömyyden.

Petriverkko on, yksinkertaistaen, struktuuri, jossa on paikkoja, transitioita, ja näitä yhdistäviä nuolia. Paikoissa on "lätkiä". Lätkien konfiguraatiota kutsutaan "merkinnäksi". Transitio on "vireessä" annetussa merkinnässä, jos kaikissa niissä paikoissa, joista on piirretty nuoli tähän transitioon, on lätkä merkinnässä. Tarkemmin sanoen, nuolilla voi olla myös paino, eli jokin kokonaisluku; tällöin paikassa pitää olla vähintään tämän luvun osoittama määrä lätkiä. Vireessä oleva transitio voi "laueta", jolloin se ikäänkuin imuroi lätkiä kaikista niistä paikoista, joista siihen on vedetty nuoli, niin monta kuin nuolen paino on.
Tämän jälkeen se ikäänkuin puhaltaa lätkiä kaikkiin niihin paikkoihin, joihin siitä on piirretty nuoli, nuolen osoittaman painon mukaisen määrän; tällä saadaan uusi merkintä.

Petriverkon semantiikka voidaan siis antaa merkintöjen kokoelmana. Sillä saa myös luotua kaikenlaisia hassuja semanttisia vinkuroita, kuten vaikkapa "rajoittamaton, muttei ääretön": neljällä paikalla ja kolmella transitiolla saadaan aikaan verkko, jossa yhteen paikkaan voidaan kyllä saada lätkiä mielivaltainen määrä, mutta ei missään suorituksessa loputtomiin. Tämä saadaan aikaan niin, että paikassa p1 on aluksi lätkä. Transitio t1 syö siitä lätkän, mutta syöttää sen takaisin; samalla se syöttää yhden "ilmaisen" lätkän paikkaan p2. Myös Transitio t2 syö paikasta p1, muttei palauta sinne mitään, ja syöttää paikkaan p3. Transitio t3 syö paikoista p2 ja p3, ja syöttää paikkoihin p3 ja p4.

Transitiota t1 voidaan suorittaa äärettömän monta kertaa. Mutta jos transitio t2 suoritetaan jossakin kohtaa, transitiota t1 ei enää voi suorittaa. t3 voidaan suorittaa vasta t2:n suorittamisen jälkeen, ja se voidaan suorittaa niin monta kertaa kuin t1 oli suoritettu ennen t2:ta. t3 voidaan siis suorittaa mielivaltaisen monta kertaa, mutta ei koskaan ääretöntä määrää kertoja.

Nyt, Königin lemma sanoo, että jos graafi haarautuu äärellisesti ja jos siinä on mielivaltaisen pitkiä polkuja, siinä on oltava myös ääretön polku. Tässä kohtaa ei ole ristiriitaa, koska yllä mainitussa verkossa on kyllä ääretön polku; sillä polulla vain ei tapahdu kertaakaan transitiota t2. Jokainen polku, jolla t2 tapahtuu, on äärellinen.

Äärettömyyden hallintaan on petriverkoille olemassa semanttinen konstruktio nimeltä peittävyysgraafi. Peittävyysgraafi on merkinnöille vaihtoehtoinen semantiikka. Nimittäin, petriverkon vireessäoloehto on monotoninen, eli jos jossakin merkinnässä t on vireessä, se on vireessä kaikissa sellaisissa merkinnöissä, joissa jokaisessa paikassa on vähintään sama määrä lätkiä. Sanomme, että tällainen "suurempi" merkintä peittää pienemmän merkinnän. Jos merkintä M aidosti peittää (eli siinä joissain paikoissa todella on enemmän lätkiä) merkinnän M', ja jos merkinnästä M' voidaan päästä merkintään M suorittamalla transitioita, niin näihin paikkoihin voidaan ikäänkuin "pumpata" mielivaltainen määrä lätkiä. Peittävyysgraafissa hävitetää kaikki informaatio lätkien lukumääristä tällaisissa merkinnöissä, ja rajoittamattomat merkinnät merkitään symbolilla &omega .

Huomataan kuitenkin pian, että peittävyysgraafi hävittää niin paljon informaatiota, että osa mielekkäistä kysymyksistä saa "väärän" vastauksen jos katsotaan vain peittävyysgraafia. So. on olemassa petriverkkoja, jotka eroavat jonkin ominaisuuden suhteen, mutta joilla on olennaisilta osin sama peittävyysgraafi. Äärettömyyden hävittämisellä on hinta.

Vapaa valinta II.

2011-11-15T19:03:00.004+02:00

Matemaatikkoja jo pitkään kiusannut Valinta-aksiooma on äärimmäisen kiehtova tapaus. Olennaisilta osin se sanoo, että jos meillä on kokoelma joukkoja, voimme aina muodostaa joukon niin, että valitaan kustakin joukosta yksi alkio ja laitetaan se tähän joukkoon; jos nämä joukot eivät ole tyhjiä, lopputulos ei myöskään ole tyhjä.

Äärellisissä tapauksissa tämä tuntuu olevan mielekäs aksioma, intuitiivisesti "tosi". Se ei edes vaadi itseasiassa äärellisessä tapauksessa omaa aksiomaansa, vaan seuraa muista joukko-opin aksiomista. Monissa äärettömissäkään tapauksissa sitä ei tarvitse soveltaa, kunhan jokin kokoelman tekevä funktio on jostain muusta syystä olemassa. Esimerkiksi jos kokoelma (kokonaislukujen) joukkoja S_i = {2i,2i+1}, niin emme tarvitse valinta-aksioomaa erikseen määritelläksemme parillisten lukujen joukon; se saadaan valitsemalla kustakin joukosta se pienempi alkio.

Valinta-aksioomalla on seurauksia, kuten Zermelon lause, joka sanoo, että jokaiselle joukolle voidaan rakentaa "hyvinjärjestys": totaalinen järjestysrelaatio niin, että jokaisella epätyhjällä osajoukolla on pienin alkio. Tällä on myös seuraus, että voidaan esittää totaalinen järjestysrelaatio, jonka mielessä jokaisella alkiolla on "seuraaja". Esimerkiksi jo reaaliluvuilla tällainen relaatio vaikuttaisi mielipuoliselta.

Tällä on kytkös ns. kontinuumihypoteesiin, joka sanoo, että reaalilukujen mahtavuuden (äärettömillä joukoilla puhutaan "mahtavuudesta" eikä koosta) ja luonnollisten lukujen mahtavuuden välillä ei ole mitään. Äärettömille "sama mahtavuus" merkitsee sitä, että on olemassa bijektio joukkojen välillä. Esimerkiksi rationaalilukujen ja luonnollisten lukujen välille voidaan rakentaa bijektio. Cantorin ns. diagonalisointitodistus perustuu siihen, että tällaisen bijektion olemassaolosta seuraa ristiriita.

Cantorin todistuksessa on kyllä yksi reikä (vaikka uskonkin sen olevan oikein). Todistus menee seuraavasti: Olettakaamme, että meillä on numerointi reaaliluvuille väliltä [0,1), so. luettelemalla f(0), f(1), ..., jokainen nollan ja ykkösen välissä oleva reaaliluku tulee ennen pitkää vastaan listassa. Voimme olettaa, että luvuille on jokin desimaalikehitelmä. Valitun välin luonteen vuoksi ne ovat muotoa 0.123... Rakennamme luvun, joka ei voi olla listassa: olkoon g(x,i) luvun x desimaaliesityksen i:s numero. Lukumme z määritellään niin, että sen i:s numero on g(f(i),i) + 1 (missä 9+1 tulkitaan olevan 0). Vertaamalla z:aa jokaiseen listan lukuun, voimme todeta varmaksi, että se on ainakin i:nnen desimaalinsa osalta eri, eikä siten voi olla mikään listan luku.

Todistuksen "aukko" on siinä, että mikään ei takaa, että tämä uusi luku ei ole esimerkiksi 0.9999..., joka ei edes kuulu tuolle välille, eikä sen siten edes pitäisi olla listassa. Muitakin selityksiä tälle voidaan antaa; en puutu niihin tässä. Olennaista on, että voimme joko hyväksyä tai olla hyväksymättä, että reaalilukuja on "aidosti enemmän" kuin luonnollisia lukuja. (Siis, toisin kuin vaikka rationaalilukuja, joita on varmasti yhtä paljon). Kontinuumihypoteesi nimittäin sanoo, että oli niin tahi näin, niiden välissä ei ainakaan ole mitään erisuurta mahtavuutta. Eli siis suomeksi: jokaisessa reaalilukujen joukossa on joko "yhtä monta alkiota" kuin luonnollisissa luvuissa, tai sitten "yhtä monta" kuin reaaliluvuissa. Mitään välimalleja ei ole. Kontinuumihypoteesi itse ei ole valinta-aksioomasta riippuvainen.

Sensijaan ns. yleistetty kontinuumihypoteesi sanoo, että jos X on ääretön joukko, niin X:n ja X:n osajoukkojen kokoelman väliin ei voi tunkea mitään mahtavuutta. Lisäksi se sanoo, että luonnollisten lukujen joukko on "ensimmäinen" ääretön joukko; jos joukko ei ole yhtä mahtava kuin luonnollisten lukujen joukko, se on äärellinen. Yleistetyn kontinuumihypoteesin seurauksena saadaan kyllä valinta-aksiooma, jos Zermelo-Frankelin joukko-oppi otetaan muuten annettuna.

Todellisuudessa tämä ei ole minua koskaan erityisemmin vaivannut, enkä halua päätäni vaivata muutenkaan tällä liiaksi. Jotkut äärellisen ja äärettömän välimaastoon sijoittuvat ilmiöt kuitenkin toisinaan hämmentävät ja tuovat mieleen nämä pohdinnat. Esimerkiksi prosessialgebrassa voidaan määritellä prosessi valintana toisista prosesseista. Yleensä äärellisenä, mutta myös ääretön tapaus on mahdollinen. Esimerkiksi "kone valitsee kokonaisluvun" on tällainen; usein se ajatellaan rajoitettuna, eli kokonaisluvulla on jokin arvoalue. Toisaalta voimme ajatella myös sen äärettömänä. En väitä, että valinta-aksiooma on tässä olennainen, tietenkään, ainoastaan, että mielikuvia siitä syntyy.

Myös malliteoreettisia argumentteja muotoillessa on joskus tullut mieleen, josko valinta-aksioomaa tulisi soveltaa. En ole vielä kohdannut yhteenkään ongelmaan, jossa se olisi välttämätöntä, mutta en pidä tätäkään mahdottomana. Kun aikanaan opiskelin matematiikkaa, jatkuvan matematiikan, kuten vaikka funktionaalianalyysin kohdalla minua aina kiusasi se, että osa tuloksista vaati valinta-aksiooman käyttöä. Kyse ei ole siitä, ettenkö formalistina niin olisi valmis tekemään, vaan siitä, että heikkous on vahvuutta, ja uudet oletukset tekevät teoriasta vahvemman, eli huonomman.

LISÄYS (25.11.) xkcd strippi samasta aiheesta.

Isänpäivä.

2011-11-14T10:13:00.003+02:00

Eilen vietettiin isänpäivää. Kävin poikien kanssa metsässä kävelyllä pariinkin otteeseen, leikimme Legoilla ja söimme kakkua isäni luona. Päivä oli kaikenkaikkiaan hyvin miellyttävä.

Olen aivan liian kiireinen kirjoittaakseni merkittäviä määriä blogiin tai kommentoidakseni mitään. Palaan kuitenkin asiaan erityisesti ns. tropiikin osalta kun sen aika tulee.

Syvällisyys.

2011-11-11T12:01:00.002+02:00

Jonkinlaisen liberaalin oikeistoälykön imagoa pitkään rakennellut Tuomas Enbuske kirjoitti siitä, miten vasemmisto-oikeisto-jako joutaisi roskakoriin. Vähän ihmettelin, kun J. Hankamäki kommentoi rinta rottingilla, miten juuri hän oli joskus muutama kuukausi sitten kirjoittanut jotain samankaltaista oikeiston ja vasemmiston historiasta. Tuo läppä on kiertänyt blogeissa vuodesta sarvikypärä, ja jos nyt olen rehellinen, en oikein ymmärrä mitä Hankamäen yleistä vasemmistopopulismia ja "kansallismielisyyttä" yhdistelevässä läpässä on niin syvällistä. Ilmeisesti sillä, että joku on "filosofi" on jotain erityistä arvoa. Ainakin hän itse tuntuu olevan kovasti sitä mieltä. Enbuske muuten käyttää artikkelissaan sanan "abstrakti" jotain muotoa kolmesti. Minä olen kirjoitellut abstraktioista jo monta vuotta. Voinen siis ottaa minäkin kunnian Enbusken sanailusta.

Olen jotenkin väsynyt koko yhteiskunta-analyysiin ja erityisesti koko "vasemmisto" ja "oikeisto"-läppään. Kaikkiin niihin aspekteihin joita siinä on, ja kaikkinen nyansseineen, se on puuduttava sekava puuro, josta "selkoa" ottavat yleensä joko pimahtavat aivan täysin, tai kiertävät kehää joidenkin ankeiden latteuksien ja iskulauseiden ympärillä.

Epäilenkin, että "syvällisyys" on jotain mitä tulee pitää yksiselitteisesti vahingollisena asiana. On olemassa toki hengellisyyttä, mutta sitä tulee käsitellä varoen. Syvällisyys ja hengellisyys ovat oikeastaan toistensa täydellisiä vastakohtia.

Vertaiset, Osa -2.

2011-11-10T11:46:00.002+02:00

En ole varma, ymmärsinkö uutisen oikein, mutta jos ymmärsin, niin valtio, tässä siis Kansaneläkelaitos, toimii velkojana niin, että se pistää perintään velkoja, joiden takaisinmaksusta on muutoin jo erikseen sovittu, ilman mahdollisuutta esimerkiksi maksaa velkaa muulla tavalla.

Mieleeni muistuu vuoden 2000 paikkeilla käytössä ollut "takaisinmaksusääntö", joka muutti tulorajan ylittävät tulot perittäväksi maksuksi, maksetun tuen sijaan. Eräs opiskeluaikainen tuttavani sai tuolloin liki kymmenen tuhannen markan takaisinperintämääräyksen opintotuesta, jota oli maksettu muutama tuhat markkaa. Tässä nykyisessä järjestelyssä on jotain samankaltaista.

Jouduin valitettavaan välikäteen arvioidessani paperia. Paperi on ratkaisuehdotus erääseen ongelmaan, jolle on ollut olemassa vaihtoehtoinen ratkaisu jo 60-luvun lopulta. 90-luvun alussa kehitettiin toinen, "parempi", jos kohta hieman abstraktion vuoksi informaatiota hukkaava ratkaisu. Pari vuotta sitten tämä jälkimmäinen "osoittautui" eräässä paperissa vääräksi, ja tässä paperissa esitetään siis uusi, "parannettu" versio.

Kysyin hieman neuvoa eräältä joka tietää asiasta, pengoimme pari vuotta sitten esitettyä vastaesimerkkiä ja 90-luvun menetelmää, ja kävi ilmi, että vastaesimerkki itsessään on virheellinen, ja perustuu erään algoritmin toiminnan väärinymmärrykseen. Itseasiassa, osoittautui, että todistus sen oikeellisuudesta ei edes ole kovin vaikea nykytulosten valossa.

Paperissa itsessään on puutteita, mutta ne eivät ole mitään erityisen mittavia. Sensijaan koko premissi, jonka mukaan ongelma olisi jotenkin avoin, on väärä. Paperi voisi toki olla arvokas kontribuutio, jos menetelmästä voisi osoittaa että se on parempi kuin varhaisempi, mutta tätä ei ole tehty. En yleensä koskaan esitä hylkäämistä kevein perustein, enkä aio tehdä niin nytkään, mutta tämä tarkoittaa, että paitsi että joudun toteamaan tämän "epäongelmaksi", mikä itsessään on usein loukkaavaa, joudun myös lukemaan sen huolellisesti, ja jos mahdollista, repimään kappaleiksi pienten virheiden vuoksi. Tämä ei ole miellyttävää.

Päätös, Vol II.

2011-11-09T09:09:00.002+02:00

Kuten edellä totesin, tropiikki teki tarjouksen, josta en enää voinut kieltäytyä. Edessä on hallinnollinen prosessi, joten on vielä nollasta poikkeava todennäköisyys, että jokin este tulee, mutta teimme perheen kanssa päätöksen, että lähdemme tropiikkiin vuodeksi (ainakin näin aluksi).

Saan ilmeisesti kämpän ja hieman isomman palkan, eli oikeastaan hurjasti isomman palkan kuin alkuperäisessä tarjouksessa oli. Lisäksi sairausvakuutus kattaa koko perheen ja tarvittaessa saan päivähoidon nuoremmalle pojalle halvemmalla kuin Suomesta. Järjestettäväksi jää siis käytännössä vain vanhemman pojan koulu.

Tulin siihen tulokseen, että jos mietin viiden tai kymmenen vuoden päästä tätä päätöstä, ainakin näin ei tarvitse jossitella niin suurella todennäköisyydellä. Katuisin toisenlaista päätöstä huomattavasti enemmän.

Päätös.

2011-11-07T10:48:00.005+02:00

Kuten odotinkin, en saanut rahaa, joten keväällä olen Suomessa. Tämä ei tunnu tässä kohtaa enää oikeastaan edes takaiskulta, sillä lapset ovat kovin tyytyväisiä elämäänsä, ja hommat sujuvat muutenkin. Kaikenlainen järjestely olisi tietenkin ollut aivan hirvittävä homma. En tietenkään voi kiistää, etteikö ns. v-käyrä olisi hieman noussut, mutta olen luonteeltani sopeutuvainen, ja kotimaassa pysyminenkään ei tunnu niin ahdistavalta enää. ~~neuvottelut jatkuvat edelleen~~. En voinut enää kieltäytyä viimeisestä tarjouksesta.

Vanhempi poika oli launtaina BJJ-leirillä ja Megazonessa. On jotenkin hämmentävää, miten nopeasti lapset kasvavat. Tuntuu aivan kuin olisin aivan hiljattain vaihdellut pojalle vaippoja. Tällaiset ajatukset ovat tietenkin jonkinlainen klisee, mutta ymmärrän nykyisin aika hyvin, mistä ne syntyvät.

Toinen positiivinen seikka Suomeen jäämisessä on olisi ollut se, että ~~nyt~~ olisin voinut alkaa järjestellä peli-iltoja säännöllisesti.

EDIT: Ja kun ilmoitin tropiikkiin asiasta, he ilmoittivat tarjoavansa 36 prosenttia enemmän palkkaa, josta osan verottomana asumisavustuksena, ja oman tutkimusryhmän, joka koostuu kiinalaisista jatko-opiskelijoista.

EDIT2: Järjestävät minulle vielä kämpänkin. Ilmoitin, että otan paikan vastaan. Se pitää vielä hyväksyä trooppisen yliopiston hallinnossa, joten lopullinen varmuus tulee noin kuukauden päästä. Lähden siis tropiikkiin vuodeksi, jos mitään outoja ei tapahdu.

Kaksi kuolemansyntiä.

2011-11-05T12:43:00.004+02:00

Laiskuus

Funktionaalisella ohjelmoinnilla viitataan usein klassisiin "funktionaalisiin" kieliin kuten LISPiin tms, joissa perusideana on se, että esimerkiksi ekspliisiittisiä silmukoita ei ole, vaan kaikki tehdään rekursion avulla. Rekursiivisuus määritelmissä ja käsitteissä on jotain, jonka ilmaisuvoimaa mielestäni ei riittävästi hyödynnetä peruskurssien ja matemaattisten formulaatioiden ulkopuolella. Puhumattakaan siitä, että sitä käytettäisiin tietojenkäsittelyn tai ohjelmistojen ulkopuolella. Imperatiiviseen paradigmaan panostetaan hyvin paljon tiettyjen käytännön ja osin historiallistenkin syiden vuoksi. Esimerkiksi jonkinlainen kansanviisaus sanoo, että rekursio on kallista, ja siksi se tulee korvata silmukkarakenteilla. Tässä on tietysti jotain perääkin, mutta en puutu nyt siihen.

Todellinen olennainen eroavaisuus funktionaalisen ja imperatiivisen paradigman välillä tulee kuitenkin esiin vasta, kun laiska evaluaatio otetaan mukaan. Ilman laiskaa evaluaatiota, funktionaalinen ohjelma on viimekädessä aina semantiikaltaan palautettavissa hyvin suoraviivaisesti imperatiiviseksi ohjelmaksi. Tietenkään viimekädessä mitään eroa ei saada aikaan ihan johtuen siitä, että alla oleva koneisto on "vain" Turing-vahva, ja mikäli Church-Turingin-teesi hyväksytään, ei mitään periaatteellista eroa olisi edes periaatteessa mahdollista toteuttaa millään ilveellä.

Ero kuitenkin on, koska jos meillä on laiska evaluaatio, voimme ilmaista asioita tavoilla, jotka muutoin olisivat mahdottomia. Ero ei näytä merkittävältä, mutta on sitä. Otan esimerkiksi Haskell-kielen, joka käyttää laiskaa evaluaatiota. Voimme esimerkiksi tehdä jotain seuraavankaltaista:

let x = [1,2..]
take 10 [i | i <- x]

Tämä tuottaisi tulokseksi listan, jossa on luvut 1 -- 10. x yllä ei siis varsinaisesti ole lista, jossa on kaikki positiiviset kokonaisluvut, vaikka sen voi sellaisena ymmärtääkin. Tosiasiassa se on funktio, joka mahdollistaa kaikkien näiden alkioiden laskemisen. Laiska evaluaatio tarkoittaa, ettemme yritäkään laskea niitä ennen kuin arvoja todella tarvitaan. Siksi jälkimmäinen komento todella suoritetaan. Ilman laiskaa evaluaatiota, olisimme ikikieriössä ensimmäisellä rivillä.

Ilmaisu mahdollistaa äärettömistä rakenteista puhumisen, ja kaikenlaisen (numeroituviin) äärettömyyksiin nojaavan laskennan, kunhan äärettömyyteen ei koskaan tarvi oikeasti mennä minkään yksittäisen arvon laskemiseksi. Voimme siis esimerkiksi vallan hyvin määritellä äärettömän "tietorakenteen", ja hakea sieltä minkä tahansa yksittäisen arvon, kunhan emme yritä suorittaa operaatiota, joka vaatisi niiden kaikkien läpikäymisen.

Laiska evaluaatio mahdollistaa huomattavasti voimakkaamman abstraktion kuin perinteisempi lähestymistapa. Tämän vuoksi monet opiskeluaikaiset kaverinikin jossain vaiheessa hurahtivat aivan täysin Haskellin kaltaisista kielistä. Itse perehdyin siihen vasta tänä vuonna, joten olin jo ikäni vuoksi turvassa voimakkaalta uskonnolliselta herätykseltä. Se on kuitenkin kieltämättä äärimmäisen kiehtova maailma.

Laiskan evaluaation idea on abstraktion suhteen erittäin hedelmällinen. Esimerkiksi BLAST käyttää laiskaa abstraktiota, so. mallin abstraktiotasoa muutetaan vain niiltä osin kuin on olennaista.

Ahneus

Aika-ajoin näkee debatin samasta kysymyksestä, johon Cowen myös tarjoaa osittaista vastausta. (via) Ottakaamme seuraavanlainen seuraamuseettinen tarkastelu: meillä on joukko erilaisia toimintamalleja, jotka antavat jonkinlaisen hyvin kattavan tulkinnan siitä, miten maailma toimii tietyissä tilanteissa, ja miten arvostamme lopputulosta. Sanotaan niitä nyt vaikka funktioiksi, vrt. funktionaalinen ohjelmointi yllä. Kukin funktio ottaa siis sisään jonkinlaisen kuvauksen maailmasta, ja antaa ulostulonaan arvion siitä, millainen maailma on toiminnan jälkeen, ja/tai käsityksen siitä, miten toivottava tämä kuvattu maailma on. Jos x on maailman tilan kuvaus ja f on toiminto, niin f(x) on maailman tila kuvauksen jälkeen. Jos g on arvostelmafunktio, niin g(x) on jokin käsitys maailman hyvyydestä tilanteessa x.

Meidän on siis valittava kokonaisesta joukosta funktioita sellainen f, että tilanteessa x, g(f(x)) maksimoituu. Näin yksinkertaistaen. Voimme kuitenkin todeta, että maailman tila ei yksinkertaisesti riipu siitä, mitä me teemme. On jokin kollektiivinen toiminto, joka ei (tässä abstrahoimme) riipu omasta valinnastamme. Tosiasiassa siis me valitsemme f:n siten, että g(h(f(x)) maksimoituu, missä h on se, mitä tapahtuu ja joka valitaan meistä riippumatta. Oletetaan lisäksi, että g(x) on muotoa c(x) + p(x), missä c(x) on kollektiivinen hyöty ja p(x) on henkilökohtainen hyöty (yksinkertaistaen).

Jos tiedämme, että c(h(f(x))) = c(f(x)) riittävän suurella tarkkuudella, niin meidän ei ole mitään mieltä laskea erikseen, mitä on c(h(f(x)), vaan me tiedämme, että p(h(f(x))):n maksimoiminen maksimoi funktion g(h(f(x))). On siis täysin mielekästä ja johdonmukaista kannattaa jotain sellaista politiikkaa "h", joka tuottaisi omalta kannalta erilaisen optimaalisen valinnan kuin nykyinen politiikka, ja silti maksimoida utiliteettia omalta kannaltaan. Esimerkkinä tästä voi siis olla, että joku kannattaa redistrinbutiivisempaa verojärjestelmää. Henkilö ei ole valmis maksamaan (vaikkapa) 1000 euroa vuodesssa enempää auttaakseen köyhiä, koska marginaalinen hyöty tästä köyhien auttamisen määrästä on vähäisempi kuin 1000 euron menetys. Sensijaan hän voi olla valmis kannattamaan 1000 euroa kireämpää verotusta köyhien auttamiseksi, koska maailma on "parempi" tuon 1000 euron menetyksestä huolimatta.

Väite, jonka mukaan olisi jotenkin moraalisesti täysin mätää suhtautua asiaan näin, on epärationaalinen ja perustuu tahalliseen väärinymmärtämiseen, jonka taustalla on poliittinen motiivi. Tällaisia argumentteja on toki muillakin kuin konservatiiveilla; olisin oikeastaan kiinnostunut lukemaan muita esimerkkejä näistä, jos lukijani ovat niitä jossain bonganneet. Itse olen nähnyt tämän argumentin vain konservatiivien esittämänä.

Malli

2011-11-03T13:09:00.003+02:00

Yksi ihmeellisimmistä käsityksistä ns. tieteellisestä maailmankuvasta on käsitys, jonka mukaan tieteellinen teoria esittäisi todellisuutta. Tästä johtuu voimakas reduktionismin vastustus. Tämä johtuu siitä, että ihmiset eivät ymmärrä abstraktion luonnetta ja sitä, mitä reduktio tarkoittaa abstraktiona.

Malli on eräänlainen kone, jonka on tarkoitus kuvata täysin mekanistisesti, miten jokin ilmiö käyttäytyy silloin, kun sen ympäriltä on siivottu pois kaikki "epäolennainen". Tämä on abstraktio, mutta usein meidän on jätettävä jokin keino parametrisoida tai muutoin lisätä malliin takaisin tämä "epäolennainen" silloin, jos se sattuu muuttumaan olennaiseksi. Jos näin ei tehdä, syntyy abstraktiovuoto, kun yritämme kuvailla ilmiötä abstraktioilla, jotka eivät oikeasti sovi yhteen, vaan joudumme puhumaan erikseen asioista, jotka on abstrahoitu pois.

Esimerkiksi antiikin kreikkalaisten atomiteoriassa atomit olivat pieniä, jakamattomia partikkeleita, mutta koska atomit selvästi kykenivät klimppiytymään ja muodostamaan isompia kappaleita, niiden ajateltiin sisältävän esimerkiksi jotain koukkuja tai muita epätasaisuuksia, jotka aiheuttivat yhteentarttumista. Tällaiset väkäset ja koukut siis ovat (tässä toki hyvin konkreettinen) abstraktiorajapinta.

Reduktionismi viittaa sellaiseen lähtöjään metafyysiseen kantaan jonka mukaan voisimme periaatteessa mallintaa jonkin järjestelmän (voitte ajatella vaikka kemiaa tms) osasista, jotka on mallinnettu täysin erillisinä ja vain eksplisiittiset osasten vuorovaikutukset (esimerkiksi sähkömagneettinen vuorovaikutus elektronien ja atomiydinten välillä) voivat saada aikaan jotain kompositionaalista käyttäytymistä. Vaikka kanta on lähtöjään metafyysinen, eli kun liikumme "alaspäin", kohti hienojakoisempaa abstraktiota (ajatelkaa tässä nyt vaikka abstraktiohierarkiaa aine --> yhdiste --> molekyyli atomien yhteenliittymänä --> sähkömagneettinen vuorovaikutus elektronien jne. välillä), joudumme sen vain "olettamaan", voimme silti tämän alimmalle tasolle palautetun, eli redusoidun, mallin käyttäytymisen perusteella ennustaa karkeamman abstraktion käyttäytymisen, ja ennenkaikkea, voimme jälkikäteen koetella reduktion mielekkyyttä. Kun päättely etenee hienojakoisemmasta kohti abstraktimpaa, voimme jokaisessa (operationalisoituvassa) vaiheessa empiirisesti koetella ja asettaa kyseenalaiseksi itse reduktion.

Reduktionismia voi vastustaa toki ilman, että täytyy nojautua aprioriseen metafyysiseen kantaan, vaatimalla reduktiolta laskettavuutta. On esimerkiksi mitä ilmeisintä, että kun mallinnamme fysikaalisen ilmiön atomitasolta, kombinatorinen räjähdys tekee minkä tahansa makroskooppisen systeemin mallintamisen käytännössä mahdottomaksi.

Tässä vaiheessa pääsemme tilanteeseen, jossa abstraktio jälleen näyttää kyntensä. Koska laskettavuussyistä reduktio on lopetettava jollekin tietylle tasolle, meidän on yksinkertaisesti hyväksyttävä tietty määrä epävarmuutta ja epätäsmällisyyttä. Suhtautuminen tähän epätäsmällisyyteen voidaan hoitaa osapuilleen kolmella tavalla. Ensimmäinen on realismi, eli epätäsmällisyyden ajatellaan olevan vain abstraktion seuraus, mutta että "todellisuus sinänsä" on tarkalleen redusoituva. Tässä näkemyksessä jokainen "yliabstrakti" malli on ilmiötason malli, eli ns. fenomenologinen malli, mutta ei varsinaisesti vastaa todellisuutta. Allaoleva todellisuus on kuitenkin tässä näkemyksessä paitsi periaatetasolla mallinnettavissa, myös yksikäsitteisesti ja täydellisesti palautettavissa alimman tason malliin. Toinen mahdollisuus on mystiikka, eli ajatellaan, että epätäsmällisyys on todellisuuden olemuksessa ja se on keino, jolla todellisuus suojelee itseään tunnetuksitulemiselta. En viittaa nyt tässä välttämättä mihinkään yliluonnolliseen (vaikka sellainenkin näkemys toki kuuluu tähän kategoriaan), vaan yksinkertaisesti käsitykseen, jonka mukaan todellisuus ei ole redusoituva, vaikka yksittäiset ilmiöt ovatkin. Kolmas näkemys on, että tästä erosta ei välitetä. Tunnustamme ongelman, siis ratkeamattomuuden, mutta emme ota kantaa siihen, mistä tämä laskettavuuden ongelma oikeasti on lähtöisin. Se on kiistaton tosiasia, jolle emme voi mitään.

Kohteliaisuus

2011-11-02T09:03:00.002+02:00

Rahoituslähde päättää näinä päivinä rahan jakamisesta, ja saan tietää, tulenko lähtemään tropiikkiin vai en. Pidän todennäköisyyttä melko pienenä, ja subjektiivinen käsitykseni todennäköisyydestä pienenee päivä päivältä. Pidän näiden rahoittajien tiedotuspolitiikkaa jokseenkin epämiellyttävänä. Suomen Akatemia sentään lähettää kaikille hakijoille sähköpostitse tiedon, että päätös on tehty, ja sen voi käydä tarkastamassa oman hakemuksensa kohdalta. Useimmat muut eivät ilmoita mitään niille, jotka rahaa eivät saa. Olen valittanut tästä ennenkin. En koe, että tämä on jotenkin näiden tahojen velvollisuus, mutta pidän toimintaperiaatetta silti epäkohteliaana.

Kohteliaisuus on monimutkainen asia. Tietyllä tasolla tarkasteltuna "kohteliaisuus" on eräänlainen sosiaalisesti neutraalin ympäristön protokolla, jonka noudattaminen varmistaa että ihmisten (negatiivisiin) tunteita ei liiaksi ärsytetä esiin. Ihminen on yleensäkin taipuvainen reagoimaan hyvin tunnepitoisesti tilanteisiin, joissa ei ole selkeää opittua toimintatapaa tai sosiaalista ohjausta. Näin rituaalinomainen opittu toiminta, joka saattaa vaikuttaa järjettömältä, tapahtuu usein juuri näiden vielä huonompien ja "typerämpien" reagointitapojen tukahduttamiseksi.

Avaamme toisillemme ovia, kiitämme, jne, koska meissä istuu hyvin syvässä simpanssin tai vastaavan aggressiivisen apinan reagointitapa, joka pitää kesyttää. Ihmiset eivät yksinkertaisesti tulisi toimeen ilman kohteliaisuusrituaalien kesyttävää vaikutusta. Kun otamme ruokalassa ruokaa vastaan ja kiitämme siitä, ja meille todetaan kohteliaasti että "ole hyvä", näiden rituaalien yksi tarkoitus on luoda tilanne, joka muistuttaa vertaisten välillä tapahtuvaa jakamista, pikemminkin kuin tilannetta, jossa jompi kumpi pyrkisi osoittamaan auktoriteettia.

Palatakseni rahoitushakemusten hylkäyksiin, ilmoittamattajättäminen ikäänkuin jättää tämän kohteliaan leikin ja neuvottelun sivuun, ja alleviivaa sitä, että hakija on alisteisessa asemassa rahoittajaan nähden. Tämä lienee tarkoituksellista, vaikka sitä ehkä perustellaankin resurssipulalla. Se ei ole epäreilua tai mitenkään väärin. Kohteliaisuuskysymykset eivät ole minusta kovin syvällisiä moraalisia kysymyksiä, joskin niistä herää kysymys, mitä varsinaista tarkoitusta kohteliaisuuden sivuuttaminen mahtaa palvella. Esimerkiksi jos kohtelen tarjoilijaa ravintolassa alentuvasti ja olen tälle epäkohtelias, minua pidetään ns. mulkkuna, ja aivan oikeutetusti. Monissa kulttuureissa tarjoilijan kuitenkin oletetaan sietävän tällainen kohtelu jossain määrin, koska palkkiona on tippi ja vaikkei olisikaan, asiakas on se, joka maksaa lystin. Öykkärimäinen ravintola-asiakas saattaa saada jotain eriskummallista mielihyvää nöyryyttäessään tarjoilijaa. Tällöin kuitenkin alamme jo lipsua selkeästi moraalisten kysymysten äärelle, joten en jatka tarkastelua siihen suuntaan; se olisi epäolennaistakin, koska rahoituspäätöksiä tekevässä säätiössä tuskin löytyy mitään tällaista mekanismia.

Olen toisinaan todennut esimerkiksi ns. rasistisista kirjoituksista, että niihin liittyvät kysymykset ovat jonkinlaisia kohteliaisuuskysymyksiä. Tai siis, niiden tulisi olla, mutta niistä on tehty oikeuslaitoksen kautta lainopillisia kysymyksiä. Ongelma on tässä suhteessa huomattavasti laajempi kuin "poliittinen korrektius", sillä taannoin käräjäoikeus linjasi, että keskisormen näyttäminen ylittää lainopillisen rangaistavuuden rajan. Olemme siis siirtyneet aikaan, jossa oikeusistuimet puuttuvat aivan ilmeisten kohteliaisuussääntöjen noudattamiseen. Niin irvokkaalta kuin se kuulostaakin, emme ole enää kaukana tilanteesta, jossa oikeuslaitos näpäyttää sakolla, jos emme kiitä ruokalantätiä, jos emme avaa ovea työkaverillemme, tai jos kaivamme nenää julkisesti.

Vertaiset, koston pojan paluu.

2011-11-01T13:16:00.002+02:00

Lehtiartikkeli sai kaksi viikkoa sitten fiksatun sivu- ja julkaisunumeron. En nyt viitsi mainita journalin nimeä, koska tässä on pieni tietovuodon mahdollisuus. Jälkikäteen tämä tulee olemaan epäolennaista.

Olennaista on vain se, että joku editorial boardista lähestyi minua tänään ja pyysi arvioimaan paperin. Olen todennut useasti, kuinka harmillista on, jos saa arvion asiantuntemattomalta ja epäpätevältä arvioijalta. Erityisen harmillista se on, kun tämä asiantuntemattomuus maskeerataan asiantuntemukseksi pelkästään perustelemattomilla negatiivisilla heitoilla ja latteuksilla. Itse en aio toimia näin. Päinvastoin, olen yleensä aivan avoimesti tunnustanut ne kohdat, joissa asiantuntemukseni ei ole riittänyt. Ihmettelen muutoinkin, miksi tätä ei tehdä riittävästi, ikäänkuin arvioijan pitäisi suojella jotain "arvovaltaansa", ja kun jokin menee yli hilseen, pitää turvautua haukkumasanoihin, sensijaan että toteaisi reilusti ettei tajunnut jotain.

Tryptofaani.

2011-11-01T09:16:00.002+02:00

Tryptofaani on yksi välttämättömistä aminohapoista, ja sitä löytyy useimmista proteiininlähteistä kohtuullisia määriä. Olen kuitenkin toisinaan ottanut lisäravinteena tryptofaania iltaisin ennen nukkumaanmenoa, koska olen ollut havaisevinani (vaikutus saattaa olla placebo) että unen laatu paranee. Tryptofaanilla vaikuttaisi olevan eräs mielenkiintoinen sivuvaikutus, jonka systemaattista esiintymistä olen viimeaikoina koetellut. Olen nimittäin havainnut sen lisäävän todennäköisyyttä kokea seuraavana päivänä uskonnollisia kokemuksia. Tarkkaa mekanismia en lähde spekuloimaan, mutta psykoaktiiviset tryptamiinit muistuttavat rakenteeltaan tryptofaania, ja ovat usein vaikutuksiltaan enteogeeneja. Aivojen tiedetään myös syntetisoivan jonkin verran Dimetyylitryptamiinia, ja tähän tarvittaneen tryptofaania. On myös mahdollista, että yksinkertaisesti serotoniin määrä kohoaa tryptofaanin nauttimisen ansiosta, ja tällä on mainittu vaikutus.

Fysioterapia päättyi tänään. Nyt sitten vain progressiivista harjoitusta tästä eteenpäin, vuoden vaihteessa pitäisi kyetä tekemään täydellä kuormalla. Näillä mennään.

Mukulakiviä IV.

2011-10-31T08:01:00.005+02:00

Tämän aamun xkcd ilmaisee alt-tekstissään jotain sellaista, mitä en oikein ole itse osannut sanoa. Lainaan sen tässä melkein kokonaan, koska joillain selaimilla tekstin lukeminen on vaikeaa:

Telling someone who trusts you that you're giving them medicine, when you know you’re not, because you want their money, isn’t just lying--it’s like an example you’d make up if you had to illustrate for a child why lying is wrong.

En suhtaudu itse homeopatiaan aivan tällä tavalla. Toki olen sitä mieltä, että on tärkeää muistuttaa ihmisiä siitä, että kyseessä on huijaus. Toisaalta, tiedetään, että toisinaan ihmisten "huijaaminen", eli placebovaikutuksen tarkoituksellinen indusoiminen on toisinaan hyvin tehokasta. Esimerkiksi opioidien analgeettinen vaikutus saadaan todistetusti aikaan suolaliuksella, jos yksilö vain uskoo saavansa opiaattia, kunhan tämä jollakin tapaa "muistaa" miten opioidit vaikuttavat.

On yksilöitä, jotka toki väittävät olevansa immuuneja kaikenlaisille placebovaikutuksille, mutta todennäköisesti tällaiset yksilöt yksinkertaisesti valehtelevat tai eivät ymmärrä vaikutuksen mekanismia.

Homeopatia perustuu tietenkin täysin placebovaikutukseen. Väite, jonka mukaan se voisi perustua johonkin muuhun, on täyttä humpuukia; kemialliset ilmiöt perustuvat käytännöllisesti katsoen täysin jäännöksettä tunnettuihin sähkömagneettisiin ilmiöihin. Tilastollisesti ajatellen homeopaattisessa liuoksessa ei ole ainuttakaan molekyyliä itse ainetta, t.s., siinä ei ole sen enempää alkuperäistä ainetta kuin sitä on normaalisti ilmassa tai juomavedessä. Mitään molekyylimuistin tms. kaltaista ilmiötä taas ei yksinkertaisesti ole olemassa.

Ajatus, jonka mukaan voimme jotenkin päästä tällaisesta tosiasiasta eroon toteamalla "mutta kun tiede ei selitä kaikkea vielä", on järjetön. Oikeastaan se on niin järjetön -- ja kuitenkin niin yleinen -- että voidaan perustellusti sanoa, että inhimillisessä ajattelussa on jokin perustavanlaatuinen virhe. Itse en edes yritä väittää, ettei tämä samainen virhe rasittaisi minunkin ajukoppaani jossakin muodossa jatkuvasti. Meillä on, ihmisinä, aivan varmasti ns. sokeita pisteitä ajattelussamme. Erityisesti, meillä on niitä yksilöinä. Kaikki epistemologia, jossa esitetään että tiede on ylivertainen tapa selvittää miten asiat "todellisuudessa" ovat, perustuu viimekädessä tähän: väitelause altistetaan mielekkyystarkastelulle sekä operationalisointinsa että tulkintansa osalta, ja teoriaa jossa väitelause esiintyy, pitää voida koetella kokonaisuutena ja osina.

Emme tietenkään pääse koskaan eroon siitä, että aistimme ovat vajavaiset ja erehtyväiset, ja että yksilöinä elämme oikeastaan jatkuvasti eräänlaisessa tulkintavankilassa, johon ei mitään "puhtaita" havaintoja ulkomaailmasta pääse. Solipsismi ei kuitenkaan ole mikään perustelu yhtään millekään, pikemminkin se on anti-perustelu. Se ei muuta erilaisten väitelauseiden suhteellista painoarvoa mitenkään. Tämä on se kognitiivinen virhe, joka tehdään usein, sen tekevät uskonnolliset evidentialistit, homeopatian kannattajat, jotkut libertaarit(*), jne. Kognitiivinen virhe toimii niin, että kun meillä on väittämä, joka ei ole oikein mielekäs eikä edes sinänsä koeteltavissa, tai (homeopatian tapauksessa) selkeästi vääräksi osoitettavissa, tällainen "skeptikko" pamauttaa pöytään argumentin, jolla kaikkeen tietoon ympätään kohinaa, kyseenalaistamalla "paradigma" tai nimittämällä tietoa "arvaukseksi" jne. Tämän kohinan ikäänkuin ajatellaan jotenkin muuttavan höpöväittämän ja varsinaisen väittämän suhteellisia todennäköisyyksiä niin, että höpöväittämä onkin nyt samalla viivalla.

Tämä yhdistetään yleensä toistoon, eli höpöväittämää toistetaan aina kun mahdollista. Tämän toivotaan synnyttävän asiaan perehtymättömissä sivullisissa mielikuvan jonkinlaisesta asiasisältöisestä erimielisyydestä. Ehkä näkyvin tämäntapainen argumenttipari esiintyy siinä, miten kreationistit esittävät, että "biologit eivät tiedä miten elämä on syntynyt", joten tämä on ikäänkuin todisteena siitä, että he eivät tiedä mitään tai että voidaan katsoa elämän syntyprosessin olevan väistämättä jotain täysin muuta kuin nykyinen käsitys esittää. Esimerkiksi siitä, että abiogeneesin selityksessä on joitain yksittäisiä aukkoja -- hyvin pieniä sellaisia -- yritetään jatkuvasti vääntää isompaa asiaa kuin mitä se todellisuudessa on. Näistä väitetään esimerkiksi että "elämä ei ole voinut syntyä itsestään" ja että jokin "aivan ratkaiseva askel" on selittämättä. Toiston avulla tämä on saatu yleiseen tietoisuuteen jonkinlaisena pysyväisväittämänä, vaikka tosiasiassa mitään varsinaisia aukkoja ei oikeastaan edes ole, ainakaan sellaisessa arkisessa kielenkäytössä, missä "aukkoja" jostain selityksestä etsitään.

Tästä on syytä nousta yksi abstraktiotaso ylemmäs. Nimittäin, näillä yksityiskohdilla on kovin vähän merkitystä sen rinnalla mitä hyväksymme epistemologialta. Ihmisen psykologiaan kuuluu se, että epävarmuus on stressaavaa. En yritä tällä viitata mihinkään partikulaariseen näkemykseen, vaan yleisesti; en esimerkiksi argumentoi mitään uskonnollista positiota vastaan, poislukien tietysti ne, jotka ovat räikeässä ja ilmeisessä ristiriidassa tunnettujen tosiasioiden kanssa. Itseasiassa tämä heikko epävarmuuden sieto ilmenee yhtä kaikki myös monissa "tieteellisen" maailmankuvan omaksuneissa ihmisissä.

Kun väitelauseen "totuus" on suhteessa kaikkiin niihin oletuksiin, joihin se nojaa, ja viitekehys, jossa se esitetään, on alati vaihtuva, ihmisen mieli hakeutuu kohti jonkinlaisia absoluutteja. Normaalissa arkiajattelussa ja -havainnoinnissa se ei ole ongelmallista, koska voimme ikäänkuin kiinnittä viitekehyksen välittömään, käsinkosketeltavaan todellisuuteen. Tämä substanssi - "objektiivinen todellisuus", jos sallitte - kuitenkin on pirullisen liukas, koska abstraktiona sen rajapinta on kovin kovin ohut. Emme näe kuin hyvin kapean osan SMG-spektristä. Kuulomme rajoittuu ilman tms väliaineen värähtelyyn, jonka taajuusalue on melko kapea. Tuntoaistimme on tavattoman epätarkka. Ja niin poispäin, puhumattakaan siitä, että aivomme eivät tästäkään informaatiosta kykene vastaanottamaan kuin pienen osan.

Tiede ei juurikaan tällaisia absoluutteja kykene tarjoamaan. Päinvastoin, tiede tarjoaa meille lääkkeeksi vain lisää epäilyä ja koettelua. Sensijaan me ihmisinä kaipaamme tunnetta siitä että uskomuksemme ja kokemuksemme, kaikki mihin uskomme, on vakaalla pohjalla. Me saamme tämän tunteen etupäässä muilta ihmisiltä, meidän kokemusmaailmamme "järkkymättömyys" perustuu sille, että jos olemmekin väärässä tai ns. pihalla, saamme kuitenkin aina sosiaalisen validaation kokemuksillemme ja pohdinnoillemme. Tällainen validaatio on useimmiten terapian keskeinen idea. Ja juuri terapeuttinen puhetapa, validaatio ja hienovarainen ohjaus, on se, joka saa meidät uskomaan homeopatian kaltaisiin höpöjuttuihin niin täydestä sydämestämme.

Pidän toki sympaattisena käsitystä, jonka mukaan ihmisten tulee antaa pitää höpöjuttunsa, jos se tekee heidät onnelliseksi. Toki, en edes väitä vastaan. Höpöjuttujen uskottavuuttakin vain lisää se, että joku on valmis ottamaan vastaan rahaa tai muita resursseja näitä edistääkseen. Mutta ei se tee niistä yhtään sen enempää tosia.

(*) Libertaarien osalta viittaan väitteisiin, joita joskus näkee, eli että esimerkiksi työttömyyttä tai inflaatiota ei voi mitata, koska mittareissa on kohinaa.

Haarautuvien polkujen puutarha.

2011-10-28T08:25:00.004+03:00

Asun jalkapallokentän vieressä. Kenttä ei ole valaistu, mutta sinne johtaa lyhyt valaistu tie, joka syksyisin peittyy lehtiin. Tie nousee ylöspäin, ja juuri ennen kentän laitaa siinä on portti. Portin takana avautuu aamuisin ja iltaisin näin syksyllä ja sydäntalvella lähes täydellinen pimeys, koska tietä kävellessä silmä mukautuu melko kirkkaisiin katuvaloihin. Tänä aamuna sää oli erityisen sumuinen niin, että porttia tuskin erottui tien toisesta päästä. Puiden reunustama, lehtien peittämä ja pimeyden ympäröimä valaistu tie, joka päättyi pimeyteen avautuvaan porttiin oli kuin jonkinlainen itse elämän metafora.

Kirjoitin aiemmin havaintoekvivalenssista. Kuten totesin operationaalisen semantiikan ihmisille "havaintoekvivalenssi" merkitsee haarautuvan ajan (asiaa on käsitelty myös kaunokirjallisuudessa) semantiikkaa. Ja kuten todettu, tämä on arkipäivän operationalisoinnissa niin hienojakoinen ekvivalenssi, että tarkalleen samoihin havaintoihin voidaan sovittaa useita eri ekvivalenssiluokkia.

Käytännössä siis niin, että vaikka kaksi järjestelmää olisi "oikeasti" erilaisia havaintoekvivalenssin mielessä, meillä ei yksinkertaisesti ole mitään keinoa niiden erottelemiseen toisistaan, jos ne on suljettu ns. mustan laatikon sisälle. Lineaarisen ajan semantiikat pyrkivät korjaamaan tämän asian, eli niissä ekvivalenssiluokkien rajat noudattavat oikeasti havaittavissaolevia eroja.

Probabilististen järjestelmien osalta olen siis tutkinut MDP-mallien reduktiota niin, että havaintoekvivalenssi säilyy. Viime viikolla jättämäni paperi käsitteli MDP:n redusoimista kahdella eri tavalla, säilyttäen kuitenkin haarautuvan ajan ekvivalenssin. Oxfordin ryhmän kanssa tekemäni tutkimus taas käsitteli erästä toista reduktiota, jossa säilytetään eräs melko suppea lineaarisen ajan ominaisuusluokka, eli ns. terminaaliset turvallisuusominaisuudet reiluusoletusten vallitessa.

MDP-mallit esitetään usein kompositionaalisesti, eli kokoelmana prosesseja, joiden tapahtumat siirtävät informaatiota mallien välillä synkroinoimalla keskenään. Tällöin toimitaan mallinnettaessa esimerkiksi järjestelmää, jossa on rinnakkaisuutta, tai usean eri toimijan keskinäistä vuorovaikutusta. Otan esimerkiksi hyvin hyvin yksinkertaisen mallin, joka on tuttu jalkapallokisojen pelinavauksesta. Meillä on kolme pelaajaa: Tuomari ja kaksi kapteenia. Tuomari heittää kolikon, ja jompi kumpi kapteeneista sanoo "kruuna" tai "klaava", ja tuomari paljastaa kolikon, ja jos arvaus on oikein, pelaaja "voittaa" pelin.

Järjestelmässä on kaksi epädeterminististä aspektia: se, kumpi pelaajista sanoo jotain, ja se, mikä kolikonheitto on. Pelaajien sanomiset voidaan mallintaa niin, että toinen pelaaja (olkoon hän "A") sanoo aina "kruuna" jos vain ehtii, ja toinen pelaaja (olkoon hän "B") sanoo "klaava", jos ehtii ensin. Mallinnamme vain kolikon heiton todennäköisyyden avulla, se on 50/50, eli kolikko on "reilu".

Pelaajien MDP on yksinkertainen. Pelaaja voi alkutilassaan kuulla toisen sanovan jotain, jolloin pelaaja itse lukkiutuu, tai sitten pelaaja voi itse sanoa oman arvauksensa, jolloin hän lukkiutuu myös. Nämä ovat symmetrisiä; informaatio liikkuu puhuvalta pelaajalta sille, joka ei ehtinyt sanoa mitään, ja kun jompi kumpi puhuu, molemmat ovat sen jälkeen hiljaa.

Kolikon MDP on myös yksinkertainen: Se ottaa vastaan tiedon, että se on heitetty, ja menee 50/50-todennäköisyydellä kahteen eri tilaan; toisessa se ilmoittaa olevansa "kruuna" ja toisessa "klaava".

Tuomari taas voi kuulla pelaajien arvauksen (vain toisen) ja heittää kolikon ja ottaa vastaan sen tiedot. Jos arvaus ja kolikonheitto ovat samat, niin tuomari julistaa voittajan, jos ne ovat eri, niin tuomari julistaa häviäjän. Ei muuta.

Epädeterminismi, erityisesti se, missä järjestyksessä eri tapahtumat tapahtuvat, täytyy ratkaista. Tätä varten meillä tarvitsee olla skedulointi (en huijaa, tätä termiä käytetään suomessakin, pahoittelen sitä). Skedulointistrategioita on yhtä paljon kuin tapahtumien mahdollisia permutaatioita; tämä määrä on hurja, ei siitä sen enempää. Ns. reilut skedulerit eivät viittaa tässä pelin sääntöjen noudattamiseen, vaan syklisten prosessien osalta siihen, että skeduloija loputtomiin laita yhtä prosesseista pyörimään.

Tässä yhteydessä kompositionaalisuudella ja siihen liittyvällä abstraktiolla on eräs ongelmakohta, joka on (toistaiseksi) luonteeltaan mallinnosfilosofinen pikemmin kuin tekninen. Nimittäin, reilujen skedulerien joukossa on sellaisia, jotka ovat kaikissa mielekkäissä tapauksissa terveen järjen vastaisia. Esimerkkimme pelissä tällainen skeduleri toimisi niin, että se laittaisi tuomarin heittämään kolikon, ja sitten pakottaisi juuri sen pelaajan tekemään arvauksen, joka olisi arvannut väärin.

Tyypillisesti erilaisten lopputulosten todennäköisyyksistä annetaan minimaalinen ja maksimaalinen kaikkien reilujen skedulerien yli. Valitettavasti se on tässä yhteydessä nolla ja yksi; skeduleri voi yksinkertaisesti päättää pelin lopputuloksen, koska sillä on ikäänkuin liikaa informaatiota.

Haarautuvan ajan semantiikassa tätä ongelmaa ei tunnusteta, eikä sitä reduktioissa ole, koska haarautuvan ajan semantiikka voidaan ikäänkuin tuoda suoraan aina todennäköisyyksien maailmaan: jokainen kohta, jossa järjestelmä voi tehdä valinnan, vaikka sitten tavalla, jota on täysin mahdoton havaita tai johon mahdoton vaikuttaa, säilyy. Lineaarisen ajan semantiikassa sensijaan haarautumista ei voi varsinaisesti havaita, emme voi havaita jonkun tapahtumaketjun päässä, olisiko se voinut tapahtua toisin; jos meillä on tapahtumaketju "abcd" ja tapahtumaketju "abef", emme tiedä, tapahtuiko haarautuminen tapahtuman "a" vai tapahtuman "b" jälkeen.

Tämä synnyttää lineaarisen ajan reduktiolle ongelman: perinteiset lineaarisen ajan reduktiot eivät sellaisenaan säilytä näitä "epärehellisten" skedulereiden minimaalisia ja maksimaalisia strategioita. Sellaisenaan sovellettuna lineaarisen ajan reduktio laittaisi joko kolikonheiton tai kolikon valinnan ensin, ja tapahtumaketjun ajateltaiisin johtavan aina voittoon tai tappioon todennäköisyydellä 50/50. Tämä onkin ns. tervejärkinen tulkinta tässä tapauksessa, mutta onko se sitä yleisessä tapauksessa? Eli onko tämä keissi vain ad hoc- esimerkki, vai onko taustalla jokin syvällisempi teoreettinen tulos? Alunperin ongelma ratkaistiin pakottamalla ylimääräinen ehto: jos teemme reduktion, todennäköisyyksiä sisältäviä valintoja ei voi lykätä kauemmas tulevaisuuteen kuin sellaisia valintoja, jotka skeduleri joutuu tekemään. Eli, jos meillä on probabilistista haarautumista, sen pitää manifestoitua ennen kuin skedulerin on pakko tehdä valintansa. Näin skedulerille jää mahdollisimman vapaat kädet. Mutta miksi näin pitäisi tehdä, ja onko tämä muka tyydyttävä mallinnosfilosofisesti? Onko tämä yleisesti pakko tehdä, vai onko jokin keino karakterisoida skedulerit paitsi klassisen prosessireiluuden, myös tämän hajautetun informaation suhteen?

Ongelma on osittain itseasiassa ratkaistu. Tunnistamalla ns. hajautettujen skedulerien luokka, voidaan ikäänkuin turvallisesti puhua reduktiosta perinteisessä mielessä; ehto ei enää pakota lykkäämään kaikkia skedulerien valintoja, vaan ainoastaan ne, jotka tehdään yksittäisen prosessin sisällä. Koska tuomari ei ole aloitteellinen pelaajien valinnoissa, tuomarin toimintaa ohjaavan skedulerin ei tarvitse lykätä pelaajien ilmoituksia tulevaisuuteen, vaan tuomari voi heittää kolikon vasta kun pelaajat ovat ilmoittaneet valintansa. Koska informaatio kolikon tilasta ei "vuoda" pelaajille näiden rehellisten skedulerien luokassa, voimme ikäänkuin säilyttää pelin hengen.

En malta olla tekemättä tässä eräänlaista naturalistiseen filosofiaan liittyvää tulkintaa, ja esittää kysymystä: onko esimerkiksi EPR-"paradoksi" ilmaistavissa tässä formulaatiossa? En tunne fysiikkaa riittävän yksityiskohtaisesti, mutta minua silti kiinnostaa asia, koska MDP tai jokin vastaava probabilistinen malli - esimerkiksi CTMC - voidaan esittää aivan vaivattomasti esimerkiksi jonkin fysikaalisen hiukkasen mallina, ja se voidaan operationalisoida. Näkymä on tietenkin kovin abstrakti, mutta yhtä kaikki kysymys on: voidaanko ns. fysikaalinen todellisuus mallintaa tyhjentävästi lineaarisen ajan semantiikalla, vai vaaditaanko haarautuvan ajan semantiikkaa? Toisin kuin moni kuvittelee, tämä kysymys, vaikka luonteeltaan viime kädessä matemaattinen ja fysikaalinen, on kuitenkin myös hengellinen kysymys.

Mukulakiviä III.

2011-10-26T09:13:00.007+03:00

Viikon aikana olen törmännyt taas useampaan harhakäsitykseen, ja koska olen jonkinlaisella ristiretkellä ääliömäisyyttä vastaan, niin puutun yhteen räikeimmistä.

Naisen euro on 80 senttiä

Tämä on tuttu kaikille, ja sen virheellisyys on ilmeinen jokaiselle asiaan perehtyneelle. Silti se pomppaa pinnalle joka välissä, ja sitä esitetään "totena", joka kaikkien vain oletetaan hyväksyvän. Viimeisin esimerkki tästä oli Kauppalehdessä esitetty juttu, jonka mukaan naiset "työskentelevät ilman palkkaa" loppuvuoden. Tämä väittämä on, näkökulmasta ja lähtökohdasta riippuen, joko suora ja tietoinen valhe, tai tilaston tahallinen ja ilmeinen harhaanjohtava tulkinta. Lähdetään ilmeisestä tosiasista, jota kukaan ei kiistä: Jos lasketaan työssäkäyvien naisten ja työssäkäyvien miesten palkkasummat yhteen ja katsotaan keskiansioita, naiset tienaavat kyllä 80 prosenttia siitä, mitä miehet. Tähän vedotaan jatkuvasti. Mutta hetkinen: Minä esimerkiksi tienaan reippaasti vähemmän kuin 80 prosenttia siitä, mitä esimerkiksi lääkärituttavani.

Jos siis selvitetään tehtäväkohtaista palkkaeroa, VATT:in tutkimuksen mukaan ero puolittuu. Ja kun lisäksi poimitaan yrityskohtaiset erot, erosta jääkin jäljelle enää neljä prosenttia. Siis, samassa työpaikassa, samaa työtä tekevä nainen, tienasi vuonna 2004 noin neljä prosenttia vähemmän kuin mies. So. siinä, missä miehen tienesti olisi ollut esimerkiksi 2500 euroa, se olisi naisella ollut 2400.

Hyvä, katsotaanpas tilannetta tänään. Ansiotasoindeksin mukaan viimeisin ansiotasoindeksi vuoden 2005 ollessa 100, on naisille 124.1 ja miehille 121.6. Eroa on siis kaksi prosenttia; naisten ansiotaso on noussut vuodesta 2005 siis kaksi prosenttia enemmän kuin miesten. Yllä esitetty ero on siis kaventunut tässä ajassa neljästä kahteen prosenttiin. Miehet siis saavat, työtehtävät ja yrityskohtaiset erot huomioiden, kaksi prosenttia enemmän palkkaa kuin naiset.

Mutta tilastokeskuksen säännöllisen työajan mittarin mukaan miesten keskimääräinen viikkotyöaika on 38.5 tuntia, kun se naisilla on 36.3 tuntia. Miehet siis tekevät noin 8 prosenttia enemmän työtunteja. Eli kuinka ollakaan, naiset saavat tarkalleen samasta työstä kuusi prosenttia korkeampaa palkkaa. Eikä tämä riitä, naisten palkat nousevat selvästi miesten palkkoja nopeammin.

Ns. palkkafeminismi on yksi aikamme suurin huijaus. Se on myös erittäin traaginen ja tuhoisa huijaus. En viittaa nyt ns. miesasianäkökulmaan, enkä siihen, miten se aiheuttaa haittaa miehille tms, vaan täysin erilliseen asiaan. Nimittäin, kiinnittäessään suhteettoman suuren huomion "ongelmaan", joka ei ole tosiasiassa minkäänlainen ongelma, vaan jonka "korjaaminen" on pikemminkin syvästi epäoikeudenmukaista, tasa-arvon nimellä kulkeva oppi muuttuu alati suuremman kansanosan korvissa kirosanaksi ja jonkinlaiseksi vihapuheeksi. Suomalaisessakin yhteiskunnassa on lukuisia ihan oikeita tasa-arvo-ongelmia, vaikka rajoituttaisiin pelkästään niihin, joissa naiset saavat ns. huonomman diilin. Palkka-asia ei ole yksi niistä, mutta siitä pidetään kaikkein kovinta ääntä. Tämä johtaa vastakkainasetteluun, jossa ensimmäisenä uhrina on se pyrkimys, että miehet ja naiset olisivat ihan oikeasti tasa-arvoisia, siis kukin ihminen omanlaisensa yksilö, jolla on tasavertaiset oikeudet nimenomaan yksilönä, eikä ryhmänsä edustajana.

Mukulakiviä II.

2011-10-24T09:16:00.004+03:00

Lauantaina kokoonnuimme kahdeksan hengen porukalla pelaamaan muutamia lautapelejä. Ilta sujui rattoisasti, kuten yleensäkin, vaikka porukka oli kokonaan uusi. Tämä oli eräänlainen juhlistus sille, että sain paperin vihdoin kuntoon ja lähetettyä. Uusi on kuitenkin heti työn alla, sillä tiede ei lepää, eikä odota.

En varsinaisesti arvosta sitä, miten Aamulehti esitti Jerry Coynen käsityksen uskonnosta. Coynesta voi lukea lisää hänen sivuiltaan. Arvostuksenpuutteeni ei liity Coyneen, joka tekee tärkeää työtä tuodessaan biologian ymmärrystä etusijalle. Yleisemmin, on jokseenkin ymmärretävää, että juuri biologit, ja erityisesti USA:ssa työskentelemään joutuvat biologit, alkavat jossain uransa vaiheessa propagoida ns "uusateistista" uskonopuhdistusta. Itse en koe vastaavaa tarvetta, mutta se johtuu vain siitä, että uskomuksistani huolimatta, oman tutkimusalani perusteita vastaan ei juuri hyökätä uskonnollisin argumentein, joten en joudu ikäänkuin asettamaan ammatillista auktoriteettiani vastakkain uskonnollisen auktoriteetin kanssa. Siksi en kehtaa kritisoida, vaikka kritiikki on usein kovasanaista.

Kommentoinkin tässä mieluummin yhtä harhakäsitystä, joka ateistisesta tai naturalistisesta maailmankuvasta usein esitetään. En suosittele lukemaan tuon mainitun Aamulehden jutun kommenttipalstan "keskustelua", koska se on pelkkää inttämistä, jossa ei ole lopulta mitään mieltä. En pyri vakuuttamaan ketään yhtään mistään uskonnollisesta, vain korjaamaan vihreellisen käsityksen, jonka mukaan ateismi tarkoittaa hengellisyyden puutetta. Ensin pitää kuitenkin mainita, että hengellisyys voidaan toki määritellä niin, että ateismi ja naturalismi ovat sen kanssa ristiriidassa, mutta tällainen määritteleminen on jokseenkin epärehellinen tapa ratkaista kysymys.

Hengellisyydellä yleisestiottaen viitataan useampaan täysin erilliseen asiaan. Yhteistä niissä kaikissa on kuitenkin ajatusten eräänlainen hakeutuminen ns. ikuisuuskysymysten äärelle, ja pohdinnan viipyily näissä kysymyksissä. Tällaisia kysymyksiä ovat esimerkiksi pohdinnat elämän merkityksellisyydestä, sekä arvojen ja etiikan pohdinnat. Väite, jonka mukaan ateismi on hengellistä köyhyyttä, on tietysti mitä ilmeisimmin virheellinen, jos hyväksymme tämän määritelmän hengellisyydelle. Edelleen, on kuvaavaa, että jo tämän toteaminen herättää usein voimakkaan vastustuksen niissä, joiden mielestä ateismi on jonkinlainen turmiollinen ja moraalisesti mädättävä oppi. Tällaisen asenteellisuuden edessä on hyvin vaikea reagoida rakentavasti.

Eräänlainen koulukiusaajan strategiaan verrattava vastaväite, joka usein juuri tässä yhteydessä esitetään, on väite, jonka mukaan ateismia tarvitsisi jotenkin erikseen "tuputtaa", ja että tästä on ikäänkuin todisteena se, että joku kehtaa puolustautua kun hänen uskomuksistaan esitetään virheellisiä väittämiä. Pidättäydyn tyypillisesti tekemästä mitään sen kummempia päätelmiä ihmisten mielialoista tai persoonista, koska kirjoitettu teksti harvoin kertoo oikeastaan mitään sellaista mielenkiintoista, joka liittyisi tekstuaalisen esityksen ulkopuolelle meneviin seikkoihin. En voi kuitenkaan täysin välttyä muodostamasta mielikuvia tämäntyyppisten väitteiden esittäjistä. Tunnelmaa kuvaa ehkä parhaiten parhaiten paralleelilla toiseen "uskomuksiin" liittyvään kiistaan. En toki väitä, että uskomusten sisältö olisi analoginen, vaan kyse on reaktioista ja argumenttien laadusta.

Erään internetissä nyt jo vuosia kiertäneen verkkolegendan mukaan mikroaaltouunissa lämmitetty vesi on vahingollista kasveille. Asia on käsitelty mm snopesissa. Ei siitä sen enempää. Peruslähtökohta väitteissä on, että mikroaaltosäteily jotenkin muuttaa veden (tai ruoan tms.) kemiallista koostumusta tavalla, jota esimerkiksi tavanomainen uunissa lämmittäminen ei tee. Tätä väitettä kiertelemällä on esitetty jatkuvasti erilaisia tulkintoja ja ad hoc selityksiä sille, miksi mikroaaltosäteily on vaarallista tai vaikuttaa haitallisesti.

Perustosiasia, joka tässä on taustalla on tietysti se, että mikroaaltojen aallonpituus on huomattavasti pidempi kuin esimerkiksi infrapunasäteilyn, jolla esimerkiksi tavanomainen uuni lämmittää ruokaa. Siinä missä infrapunasäteily lämmittää, koska esimerkiksi vesimolekyylit absorboivat sen ja alkavat värähdellä, mikroaaltosäteily lämmittää, koska pooliset molekyylit (kuten vesi) tuppaavat asettumaan sähkömagneettisen kentän suuntaiseksi, ja kun kenttä värähtelee, molekyylit pyörivät väkkäränä ja tuottavat lämpöä. Pidemmän aallonpituuden vuoksi mikroaallot eivät varsinaisesta absoroboidu aineeseen, vaan ne läpäisevät sen ja lämmittävät sitä sisältäpäin. (Tietysti ne menettävät myös energiaa molekyyleja pyritellessään)

Kumpikaan säteily ei kuitenkaan ole ionisoivaa, eli mitään varsinaisia kemiallisia tai "säteilymuutoksia" ei aineessa tapahdu, poislukien tietysti normaalit lämmittämisen tuottamat muutokset. Ja koska kenttä ei ole tasainen ja lämmitys tapahtuu nopeasti, mikroaallot voivat toki kuumentaa ruoan joistain kohdista hyvin kuumaksi, kun loppuosa on edelleen kylmää. Veden osalta tämä voi aiheuttaa jopa vaaratilanteita, koska vesi saattaa mukin pinnasta olla vielä sangen kylmää, vaikka se olisi pinnan alta ylikuumentunutta. Tällaisessa tilanteessa esimerkiksi teepussin laskeminen mukiin saa aikaan hurjan kiehumisen.

Mikroaaltojen vaarallisuudesta vakuuttuneet levittävät Snopesinkin sivuilla mainittua "tutkimusta" mikroaaltojen vaaroista tosiasiana. Ja kuinka ollakaan, reaktiot vastaväitteisiin ovat tyypillisesti a) "Mikroaaltojen puolustelijoilla on kauhea hinku tuputtaa uskomuksiaan", b) "Mikroaaltojen puolustajat eivät ymmärrä hyvän ruoan päälle", c) "Minä en ainakaan lämmittäisi ruokaani mikrossa, ja se on vahingollista, sanoivat fysiikkauskovaiset mitä tahansa".

Paralleelia ei ole syytä viedä kovin pitkälle. Keskeistä tässä on kuitenkin se, että kun joku on a priori vakuuttunut, että jokin asia on paha ja huono, yritykset korjata edes sinänsä ilmeisiä virheellisiä asiaan liittyviä käsityksiä, johtavat yleensä vihamielisiin purkauksiin.

Paralleelia kannattaa kuitenkin jatkaa niiltä osin, että kuten yllä mainitussa uskonnollisia käsityksiä koskevassa asiassa, myös mikroaalloissa on omat "puolensa ja puolensa". Esimerkiksi se, että infrapunasäteilyn tai muun kuumentamisen yhtenä tavoitteena ovat nimenomaan ne kemialliset muutokset, joita lyhytaaltoinen säteily saa enemmän aikaan. Lisäksi mikroaaltojen epätasaisempi ja nopeampi lämmitysvaikutus tuottavat kyllä "vääriä" makuja, kun tietyt reaktiot jäävät tapahtumatta tai tapahtuvat väärissä kohdissa ja väärissä suhteissa. Mikrouuneilla on myös kyseenalainen vaikutus ruokavalioon, koska sillä lämmitettävä ruoka on tyypillisesti koostumukseltaan erilaista ja suuremmalla todennäköisyydellä heikkolaatuisempaa. Nämä ovat kuitenkin täysin erillisiä asioita. Mikrouuni ei kelpaa kaikkeen kypsentämiseen.

Paralleelin ulkopuolelta, tai vaikeammin siihen liittyen, ateismi ei tietenkään sinänsä tarjoa vastauksia hengellisiin kysymyksiin, vaan pikemminkin sulkee pois tietyt perusteet vastauksille. Se jättää vastuun näiden kysymysten pohdinnasta jokaiselle itselleen. Tämä vastuu on joillekin liian raskas kannettavaksi, eikä ketään pidä paheksua tästä syystä. En voi tarjota helppoja ja valmiita vastauksia kenellekään, joka penää niitä. Tässä on väärinymmärrysten ja virhekäsitysten aivan keskeinen lähde. Kun joku muu sanoo tarjoavansa vastauksia, voin vain painaa pääni epäuskoisena. Tunne varmasti samankaltainen kuin proverbiaalisella keskiluokkaisella työtätekevällä nuorella miehellä näissä markkina-arvo-keskusteluissa: keskusteltuaan rehellisesti ja avoimesti naisen kanssa omasta sosioekonomisesta asemastaan hän saa rukkaset, kun jonkinlaisena miljonäärinä esiintyvä lipeväkielinen, tosiasiassa aivan persaukinen huijari pääsee saatille.

Tämä paralleeli valottaa asian toista puolta: rehellisyyden sijaan tässä esimerkissä nainen arvostaa selvästi jotakin muuta. Aivan samaan tapaan kuin maailmassa on paljon nuoria katkeria miehiä, jotka kokevat tällä tavoin tulleensa "epäreilusti" kohdelluiksi, löytyy maailmasta varmasti paljon ateisteja, jotka kokevat -- kuten Aamulehti maalaa Coynen julistavan -- että uskonnot perustuvat pelkästään huijaukselle. Näin voi olla, mutta tosiasia näyttäisi olevan, että merkittävä osa ihmisistä suorastaan rakastaa huijatuksi tulemista. Olen voimaton tämän asian edessä, enkä edes pyri sitä muuttamaan.

Mukulakiviä tiellä.

2011-10-21T13:18:00.003+03:00

Kun kahlaa verkon sameissa vesissä, törmää aina aika-ajoin sunnilleen samoihin "kansanviisauksiin", joissa ei, lähemmän tarkastelun jälkeen, ole kerrassaan mitään järkeä. Tässä muutama sellainen, ja lyhyt selitys siitä, miksi ne ovat virheellisiä

Rikottujen ikkunoiden virhepäätelmä

Tämä ilmestyy aina välillä. Se on jonkinlainen pseudo- tai kvasikeynesiläinen ajatus, jonka mukaan esimerkiksi erilaiset luonnonkatastrofit olisivat "talouden kannalta" hyvä juttu. Sen varianttina esitetään usein, että "kapitalismi vaatii sotia", eli että aika-ajoin kysyntä joutuu lamaan, ja sitä varten täytyy paikkoja pommittaa sököksi.
Virheen lähde: Vaihtoehtoiskustannuksen ja taloudellisen toimeliaisuuden väärinymmärtäminen. Klassisessa esimerkissä ikkunoiden rikkominen kyllä pakottaa talon omistajan ostamaan uudet ikkunat, mutta tällöin häneltä jää rahaa käyttämättä johonkin muuhun. Ja joku toinen, joka oli tilannut ikkunoita, joutuu odottamaan pidempään.

Vain vientiteollisuus elättää

Tämä merkantilistinen ajatus pulpahtaa toistuvasti esiin, eikä ihme: se on ollut jostain syystä legitiiminä pidetty näkemys kansallisen politiikan suunnasta jo satoja vuosia. Valitettavasti se on täysin väärä. Tässä näkemyksessä devalvaatio on aina hyvä idea, koska sillä lisätään vientiteollisuuden kysyntää. Virheen lähde: Nominaalisuure ei ole reaalisuure. Ajatellaanpa putkimiestä, joka pyrkii vain kaikin mahdollisin keinoin tekemään niin paljon putkiremontteja kuin vain on mahdollista. Hän pitää oma kirjanpitoaan kuvitteellisessa valuuttayksikössä, jonka hän aika-ajoin devalvoi voidakseen tehdä putkiremontteja halvemmalla.

Salaliittoteoriat

Näitä on lukuisia, joten en käy niitä sen kummemmin erittelemään. Yhteistä niissä kaikissa on se, että jokin julkisuuden ilmiö, väittämä, teoria, tms. on tarkoituksella suunniteltu ihmisten petkuttamiseksi. Esimerkkinä vaikkapa rokotteet, joiden uskotaan sisältävän erilaisia myrkkyjä tai mielenhallintaan tms. tarkoitettuja kemikaaleja, tai vaikkapa lentokoneiden ilmaan päästämät "kemikaalijäljet". Mainitsen ne kaikki, koska niissä on yhteinen virheen lähde: Salaliitto ei ole peliteoreettisesti stabiili. Salaliiton osallisen tai siitä jotain tietävän, on käytännössä aina kannattavaa pettää toiset ja paljastaa salaliitto. Mitä vaikutusvaltaisempi salaliitto on, sitä vaikeampi se on pitää salassa. Syy on sama kuin siinä, miksi kartellit eivät ole pitkäikäisiä rehellisessä bisneksessä, jossa on useita eri toimijoita. Lisäksi useimmissa salaliittoteorioissa ei edes ole mitään järkeä siinä mielessä, että salaliittolaiset hyötyisivät yhtään mitään.

Markkinat tietävät kaiken

Tähän olen törmännyt usein. Se perustuu ns. EMH-hypoteesiin. EMH sanoo, että kaikki relevantti, yleisessä tiedossa oleva informaatio on jo otettu huomioon hinnoissa, joten markkinaportfolion tuottoa ei voi ylittää ilman vastaavaa riskinlisäystä. Tämä hypoteesi on melkein varmasti empiirisesti tosi, mutta sen konverssi ei ole. Nimittäin, markkinahinta ei ole "oikea hinta" edes siinä mielessä, että voisimme sanoa, että se olisi esimerkiksi tulevan hinnan odotusarvo diskontattuna nykypäivään. Virheen lähde Riskiprofiili ei ole symmetrisesti jakautunut, vaan sillä on pitkä häntä. Markkinahintaa vastaan veikkaaminen vaatii riskinottoa, mutta riskin hinta ei ole sama kaikissa kohdissa jakaumaa. Markkinahinta on se kohta, jossa marginaalinen ostaja ja marginaalinen myyjä pääsevät yhteisymmärrykseen. Tässä kohtaa paitsi riskinottoakyky- ja halu, myös tuotto-odotukset kohtaavat, mutta juuri tästä syystä se on pikemminkin mediaani kuin keskiarvo. Korkeamman hinnan veikkaaminen tarkoittaa alati suuremman riskin ottamista.

Havaintoekvivalenssi.

2011-10-19T13:25:00.002+03:00

Mallinnokseen perustuvissa tieteissä havaintoekvivalenssi yleensä määritellään niin, että kaksi struktuuria tai mallia on havaintoekvivalentteja, jos niiden antamat ennusteet ovat samat kaikissa tilanteissa.

Occamin partaveitsi puree havaintoekvivalentteihin malleihin niin, että ceteris paribus, on malleista valittava se, joka on yksinkertaisin. Tässä on erilaisia karakterisointeja, itse suosin Kolmogorov-kompleksisuutta, vaikka se onkin laskennallisesti mahdoton selvittää. Ideana tässä kompleksisuusmitassa on siis, että meillä on (esimerkiksi) jokin ohjemointikieli, ja vähiten kompleksinen malli on se, jonka esitys ko. kielellä on kompaktein.

Prosessialgebrallisissa malleissa havaintoekvivalenssina on yleensä jonkinlainen bisimulaatio. Bisimulaatio on relaatio, joka sanoo, että jokainen tapahtuma yhdessä mallissa voidaan simuloida toisessa ja toisinpäin, ja että simuloinnin jälkeen ollaan (bi)similaarisissa tiloissa. Määritelmä on rekursiivinen: vaikka se vaikuttaa kehämäiseltä, se on aivan hyvinkäyttäytyvä. Bisimulaatio on yleinen operationaalisen semantiikan ekvivalenssi.

Olen juuri viimeistelemässä käsikirjoitusta, jossa käytämme erästä havaintoekvivalenssia, nimittän erästä Probabilistisen bisimulaation varianttia. Kirjoitinkin tästä jo, eikä siitä sen enempää.

Se, mikä on kiintoisaa on, että bisimulaatiot ovat yleensäkin haarautuvan ajan ekvivalensseja, eli ne säilyttävät kaiken malliin sisältyvän epädeterminismin. Siksi ne eivät ole operationalisoituvia, jos mallia testataan ns. mustana laatikkona. Tämä tarkoittaa siis sitä, että jos tarkastelurajapintana on se, mitä järjestelmä voi milloinkin tehdä, löytyy väistämättä ei-ekvivalentteja malleja, jotka näyttävät tarkastelurajapinnan läpi tarkalleen samoilta.

Liikuta sitä.

2011-10-13T09:35:00.004+03:00

Fysioterapeutin ohjeistamana koukistelin kättäni ja käytin sitä asennoissa, joissa se ole ollut kohta kahteen kuukauteen. Tiistaisen hienoisen runnomisen seuraukset olivat positiiviset: ojennus on liki täydellinen. Edellisellä kerralla ojennus jäi 30 astetta vajaaksi, mutta tänään mitattuna se oli mittaustarkkuuden rajoissa nolla. Koukistus oli hieman huonompi. Asteet mitataan hieman hassusti, eli nolla on ojennettu käsi ja 150 astetta on normaali täysi koukistus. Tällä hetkellä maksimikoukistus on 120 astetta, kun se kaksi viikkoa sitten oli 110, eli kehitystä on tapahtunut, mutta vielä ollaan 30 astetta vajaat.

Käden liikutteleminen on ihan mukavaa. Poislukien koukistaminen "väkisin", kipua ei juurikaan enää ole. Ojentajalihas kyllä kipeytyy kun sitä rasittaa ja lopulta rasituskipu alkaa tuntua myös kyynärpään kärjessä, mutta alan itsekin olla vakuuttunut siitä, että käsi tulee lopulta kuntoon. Hieman harmittaa se, että kesän lopulla kykenin vetämään 13 leukaa, nyt joudun aloittamaan treenaamisen alusta. Myös penkkipunnerrus täytyy aloittaa käytännössä nollilta. Toisaalta, tulosten kuvittelisi nousevan melko nopeasti kohti entisiä lukemia, kunhan käsi on taas muutoin kunnossa.

Kävelin Tesomalta kotiin. Matkaa kertyy muutama kilometri. Olisin juossut - itseasiassa hölkkäsin osan matkaa - mutta olin pukeutunut niin lämpimästi, että olo meinasi käydä tukalaksi. Myös tässä suhteessa käden telominen oli iso takapakki.

Ihmisen kroppa on äärimmäisen kehno pitämään omaa toimintakykyään yllä, se vaatii jatkuvaa rasittamista. Vasen käteni on silminnähden surkastunut oikeaan verrattuna, ja oikea kätenikin on surkastunut jossain määrin kun en ole treenannut. Tälle on vaikea keksiä selitystä luonnonvalinnasta. Ehkä lihasten ylläpitäminen on kallista, mutta tällöin kuvittelisi ravinnon puutteen, pikemmin kuin rasituksen puutteen, surkastuttavan lihaksia.

Alan tästä päivästä eteenpäin taas lenkkeillä. Käsi ei enää kärsi tärähdyksistä ja heilutuksesta, joka juoksemiseen liittyy, ja olen jo lepäillyt aivan liikaa muutenkin. Kuten Kekkonen sanoi, kaikki liikunnan välttämiseksi keksimämme syyt ovat tekosyitä.

käsittämätön.

2011-10-12T11:42:00.002+03:00

Ortopedi katseli röntgenkuvia kyynärpäästäni hetken, pyysi sitten näyttämään liikelaajuuden ja tarttui kyynärvarresta. Kykenen ilman ulkoista voimaa ojentamaan käden ehkä 20 astetta vajaa oikoiseksi, mutta ortopedi -- varsin nuori mies erikoislääkäriksi -- väänsi sen välittömästi liki suoraksi, ojennus jäi ehkä alle 10 astetta vajaaksi. Järkytyin, ja odotin helvetin kipuja, mutta niitä ei tullutkaan. Koukistuksen puolella oli toisin: hyvin pian 90 asteen kulmasta terävämpään kulmaan vääntäessä kyynärpää käynnistää jonkinlaisen metafyysisen prosessin ja muutun tutisevaksi lihahyytelöksi.

Vasen ojentajalihas on menettänyt voimantuotostaan ehkä 90 prosenttia. Jos roikotan kättäni 90 asteen kulmassa niin, että kyynärvarsi osoittaa suoraan alaspäin, kykenen vaivoin nostamaan käden. Ortopedi kuitenkin vakuutteli, että fysioterapian myötä toiminnallisuuden pitäisi todennäköisesti palautua täysin. Kykenen kuitenkin jo ajamaan autolla, mikä helpottaa elämää huomattavasti.

En oikein ymmärrä sairaslomakäytäntöjä. Lääkärit tuntuvat usein ajattelevan, että sairasloma on jonkinlainen palkinto tai bonus, jonka saa lohdutuksena siitä, että on pipi. Tai ehkä lääkärit eivät ajattele, vaan potilaat. Kun käteni leikattiin, olin papereiden mukaan "työkyvytön" kaksi viikkoa. Olin kotona ehkä kolme päivää siitä ajasta, ja reilun viikon jälkeen pidin luennot itse. Nytkin ortopedi ikäänkuin oletti, että olen sairaslomalla ja olisi myöntänyt lisää. En ole kuitenkaan työkyvytön, joten en oikein ymmärrä miksi olisin sairaslomalla. Semminkin, kun sen psykologinen vaikutus on lähinnä tuhoisa.

Kyynärpäätaktiikka.

2011-10-10T09:48:00.002+03:00

Onnistuin eilen haravoimaan pihaa ilman kipua. Teho oli ehkä puolet siitä, mitä se on normaalisti, mutta kivun poissaolo oli kirjaimellisesti kouriintuntuvaa, ja tuotti suurta mielihyvää. Asiat, joita normaalisti elämässä pitää jokseenkin tyhjänpäiväisinä ja jopa pitkäveteisinä, voivat vammautumisen myötä saada uuden merkityksen. Jäykkyys on yhä tallella, ja ääriasennoissa tuntuu tympeää kipua, mutta elämä on helpottunut huomattavasti viimeisen viikon aikana.

Saimme runnottua lehtipaperin teorian todella järeään muotoon niin, että jokaiselle määritelmälle onnistuttiin vielä esittämään tulkinta käytännön menetelmän osalta. Jos arvioija edelleen pitää tuloksia epämielenkiintoisina, hän on yksinkertaisesti päästään vialla. En pidä tieteellisessä kirjoittamisessa siitä, että tulosta pitää "myydä", mainostamalla jotenkin sitä, miten hyödyllinen ja hieno jokin tulos on. Kontekstiin sitomisen vaatimus on tietysti ymmärrettävä, mutta en edes halua kirjoittaa millekään urpoille, joilla ei ole tarpeeksi henkistä kapasiteettia siirtyä abstraktioiden välillä.

Lisäksi käytännön korostamisella on kääntöpuolensa juuri tässä kapasiteettimielessä: olen nähnyt jo riittävästi näitä urpoja, jotka hirttävät aivonsa partikulaariseen käytännön sovellukseen niin, etteivät osaa soveltaa teoriaa mihinkään muuhun. Esimerkkinä tästä on juuri reduktioiden teoriassa seuraavanlainen äärimmäisyyksiin asti turhauttava tapaus:

Eräs reduktio oli esitetty järjestelmille, jotka operationalisoidaan erääksi tilakonemalliksi. Hyvä, reduktion käytännön soveltamisen kannalta on kaksi olennaista tasoa: se taso, jolta kuvaus lähtee ja se, jolle se päätyy. Lähtötaso on usein esimerkeissä ohjelmakoodia, mutta se voi olla mitä tahansa, vaikka differentiaaliyhtälöitä tms. Olennaista on, että se "operationalisoituu" tilakoneeksi. Reduktion pätevyys määritellään sen kautta, että lopputuloksena saatavalla tilakoneella on samat ominaisuudet kuin redusoimattomalla koneella. Reduktio kyllä käyttää informaatiota, joka on peräisin lähtötasolta. Se tekee sen kuitenkin niin, että luodaan tietyt relaatiot tilakonemallin tasolla, ja nämä relaatiot analysoidaan lähtötasolta. Homma operationalisoituu täydellisesti mille tahansa mallille, jos meillä on keino analysoida relaatiot turvallisesti (so. ominaisuudet säilyttävästi) ja meillä on semantiikka (eli kuvaus lähtötasolta tilakoneille). Kun esitimme yhdessä paperissamme parannuksen reduktioehtoihin tilakonepuolella, niin arvioija väitti, että se ei ole merkityksetön, koska emme kommentoineet lähtötason menetelmää. Väite oli täysin mielipuolinen, koska menetelmä toimi samalla semantiikalla ja samoilla relaatioilla.

Ihmisten ajattelun puutteellisuus on toisinaan todella pelottavaa. Kun tällaiseen abstraktiojäykkyyteen törmää, niin minulla ainakin ensimmäinen ajatus on täydellinen epäusko, odotan hetken että jossain tulee punchline, joka paljastaa että kyseessä on vitsi. Suurin osa huumorista nimittäin liittyy juuri abstraktiorikkoihin.

Elämä olisi paljon helpompaa, jos tästä ei tarvitsisi välittää.

100% laki.

2011-10-07T10:41:00.002+03:00

Viimeaikaisten tutkimusteni keskiössä on aina aika ajoin ollut mallina Markovin päätösprosessi. Se on mielenkiintoinen malli, josta kertoisin mielelläni enemmänkin, mutta ainakin ensin on mielestäni tärkeää hieman selventää tutkimukseni luonnetta.

Nimimerkkini "Tiedemies" syntyi vahingossa vuoden 2003 alussa, kun olin julkaissut pari paperia ja eräs tuttavani totesi minulle, että tiedemies on se, joka tekee tiedettä eli kirjoittaa papereita. Se oli, ja on edelleen, jokseenkin itseironinen viittaus siihen, että kuka tahansa joka on tehnyt tiedettä on, määritelmällisesti, "tiedemies".

Oikeasti tutkimusaiheeni ja tutkimukseni ei edes ole tiedettä sanan varsinaisessa merkityksessä. Operoin käsitteillä ja työkaluilla, joita käytetään oikeassa tieteessä, mutta varsinaisen luonnotieteellisen teorianmuodostuksen ja empiirisen tieteen sijaan oma työni keskittyy näiden työkalujen ominaisuuksien parantamiseen. Sitä voisi verrata esimerkiksi sellaisten teknisten ongelmien ratkaisemiseen, jotka liittyvät vaikkapa korkeaenergisempien hiukkaskiihdyttimien tai parempien mikroskooppien rakentamiseen.

"Malli" on työkalu, jonka tarkoituksena on lisätä ymmärrystä jostakin ilmiöstä. Se voidaan ajatella koneena, joka tuottaa mittaustuloksista tms. toisia mittaustuloksia. "Realismi" on karkeastiottaen sellainen käsitys mallin ja todellisuuden suhteesta, että todellisuudelle on olemassa joukko joitakin perustavanlaatuisia lakeja tms, jotka löytämällä voidaan esittää malli, joka on "oikein", jonka jälkeen vain mittaustarkkuus rajoittaa kykyämme ennustaa tulevaisuutta.

Anatoliy G. Butkowskiy esitti aikanaan ns. "100% law"-nimellä tunnetun metapostulaattinsa. Sen ensimmäisen osan mukaan jokaista todellisuuden ilmiötä kohti on olemassa luokka matemaattisia malleja, jotka kuvaavat sitä mielivaltaisen tarkasti; tämän voin periaatetasolla allekirjoittaa. Toinen osa on kuitenkin vaikeampi niellä, nimittäin se, että jokaista matemaattista mallia kohden löytyy luokka ilmiöitä, joiden ilmentymien malli ko. malli on mielivaltaisella tarkkuudella.

Metapostulaattia ei varsinaisesti voi osoittaa oikeaksi tai vääräksi, mutta AGB:n mukaan jokaisen tutkijan, ja erityisesti jokaisen sovelletun matemaatikon (laajasti ymmärrettynä) on pakko uskoa tähän metapostulaattiin, koska muutoin työ on turhaa. Suhtaudun tähän leppoisasti, mutta toisinaan mietin tuon pienen, hassun, ja äärimmäisen nerokkaan miehen sanoja, ja huomaan että ne ovat vaikuttaneet suuresti omaan tieteenfilosofiseen käsitykseeni.

Tutkiessani reduktioita, pyrin kaventamaan sitä luokkaa malleja, jotka kuvaavat olennaisilta osin samat ilmiöt, ja pyrin tarjoamaan työkaluja, joilla näistä malleista löydetään kompakteimmat. Alan juuret ovat tietokonejärjestelmissä, ja niiden virheettömän toiminnan osoittamisessa, mutta "100% law"-metapostulaatti on alkanut näyttämään kynsiään, koska uusia ilmiöluokkia, joita käytetyillä malleilla voi kuvata, on otettu jatkuvasti lisää tapetille. Ja työkalut purevat malliin, joten ne purevat myös ilmiöön, tietysti mallin ja mittaustarkkuuden rajoissa.

Paperi palaa.

2011-10-06T08:12:00.002+03:00

Lehtiartikkelin viimeistely revisiota varten ei ole mennyt ihan ns. lapaan. Kuten aiemmin kirjoitin, artikkelin pääteoreemassa oli aukko, jonka paikkaamiseen meni liki kaksi viikkoa. Loppuosassa oli pari väittämää, jotka oli helppo todistaa alunperin, mutta kun aukko paikattiin toisaalla, päättely meni rikki, ja nyt täytyy työstää loppuosa kuntoon.

Tähän on mennyt taas pari viikkoa, ja puolen sivun todistus on turvonnut liki kaksisivuiseksi. Tässä kohtaa kyse on relaatioiden määritelmistä. Me tiedämme, että eräät menetelmät A ja B ovat sellaiset, että A on B:n erikoistapaus. A käyttää erästä relaatiota R. B käyttää erästä toista relaatiota T. Näiden relaatioiden määritelmät määräävät oikeastaan sen, miten menetelmät käyttäytyvät.

Viallinen todistus on siinä, että alun perin muutimme relaatiota T niin, että se korvattiin relaatiolla T', ja Tällöin B[T'] oli mukamas yhtäpitävä A[R] kanssa. Mutta koska aukko toisessa todistuksessa johtui puutteesta T:n määritelmässä, tämä väittämä ei enää pidä paikkaansa. Nyt pitää korvata myös R versiolla R' niin, että A[R'] ja B[T'] ovat yhtäpitäviä. Tässä on yllättäviä ongelmia.

Luonnon Rajalla.

2011-10-04T18:09:00.003+03:00

Fysiikan Nobel meni tänä vuonna näköjään "pimeälle energialle", eli siis käytännössä tahoille, jotka havaitsivat että maailmankaikkeus laajentuu kiihtyvästi. Tämän lisäksi on siis se toinen pimeä juttu, eli "pimeä materia", joka kosmisessa mittakaavassa on häiritsemässä yleisen suhteellisuusteorian hyväkäytöksisyyttä.

Moni ymmärtää usein naturalismin ja tieteellisen maailmankuvan niin, että jokin partikulaarinen käsitys sitoo sitä. Esimerkiksi niin, että koska (muulla tavalla) parhaat tunnetut teoriat eivät kykene selittämään näitä ilmiöitä, vika on naturalismissa sinänsä, ja että tässä yhteydessä tulisi hetimiten hyväksyä yliluonnollinen selitys asialle. Yliluonnolinen on kuitenkin käsitekategoria, joka ei itseasiassa selitä mitään. Sensijaan se on blanko, jolla yritetään todeta, että keskustelu asiasta, ja ennenkaikkea jo kaikki yritykset selvittää mistä on kyse, ovat tuhoontuomittuja.

Naturalismi sensijaan tarkoittaa sitä, että mitään yliluonnollista selitystä ei yksinkertaisesti ole. Se ei tietenkään tarkoita, että luonnontiede kykenisi juuri sillä hetkellä (tai millään muullakaan hetkellä) tarjoamaan jonkin selityksen johonkin partikulaariseen ongelmaan. Mutta kun sähköisku sai sammakon raajan nykimään 1700-luvulla, ei syy ollut siinä, että jotain yliluonnollista eli selittämätöntä ja mahdotonta tuntea ja selittää, olisi tapahtunut. Sähkön luonne on toki vieläkin osin epäselvä, mutta ne mekanismit, joiden kautta sammakonreiden nykiminen saadaan aikaan, tunnetaan jo varsin hyvin.

Jos meillä on jääkaappi, ja kysymme, onko siellä lohi, "yliluonnollinen" selitys on, että emme voi tietää (tai aivan on, jos vastaaja on lohisti, tai aivan varmasti ei ole, jos vastaaja on alohisti). Naturalistinen vastaus on, että avaamalla jääkaappi asia selviää. Jos se on lukossa, pitää ensin etsiä lukkoon sopiva avain. Jos sitä ei saa muuten auki, niin oveen porataan reikä, jne. Tässä vaiheessa syytetään naturalistia luonnollisesti "ylimielisyydestä", ja siitä, miten tämä "leikkii jumalaa" yrittäessään selvittää lohen salaisuutta, joka on jo tarkoitettu mysteeriksi.

Huomautan tässä, että naturalismi ei ole kytköksissä niinkään uskonnollisiin vakaumuksiin tai niiden puutteeseen. En esitä, että naturalismi kykenee vastaamaan kaikkeen, tai sulkemaan pois kaikki ihmistä askarruttavat avoimet kysymykset.

Akatemia vs tohtori, erä II.

2011-09-30T09:03:00.004+03:00

Kun trance tyylilajina todella löi läpi joskus 90-luvun loppupuoliskolla, olin jo vähän ikäänkuin kyllästynyt siihen. Tai oikeastaan, olin olevinani liian cool digatakseni musiikista, jonka keskeinen funktio oli verraten primitiivisten emotionaalisten reaktioiden aikaansaaminen. Pushin "Universal Nation" on sikäli hassu kappale, että se on aivan tavattoman yksinkertainen, ja silti kovin tehokas tässä suhteessa. En tiedä miten muut sen kokevat, mutta minusta kappaleessa on jonkinlainen jatkuvan kriisin tai takaa-ajon tunnelma. Mieli- ja muistikuvissani kuulen sen aina varsinaisen tanssisalin ulkopuolelta, kädet hikoillen, hermostuneena miettien, tuleeko tänään klubille tarpeeksi maksavaa porukkaa, jotta laskut saadaan maksettua, vetääkö joku vessassa överit tai palaako paikka.

Jostain syystä akatemiahakemusta tehdessäni minulle tulee myös tämä kappale mieleen. Jätin hakemuksen juuri äsken. Tämä on viimeinen mahdollisuuteni saada tutkijatohtorin rahoitus. Mikäli saisin sen, voisin keskittyä seuraavat kolme vuotta tutkimaan, ja voisin jopa julkaista papereita. Alallamme on nimittäin sellainen kummallinen kulttuuri, että lehtijulkaiseminen ei tuo lainkaan näkyvyyttä eikä pahemmin viittauksia, vaan arvostetuimmat kanavat ovat muutama tärkein konferenssi. Koska en enää salaile alaani, voin pari mainita, eli Tools and Algorithms for Construction and Analysis of Systems, eli tuttavallisemmin TACAS (olen kerran julkaissut täällä) ja Computer Aided Verification (ei julkaisuja) ovat parhaat, itselleni sopivista Concurrency Theory tulee jossain selvästi perässä (1 julkaisu) ja APN jo aika kaukana (2 julkaisua). Näitä voi pitää "korkean profiilin" julkaisuinani. Sitten on kymmenkunta B-luokan julkaisua, joilla voisi periaatteessa vaikka pyyhkiä per...ussuomalaisten ruokapöytää. Jollakin tavalla vaikeasti arvioitava on vielä Quantitative Evaluation of SysTems, eli QEST, joka on pääasiallinen kvantitatiivisen mallintarkastuksen pääfoorumi; siellä julkaiseminen on helpompaa, mutta keskimäärin viittausten määrä on suurempi kuin monissa muuten "paremmissa" julkaisukanavissa.

Viime vuonna akatemian arvioijat itseasiassa pitivät, itselleni yllättäen, julkaisuluettelotani hyvinkin solidina ja vakuuttavana. Ihmettelen sitä hieman, mutta nämä ovat todennäköisesti tyyppejä, jotka ovat alan oikeita asiantuntijoita, ja tietävät, että esimerkiksi TACAS:in hyväksymisprosentti on pahimpina vuosina alle kymmenen, ja CONCURissakin alle kaksikymmentä. Se ei tietenkään vielä kerro mitään. Omituisinta hylkäyksessä oli se, että eniten pisteytystä laskevaksi tekijäksi oli mainittu se, että suunnitelmani oli liian kansainvälinen, siis koska minulla ei ole omaa tutkimusryhmää, ja koska olen osoittanut tekeväni paljon kansainvälistä yhteistyötä, ei ole järkeä rahoittaa työskentelyäni Suomessa. Logiikka ei oikein auennut minulle, mutta koetin korjata tämän asian tänä vuonna. Olen varma kylläkin, että sekin menee pieleen.

Olen tapellut myös revisioitavan lehtiartikkelin kanssa. (Tämä on muuten periaatteessa sama paperi, joka hylättiin liian teoreettisena) Positiivisen arvion antanut pyysi tarkennosta erään todistuksen tekniikkaan, koska argumentti ei ollut aivan ehkä. Mikä olikin hyvä idea, koska argumentissa oli supikoiran mentävä reikä. Tulos on kyllä oikein, mutta eräs ei-triviaali tapaus ei tullut alkuperäisessä todistuksessa käsitellyksi. Koen jotenkin niin, että jos paperi olisi suoraan hylätty tällaisen perusteen vuoksi, olisin ollut suorastaan tyytyväinen, koska vertaisarvioinnin tehtävä on juuri virheiden löytäminen. Sensijaan se keskittyy nykyään aivan liiaksi siihen viimekädessä täysin mielivaltaiseen sosiaaliseen aspektiin, onko tulos riittävän mielenkiintoinen tullakseen julkaistuksi. Ymmärrän, että tämä on olennaista, mutta jos meillä on teoreettinen tulos, joka ei ole triviaali todistaa, ja sitä tarjotaan asiaankuuluvaan foorumiin, niin en oikein ymmärrä miksi tämä olisi keskeistä.

Jo sen todistus, että toinen menetelmistä toimii, on nykyisellään yli kolmen sivun mittainen. On totta, että sen jälkeen keskeisen ekvivalenssituloksen todistus ei ole kummoinenkaan, mutta tätä voi verrata niihin neutriinojen nopeusmittauksiin. Ei sellaistakaan tulosta ohiteta siksi, että itse koe kesti mikrosekunnin osia, kun mittalaitteiden rakentaminen ja kalibrointi kesti useita vuosia.

Koti.

2011-09-27T09:23:00.002+03:00

Akatemiahakemuksen viimeistelyyn on kolme päivää aikaa, joten jäin kotiin kirjoittamaan. Tämä ei menny ihan ns. lapaan, koska samaan aikaan kävi niin, että molemmille pojille nousi aamuyöstä kuumetta. Kumpikin on ollut jonkun verran nuhainen jo viikon, eli tämä kuuluu sesonkiin.

90-luvun alkupuolella saksalainen tanssimusiikki oli tunnelmaltaan hektistä ja aika sillisalaattimaista. Westbam oli yksi isoista nimistä. En mitenkään erityisemmin digannut sitä, mutta koska se soi joskus, ja näin jälkikäteen ajatellen oli ajan musiikkia, olen nyttemmin ikäänkuin pehmennyt sille. Eihän se nyt varsinaisesti hyvää musiikkia ole. Ja jotenkin poikien riehuminen kotona tuo mieleen tämän biisin.

Käsi ja Elämä(tm).

2011-09-26T13:16:00.002+03:00

Vaikka erilaisten vammojen yhteydessä on jonkinlainen klisee todeta, että se asettaa asioita tärkeysjärjestykseen, kyynärpäävammani on tehnyt juuri näin. Syy on niinkin yksinkertainen kuin se, että jotkin tavalliset arkirutiinit, kuten kuntosaliharjoittelu ja muu liikunta ovat jääneet väliin. Huomasin myös, että blogit ja niiden kommentointi on ajan oloon ottanut ison siivun siitä funktiosta, joka ns. normaalilla sosiaalisella elämällä on perinteisemmin ollut. Kun liikuntaharrastuksen, ja nyttemmin muista syistä myös lautapeliharrastuksen myötä saamani tietty merkityksellisyys perhe-elämän vastapainona on kadonnut, olen joutunut pohtimaan näitä asioita.

Näinollen olen tehnyt päätöksen, että rajoitan tietoisesti kirjoitteluani ja kommentointiani. Olen jo esimerkiksi Soininvaaran blogin kommentoinnista käytännössä kokonaan irrottautunut, ja vaikken tätä blogia täysin kuivatelakalle nostakaan, niin päivitystahti nyt tuskin ainakaan nousee. Lopettaminen on käynyt sekin mielessä, mutta kirjoittaminen on lopultakin sen verran hauskaa, että jatkan sitä varmasti.

Media.

2011-09-22T07:28:00.004+03:00

Timo-Tirehtöörin Sirkus eli Per...urssuomalaiset RP on hassunhauska kokoelma lähinnä pellejä. Nämä klovnit viihdyttävät meitä aivan jatkuvalla syötöllä. Kuten kaikissa onnistuneissa koomikkokokoonpanoissa, ns Double act variantteineen on tässäkin yleensä pääasiallinen komedian lähde. Homma toimii siis niin, että "Straight man" (tunnetaan myös nimellä "feed") ikäänkuin petaa aivan normaalilla toiminnalla jonkinlaisen tilanteen, jonka "Comic" sitten vääntää vitsiksi. Modernimmissa varianteissa roolit usein vaihtuva lennossa, ja vitseissä on useampi metataso, jotka sitten kuoritaan vitsillä toisensa perään.

Nyt on meneillään tällainen feed-comic ketju, joka on pedattu kokonaiseksi neljäksi vuodeksi. Erityisesti Tirehtööri-Timon hahmo on hauskasti kirjoitettu: hän toimii Comic:ina medialle, mutta Straight-maninä omalle pellelaumalleen. Pelleistä joku sitten heittää vitsit, ja Timo leipoo siitä lisää feediä porukalle. Lauman ykkösketjun pelleillä on omat tyylilajinsa. On kuivaan sarkasmiin erikoistunut Jussi, klassinen slapstick-vaikutteinen pelle Teuvo, ja hauskasti straight-manin ja comicin roolia yhdistelevä rääväsuinen James. Porukkaan kuuluu toki vanhan koulukunnan miehenä myös Pertti eli "Veltto", jonka pellen ura on valitettavasti vähän ollut hiipumaan päin, kun nämä uudet kaverit ovat ilmeisesti yleisön mielestä hauskempia. Odotan silti vielä innolla tulevaa kolmea vuotta, kun Kike, Pertti ja viime kaudella välillä ansiokkaasti ilahduttanut Pentti pääsevät myös vauhtiin.

Haluaisin vielä kommentoida sikäli, että kuten kaikessa hyvässä komiikassa, tässäkään ei epäröidä pureutua päivänpolttaviin aiheisiin. Timon Sirkus onkin ansiokkaasti pitänyt tapetilla, komedian keinoin, Euroopan Unioniin, Kreikan velkakriisiin ja valtion alijäämiin liittyviä kysymyksiä. Erityisesti Jamesin (Jameksen?) viimeinen pläjäys käsitteli yhtä suomalaisen yhteiskunnan perinteistä kipukohtaa eli mediaa.

Kuten kaikissa vitseissä, tässäkin on se riski, että sitä lypsetään liikaa. Siitäkin on jo vähän merkkejä. Ehkä Sirkuksessa on muitakin ohjelmanumeroita. Jos vaikka Tirehtööri-Timo tulee kohta estradille tuolin ja ruoskan kanssa kesyttämään leijonaa?

Vastaus on: Ateismi.

2011-09-21T08:15:00.005+03:00

Tilasin eilen Blackwelliltä kirjan The Magic of Reality, joka on siis Dawkinsin uusin. Vilkaisin muutaman kirja-arvostelun, ja konservatiivinen argumentaatio ei taaskaan petä.

Viittaan tässä autoritaarisen "oikeiston" (käytän näitä määreitä nykyään aina sitaateissa varmuuden vuoksi) taipumukseen tulkita kaikki poikkeavat mielipiteet yrityksenä pakottaa muut ajattelemaan samalla tavalla. Autoritaarin mieleen ei yksinkertaisesti mahdu sellaista ajatusta, että argumentaatio sen puolesta, minkä henkilö kokee todeksi ja oikeaksi, voisi vedota ihmisen rationaliseen puoleen, koska autoritaarin mielessä arvoilla ja tosiasioilla ei ole eroa. En toki kiistä sitä, etteikö esimerkiksi Dawkinsin argumenteissa usein esiintyisi autoritaarisia piirteitä, mutta ne eivät silti palaudu ad baculum-argumenttiin, vaan siihen, minkä hän uskoo tai kokee tietävänsä todeksi. Koska autoritaari ei kykene ymmärtämään arvon ja tosiasian eroa, hän uskoo että kun toisella ihmisellä on eri käsitys tosiasioista, tämän syynä on moraalinen mädännäisyys. Toiminnan ja tosiasioiden suhde on aina se, että ei-toivottava ilmiö on moraalinen ongelma, ja sen ainoa ratkaisu on väkivalta.

Kirjoitin yllä "oikeiston" sitaatteihin, koska autoritaarisuus ei tietenkään rajoitu siihen, mitä pidämme oikeistolaisena. Toisaalta sanan "oikeisto" historiallinen painolasti on niin autoritaarisuuden sävyttämä, että on mielestäni jokseenkin paikallaan pitää kaikkia itseidentifioituvia oikeistolaisia jonkinlaisina autoritaareina, aivan samaan tapaan kuin niitä, jotka ottavat kantaakseen "rasistin" viitan muka itseironisesti voidaan aivan hyvin pitää ihan oikeina rasisteina. Tässä ei ole mitään suurempaa moraalista tuomiota; en vain halua pelata sellaista kielipeliä, jossa sanojen konnotaatioita jatkuvasti tönitään joka suuntaan.

Asiaan palatakseni, en pidä salassa sitä, että olen ateisti. En ole kuitenkaan koskaan tätä nimilappua erityisemmin arvostanut, koska tässä kielipelissä, jota uskonnolliset konservatiivit pelaavat, on pelattu niin likaisia siirtoja aikojen saatossa, että "ateisti" on liki samankaltainen termi kuin "oikeistolainen", siis tietyssä kielenkäytössä puhdas haukkumasana. Sillä on muitakin yhteneväisyyksiä. Ateismi on oikeastaan ainoa ihmisen uskomusjärjestelmää kuvaava sana, johon on lupa suhtautua niin, että kun henkilö nimittää itseään ateistiksi, kuulija saattaa kokea tämän loukkaukseksi omaa uskonnollista vakaumustaan kohtaan.

Yrittäkäämme kuvitella tilannetta, jossa kahden eri uskontokunnan edustajat kohtaavat ja toteavat toisilleen: "kuulun uskontokuntaan X" ja "kuulun uskontokuntaan Y". Nimittäin, jos ensimmäinen esimerkiksi toteaa olevansa kristitty ja toinen toteaa olevansa ateisti, tämä on normaalissa sosiaalisessa tilanteessa yleensä luvallista tulkita niin, että jälkimmäinen jollakin tapaa hyökkää tai loukkaa ensimmäistä pelkästään antamalla kuvauksen oman uskomusjärjestelmänsä sisällöstä. Kun tällainen lupa on olemassa, sitä myös käytetään, ja sitä käytetään mainitussa konservatiivisessa argumentaatiossa täysin vapaalla kädellä.

En esitä tätä siksi, että yrittäisin esittää ateistit jonkinlaisina uhreina. Pikemminkin haluaisin esittää, että nimilappu "ateisti" on näin tahrattu. Yllä esimerkissä esiintyvä eräänlainen lupa loukkaantua ei synny siitä, että jälkimmäinen tunnustaa ettei hänen uskomusjärjestelmässään esiinny mitään sellaista oliota, jota olisi mielekästä karakterisoida jollakin sanan deus variantilla. Loukkaus syntyy siitä, että "ateismin" ajatellaan itsessään sisältävän jonkinlaisen vihamielisen suhteen uskonnollisia käsityksiä kohtaan. Sen variantti voisi olla esimerkiksi "olen jihadisti" tms. äärimmäisyyden ja vihamielisyyden mielikuvan herättävä ilmaisu.

En tarjoa tälle ongelmalle mitään ratkaisua, koska en usko että ratkaisua löytyy tympeiden kielipelien pelaamisesta. Tämä muistuttaa sitä, miten jokainen termi, joka kuvaa jotakin ennakkoluulojen tai syrjinnän kohteena olevaa tai sellaiseksi koettua ihmisryhmää, muuttuu ajan oloon haukkumasanaksi. Vrt. "neekeri", "mustalainen", ja nyt ilmeisesti "persu", "kepu", jne. Tässä prosessissa on jotain samaa kuin siinä, että hoidetaan taloutta painamalla rahaa. Sillä voidaan jossakin erittäin harvinaisessa tilanteessa, kun se tehdään yhteisymmärryksessä, hyvin rajoitetusti ja harkiten, päästä jonkinlaisesta kierteestä eroon. Tällöinkin sen aiheuttama haitta on suuri, ja on kyseenalaista, onko sellainen tempaus nettohyödyllinen. Ja kun siitä tulee valtaapitävien standardi työkalu, se menettää merkityksensä ja muuttuu yksinomaan haitalliseksi.

En katsonut mitään vihapuheiltaa eilen, koska vihapuhekeskustelu on aivan liian tympeää muutenkin.

Kevennyksenä loppuun, tiedättekö muuten, minkä uskonnollisen vakaumuksen tunnustamisesta saa maailmassa kaikkein helpoiten kuolemantuomion?

Kädestä, Kreikasta ja muusta.

2011-09-19T10:12:00.003+03:00

Kävin aamulla poistattamassa kipsin. Kahden viikon jälkeen se näyttää siltä, että se kuuluisi Keith Richardsille. Sillä erotuksella, että arpikudos oli kyynärpään puolella. Liikerata on ehkä kymmenkunta astetta. Sen reunamilla väijyy toinen todellisuus, jossa asustelee sanoinkuvaamattomia olentoja, jotka repivät ihmisen sielun ja mielen kappaleiksi ja jättävät jäljelle vain tutisevan lihahyytelön.

Hoitoketju oli osaltani hieman rikki. Osastolta saamani ohjeen mukaan minun piti mennä terveysasemalla poistattamaan kipsi kahden viikon kohdalla (eli nyt) ja käydä sitten kuuden viikon kohdalla ortopedian polilla seurannassa. Sairaslomani päättyi virallisesti tänään, vaikka olenkin ollut töissä jo viime viikon. En kuitenkaan päässyt tänään töihin, koska kuulin vasta kipsin poiston yhteydessä, että minun on mentävä lääkärille vähän puolen päivän jälkeen, jotta saan lähetteen fysioterapiaan. Tuntien Tampereen sosialistisen terveydenhuollon, odottelen terveysaseman odotushuoneessa neljään asti, ja jos hyvä tuuri käy, sitten minulle kerrotaan, että joulukuussa voisi olla mahdollisuus päästä fysioterapiaan.

En ole ihan ymmärtänyt viimeviikon kauhistuttavaa kohua. Kyseessä on tietysti Halla-ahon faux pas, kun hän totesi Kreikan kaipaavan sotilasdiktatuuria. Itse tokaisussahan ei ole mitään sellaista, mitä käytännöllisesti katsoean kaikki aikaansa seuraavat ja historiasta edes alkeet osaavat eurooppalaiset eivät olisi jo tulleet ajatelleeksi, ja sama idea on esitetty lukemattomissa kahvipöytäkeskustelussa viimeaikoina. Jokainen vähääkään Halla-ahon kirjoituksia lukenut tietää myös, että tyylillisesti tällainen tokaisu on ko. veijarilta aivan normaalia meininkiä.

En ole salaillut sitä, että pidän Halla-ahon poliittista "brändiä" naurettavana. Olen peräänkuuluttanut erityisesti sen ohuuden ja tyylivalintaan perustuvan retoriikan alasampumista asiallisin perustein. Se on kuitenkin ilmeisen mahdotonta, koska meillä vallitsee täysin huumorin- ja historiantajuton ja erilaisia tyylilajeja sietämätön poliittinen kulttuuri. Jos Halla-aho olisikin sen ainoa uhri ja kyse olisi pelkästään siitä, että keissi on jatkumoa sille, että tämä on menneisyydessä puhunut pehmeitä, en viitsisi siitä pahemmin rähjätä. Se, mikä tässä tökkii on, että lehdistö esittää ns. tahallisen väärinymmärryksen ja kontekstista irrottamisen, ja poliitikot yhtyvät kuoroon keräämään irtopisteitä.

Kun aikanaan kannatin vihreitä, se perustui pitkälti Osmo Soininvaaran linjaan, ja erityisesti tosiasioita esittävään ja argumenttien avoimmuuteen perustuvaan tyyliin. Itse linjan merkitys oli vähäisempi kuin kokemus siitä, että perusteena ovat parhaat käytettävissäolevat faktat ja niiden pohjalta tehty arvio siitä, miten erikseen julkilausutut arvot parhaiten toteutuvat. Sivuutan tässä nyt kritiikkini vihreitä kohtaan; se on muissa merkinnöissä tullut esille. Se, mihin haluan kiinnittää huomiota on ollut se, että Soininvaara on esittänyt ajatuskokeita ja argumentteja myös sellaisista näkökulmista, jotka uhkaavat ns. pyhiä arvoja. Tässäkin tyylilajissa hän on joutunut muutamankin kerran hieman vastaavanlaisen (jos kohta ei yhtä vakavan) tahallisen väärinymmärryksen kohteeksi.

Tässä on paralleeli, vaikka Halla-ahon mörköretoriikkaan ja "punavihermädätyksellä" pelotteluun perustuva tyyli onkin täysin erilainen. Siihen kuuluu esimerkiksi mitä ilmeisimmin musta huumori, erityisesti erilaisten tylyjen ja pidemmänpäälle loukkaaviksi muuttuvien termien viljely sarkastisesti. Esimerkkeinä nyt ns. virallisesta maahanmuuttokaanonista sarkastisesti poimitut termit "kultamuna" ja "moniosaaja". Tässä ei sinänsä ole mitään ihailtavaa tai hyvää, mutta tyylilajin ymmärtämisen kannalta tietynlainen kieli poskessa heitelty melko synkkä sarkasmi on olennaista havaita.

Olen lukenut Halla-ahon scriptaansa kirjoittamat jutut läpi, samoin seurannut hänen facebook-kirjoitteluaan hajanaisesti. Kreikka-tokaisussa ei ollut kerrassaan mitään sellaista, jonka olisin voinut tulkita jonkinlaisena flirttailuna fasismin kanssa. Toki hänen kirjoituksissaan on muuten kaikenlaista epämiellyttävää ja sellaista, mikä ansaitsee tulla julkisesti käsitellyksi, mutta väite jonka mukaan Halla-aho kannattaisi tai ehdottaisi ikäänkuin vakavissaan Kreikkaan sotilasdiktatuuria ei kuulu niihin.

Voisi olla mielekästä esittää paheksuntaa vaikkapa siksi, että kreikkalaisilla on vaikeaa ja kipeitä muistoja sotilasdiktatuurista. Vitsiä voisi pitää mauttomana ja epäasiallisena. Mutta sen tahallinen väärinymmärtäminen operationaaliseksi ehdotukseksi tuoda panssarivaunuja kaduile, ei palvele mitään tarkoitusta. Sen ainoa vaikutus on, että niiden ihmisten joukko, jotka eivät ota "virallista totuutta" lainkaan tosissaan, kasvaa, ja kuilu näiden mimosanherkkien demokratian puolesta loukkaantuvien ja oikeasti asioista kiinnostuneiden välillä vain kasvaa.

Yleisemmällä tasolla, kaipaisin asiallisempaa keskustelukulttuuria Suomeen. Tarkoitan sellaista, jossa erilaisia tyylejä suvaittaisiin ja arvioitaisiin jotenkin muuten kuin kampaamalla hienolla kammalla loukkaavia tai sellaiseksi väen väkisin tulkittavissaolevia ilmaisuja. Kun tähän mennään, sumentuu joidenkin tahojen -- tässä tapauksessa Halla-ahon ja kumppanien, ainakin tämä on mielipiteeni -- poliittisen viestin ohuus ja substanssin puute. Kohusta on tullut keino päästä pinnalle. Tarvitaan vain yksi tulenarka aihe, epäkorrekti mielipide, ja vähän epäkorrekteja lausuntoja.

Toinenkin, sivullinen uhri tällä nykyisellä ämmämäisellä loukkaantumiskulttuurilla on, ja se on se, että rohkeita ajatuskokeita ei voi heitellä ilmoille politiikassa. Björn Wahlroos voi toki heitellä poliittisesti kiistanalaisia mielipiteitä talouspolitiikasta, mutta hän ei ole edes poliitikko. Täällä ei saa kyseenalaistaa sosiaaliturvaa, ei saa kyseenalaistaa koulutuksen "tasa-arvoisuutta", ja niin edelleen. Olen sen verran anarkistinen luonne, että kaikki pitää minusta voida poliittisessa keskustelussa kyseenalaistaa ja esittää huumorin, ajatuskokein, jne. Persujen ja erityisesti Halla-ahon populismi, jossa arvoja ei esitetä suoraan vaan maalataan ne uhkakuvien taakse, josta sitten loukkaantujakulttuuri esittää arvailuja ja moraalisia tuomioita, on tämän typerän ja epätarkoituksenmukaisen keskustelukulttuurin äpärälapsi. Siinä huudetaan "rasistia" ja "fasistia" pää punaisena pahvikuvan edessä niin kauan että itse sana on muuttunut samanlaiseksi sarkasmiksi kuin "kultamuna" ja "moniosaaja".

Niillä sanoilla oli kuitenkin joskus merkitys. Jonain päivänä käy niinkuin sille pojalle, joka huusi sutta.

Vertaiset, osa &@#%

2011-09-14T14:23:00.006+03:00

Saimme jälleen arviot eräästä toisesta paperista. Editorin päätös oli yksikantainen "hylkäys", mikä on erittäin mielenkiintoinen ratkaisu. Editori kirjoitti näin:

"Reviewers' comments on your work have now been received. You will see that they are advising against publication of your work. Therefore I must reject it."

Vaan mitä arviot sanovat?

Jotta arvioita voi ymmärtää, kerrottakoon, että paperissamme oli teoriatulos kahden käsitteen suhteesta. Olennaisilta osin se oli, että 1) menetelmän A teoria sisältää menetelmän B teorian erikoistapauksenaan. B on erittäin käytetty teoria ja käytännöllinen. 2) A:n sovelluksissa voidaan käyttää erästä tekniikkaa, jota B:n sovelluksissa ei ole käytetty, koska ei ole voitu osoittaa että se toimii, nyt voidaan käyttää.

Arvioija sanoo:

So, theoretical considerations between the confluence and ample set approach are not that relevant from a practical point of view. I would not complain about the lack of practical implications, if there would be a deep theoretical contribution. But, to my opinion, this is not the case.

OK, tämä on siis keskeinen arvioijan argumentti hylkäykselle.

Vaan mitä sanoo arvioija 2?

The paper presents a thorough comparison between two state space reduction techniques for probabilistic model checking. It compares confluence reduction and ample-set-based partial order reduction. It concludes that any ample set reduction is also a confluence reduction but not on the other way around. It also finds the precise hypothesis that make both techniques equivalent. This relation brings as a corollary the understanding on how the algorithms of one technique could be used in or adapted to the other.

Tätä seuraa muutama kappale, jossa yksityiskohtaisesti käydään läpi itse käsitteiden merkitystä, ja mainitaan kaksi epäselvyyttä erään teoreeman todistuksessa. Ja sitten loppukaneettina:

It is my impression that the paper should be accepted with the minor revisions I enumerate below, though they should put particular attention on the proof of Theorem 15.

Tämä on siis editorin mielestä sitä, että molemmat ehdottavat hylkäämistä? Ottaen huomioon, että toinen arvioija esitti suoran argumentin sille, miksi ensimmäisen arvioijan keskeinen peruste hylkäämiselle ei ole validi, ja esitti paperin hyväksymistä, on aika tylyä editorilta väittää, että molemmat olisivat ehdottaneet hylkäystä.

LISÄYS 15.9.:
Pyydettäessä lisäperusteluja hylkäykselle, editori vastasi näin (huom: ei alkuperäinen viesti, sillä alkuperäinen viesti oli toisella kielellä, jolta se on käännetty englanniksi erään toisen kirjoittajan toimesta)

Considering this unsatisfactory situation I propose that you revise your manuscript as suggested by reviewer #2 and resubmit the revision. I will then arrange a third independent reviewer. Would you be happy with this procedure?

Tulkitsen tämän niin, että editori oli ns. kämmännyt eli ei ollut oikeastaan lukenut toista arvostelua. Tämähän olisi ollut normaali toimintatapa täysin ristiriitaisten arvostelujen jälkeen muutenkin.

Hakemus II.

2011-09-12T08:11:00.002+03:00

Kirjoitin viikonlopun Akatemiahakemusta. Näissä on ongelmana se, että helposti innostuu ajattelemaan että hakemuksella olisi jotain merkitystä. Tosiasia on, että myöntöjä tehdään nykyään ehkä alle kymmenen prosenttia; pintatasolla tilasto näyttää lupaavammalta (vajaa 20%), mutta yksittäisen tutkijan kohtaama todellisuus on toinen sikäli, että noita lukuja hierotaan siivoamalla osa hylätyistä hakemuksista pois. Minulla ei ole mitään erityisempää syytä epäillä, että myönnöissä katsotaan jotain tieteellisen työn ulkopuolisia asioita kuten kaverisuhteita. Sensijaan hakijoille kyllä annetaan aivan liian ruusuinen kuva mahdollisuuksista. Joka paikassa kannustetaan hakemaan erilaisilla iskulauseilla.

Hakeminen itsessään on pitkälti nöyryyttävää. Kielteiset päätökset "perustellaan" yleensä asioilla, jotka on luettu rivien välistä. Esimerkiksi viimevuotisessa hakemuksessani oli tartuttu yhteen lauseeseen mahdollisesta tutkimuslinjasta, ja mainittu siihen liittyvän oman kokemukseni puute merkittävänä heikkoutena. Lisäksi arviossa oli väärinkäsitys esimerkiksi siitä, missä oikeastaan työskentelen ja kenen kanssa. On sangen kummallista, että tällaisia täysin ilmeisiä faktoja ei tarkasteta, semminkin kun tutkimussuunnitelman sivumäärä on hyvin rajallinen. Itsestäänselvinä pidettyjä faktoja ei voi kaikkia mainita, koska ne täyttäisivät koko hakemuksen ja toisaalta jos niitä jättää mainitsematta, ne sivuutetaan tai tulkitaan päinvastaisiksi. Vika ei edes voi olla siinä, että päätetään etukäteen että hakemus on huono ja sitten haetaan tekosyitä, koska lausunto haetaan ulkopuolisilta asiantuntijoilta.

Akatemia on sikäli ystävällinen, että sieltä sentään ilmoitetaan hakijalle, mikä tulos on ollut. Monet rahoitusta myöntävät tahot eivät vaivaudu edes kertomaan hylätyille henkilökohtaisesti, vaan kielteinen päätös täytyy päätellä siitä, että mitään ei ole ilmoitettu. Tätä pidän kohtuuttomana, koska se on psykologisesti erittäin raskasta. Lisäksi juuri kielteinen päätös on monessa tapauksessa se, mihin hakijan täytyy reagoida, esimerkiksi etsimällä uusi työpaikka tai projektirahoituksen tapauksessa etsiä muita rahoituslähteitä tai kertoa työntekijöille.

Nyt vireillään olevat hakemukseni tulevat ratkaisemaan tutkijanurani jatkon. Tiedän, että olen tehnyt virheen yrittäessäni jatkaa, minun olisi pitänyt tehdä, niinkuin eräs täälläkin kommentoinut henkilö on ehdottanut: Asettaa konkreettinen raja ja sitoutua siihen etukäteen. Tämä neuvo on hyvä, ja sen perustelu yksinkertaisuudessaan nerokas. Jos käynnissä on jokin epäsuotuisa prosessi, sen aiheuttama haitta tuppaa kasvamaan eksponentiaalisesti. Ihmiset sopeutuvat suhteelliseen muutokseen niin, että jos sonnan määrä kasvaa vaikka 10% vuodessa, ihminen saattaa sinnitellä odotellen käännettä parempaan hyvinkin pitkään, koska suhteellinen muutos on melko hidasta. Toisaalta, jos asettaa rajan suunnilleen mihin tahansa juuri nyt, niin raja ylittyy melko nopeasti. Trikki on siinä, miten saa itsensä sitoutumaan rajaan.

Tämän neuvon nerokkuus on näkynyt kummastakin suunnasta omassa elämässäni. Esimerkiksi lojaaliuteni Vihreitä kohtaan oli jatkuvasti koetuksella, ja lopulta asetin puolueen linjalle konkreettiset rajat, jotka ylittäminen johtaa siihen että lopetan sen tukemisen. Raja ylittyi puolessa vuodessa, vaikka sitä asettaessani en uskonut sen ylittyvän lainkaan. Toisaalta, en ole asettanut mitään tällaista rajaa omassa työssäni, ja uskoisin, että jos olisin minkä hyvänsä rajan asettanut kaksi vuotta sitten (kun nykyinen virkakauteni alkoi), se olisi ylittynyt jo kirkkaasti.

Haluaisin kovasti sanoa, että jos nyt en saa kumpaakaan hakemaani rahaa, niin lopetan, pakkaan pillit pussiin ja lähden enkä mieti tulevaa. Keväällä jo tavallaan tein tällaisen päätöksen, mutta päätös lähteä viivästyi; sain tarjouksen josta en halunnut kieltäytyä, mutta jota en myöskään voinut hyväksyä. Tämä haiskahtaa kuitenkin tekosyyltä ja turvallisuushakuisuudelta omalta osaltani, koska ihminen on itsepetoksen mestari.

Editori ilmoitti, että saamme "pian" tietää lehtiartikkelimme kohtalon. Kirjoitin erään hollantilaisen kolleegani kanssa paperin erään ekvivalenssituloksen ympärille. Tulos oli omamme, ei kovin yllättävä, mutta teoreettisesti tärkeä. Lähetimme sen alan keskeiseen teoriakonferenssiin, josta se hylättiin "liian teoreettisena". Valitin asiasta ohjelmatoimikunnalle -- en yrityksenä saada päätöstä kumottua, vaan jotta tällaiset arviot saataisiin kertakaikkiaan kitkettyä peer-review prosessista. On jotenkin häpeällistä, että toimikunta kiireiden takia jättää lukematta subreviewereiden kommentit ilmeisen sonnan varalta.

Asiaa sivuttiin, joskaan ei käsitelty suoraan ACM:n blogissa. Alan arviointiprosessissa ollaan paikoin suoraan sanoen törkeitä. Ei pelkästään virheellisen sisällön vaan myös muodon osalta. Ei palvele kerrassaan mitään tarkoitusta kirjoittaa arvostelua, jossa keskitytään pelkkään haukkumiseen. Kuitenkin tällaisia arvosteluita on hylkäävistä arvosteluista aina valtaosa.

ACM:n kommentit kannattaa lukea, koska siellä on myös tahallisia väärinymmärryksiä tästä ilmiöstä. Esimerkiksi joku esittää olkiukon, jonka mukaan Meyer olisi väittänyt että sonta pitää päästää läpi. Kun minä kirjoitan täällä, että jokin tutkimus on "sontaa", se on täysin eri asia kuin jos kirjoittaisin arviota. Vertaisarvio on minulle ja monelle muulle tutkijalle pyhä toimitus. Kun tiedettä on väitetty jonkinlaiseksi uskonnoksi, niin analogiaa jatkaakseni, vertaiarviointi on sen tärkein sakramentti. Hylkäys ja hyväksyminen ovat sivuseikkoja, läpinäkyvä analyysi on paljon tärkeämpää.

Käsi, salaliitot ja epistemologia.

2011-09-08T08:31:00.002+03:00

Nukkuminen on vaikeutunut viimeöinä. Kättä ei varsinaisesti särje, mutta sille ei vain löydy asentoa, jossa se ei häiritsisi. Asennot, joissa kyynärpäätä ei paina kivuliaasti, rasittavat olkapäätä tai estävät verenkiertoa.

Tuoreet kuvat kuun pinnasta ilmeisestikin sai taas vanhat salaliittoteoreetikot ulos luolistaan. Salaliittoteoria on hyvin suosittu tapa selittää asioita, merkittävä osa ihmisistä uskoo johonkin salaliittoon. Suosituimpia ovat JFK:n murha, 9/11 tornien romahdukset, Bilderberg-ryhmän "maailmanhallinta", Ilmasto"huijaus", ja kuulentojen väärennökset.

Alkuperäisten hippien suosikki oli tietysti Nixonin salaliitto, joka Watergaten kautta sai jonkinlaisen "vahvistuksen". Toisaalta, kuten myöhempien aikojen makkaratukkien ja hippien suurmies Terence McKenna toteaa, no-one is in control.

Salaliittoteorioiden perustavanlaatuinen ongelma on yleensä se, että niiden ylläpitämiseen ja salaamiseen vaadittava "informaatiogäppi" on kertaluokkia suurempi kuin ns tavanomaisen tulkinnan uskottavuusongelmat. Jos otamme esimerkiksi 9/11 salaliitot, ja tulkinnan, jonka mukaan tornit räjäytettiin, herää kysymys miksi niitä päin piti vielä lentää lentokoneella? Räjäyttäminen terroritekona olisi ollut paljon vähäriskisempi tempaus. Lisäksi jonkun Apollo-ohjelman miljardit dollarit ja sadat tuhannet miestyövuodet olisi varmaan voitu jättää käyttämättä, jos tavoitteena olisi kuvata studiossa valekuulentoja. Puhumattakaan siitä, että raketit ammuttiin kiertoradalle ja lehdistö oli todistamassa astronauttien paluuta maahan.

Sitä en tietenkään kiistä, etteivätkö kuulennot olisi olleet PR-tempaus, monessa mielessä maailmanhistorian kallein sellainen (ehkä Irakin sodan jälkeen).

tiedelinkki

2011-09-05T14:08:00.002+03:00

Suosittelen niille, joilla on biotaustaa tms, ja joita omat kirjoitukseni abstraktiosta ovat askarruttaneet, lukemaan artikkelin Executable Cell Biology. Sen pitäisi selventää sitä, miksi abstraktion rooli on aivan ratkaiseva tutkimusmetodeissa. Fyysikoille asia on yksinkertainen, koska pyritään aina alempaan abstraktioon, ja metodi on vain etsiä mallien abstraktiovuodot (en dissaa; tämä on vain näkökulma), mutta juuri biologiassa tämä tulee relevantiksi.

Murtuma II.

2011-09-04T17:21:00.002+03:00

Pihassamme kasvaa muutama luumupuu, mutta vain yksi niitä tuottaa todella hyviä luumuja. Lauantaina päätin kerätä loput luumut pois; vaimo ja lapset olivat jo alempien oksien luumut poimineet.

Puun on pengerretyssä rinteessä alemmalla penkereellä. Ylemmän penkereen reunassa puun vieressä on tasaisehko kivi, jonka päällä on helppo seistä. Siitä myös yltää hyvin puun ylimpiin oksiin. Nousin kivelle kurotellakseni luumuja. Sade oli tehnyt kiven liukkaaksi, ja asettelin jalkani huonosti, minkä vuoksi liukastuin taaksepäin. Epäonnekseni minulla oli kulho kädessäni, ja kyynärpääni osui kiveen ensimmäisenä. Ja murtui.

Olin eilisiltana leikkauksessa, jossa kyynärnivel kasattiin kokoon ruuveilla. Pääsin tänään kotiin, koska leikkaus sujui hyvin -- se tehtiin ilman nukutusta. Kuntosaliharjoittelu on kuitenkin poikki vähintään kolme kuukautta. Kahden viikon jälkeen nivel mobilisoidaan ja kuuden viikon jälkeen sille saa laittaa pientä kuormaa.

Voin kertoa, että harmittaa,

Paneeli.

2011-08-31T10:13:00.002+03:00

Tutkimuksen arvioinnin tulokset julkistettiin joitain päiviä sitten. Oma tutkimusalani ei ollut yksilöitynä mitenkään erityisesti, mutta laajempi ryhmittymä (ehkä vajaa kymmenen ihmistä) johon se oli niputetti, arvioitiin laadukkaaksi. Paneeli ehdotti lisää resursseja ja totesi että potentiaali on suuri.

Tällä ei tietenkään tule olemaan mitään vaikutusta. Hallinto ja ylempi johto tulkitsee tämän niin, että asiat ovat hyvin, joten mitään ei tarvitse tehdä. Parhainpäinselittely ja kaikinpuolinen selkääntaputtelu on jo alkanut.

Asiaan liittymättä (tai sitten ei), katselin Singaporen vuokramarkkinoiden tilannetta, ja ilmeisesti on mahdollista asua ihan mukavasti noin $2k vuokralla. Myös paikallisten julkisten koulujen taso on hyvä, joten alamme taipua kannalle, että lähdemme joka tapauksessa, vaikka suomalaiset tahot eivät apurahaa myöntäisikään.

Turhautumiseni tähän suomalaiseen systeemiin on paradoksaalisella tavalla sitä pahempi, mitä enemmän jokin ulkopuolinen taho osoittaa positiivista signaalia omasta työstäni. Muulloin voin aina tuudittautua siihen ajatukseen, että vika on vain ja ainoastaan omassa työssäni ja puutteissani. Tämä näkemys ahdistaa huomattavasti vähemmän kuin se, että ympäristöä vaihtamalla asiat menisivät paremmin. Tuntemus kummunnee mukavuudenhalusta, halusta ajatella, että en voisi parantaa tilannetta tekemällä jotain radikaalia ja työlästä, kuten muuttamalla ulkomaille. Tosiasia kuitenkin on, että tämä lienee väistämätöntä.

Vaikka lukijani ja kommentoijani lienevät saaneet erilaisen kuvan, tunnustan olevani jossain määrin isänmaallinen. Tarkoitan tällä sitä, että arvostan Suomea ympäristönä, suomalaisia ihmisinä, ja tunnen lojaaliutta kansakuntaa ja kotimaata kohtaan. Työskentelisin mielelläni suomalaisen yhteiskunnan parhaaksi ja osallistuisin sen rakentamiseen ja ylläpitämiseen. Koen tekeväni niin osittain opetustyössäni, mutta koen samaan aikaan, että resurssini ovat muuten alikäytössä. Ikäänkuin pitäisi tehdä oja, kaivurikuskille annettaisiin lapio, ja käskettäisiin kaivamaan, kun samaan aikaan kaivurit on annettu sellaisille, jotka vain leikkivät niillä. Tämä on tietenkin vino ja itsekeskeinen ajatus. Aivan varmasti joku naistutkimus tms. on tärkeämpää kuin vaikkapa syövän parantaminen.

Biopiirit.

2011-08-30T12:42:00.002+03:00

Kuten aiemmin mainitsin, olen lukenut viimepäivinä Uri Alonin kirjaa "An Introduction to Systems Biology". Luulisin, että kirja on opettanut minulle evoluution luonteesta enemmän kuin monikaan populaariopus. Transkriptioverkkojen rakenne muistuttaa suuresti niitä malleja, joiden kanssa olen ollut tekemisissä muutenkin, ja niiden toimintalogiikka on verraten yksinkertaista.

Se, miksi tämä on avartanut ymmärrystäni evoluutiosta on, että mutaatioiden vaikutus juuri transkriptioverkon rakenteeseen on aivan keskeisessä asemassa. Verkon rakenteita tarkastelemalla käy myös ilmeiseksi, että tietyt monimutkaiset alirakenteet transkriptioverkoissa loistavat poissaolollaan. Erityisesti sellaiset ovat hyvin harvinaisia, joissa minkä tahansa yksittäisen kaaren poistaminen tekisi verkosta tarpeettoman. Juuri transkriptioverkkojen tilastolliset ominaisuudet ovat täydellisen murskaava todiste kaikenlaista "älykästä suunnittelua" vastaan. Koko aiheesta tietenkään ei ole mieltä varsinaisesti keskustella, koska keskusteleminen antaa ymmärtää, että olisi jotakin keskusteltavaa.

Kirja ei ole ehkä kaikkein lähestyttävin niille, jotka kammoavat jatkuvaa matematiikkaa ja differentiaaliyhtälöitä. Jos joku tietää vähän diskreetimmän (sic!) lähestymistavan omaavan opuksen, olisin kiinnostunut kuulemaan. Itseäni tämä lähestyminen ei paljoa haittaa, mitä vähän hidastaa (kaikki ovat lähinnä ODY:ja, melkein lineaarisiakin, joten tuttua kauraa), mutta matematiikkarajoitteisille se on märkä pyyhe kasvoille. Tämä on sääli, koska peruslogiikka olisi ilmaistavissa ilman ODY:ja, ihan logiikan ja viipeiden avulla.

Liikunta on muodostunut niin addiktioksi, että tänään -- kun edellisen treeni oli eilen aamulla -- tunsin jo puolen päivän aikaan pakottavaa tarvetta tehdä jotain. Pyrin kuitenkin pitämään kaksi lepopäivää viikossa, välttääkseni liikaharjoittelua. (En pidä termistä "ylikunto", koska se viittaa johonkin positiiviseen, kun kyseessä on oman kehon pahoinpitely)

Haku.

2011-08-29T10:35:00.002+03:00

Hakemusten tekeminen rasittaa selvästi enemmän kuin varsinainen tutkimustyö. Hakemusta tehtäessä ei voi olla täysin rehellinen; on pakko kaunistella tulosten merkittävyyttä, työn etenemisen projisoimisessa on oltava ylioptimistinen, omaa asiantuntemustaan pitää ylikorostaa jne. Tämä on rasittavaa henkisesti. Rehellisyys on mutkatonta ja vaivatonta, tällainen taas tuntuu likaiselta ja epämiellyttävältä.

Toki haluaisin esittää, että rehellisyyspyrkimykseni on jotenkin merkki moraalisesta ylemmyydestä, mutta tosiasiassa se kumpuaa enemmän mukavuudenhalusta ja jonkinlaisesta autismia muistuttavasta haluttomuudesta tai kyvyttömyydestä miettiä, mitä muut ajattelevat. Valehteleminen ja virhellisten tietojen esittäminen on raskasta, koska siinä täytyy miettiä, mikä on uskottavaa ja lisäksi täytyy myös muistaa mitä on tullut joskus sanottua. Teeskentely ja petollisuus vaativat resursseja, joita minulla ei yksinkertaisesti ole jakaa sellaisiin turhanpäiväisyyksiin. Koska olen harjoitellut sitä niin vähän, olen siinä lisäksi tavattoman huono.

Samasta syystä en pidä markkinointia mielekkäänä työnä itselleni. Yhdet neuvottelut todennäköisesti kariutuivat, koska totesin melko suoraviivaisesti, etten todennäköisesti suoriutuisi hyvin työtehtävistä, joissa täytyy myydä asioita joihin en itse täysin usko. En sano tätä väheksyäkseni tai halveksuakseni myyntityötä. Pikemminkin on päinvastoin. Pidän halkojen hakkkamisesta, sahaamisesta, kuopan kaivamisesta, jne. agraarisesta hommasta, koska se on yksinkertaista, eikä siinä tarvitse miettiä, mitä joku muu haluaa. Tutkimuksessa on paljolti kyse samasta. Todellisessa maailmassa softantekijä joutuu sensijaan usein kohtaamaan sen, että se, mitä asiakas haluaa, on pikemminkin määrittävä tekijä kuin vain jokin ärsyttävä häiriötekijä.

Kun hakee rahaa, täytyy arvella, mitä rahanjakajat haluavat rahoittaa. Tämä problematiikka on ortogonaalinen sille, onko rahoituksen lähteenä julkinen vai yksityinen taho. En ota nyt tähän puoleen kantaa. Rahoittajan käsityksiä pitää yrittää jotenkin arvailla etukäteen, ja tämän arvauksen pohjalta vaikka sitten muunnella totuutta.

Viikonloppu.

2011-08-28T10:28:00.002+03:00

Leikkasin aamulla veitsellä etusormen päähän kohtuullisen kookkaan palkeenkielen. En oikein tiedä, mitä ajattelin.

Eilen sahailin pari tankillista moottorisahalla, kun tein polttopuita. Ensi talveksi ne eivät ehdi kuivumaan, mutta se ei sinänsä haittaa, sillä puita on kyllä vajassa kuivina ihan riittävästi. Varsinkin, jos lähdemme ensi vuodeksi troppiikkiin. Eilinen päivä oli todennäköisesti tämän vuoden viimeinen hellepäivä, mikä teki sahaamisesta omalla tavallaan mielenkiintoista. Illemmalla pelasimme yhden pelin A&A- Europea. Saksa voitti taas, joten pelin säännöt vaatinevat hiomista. Saksan voittostrategia on ostaa pelkkiä tankkeja ja vyöryttää kaikki mahdollinen itään yhdessä kiilassa, toivoen että länsiliittoutuneet eivät saa ajoissa masinoitua maihinnousua.

Kävimme perjantaina lepakkoretkellä Hatanpään arboretumissa. Detektori havaitsi vesisiippoja, muttemme saaneet niitä bongattua. Pohjanlepakkoja näimme peräti kolme. Omassa pihassammekin lepattelee silloin tällöin lepakkoja, mutta minulla ei ole detektoria, joten tunnistaminen on kyllä melkein mahdotonta. Epäilen, että ne majailevat pihavajan välikatolla, mutten ole halunnut sinne kurkkia, jotten häiritsisi niitä.

2011-08-26T10:36:00.002+03:00

Olen pitkään ihmetellyt ns. journalismin tilaa Suomessa. Tässä ihmettelyssä on monta juonnetta, sivuutan korkealentoisemmat poliittiset suuntaukset nyt kokonaan, sillä niitä on käsitelty muissa blogeissa. Sivuutan myös asiantuntemuksen ja (valitettavaa kyllä) suoranaisen älyn puutteen, jotka esiintyvät erikseen ja yhdessä niin usein, että en rehellisesti sanoen muista yhtään "ajatuksia herättävää" artikkelia, jonka tiedollinen ja/tai analyyttinen anti olisi ollut mielestäni tasokas.

Sensijaan ihan konkreettisen politiikan, eli "yhteisten asioiden" hoitamisen tasolla operoidessaan lehdistöllä, Tampereen tapauksessa Aamulehdellä on usein linjauksia, joiden ajaminen saa toisinaan hiuksianostattavia piirteitä. Viimeisin ilmeni sinänsä vähäpätöisessä asiassa, eli lökäpöksymusiikin festivaali Blockfestin tapauksessa. Asiaan voi perehtyä useista eri lähteistä, viittaan tässä vain artikkeliin, jonka mukaan Aamulehti oli käyttänyt valehenkilöä kirjoitellessaan Blockfestin aiheuttamasta melusta. Taustalla oli yksi valheellinen juttu, jonka oikaisuun Aamulehti ei ollut järjestäjien mielestä osallistunut riittävän tarmokkaasti.

En käsittele yksityiskohtia; ne voi jokainen lukea internetin lähteistä ja ottaa asiakseen kannattaa tai vastustaa Aamulehden linjaa. Tähän en paljoakaan tässä puutu.

Mikä on sensijaan mielenkiintoista, on se, että lehdistö käyttää usein paikallisella tasolla valtaa tavalla, jota voi tämän valossa hyvinkin nimittää mielivallaksi. Tarkoitan tällä sitä, että jonkun annetun tiedotusvälineen asennetta ja reagointia johonkin ilmiöön ei voi ennustaa, siihen ei voi varautua, eikä se ole läpinäkyvää siinä mielessä, että sen perusteet voisi helposti selvittää. Jos lehdessä ikäänkuin päätetään (kuka päättää, miten, ja millä perusteella?) että joku lökäpöksyfestari on "paha juttu", niin lehti saattaa käyttää täysin häikäilemättömiä ja härskejä keinoja. Lökäpöksyfestarien hyvyydestä voi olla tietysti montaa mieltä, mutta herää kysymys, kenen etua palvelee se, että "tiedotus"väline ottaa voimakkaan kannan ja tarttuu hyvin kyseenalaisiin keinoihin sen ajamiseksi?

Seuraava juna.

2011-08-25T08:30:00.002+03:00

Sain eilen kaksi kirjaa postissa, Uri Alonin An Introduction to Systems Biology ja Klipp et al. Systems Biology. Asia on paljolti uutta, vaikka itse matikka onkin tuttua. Näiden leipominen on tietysti vanha juttu, mutta pointtini on lukea hommat läpi että saan ensin yleiskäsityksen alasta ja sitten kammata SBML-repositoryja, jos löytyisi sopiva mallinnosluokka, jota pystyy murjomaan klassisemman pään (probabilistisilla) mallintarkastusalgoritmeilla. Siis jotain, joka operationalisoituu C/DTMC:ksi tai MDP:ksi, tai mielellään näiden kompositioksi, koska kompositionaaliset abstraktiot on helpompi redusoida.

Eilisen kokemuksen perusteella ALCAR toimii jonkin verran, olen aavistuksen verran fokusoituneempi kuin normaalisti. Sain eilen myös lievän päänsäryn, mutta sekin voi olla pelkkä yhteensattuma. Heräsin aamuyöstä neljän maissa, mitä minulle ei yleensä kyllä tapahdu. Näissä yhdessä on kuitenkin jo sen verran yhteensattumia, että voisin väittää että lisäravinne on todennäköisesti näiden taustalla. Placebon vaikutus voi olla merkittävä, joten en sano mitään vielä.

Eilinen juttu Maamme-laulun vihapuhepiirteistä nauratti minua ensin, mutta erään keskustelun myötä päädyin vähän googlettamaan tämän vihapuhedosentin tekemisiä, ja selvisi, että tämä henkilö on saanut akatemialta useita satoja tuhansia tällaisten sontatutkimusten tekemiseen. Jonkun verran keitti myös se, että tällä dosentilla on tasan yksi (1) kansainvälinen julkaisu jossain konferenssissa. Heräsi kysymys, mitä yhteiskunnallista tarkoitusta lopultakin palvelee se, että tällaista tutkimusta rahoitetaan?

En kiistä yleisesti ns. pehmeiden aiheipiirien tutkimista ja relevanssia. Olennaista pitäisi kuitenkin olla lähinnä se, onko relevanssi jotenkin laajempi kuin pari kaveria jotka keskenään hymistelevät jutuille. En ajattele, että tutkimuksen pitäisi tapahtua jotenkin pelkästään sovellukset mielessä, mutta tutkimuksen pitäisi tuottaa tietoa, joka on mielekästä jollekin muullekin kuin sille, joka tutkii.

Näillä "tutkijoilla" ei ole halua tai mielenkiintoa - ja uskallan väittää, useimmiten ei myöskään kykyä - omaksua sellaisia metodeja ja kohdentaa tutkimustaan niin, että se voisi paljastaa jotain sellaista, mikä ei olisi jo etukäteen päätetty poliittisen katsontakannan mukaan. Naistutkimus esimerkiksi perustuu lähtöoletukselle, että naista sorretaan ja että suomalainen kulttuuri on täynnä rasismia ja sovinismia, jotka tutkimus vain paljastaa. Tämä tapahtuu sitten niin, että luetaan tekstejä ja sitten etsitään ilmaisuja, jotka voidaan esittää esimerkeiksi tästä. Se ei ole tiedonhankintaa, vaan jotain muuta. Sen nimittäminen "tieteeksi" tai edes "tutkimukseksi" on lähinnä vitsi. Huono, mauton, peräti loukkaava vitsi.

Rahaa on rajallisesti, ja se raha, jota julkinen sektori käyttää tutkimukseen, on aina jostain pois. Esimerkiksi syöpien hoitoon (vuodeosastohoito + lääkkeet + avohoito) vuonna 2004 noin 400 miljoonaa euroa. (en löytänyt tuoreempaa lukua) Emme voi tietää syövän hoitoon laitetun marginaalisen euron vaikutusta, mutta jos nyt oletetaan, että näiden nollatutkimusten 100 000 euroa laitetaan syöpäseulontoihin, niin mitä sillä saadaan? Hiha-arvioni sanoisi, että vajaa tuhat seulontakäyntiä. Kohdentamalla tämä sopiviin ihmisryhmiin, eli niihin, jotka nyt jäävät seulomatta, mutta joiden marginaalinen todennäköisyys sairastua hengenvaaralliseen syöpään on suurin, saadaan takuulla enemmän aikaan kuin ottamalla keskimääräinen ihminen. Tällä hetkellä populaatiossa noin 0.4 prosenttia sairastuu syöpään vuosittain. Näistä yli puolet paranee. Hiha-arvion perusteella siis panostamalla nämä rahat syöpäseulontoihin voitaisiin pelastaa kaksi ihmishenkeä vuodessa.

On tietenkin epäreilua laittaa nämä rinnakkain ja ikäänkuin vihjata, että näitä lukuja voisi verrata. Jälkimmäinen luku on lisäksi hatusta vedetty. Mutta tarkoitukseni on korostaa pointtia: julkinen raha on verottamisen jälkeen ikäänkuin koko populaation rahaa, ja sen jaosta päätetään poliittisesti. Se voitaisiin jättää verottamatta alunpitäenkin, eli yksinkertaisesti leikata näiltä huuhaadosenteilta joka ikinen verorahoista maksettu penni pois. Tämä olisi minulle aivan mieluinen ratkaisu. Mutta demokraattisessa yhteiskunnassa kerran verottajan taskuun saatu raha tupataan yleensä laittamaan johonkin populistiseen "hyvään kohteeseen".

Minua oikeastaan pelottaa kysyä, kuinka moni hyväksyy jonkun naistutkimuksen kaltaisen horoskooppeihin ja homeopatiaan verrattavissa olevan roskan rahoittamisen verorahoilla. Se pelottaa siksi, että ihan varmana sellaisiakin löytyy.

Purkki.

2011-08-23T19:58:00.002+03:00

Ostin purkin asetyyli-L-karnitiinia. Sitä markkinoidaan usein johonkin ihme rasvanpolttoon, mutta itse ajattelin alkaa syödä sitä säännöllisesti, kunnes jotain parempaa tulee vastaan. Sen on nimittäin (rotilla) todettu merkittävästi vähentävän ja jossain määrin jopa palauttavan aivojen rappeutumista. Tulokset ihmisillä ovat olleet vähäisempiä, mutta tilastollisesti merkittäviä. En käytä juuri mitään lisäravinteita säännöllisesti, kalaöljyä lukuunottamatta. Tosin, tällä hetkellä sattuu vain olemaan paletissa ALCAR, lesitiini, kalaöljy, ja L-arginiini.

Minulla oli joskus mukana myös kreatiinia, mutta en kokenut siitä olevan suurtakaan hyötyä kun en kerran juurikaan tehnyt voimaharjoitteita. Nuorempana käytin sitä kuntosaliharjoittelun yhteydessä, ja silloin siitä oli merkittävää hyötyä. Ainakin placeboa. Kreatiinin on väitetty toisinaan myös vaikuttavan muistiin, mutta tulokset ovat olleet ristiriitaisia. Luulen, että kun vielä söin liki yksinomaan kasvikunnan tuotteita, kreatiinivarastoni olivatkin alhaiset, ja hyöty siksi suuri.

2011-08-21T08:13:00.003+03:00

Vanhempi poika ilmaisi, koulukaverinsa innoittamana, halun harrastaa jotain "ninjailua". Tämä viittaa mitä ilmeisimmin johonkin ns. kamppailulajiin, ja kävimmekin katsastamassa muksujudon, ja tänään tsekkaamme bjj:n ensimmäiset treenit, ja jos ehdimme, myös TKD:n lapsiryhmän. En ole mikään potkumätkyn ystävä, joten toivoisin että poika valitsisi näistä mieluiten judon tai bjj:n. Suhtaudun erittäin ambivalentisti koko itsepuolustuksen ideaan, mutta ihan fyysisenä harrastuksena nämä ovat ihan hyviä, koska ne opettavat tasapainoa ja yleistä kehon hallintaa.

Von N.

2011-08-18T08:17:00.004+03:00

Tietokoneissa on yksi keskeinen piirre, joka on säilynyt periaatteessa ensimmäisten käyttökelpoisten ohjelmoitavien koneiden keksimisestä lähtien, eli ns Von Neumannin arkkitehtuuri. Tämä viittaa siis siihen, että tietokone on periaatteessa laite, jossa on muisti, prosessointiyksikkö, jne. ja näitä yhdistävä(t) väylä(t), ja samassa muistissa esitetään yhtä lailla sekä ohjelmakoodia että dataa.

Tämä arkkitehtuuri tuottaa pullonkaulan ensinnäkin siksi, että prosessori joutuu odottamaan joskus merkittäviäkin aikoja, että muistista noudetaan sille lisää työtä. Tätä helpottamaan on kehitetty kaikenlaisia välimuisti (cache) ratkaisuja, mutta ne eivät ratkaise itse perustavanlaatuista ongelmaa. Siksi nytkin etsitään kuumeisesti vaihtoehtoja tälle arkkitehtuurille. Toisaalta, oman tieteellisen työni näkökulmasta kysymys ei edes ole relevantti, sillä en operoi tällaisilla abstraktioilla tutkimuksessani. Jouduin kuitenkin perehtymään asiaan hieman, koska minulle lätkäisiin yllättäen ja pyytämättä (joskin ei mitenkään epämieluisasti, vaihtoehtoihin verrattuna) ohjelmointikielten periaatteiden kurssi, ja siinä tämä tulee relevantiksi.

Tämä pullonkaula on aikanaan saanut huomiota siten, että kun ohjelmoitaessa on pyritty tehokkuuteen, ohjelmoinnin teknisissä ratkaisuissa ja jopa algoritmisuunnittelussa on pyritty kiinnittämään tähän huomiota. Esimerkiksi 1980- ja 90-luvuilla ns. demoskenessä arkkitehtuuri- ja alustaspesifiset ratkaisut olivat ns. hack- tai kludge-ratkaisuja, eli teoreettisesti epämielenkiintoisia, mutta ehkä vaivaa ja ilman muuta kekseliäisyyttä vaativia "optimointeja", joista puuttui kaikki geneerisyys ja eleganssi, mutta jotka olivat paikoitellen aivan käsittämättömän tehokkaita. Itse en koskaan mitenkään erityisemmin ollut kiinnostunut tämäntapaisesta "häkkäämisestä", vaikka sen tulokset kiintoisia olivatkin. Sen pari kertaa kun johonkin partikulaariseen, sinänsä näyttävän tuloksen saavuttaneeseen ratkaisuun olen perehtynyt, on tullut lopulta tunne, että minua on huijattu hieman samaan tapaan kuin taikurin taikatempussa.

Tämä on muutoin epäolennaista, esitän ylläolevan lähinnä pohjustuksena niille, joilla on (virheellinen) käsitys -- joka minullakin oli jossakin vaiheessa -- että abstraktimpaan suuntaan kehittynyt ohjelmistosuunnittelu jotenkin hävittää kulttuurin, jossa ennen tehtiin "paremmin", kun jouduttiin häkkäämään, ja erityisesti niin, että tämä olisi kokonaan huono asia ja vain laiskuutta.

Ihmisen kyky abstraktioon, jossa aidosti "operationaalinen" (tarkemmin sanottuna, sellaisena pidetty) taso on hyvin syvällä verrattuna siihen, jolla ratkaisuja tietoisesti haetaan, on hyvin rajallinen. Ensinnäkin, jokainen tilanne, jossa joudutaan siirtymään syvemmälle, lähemmäs "konkreettista", on abstraktiovuoto. Niiltä ei voi välttyä täysin, mutta mitä syvemmälle vuoto jatkuu, sitä todennäköisemmin alkuperäinen ajatus hukkuu. Ohjelmointikielten kehitys abstraktimman ilmaisun suuntaan onkin palvellut tätä tarkoitusta, ja se kumpuaa inhimillisten kykyjen rajoitteiden tunnustamisesta.

2011-08-15T11:54:00.003+03:00

Tropiikki kohotti tarjoustaan, ja nykyisellään näyttää siltä, että vaikka säätiörahaa ei tulisikaan, olisi meillä todennäköisesti varaa lähteä. Näissä on aina tietysti sellainen "riski", että takaisin ei sitten tullakaan ihan heti, kun on kerran päästy suuren maailman makuun. Tropiikki tuskin olisi mikään päätepiste tosin. Olen vielä kahden vaiheilla, mitä teen talolle jos projekti toteutuu. Ykkössuunnitelma on, että vuokraan sen vuodeksi tutuille, mutta tässäkin on riskinsä. Myyminen olisi vaihtoehto sekin, sillä alhaisten korkojen ansiosta tappiot jäisivät todennäköisesti aika pieniksi.

Moottorisahalla tosin en tekisi tropiikissa mitään. Sen kanssa jouduinkin jo pieniin vaikeuksiin, ja tänään täytyy viedä huoltoon. Kaikesta laadukkuudestaan huolimatta laite nimittäin alkoi vuotaa teräketjuöljyä niin, että laippa oli märkä ja alla oli lätäkkö, kun olin jättänyt säiliön puolilleen yöksi. Kuulemani huhun mukaan näissä on joissain kokoonpanovaiheissa laitettu jokin osa huonosti paikalleen, ja tärinän vaikutuksesta se sitten irtoaa. En selvitellyt asiaa sen paremmin, koska takuu on vielä voimassa.

Ennen opetuskauden alkua minun pitäisi väsätä kaksi rahahakemusta. Yksi Akatemialle (viimeinen mahdollisuuteni tässä kohtaa) kolmivuotiseen tutkijatohtoriuteen ja toinen säätiöille ulkomaankeikkaa varten. Kummassakin mahkut lienevät olemattomat, mutten viitsi siitä murehtia. Lohi on niin hyvä kala, että sitä kannattaa pyytää vaikkei saisikaan.

Sain vihdoin pakotettua itseni lukemaan Litium 6:n loppuun. Olen pettynyt, sillä vaikka tiesin, että kirja on dekkariformaattiin kirjoitettu ydinvoimanvastainen pamfletti, sitä ja sen kirjoittajaa on puffattu jonkinlaisina "tiede on kohdallaan" auktoriteetteinä, mutta kirja on täynnä asiavirheitä, jotka tekevät siitä tuskallisen. Virheet ovat vähäisiä verrattuna kaikenmaailman danbrowneihin, mutta anteeksiantamattomia siinä mielessä, että kirjoittajaa mainostetaan "tiedetoimittajana". Oma kokemukseni on jotain senkaltaista, että toimittajuus tekee ihmisestä henkisesti velton ja saa tämän tinkimään tosiasioista hyvän jutun vuoksi.

Isomäellä on tietenkin myös ideologinen agenda. Tätä hän ei peittele, mutta minusta kirjassa hurskastellaan. Esimerkiksi kirjoittaja toteaa, että litium-6:sta tritiumia hyötäviä fuusioreaktoreita ei pitäisi edes yrittää tutkia, saati rakentaa, koska prosessissa syntyy liikaa neutroneita. Tämä on kuraa. Litium 6:n fissiossa saadaan tritiumia ja alfahiukkasia -- ei suinkaan lisää neutroneja - ja tritiumin itsensä pääasiallinen hajoaminen on betahajoamista, jonka tuloksena syntyy Helium 3:a, ei suinkaan lisää neutroneita. Litium 7:ää fissiomalla syntyy ylimääräinen neutroni, mutta kukaan ei ole ehdottanut sen käyttämistä, ja reaktio on endoterminen, ja siten energiataloudellisesti huonompi.

Tritium-deuterium reaktiossa syntyy alfahiukkanen ja neutroni, mutta jos tätä käytetään litium 6-hyötöprosessissa, nettovaikutuksena ei ole yhtään ylimääräisiä neutroneja. Toki niitä aina karkaa jonkin verran, mutta Isomäen selittelyt "miljoona kertaa radioaktiivisemmasta" jätteestä ovat pelkkää pelottelua. ITERin yksi tutkimussuuntaus on nimenomaan sellaisten kuorimateriaalien kehittäminen, joilla tämä neutronivuo saadaan turvallisesti absorboitua.

Metsään meni.

2011-08-10T13:16:00.001+03:00

Esikoisen ensimmäinen koulupäivä meni hyvin. Kävimme eilen Mustavuorella koiran ja pojan kanssa tutkiskelemassa juoksuhautoja. Törmäsimme yhteen miekkoseen, joka oli ilmeisesti liikkeellä innoituksenaan erilaiset teoriat alueella tapahtuneesta katoamistapauksesta. Tällainen tapaus on ymmärrettävästi sellainen, että se kiihdyttää ihmisten mielikuvitusta ja saa erilaiset spekulaatiot liikkeelle. Itse en mene sanomaan mitään, paitsi olen hieman ihmeissäni siitä, miksi poliisi ei tutki rikoksen mahdollisuutta. Luotan kuitenkin, että poliisilla on riittävästi tietoa johtopäätöstensä tueksi.

Meinasin kirjoittaa jotain Lontoon mellakoista, mutta antaa olla.

Koulu.

2011-08-10T10:11:00.002+03:00

Vanhempi poikani aloitti tänään koulun. Tuntemukseni ovat sekavat. Oma kokemukseni ensimmäisiltä koululuokilta oli hyvin negatiivinen. Kärsin jonkinasteisesta tarkkaavaisuusongelmasta, mutta sillä on myös puoli, joka saa minut uppoutumaan kiinnostuksen kohteisiin niin, ettei minua voi mikään häiritä. Pystyn esimerkiksi lukemaan kirjaa käytännössä minkälaisessa ympäristössä tahansa (kunhan melu ei ole niin kova, että se tekee kipeää tms.). Opettajan oli mahdotonta ymmärtää tätä puolta. Kaiken lisäksi olin hyvin äkkipikainen, jos joku häiritsi minua; saatoin esimerkiksi heittää ensimmäisen käteen sattuvan esineen, jos joku töni tai muutoin kohteli kaltoin.

Kokemus saavutti huippunsa tilanteessa, jossa eräs luokkatoverini, jolla oli tapana kiusata minua tönimisellä ja vastaavilla pienillä kiusanteoilla, kaatoi vesilasini ruokalautaselleni. Heitin häntä maitopurkilla, ja sain tästä ankaran rangaistuksen. Tähän päivään mennessä kokemukseni on, että ala-asteen ensimmäisen ja toisen luokan opettajani oli moraalisesti mätä ja henkisesti laiska. Kokemukseni oli, että hän käytti yksinkertaisia peukalosääntöjä, kuten että konfliktitilanteessa se, joka on vihaisempi, on ilman muuta syyllinen, tai että jos konfliktin osapuolina ovat poika ja tyttö, poika on syyllinen. Huomautan, että tämä kokemus voi olla tietysti täysin vääristynyt, eikä välttämättä vastaa todellisuutta; seitsemänvuotiaan kyky hahmottaa asioita on rajallinen.

Minut leimattiin käytöshäiriöiseksi, koska olin helposti provosoitavissa ja koska uppouduin asioihin, joita ei pidetty "olennaisina". Sain esimerkiksi tavattoman huonoja numeroita; matematiikasta sain seitsemän, koska vaikka laskin kaiken aina oikein, täytin kirjan tehtävät etukäteen ja jouduin kumittamaan tekemäni vastaukset jälki-istunnossa. Tämän jälkeen kieltäydyin tekemästä matematiikan läksyjä, koska olin mielestäni tehnyt ne jo kertaalleen. Ensimmäiset kaksi vuotta olivat selvästi pelkkää yritystä nujertaa ja alistaa. Onnekseni opettajani vaihtui, ja vaikka uusi opettaja oli aivovammakonservatiivi isolla K:lla, ja maineeltaan sellainen että hän huusi herkästi lapsille, hänellä oli sentään sen verran järkeä, että jätti minut rauhaan kun en tehnyt pahojani.

Tämä kokemus oli kovin traumaattinen, enkä ole sitä kovin paljon käsitellyt vanhemmiten. Poika ei ole aivan samanlainen kuin minä, mutta hänessä on paljon samaa. Hän on toisaalta sosiaalisempi, hyväntahtoisempi eikä lainkaan siinä määrin kiivas ja väkivaltainen kuin minä olin lapsena. Keskittymisen osalta hänellä on samoja piirteitä, eli tarkkaavaisuuden tietoinen ohjaaminen on melkein mahdotonta. Siksi pelkään, että hänen kokemuksensa koulusta olisi samansuuntainen kuin minulla. Että häntä yritettäisiin alistaa.

Masokismi.

2011-08-09T09:56:00.003+03:00

Aloitin lukemaan, vastoin parempaa tietoani, Risto Isomäen kirjaa "Litium 6". Vaikka kirjan juoni on mielenkiintoinen, kirja saa minut voimaan pahoin kliseidensä ja peittelemättömän ydinvoimanvastaisuutensa kanssa. Jos olisin taipuvainen vainoharhaisuuteen, uskoisin että Isomäki on "ilmastoskeptikko" isolla I:llä. Ainakin hänen kirjoistaan paistava asenne - sanoisinko suoranainen hurmos - tekee tavattomasti hallaa maltilliselle riskitietoisuuden lisäämiselle. Jos kirjan lukija on entuudestaan ydinvoiman vastustaja, tämä voi tietysti tuntua jonkinlaiselta hienolta ja upealta esitykseltä siitä, mitä vaaroja ydinvoimaan liittyy.

Sitten repimään: Kirjassa toistuvasti välähtää jonkinlainen viittaus siihen, että Litium 6 olisi radioaktiivista, mikä on tietysti täyttä tuubaa. Kirjassa myös viitataan Castle Bravo-ydinkokeeseen, joka epäonnistui (tai onnistui yli odotusten, riippuen katsontakannasta), tuottaen huomattavasti suuremman räjähdyksen ja laajemman laskeuman kuin oli ennakoitu. Toisin kuin kirjan nimi ja yleinen sävy antavat ymmärtää, tämä ei johtunut litiumin kuutosisotoopista, vaan itseasiassa syyllinen oli litium 7; se nimittäin kaappaa neutroneita ja fissioituu tuottaen tritiumia, alfahiukkasia, ja lisää neutroneita. Lisäksi, koska pommin kuori oli luonnonuraania, joka nappasi näitä ylimääräisiä odottamattomia neutroneita, fissioutui odottamattoman voimakkaasti.

Se toki on totta, että litium6-deuteridi on parempi (so. tehokkaampi) polttoaine fuusiopommille kuin vähemmän rikastettu litium, mutta tämä on lopultakin epäolennaista. Litium 6 ei ole "pirullinen isotooppi", niinkuin yksi kirjan päähenkilöistä toteaa. Isomäen henkilökohtainen kauna ydinvoimaa vastaan, erityisesti fuusiota ja hyötöreaktoreita kohtaan henkilöityy tässä kirjassa kyseseen hahmoon. Tämäkin hahmo on tietysti suomalainen ja kaikin verroin moraalisesti ylivertainen kävelevä stereotyyppi.

En voi kirjaa varsinaisesti suositella, mutta jos ideologian ja stereotyypittävän, imelän moraalisäteilyn ohi viitsii katsoa, se on ihan kelvollinen dekkari. Jos joku hyvä tuotantoyhtiö tekisi tästä jonkinlaisen toiminnallisen elokuvan tai minisarjan, voisin hyvinkin kuvitella että siitä tulisi varsin hyvä.

Surface Detail.

2011-08-08T10:44:00.003+03:00

Loma päättyi, ja kruunasin lukemistoni Banksin uusimmalla kirjalla Surface Detail (spoilereita Wikipediassa, varoitus). Kirja hämmensi minua. Se ei ollut huono, tarina oli erittäinkin ehyt, mutta jäi ohueksi tavalla, jota Banks ei yleensä ole käyttänyt.

Hieman pohjustaakseni, Kulttuuri-sarja on korkealentoista avaruusoopperaa, isolla O:lla. Kulttuuri on eräänlainen metasivilisaatio, joka koostuu ihmisistä ja koneista; se on myös jonkinlainen liberaali/libertaari utopia, hedonistinen yhteiskunta, jossa ei ole materiaalista niukkuutta. Tämä karakterisointi kuulostaa jotenkin hölmöltä, mutta se on hypoteettinen väline, jolla Banks onnistuu itseasiassa usein varsin ansiokkaasti käsittelemään laajamittaisia poliittisia kysymyksiä, joiden relevanssi ei ole lainkaan mitätön.

Sarjan ensimmäinen kirja, "Consider Phlebas", ilmestyi jo 1987. Sarjan kolmea ensimmäistä kirjaa voidaan pitää minusta koko jutun "ytimenä". Banks ei edes yritä laatia mitään yhteyttä kirjoille muutoin kuin antamalla kontekstin. Ainoana poikkeuksena on sarjan ensimmäisen kirjan keskiössä oleva sota, joka esiintyy jokaisessa myöhemmässä kirjassa tavalla tai toisella, joskin yhä kaukaisempina muistoina. (Poikkeuksena "Look to Windward", jota voi pitää CP:n jatko-osana)

"Surface Detail" etenee kronologisesti ja suoraviivaisesti. Banksin tyyli on ajan myötä muuttunut sulavammaksi (engl. suave olisi ehkä parempi, mutta vältetään sitä) narratiivin puolella, mutta kustantaja on taas mokaillut, Orbitin paperback edition ei tiettävästi ole edes ensimmäinen painos. Puuttuvat artikkelit, kongruenssivirheet jne oikeasti välillä häiritsevät.

Kun siitä pääsee ohi, kirjan ainoaksi huonoksi puoleksi voi laskea oikeastaan repaleisuuden ja näkökulman hienoisen epäselvyyden. Itse tarina on vangitseva tuttuun tapaan, mutta loppua kohden joutuu kyllä pettymään, jos odottaa Use of Weapons:in kaltaista käännettä, Player of Gamesin tai CP:n epätoivoista lopputaistelua tms. Tarina hiipuu ja ratkaisu on lähinnä banaali ja epäuskottava. Se ei kuitenkaan onnistu pilaamaan kirjaa, oikeastaan tämä on sinänsä jo jossain määrin yllättävää.

Poliittinen ulottuvuus ei jää epäselväksi. Minun kohdallani Banks tietysti saarnaa kuorolle, joku saattaa vakuuttua kirjan ylitsevuotavasta anti-konservatiivisuudesta. Kirjassa nimittäin on teemaksi otettu jo aiemmissa kirjoissa esiintynyt "soulkeeper"-teknologia. Idea on siis jotakuinkin sellainen, että teknologia mahdollistaa aivojen tilan tallentamisen ja lähettämisen eteenpäin juuri kuoleman hetkellä niin, että tietoisuus jää eloon. Kirja käsittelee muutamaa yksilöä, joiden elämään (tai kuolemaan, miten sen nyt ottaa) tällainen teknologia vaikuttaa. Lähtötilanteessa galaksissa on kahdenlaisia sivilisaatioita, niitä, jotka käyttävät teknologiaa kuolemanjälkeisten rangaistusten jakamiseen ja niitä, jotka tällaisia rangaistuksia vastustavat. Faktiot käyvät virtuaalista sotaa, joka uhkaa levitä fysikaaliseen todellisuuteen.

Ei ole epäselvää, mitä Banks itse asiasta ajattelee. Hän marssittaa kirjassa esiin yhden paskaksi-ja-palamaan-aivovammakonservatiivin, joka puolustaa kuolemanjälkeisiä rangaistuksia vaahtosuisella kiihkolla, jollainen on kuin suoraan esittämistäni karikatyyreistä. Itse koin tämän hahmon jopa jossain määrin kiusalliseksi. Hahmo esiintyy irrallisessa juonteessa, joka käsittelee yhtä sivilisaatiota, jonka konservatiivinen poliittinen eliitti pitää yllä salaista "helvettiä", ja jota liberaali kansanedustaja ja tämän akateemiset liberaalit apurit yrittävät käräyttää julkisuuteen. Koko juonne on minusta vähän nolo ja päälleliimattu, ja vaikka se antaakin syvyyttä ja on scifiin täysin istuva spekulatiivinen ajatusleikki, mitään kytköstä muuhun (muuten kuin virtuaalisen "helvetin" ja todellisten koneiden yhteyden kautta) tarinaan ei ole.

Suosittelen kirjaa kaikille Kultuuri-sarjan ystäville. Tämä ei ole paras sarjasta, voi olla, että se on jopa huonoin, mutta se on silti viimeaikoina lukemani scifin joukossa ykköskastia. Tusinatavaraakin tehdessään Banks työstää jonkinlaisia helmiä.

P.S. En missään nimessä suosittele kirjaa ensimmäiseksi Kulttuuri-sarjan lukemiseksi. Use of Weapons kannattaa lukea ainakin ennen tätä, ehkä jopa kaikki muutkin sarjan kirjat.

Moottorisaha on Kuuma III.

2011-08-08T08:21:00.002+03:00

Lauantain risusavotta sujui varsin hyvin. Alkuun tuli pienehkö hankaluus, koska uusi saha oli uutuuttaan hieman hankala käynnistää, mutta muutaman nykäisyn jälkeen palveli loistavasti. Vanhassa sensijaan oli jonkinlaisia outoja käyntihäiriöitä, joten se sai levätä käytännössä koko reissun. Teimme peräkärryllisen rankoja, ja saimme harvennettua ehkä noin 40 metriä leveän ja yhtä pitkän alueen metsästä. Tämä on tietenkin vähän, mutta olen aika kokematon metsuri. Kaiken lisäksi tarkoitus ei ole päästä tuntipalkoille, vaan tehdä jotain hyödyllistä samalla kun on hauskaa.

Ja hauskaa se olikin, koska uusi saha oli aivan loistava. Terä täytyy pitää terävänä, jo parissa tunnissa sen tylstymisen huomasi. Lastu oli kyllä edelleen isoa, eikä terää tarvinnut painaa puuta vasten lopussakaan, mutta hienoinen ero kyllä oli. Kun kokeilin sormin terää jälkikäteen, eron huomasi myös siinä.

Palasin töihin tänään, liki kuuden viikon tauon jälkeen. Olen toki tehnyt joitain työhön liittyviä asioita, kuten päivystänyt sähköpostiani ja tarkastin pari harjoitustyötä ja kirjoitin niistä suoritukset. Kävin viikko sitten yliopistolla, mutta nyt olen täysin palannut. Huomisesta alkaen alan vääntää rahoitushakemuksia ja sensellaista. En ole vielä lopettanut neuvotteluja ulkopuolisten tahojen kanssa, mutta suunnitelmani ovat pitkällä, yli vuoden mittaisella tähtäimellä, joten mikään ei vielä ratkea ihan lähiaikoina. Kaksi lupaavinta "prospektia" kylläkin kariutui, toinen minun, toinen ns. vastapuolen kiinnostuksen lopahtamiseen. Kolmannen jatkokohtalosta saan enemmän tietoa torstaina, mutta näillä näkymin näyttää kuitenkin siltä, että tulen sen torjumaan.

Moottorisaha on kuuma II.

2011-08-06T07:25:00.003+03:00

Ostin Jonseredin moottorisahan. Malli soveltuu "polttopuiden sahaamiseen ja pienten puiden kaatamiseen", mikä onkin se tarkoitus, johon sen hankin. Isompien puiden kaatamiseen en aio ryhtyä, ja polttopuiden sahaamista tulee olemaan melko paljon. Malli oli tarjouksessa alle kaksisataa. Hinta oli epäilyttävän alhainen, mutta riittävän moni oli suositellut merkkiä ja seuraavat mallit olivat yli viisisataa.

Kokosin sahan eilen, mutten vielä laittanut käyntiin. Teräketjuöljy, jota minulla on, on vähän epäilyttävän näköistä tököttiä likaisessa pienessä purkissa, joten taidan käydä ostamassa jotain vähän laadukkaampaa ensin. Myöhemmin päivällä pitäisi päästä vähän tositoimiin, siis katkomaan joitain korkeintaan 20cm paksuja puita. Uudella sahalla ei viitsi yhtäjaksoisesti päästellä kovin pitkiä aikoja, joten otan myös vanhan sahan mukaan. Lisäksi otan mukaan naapurin miehen, ensiapulaukun, eväät, ja muuta tarvittavaa työkalua ja varustetta.

Palaan töihin ensi viikolla.

Matka.

2011-08-04T08:39:00.002+03:00

Kävimme eilen Väskin saarella Naantalissa vaimon, poikien, ja sukulaispojan kanssa. Ilma oli hyvä, ja saarella oli sopivasti tekemistä noin neljäksi tunniksi. Reissun jälkeen kävimme Turun keskustassa Kupittaanpuistossa leikkimässä.

Ihmettelen suuresti Tampereen kaupungin politiikkaa suhteessa muihin kaupunkeihin, kuten nyt vaikka Poriin ja Turkuun. Erityisesti tamperelaisten leikkipuistojen, uimarantojen, jne. kunto on kuin jossain kehitysmaassa verrattuna edellämainittuihin. Ja kunta leikkaa juuri näistä. Kuvittelisin, että näissä jos missä panostetun euron hyöty on kohtuullisen suuri.

Liha tottelee.

2011-07-29T08:34:00.002+03:00

Kahden viikon tauon jälkeen kävin eilen taas ohjatulla lihaskuntotunnilla. Sain lihakseni kipeiksi, mikä tapahtuu kun tauko on ollut pidempi kuin viikon. Viikkokin on hieman liian pitkä tauko, mutta kipeytymistä ei tapahdu, jos on ollut muutoin aktiivinen. Nyt olin löysäillyt liki kymmenen päivää.

Yllä lainattu kappale on hartialihasharjoituksen yhteydessä. Harjoitus on hieman epämiellyttävä, muttei tavattoman raskas. Harjoituksen lopussa on etunojapunnerruksia pystysoutujen ja jonkinlaisen pystypunnerus/soutu-yhdistelmäsetin jälkeen. Kykenen melko suureen määrään etunojapunnerruksia kylmiltään, mutta setti on ilmeisesti suunniteltu niin, että jokin tukilihas on lähes pois pelistä lopussa, ja tämä tekee punnerruksesta hankalaa.

Liikunnan vaikutus ihmisen psyykeen ja tietysti muuhunkin terveyteen on merkittävä. Ihmettelen suuresti sitä, miten vihamielisesti tähän ajatukseen yleisestiottaen suhtaudutaan. Esimerkiksi ajatus, että lääkäri esittäisi potilaalle lääkkeen sijaan ohjeeksi liikuntaa, on vieras ja herättää epämiellyttävän tunteen. Moni kokee liikunnan merkityksen korostamisen moralismina. En puhu nyt mistään kuntoklubeista, lihasten pumppaamisista, maratoneista tms, vaan ihan siitä, että kroppaa nyt ei makuutettaisi ja liikuteltaisi vain autolla, hissillä jne, vaan että lihakset tekisivät edes osan aikaa sitä, mihin ne on tarkoitettu.

Itse huomaan aivan selvästi, miten liikkumattomuus tekee minusta myös henkisesti veltomman ja pahantuulisen. Vastaavasti liikunta parantaa mielialaa merkittävästi. Olen huomannut, että "optimaalinen" tulos itselleni tässä suhteessa saavutetaan noin neljällä tai viidellä kerralla viikossa, noin tunnin kerrallaan. Tämä on vähän, jopa suositusten alarajalla. Sen verran minussa on moralistia, että Kekkosen tavoin uskon, että kaikki syyt vältellä liikuntaa ovat tekosyitä.

Poris.

2011-07-27T07:29:00.003+03:00

Ajoimme perheen kanssa maanantaina Poriin. Sukulaisvisiitin jälkeen kävimme Kirjuriluodon leikkipuistossa ja Porin maauimalassa. Maauimala oli iso hitti, pojat laskivat vesiliukumäessä yhtäjaksoisesti liki kolme tuntia. Itse kokeilin hyppytornia. Hyppäsin kolmen metrin laudalta pää edellä, unohdin että silmät on syytä sulkea ennen veteen iskeytymistä.

Nuoret pojankoltiaiset tekivät melko näyttäviä temppuja viiden metrin korkeudesta, voltteja kierteillä jne. Itselläni on aina viisi metriä tuntunut jo niin korkealta, etten ole uskaltanut sieltä mitään ihmeellisempiä temppuja tehdä. Loukkasin joskus takamukseni yrittäessäni volttia kolmesta metristä.

Kävimme Yyterissä eilen aamulla, mutta ranta oli sakeanaan joitain Syrphidae-heimon hyönteisiä.
Monet rannallaolijat luulivat niitä ampiaisiksi. Eivät ne mitään mukavia silti olleet, koska ne tarttuivat joka paikkaan ja niiden läpsiminen jätti tahmeita jälkiä. Niinpä poistuimme melko pian. Osasyynä oli myös väsymys, koska yö Porin Scandic-hotellissa ei ollut mikään miellyttävä kokemus. Hotellissa sinänsä ei ollut vikaa, mutta huoneessa oli tukahduttavan kuuma, eikä siellä ollut ilmastointia. Ikäänkuin kruunaamassa tätä, kylpyhuoneen pyyhkeiden kuivauspatteri oli niin kuuma, ettei siihen voinut koskeakaan.

Tuo kukkakärpästen parveilu oli itselleni täysin uusi ilmiö. Näitä hyönteisiä on yksittäisinä esimerkiksi omalla takapihallani, mutta tällaisia määriä en ollut missään nähnyt. En tunne kukkakärpästen heimon lajeja erikseen, mutta ainakin kuvioinnin ja värityksen perusteella näytti siltä, että kaikki yksilöt eivät olleet samaa lajia. Jos joku tuntee ilmiön tarkemmin, niin olisin kiinnostunut kuulemaan. Onko se spesifisti Yyterin ilmiö, onko se sielläkin harvinainen, yleinen koko rannikolla, muuallakin vai kuinka?

Vapaa valinta.

2011-07-19T12:20:00.004+03:00

Edellisen kirjoituksen kommenttiosastolla oli kysymys, onko vapaata tahtoa olemassa. Olen aina pitänyt tätä täysin tyhjänpäiväisenä kysymyksenä. Hieman samaan tapaan kuin "mitä on tietoisuus?", tämäkin ongela yksinkertaisesti on määrittelykysymys: kun määritelmä sille, mitä tarkoitetaan on saavutettu, ongelma on jo ratkennut täysin triviaalisti.

Joillekin ihmisille tällaisen triviaaliuden edessä jää silti tunne, että asiaa ei ole ratkaistu täysin, joten koetan tässä sivuta sitä hieman.

Ensiksikin, koska Enqvist sivusi asiaa, käytän tässä termiä karkeistus, joka on eräänlainen hyvin spesifinen abstraktion muoto. Karkeistuksella viitataan siis siihen, että liikutaan reduktiossa hienojakoisemmasta abstraktiosta karkeampaan abstraktioon, samalla hävittäen informaatiota. Lämpötila on esimerkki karkeistuksesta, eli lämpötila on nimitys ison molekyylijoukon liikkeiden, värähtelyiden ja pyörimisten sisältämälle keskimääräiselle kineettiselle energialle.

"Vapaa tahto" on abstraktion valinnan jälkeen yksinkertaisesti joko triviaalisti olemassa tai sitten sitä ei ole olemassa. Kysymys, jossa abstraktio jätetään avoimeksi, on huonosti muotoiltu ja mieletön. Pelkkää sanahelinää vailla mitään substanssia, jos näin sallitaan. Se on samankaltainen kuin "hyvä ja pahan" olemassaolon kysymys. Kysymyksen voi ylipäätään esittää vain, jos ei ymmärrä todellisuuden rakentumista ja abstraktion merkitystä ajattelulle.

Mielekäs tarkastelukehys "vapaan tahdon" määrittelemiseksi onkin ihmisten välinen kanssakäyminen. Tässä kehyksessä asiat tapahtuvat ihmisen arkikokemukselle mielekkäissä aikahaarukoissa, muutamista murto-osasekunneista ehkä minuutteihin tai äärimmillään ehkä tunteihin ja päiviin. Tällaisessa ympäristössä meillä on mielekästä esittää kysymys, onko yksilö vapaa valitsemaan esimerkiksi sen, minkälaista jäätelöä hän syö tai sen, varastaako hän makkaran kaupasta nälkäänsä vai ei. "Vapaa" on tässä olennaisesti merkityksessä "muiden ihmisten tai ilmeisten fysikaalisten esteiden estämättä".

Tässä viitekehyksessä on aivan ilmeistä, että jos me kuvaisimme sohvalla istuvaa yksilöä videokameralla 24 tuntia, ja tämä olisi taipuvainen ajattelmaan ääneen (tai jos voisimme lukea ajatuksia, mutta sivuutetaan tässä se), voisimme havaita hänen esimerkiksi mutisevan "tekisipä mieleni makkaraa" ja "piru vie kun ei ole rahaa". Hieman myöhemmin "kylläpä on nälkä, muttei huvita mennä soppajonoon, katson mieluummin uutiset", ja sitten uutisten jälkeen "taidan ostaa tupakkia kaupasta, pahus kun ei ole rahaa makkaraan, pitäisiköhän varastaa?" Tässä vaiheessa yksilön päässä siis tapahtuu prosessointia, jonka lopputulos voi olla mitä vaan. Olennaista on, että tämä makkarannälkäinen yksilömme muodostaa jollakin tapaa ehjähkön abstraktion tässä aikaikkunassa niin, että voimme todeta toiminnan olevan kausaalisessa suhteessa käytännön kannalta vain siihen, mitä yksilön päässä tapahtuu. Ja sitten kaupassa käydessään tämä kaveri näpistää makkarapaketin. Omasta vapaasta tahdostaan.

Voidaan tietenkin kuvitella jokin äärimmäisen älykäs ja nopeasti asioita prosessoimaan kykenevä ulkoavaruuden olio tms, joka näkee sähkömagneettisia kenttiä tai whatever niin, että tämä kykenee tarkkailemaan sohvalla istuvan hemmomme yksittäisiä neuroneita ja näiden aktivoitumista. Jo aiemmin tämän sällin nähtyään ja havaittuaan, mitä hän on syönyt ruoaksi, olio kykenee ennustamaan tuon yksinkertaisen aivon toiminnan pitkälle eteenpäin. Kun kaveri istuu sohvalle, eikä ole vielä edes "päättänyt" katsoa uutisia tai edes ajatellut makkaraa, olio kykenee arvaamaan: nämä ja nuo hermoradat värähtelevät noin ja noin, ja voin ennakoida tästä, että häiskä istuu tuossa vielä noin tunnin ja menee sitten kauppaan, ja 78 prosentin todennäköisyydellä pihistää makkarapaketin. Kysyttäessä, onko tällä kehittymättömällä sohvaperunalla vapaata tahtoa, olio nauraa samaan tapaan kuin me nauramme kysymykselle, onko jollakin tietokonepelin tekoälyllä vapaata tahtoa.

Sosiaalisesti ajatellen meillä on vapaa tahto, koska vapaa tahto tarkoittaa, sosiaalisen pelin ulkopuolelta tarkasteltuna sitä, että yksilön toiminta ei ole helposti toisten toimijoiden ennakoitavissa, muttei myöskään satunnaista niin, että siihen voidaan manipuloimalla vaikuttaa jossain määrin. De facto "autonomia" siis on jokin sellainen käyttäytyminen, joka tarkastelijan näkökulmasta sijaitsee jossakin täysin ennakoitavan ja mekaanisen toiminnan ja täysin satunnaisen ja tyystin ennustamattoman toiminnan välimaastossa. Jos yksilön "valinnat" muistuttavat Brownin liikettä tms, niin tuskin kukaan nimittäisi näitä valintoja "vapaiksi", vaan epäilisi että yksilö on hullu ja menettänyt täysin järkensä eikä oikeastaan ole enää inhimillinen laisinkaan. Jos taas yksilö toimisi täysin robottimaisen ennakoitavasti niin, että sama ärsyke aina tuottaisi saman reaktion, olisimme jälleen sitä mieltä, ettei yksilöllä ole mitään vapaata tahtoa.

Tämä ei tarkoita, että ihmisen "tahdon" malliksi sopisi hieman satunnaisuudella höystetty yksinkertainen automaatti. Ensinnäkin, on täysin mahdollista, että ihmisen aivoissa esiintyy kohtuullisen paljon satunnaisuutta, josta osa on seurausta abstraktiosta, eli siitä että yksinkertaisesti sivuutamme jotkin "syötteet", kuten pienet lämpötilanvaihtelut, tuoksut, jne, jotka vaikuttavat mielen käyttäytymiseen. Osa on mahdollisesti myös inherentisti seurausta siitä, että sähkökemialliset reaktiot synapseissa tms, ovat ennakoimattomia ja jo luonteeltaan satunnaisia. Mutta ennenkaikkea aivot ovat tavattoman tiukasti takaisinkytketty epälineaarinen järjestelmä, mikä tekee siitä kaoottisen, eli säännönmukaisuudestaan huolimatta äärimmäisen vaikeasti ennakoitavan ja herkän pienille parametrien muutoksille. (Niin paljon kuin vihaankin "kaaosteoriaa": se on termi, jota käyttävät vain huumeidenkäyttäjät tai ihmiset joiden mielestä Pinot Noir on ainoa oikea punaviini ja joiden mielestä Tarantinon elokuvat ovat maailman parhaita.)

Tätä taustaa vasten en vain yksinkertaisesti ymmärrä kysymyksen sisältöä mitenkään muuten.

Lukuhetket.

2011-07-18T07:55:00.003+03:00

Sain Enqvistit luettua, tai siis, en kaikkia, mutta ne, jotka kirjaston hyllyssä olivat käden ulottuvilla, eli ostamani "Olemisen porteilla" lisäksi kirjat "Kosmoksen hahmo", "Monimutkaisuus", "Valo ja Varjo", sekä "Vien Rucolan takaisin".

Kaksi viimeistä olivat esseekokoelmia, joista sanon ensin vähän. Olen nyt vähän ilkeä, vaikka jo heti kiisteenäni totean, että Enqvist on hyvä kirjoittaja: Hän ei kovasta yrittämisestään huolimatta ole mikään Stephen J. Gould. Vertaan Gouldiin, koska minusta näyttää, että Enqvist tavoittelee tämän tyyliä. Myönnän, että essee on lajina ehkä jo sinänsä vähän narsistinen. Ainakin Gould oli sitä kirjoituksissaan (henkilönä en tiedä). Englannin kielessä on ilmaisu "pulling off", ja Enqvist ei täysin tee sitä esseissään. Ja kun nyt pääsin vauhtiin, niin huomautettakoon, että relatiivipronominien oikea käyttö ei ole taito, jonka Enqvist täysin hallitsee. Tästä voinee syyttää kustantajaakin. Tai ehkä kyse on vain paperikirjan kuolemasta.

Kun sain negatiiviset asiat näin sanottua ensin (täysin vastoin ns. hampurilaismallia), todettakoon, että suosittelen lämpimästi kirjoituksia. Osa asioista, joita Enqvist sanoo, on sellaisia, jotka olisin itse halunnut sanoa. En voi rehellisesti sanoa olevani oikein mistään pahemmin eri mieltä. Siksi kirjat oli helppo, mutta toisaalta vähän haikea lukea. Lukukokemus ei synnyttänyt mitään jännitettä, enkä kokenut "keskustelevani" kirjoittajan kanssa.

Vaihdoin nyt kaunokirjallisuuteen. Noin neljänneksen Greg Bearin "Darwinin radiosta" luettuani totean vain, että suomentajalla lienee ollut kiire, sen verran tönkköä ja itseääntoistavaa kieli on. Scifille käy valitettavan usein näin. Suomennos on Matti Rosvallin, nimen olen kuullut, mutta mieleeni ei heti tule yhtään toista kirjaa, jonka hänen suomentamanaan olisin lukenut. (Google paljasti, että joitain Philip K. Dickejä, mikä ei yllätä). Korostan, ettei se ole huono, mutta pari kertaa olen oikein töksähtäynyt kappaleeseen, jossa sama verbi tai adjektiivi toistuu ehkä kolmesti eri yhteydessä. Siis niin, että joku "tekee" sitä mikä "tekee" tätä, tai jokin on "suuri" ja jokin toinenkin on "suuri" ja kolmaskin on "suuri". Muilta osin en osaa arvioida, mutta helppolukuiseksi tämä on tehty, ja siitä kyllä isot plussat. Scifissä en yleensä ole kaivannut sanataidetta, vaan ideoita. Niitä Bearilla on, ja ne pystyy suomennoksesta lukemaan. Muu on koristetta.

Ostin myös vihdoin uuden Banksin, "Surface Detail", jonka aion lukea tämän jälkeen. Olen jotenkin kasvanut jo Banksin yli, mutta toisaalta näitä kirjoja tulee sen verran harvakseltaan, että tahdissa pysyminen ei ole mitenkään suuri ponnistus. Tämänkin kanssa maltoin odotella liki vuoden: näin sen myynnissä jo Oxfordissa oleillessani, mutta silloin olin tahkomassa Reynoldseja läpi, enkä halunnut katkaista hyvää suoraa.

Lomaa on jäljellä enää kaksi ja puoli viikkoa, joten en aio lisätä lomapinoon enää enempää kirjoja.

Moottorisaha on kuuma.

2011-07-16T07:21:00.002+03:00

Eilen olimme tekemässä pienimuotoista harvennushakkuuta, tarkemmin sanoen risusavottaa vaimon perimällä pienellä metsäpläntillä. "Metsä" on oikeastaan pieni risukonpahanen tienvarressa. Se on huomattavan tiheässsä kasvavaa sekametsää. Laskeskelin, että kotonamme polttopuut kyllä riittävät juuri ja juuri ensi talveksi, mutta jos ylimääräisiä vähän karsii ja pätkii ne pinolle kuivumaan, ja jos kesä jatkuu tänä vuonna vielä hyvin, ehtivät ne kuivumaan hätätilannetta varten. Jos vaikka talvi onkin edellistä selvästi rajumpi tai pidempi.

Valitettavasti 45 minuutin työskentelyn jälkeen moottorisaha hajosi. Se on kirjaimellisesti perintökalu, joka on palvellut hyvin jo vuosikaudet. Sen saa vielä toimintakuntoon, mutta päätin että ostan uuden. En tunne merkkejä kovin hyvin, joten jos joku tietää luotettavuus- ja muista laatukysymyksistä, kommentteja otetaan mielellään vastaan.

Päätin muutenkin ottaa tarkemman metsänhoitoon perehtymisen asiakseni lähiaikoina.

Päänsärky.

2011-07-12T10:59:00.002+03:00

Minulla oli nuorempana tapana vieroittaa itseni kofeiinista muutaman kerran vuodessa, jotta sen piristävä vaikutus säilyisi. Tyypillinen kuuri kesti viikon; ensimmäisenä päivänä kärsin aina mojovasta päänsärystä, joka muutamassa päivässä kaikkosi tyystin. Tätä seurasi ehkä kolmantena päivänä väsynyt ja lattea olotila, eräänlainen masennus, jota kesti pari päivää. Viikossa oireet olivat yleensä kokonaan hävinneet. Viimeisen kerran tein näin joskus vuonna 2005, mutta oireet eivät kaikonneetkaan viikossa, joten palasin kahvinjuontiin, enkä ole sen jälkeen tällaista vierottautumista tehnytkään.

Siis, olen addikti, nautin joka päivä kaksi kahvikuppia aamulla ja yhden tai kaksi päivällä. Tiedän ihmisiä, jotka väittävät ettei kofeiinista tule fyysistä riippuvuutta, mutta he ovat todellakin täysin väärässä, todistusaineisto on massiivinen. Ilmeisesti on kuitenkin niin, että osalla ihmisistä tätä riippuvuutta ei esiinny. Toisaalta tiedetään, että sitä esiintyy toisinaan silloinkin, kun annostus on ollut alle 100 milligrammaa päivässä.

Tällä viikolla päätin yrittää vierottamista vuosien tauon jälkeen. Sunnuntaina, eilen, ja tänään olen laskenut annostuksen yhteen kupilliseen päivässä (aamulla), eli noin kolmannekseen alkuperäisestä. Jo tämä muutos sai aikaan päänsäryn, joka hiipii iltasella. Lisäksi olen alkanut kärsiä unettomuudesta, mitä voi pitää jonkinlaisena paradoksaalisena reaktiona. Huomisesta aion jättää kofeiinin kokonaan pois. Jos pystyisin pitämään itseni kofeiinittomana elokuun alkuun saakka, toleranssin pitäisi olla lähes kokonaan poissa ja merkittävän piristävän vaikutuksen saamiseksi pitäisi riittää kupillinen kahvia, kun elokuussa palaan töihin.

Huomaan itseasiassa jo tämän annoksen pienennyksen heikentäneen aloitekykyäni merkittävästi.

Heikko ja vahva reduktionismi.

2011-07-11T10:09:00.002+03:00

Sain melkein kokonaan loppuun Enqvistin "monimutkaisuuden". Enqvist tunnustautuu reduktionistiksi, ja tosiasiatasolla en ole lainkaan hänen kanssaan eri mieltä. Kirja kuitenkin sivuaa reduktionismiin liittyvää pragmaattista - ja siten myös hyvin perustavalla tavalla epistemologista - ongelmaa. Juuri tätä epistemologian pragmaattista ongelmaa olen omassa, kiistämättä kovin vaatimattomassa, abstraktioon perustuvassa tieteenfilosofiassani yrittänyt lähestyä. Oman työni vuoksi olen tietysti joutunut lähestymään ongemaa lähinnä mallintamisen eli "ilmiötason" teoretisoinnin näkökulmasta, mutta tämä toimii fysiikassakin.

Nimittäin, vaikka uskoisimme, että vaikkapa QED:n huima tarkkuus yksinkertaisten ilmiöiden mallintamisessa olisikin seurausta sen ontologisesta statuksesta, joutuisimme vähänkään isomman ilmiöluokan kuvailussa aina turvautumaan likiarvoistamiseen jo yksinkertaisesti laskennallisen kompleksisuuden vuoksi. Se, mitä Enqvist nimittää konfiguraatioavaruudeksi, siis maailmantilojen mahdolliseksi joukoksi, räjähtää käsiin kun vuorovaikuttavien komponenttien määrä kasvaa.

Reduktionismi ontologisella tasolla sanoo, että jokainen komposiitti-ilmiö olisi periaatteessa palautettavissa alemman tason ilmiöiden käyttäytymiseen. En ole tästä eri mieltä noin periaatteellisella tasolla, jos kohta pohjataso on viimekädessä mielivaltainen. Kuten aiemmin totesin, jokainen teoria on periaatteessa ilmiötason teoria sillä tasolla, jossa sen perustavanlaatuiset käsitteet on operationalisoitu. Uskon kyllä, että maailmankaikkeus on siinä määrin säännönmukainen, että ylemmän tason ilmiöt jäännöksettä "oikeasti" koostuvat alemman tason ilmiöistä, so. jokainen postuloitu vastaväite reduktionismia vastaan joko osoittautuu vääräksi jos se on falsifioitavissa, tai on yksinkertaisesti mieletön.

Se, missä joudumme ongelmiin, on sanan "epistemologia" merkitys. Vaikka uskommekin, että esimerkiksi annetun yksinkertaisen bakteerin koko toiminta olisi palautettavissa kemiaan ja sitä kautta sähkömagneettiseen vuorovaikutukseen (jako on mielivaltainen, eikä tarkkarajainen, huom.) ja lopulta esimerkiksi QED:hen, niin tämän pohjatason malli olisi operationalisoituessaan ja ennustaessan solun toimimisen havaintotarkkuuden rajoissa oikein niin monimutkainen, että vaikka valjastaisimme koko näkyvän maailmankaikkeuden tietokoneeksi, meidän ei olisi mahdollista tehdä kattavia ennusteita solun käyttäytymisestä.

Siksi kysymys siitä, onko jokin "oikeasti" redusoituva, vaatii tuekseen abstraktion, joka hävittää välistä tarpeettomia ja epäolennaisia yksityiskohtia. Ja koska jokainen abstraktio vuotaa jotenkin, mallinnettu ilmiöluokka on joka tapauksessa hyvin ylimalkainen kuvaus "oikeasta" ja "alkuperäisestä". Viimekädessä se, että sanon ettei "objektiivista todellisuutta" ole olemassa, viittaa siihen, että jokainen yritys ymmärtää ilmiö perustavamman tasoisten ilmiöiden kautta on aina tällaisen abstraktioprosessin läpi suodatettu ja abstraktio on luonteeltaan subjektiivinen. Tarkoitan tietenkin subjektiivisella sitä, että abstraktio on ihmisen itsensä tapa hahmottaa asioita, ei todellisuuden ominaisuus.

En usko, että kukaan on tästä sinänsä eri mieltä. Siksi on ihan ymmärrettävää nähdä kuten moni kommentoijani on huomauttanut, eli se että korostan abstraktion subjektiivista ja suhteellista luonnetta, ei ole oikeasti relativismia. Ihan sama miksi sitä kutsutaan, mutta ehdotan, että nimitetään sitä heikoksi reduktionismiksi.

Lukemattomat teoriat.

2011-07-07T06:49:00.003+03:00

Kävin kirjastossa ja lainasin kaikki hyllystä löytyneet Enqvistit, koska kun on nyt kerran aloittanut, miksi ei hoitaisi asiaa loppuun. Randomilla valitsin seuraavaksi luettavakseni kirjan "Monimutkaisuus", ja kirjoittajan asiallinen tyyli ja sisällön pääpiirteet pysyvät samana. Kyse on tässäkin todellisuuden kuvailusta ja erityisesti emergenssin käsitteen selventämisestä, kuten oli laita kirjassa "Olemisen porteilla". Näkökulma vaan on toinen, tässä lähestytään sitä, miten kompleksiset ilmiöt koostuvat "alemman tason" ilmiöistä, ilman että reduktionismista täytyy luopua.

Kompleksisuus- ja laskettavuuden teoriaan perehtyneelle tällaisessa problematiikassa ei ole oikeastaan mitään hämmästyttävää. Hyvin yksinkertaisista prosesseista saa aikaan äärimmäisen kompleksista käytäytymistä. Banaaleiksi esimerkeiksi muuttuneet fraktaalit ja yleensäkin dynaamiset epälineaariset prosessit eli "kaoottiset järjestelmät" muodostavat ehkä yleisimmin tunnetun ilmiöiden luokan.

Varsinainen helmi kuitenkin on tämä lainaus:

Kun kaikki puhe loppuu, jäljellä on vielä tärkein, kvantitatiivinen todentaminen. Sanat ja selittelyt ovat kangastuksen kaltaisia väreitä, jotka usein haihtuvat rationaalisen järkeilyn viileyteen. Ne luovat illuusioita, piirtävät vääriä polkuja, pystyttävät höyrystä koostuvia temppeleitä ja jumalkuvia, joiden palvominen on turhaa. Sanat erehdyttävät. Ainoastaan rautainen matematiikka on lahjomatonta.

Enqvist äityy tässä lähes runollisuuteen, enkä missään nimessä ole hänen kanssaan eri mieltä. Tämä antaa kuitenkin vähän väärän kuvan asiasta. Matematiikka ei ole mikään tae siitä, ettei kyse olisi "höyrystä koostuva temppeli". Sensijaan sen tae on siinä, että jos rakennettu temppeli todella koostuu höyrystä, myös kuka hyvänsä muu voi tämän todeta. Sanoilla esitetyn "teorian" voi aina selittää parhain päin, se täytyy erikseen tulkita, mutta kvantitatiivinen malli on kaikille sama, kun operationalisointi on selvillä.

Hieman epämukavan tunteen herätti Enqvistin flirttailu realismin kanssa. Tarkoitan tässä realismilla siis käsitystä, jonka mukaan fysikaalinen todellisuus "aikuisten oikeasti", eikä vain fenomenologisesti ajatellen, on teoriakäsitteiden koti, siis käsitystä, jonka mukaan on olemassa objektiivinen todellisuus, joka todella koostuu kvarkeista, leptoneista ja mistälie bosoneista. En usko, että Enqvist oikeasti näin ajattelee, mutta hän ikäänkuin jättää lukijan, joka on tällaisen vaarallisen höyryisen temppelin palvokasi ryhtynyt, uskon rauhaan, eikä kritisoi tätä.

Realismin ongelmana on, että vaikka partikulaarista teoriaa käsiteltäessä reifikaatiot ovat jokseenkin välttämättömiä, teorian kehittymisen kannalta niiden purkaminen on oikeastaan kaiken fysiikan keskeinen tavoite. Tämä pätee oikeastaan kaikkeen tieteeseen. Toki jokaisessa partikulaarisessa teoriassa on olemassa käsitteitä, joiden purkaminen ei ole mielekästä. Esimerkiksi suurimmassa osassa biologiaa tai biolääketiedettä on mielekästä ajatella eliöiden koostuvan soluista ja että solun abstraktiorajapinta ei juuri vuoda, vaan kaikki solujen vuorovaikutus voidaan esittää kemiallisten signaalien avulla. Kiiste tähän: Vaikka olenkin viimeaikoina biologiaan päin tehnyt lähestymistä, en väitä tuntevani alaa, joten tämä abstraktio saattaa hyvinkin rikkoutua jossain kohtaa.

Olennaista on siis se, että reifikaatio on kuin silmien päälle asetettu suomu, tai hevosen silmälaput, joka estää näkemästä sen ohi, mutta toisaalta auttaa keskittymään olennaiseen. Taisteluni maltillisen relativismin puolesta radikaalia realismia vastaan perustuu oikeastaan vain siihen, että tällainen silmälappu täytyy kyetä repimään silmiltä aika-ajoin. Tämä ajatus on kuitenkin vaarallinen, sen myönnän. Jos ajattelemme laajempaa kontekstia, voidaan analyyttinen ja "tieteellinen" suhtautuminen jakaa muutamaan avaintaitoon: Intuitiivinen prosessien ja abstraktioiden ymmärtäminen, matematiikka, ja kyky siirtyä abstraktiosta toiseen eli kyky purkaa reifikaatiot. Tämä viimeinen on kyvyistä haitallisin, jos se ottaa ihmisessä vallan, koska se saa ihmisen jatkuvasti tarttumaan lillukanvarsiin, eikä minkään partikulaarisen mallin analysointi onnistu.

Matematiikka on tässä se sitova voima, koska se on ikäänkuin kieli, jolla abstraktiot voidaan muotoilla ja jolla niiden välisiä suhteita voidaan ilmaista ja tutkia logiikan keinoin. Matematiikka on myös ymmärrettävä laajasti, eli siihen voidaan laskea mikä hyvänsä formaali tai välittömästi formalisoitavissa oleva esitys. Jos se otetaan tästä paletista pois, voidaan kyllä esittää teorioita, mutta ne ovat "vain sanoja", jos mitään ilmeistä tapaa formalisoida niitä ei ole. Esimerkiksi ohjelmistojen kanssa toimittaessa formaali taso on aina olemassa siinä mielessä, että jokaisella ohjelmointikielellä on aina jokin semantiikka, vaikka sitä ei olisi formaalisti esitetty muuten kuin kääntäjän tai tulkin implementaationa. Siten jokainen ko. kielellä esitetty semanttisesti mielekäs ohjelma on jo itsessään tässä mielessä "matemaattinen teoria".

Tiedän, että moni irvistää -- tuskasta tai inhosta -- sen ajatuksen edessä, että "oikeaa" teoriaa ei voi olla ilman matematiikkaa. Esimerkiksi kun puhumme evoluutioteoriasta, emme yleensä tapaa esittää mitään matemattista formalismia. Tämä on totta, mutta formalismi on lopulta melko yksinkertainen esittää partikulaarisissa tilanteissa. Evoluutioteoria onkin enemmänkin metateoria. Siinä on teoriakäsitteet ja "skeema" jonka kautta partikulaariset teoriat voidaan laatia. Ja niin on tietysti tehtykin, laskennallista evoluutiobiologiaa on vaikka kuinka paljon, samoin peliteoreettisia sovelluksia, simulaatioita jne.

Lisäksi ei pidä kuvitella, että teorian antaman ennusteen tulisi olla aina viimekädessä kvantitatiivinen, vaikka malli olisi sitä. Eri kvantitatiivisen ja kvalitatiivisen välillä on mielessämme jotain senkaltaista, että ensimmäisessä me annamme jonkun partikulaarisen numeroarvon, jälkimmäisessä kuvailemme jollakin arkielämän käsitteellä. On kuitenkin äärimmäinen harha ja virhepäätelmä kuvitella, että tämä kvalitatiivinen kuvailu olisi lopulta mitään muuta kuin abstrahoitua kvantitatiivista kuvailua. Tämä menee kuitenkin sivujuonteeksi, ja kirjoitan siitä joskus toiste. Keskeistä on, että laatu on vain määrän abstraktio.

Olen esittänyt avointa halveksuntaa sellaista teorianmuodostusta kohtaan, jossa teorian sisältö ja logiikka on uudelleentulkittavissa ja jossa tämä on esitetty jotenkin hyvänä teorian ominaisuutena. Formaalissa esityksessä ainoa tulkinnanvarainen aspekti on operationalisointi, kaikki muu muuttaa itse formalismia. Mutta jos teoria koostuu "vain sanoista" eli on pelkkää höyryä, sillä ei ole mitään muotoa, sitä ei oikeastaan edes ole olemassa.

2011-07-04T07:44:00.004+03:00

Vietimme viikonloppuna vanhemman pojan syntymäpäiväkutsuja. Varsinainen syntymäpäivä on vasta tällä viikolla, mutta esikoulukaverit oli kutsuttu. Lomasesongin vuoksi suurin osa jätti tulematta, joten vieraita oli vain neljä. Hauskaa oli silti. Piñatan mätkimisen jälkeen tuli hiki, mutta ongelma ratkesi avaamalla lahjat, ja sieltä löytynyt vesipyssy viilensi porukkaa mukavasti. Trampoliinin turvaverkko hajotti vesisuihkun sopivasti, joten trampoliinista tuli eräänlainen suihkukoppi, jota sitten käytti yksi lapsi ulkopuolelta vesipyssyllä.

Luin viikonloppuna toisenkin Enqvistin kirjan, Kosmoksen hahmo. Enqvistissä on jotain hassua. Luulen, että hänen käsityksensä uskonnosta on melko lähellä omaani. Hän yhtäältä käyttää varmaan joka kolmannen kappaleen kirjasta sen korostamiseen, miten kosmologia todellakaan ei viittaa mihinkään teismiin, vaan päinvastoin. Toisaalta hän sitten korostaa, miten asia ei kiinnosta häntä ollenkaan ja kuinka hän asettautuu koko kysymyksen ulkopuolelle. No, en voi häntä toisaalta kaksilla korteilla pelaamisesta syyttää, koska hän korostaa myös, että on rehellisempää "tunnustaa väriä", minkä hän tekee ja lyttää agnostikkojen kaltaiset sykofantit aivan samaan tapaan kuin minäkin olen yleensä tehnyt.

Tein myös päätöksen, tosin ehdollisen sellaisen. Totesin, että rahakysymys on kynnyskysymys Spore-keikalleni, joten joudun anomaan sitä varten hieman ulkopuolista rahoitusta. Jos saan rahoituksen, lähden, jos en saa, en lähde. Lasten koulut pitää maksaa ja vuokrat ovat kalliita. Lapsille keikka on todennäköisesti vain hyväksi. Vanhempi poika puhuu englantia jo sujuvasti, ja nuoremmalle harjoituksesta ei ole ainakaan haittaa.

Ratkaisun Hetket Redux.

2011-06-29T06:51:00.004+03:00

Facebookissa on kiertänyt linkki videoon, jossa missikisojen osallistujilta kysytään, pitäisikö evoluutiota opettaa koulussa. Pointtini ei ole tässä dissata amerikkalaisia. Tällaisia otoksia saa ehkä USA:ssa aikaan helpommin kuin Euroopassa, mutta se on epäolennaista Puutun tässä yleisempään tekstissä esiintyvään retoriseen keinoon, jota ainakin yksi vastaajista käyttää, eli toteamukseen "facts, not theory".

Teoria ymmärretään pääsääntöisesti konsistenttina hypoteesien kokoelmana, jonka tueksi on riittävän vankka evidenssi niin, että voidaan todeta ettei se ole millään ilmeisellä tavalla virheellinen. Esimerkiksi Newtonin mekaniikka on mekaniikan teoria. Se on tietenkin "pelkkä teoria" siinä mielessä, että sen selitysvoima vähenee yhtäältä kun mennään lähelle valonnopeutta tai toisaalta, kun tutkitaan etäisyyksiä ja massoja, jotka ovat atomin osasten kokoluokkaa. Huomasin, että Enqvist käyttää tällaisesta teoriasta nimitystä efektiivinen teoria, mikä on paikallaan. En ole itse käyttänyt tätä termiä, vaikka nyt muistankin siihen aikanaan tieteenfilosofiassa törmänneeni. Omassa käsitteistössäni efektiivisyys viittaa siis teorian abstraktiotason tarkoituksenmukaiseen sovellusalueeseen. Efektiivisyys tässä on siis osapuilleen sama asia kuin aiemmin käyttämäni tarkoituksenmukaisuus.

Darwinin teoria evoluutiosta on "pelkkä teoria" siinä mielessä, että Darwin ei tuntenut perinnöllisyyden mekanismeja. Se on kuitenkin efektiivinen teoria. Darwin ei kyennyt postuloimaan niitä yksityiskohtia, jotka periytyvyyttä välittävät. Tätä voidaan verrata siihen, että Carnot kykeni muotoilemaan lämpökoneen hyötysuhteelle teoreettisen ylärajan vailla minkäänlaista käsitystä termodynamiikan "perustasta" atomitason liikkeenä. Paleontologiset tosiasiat ovat kuitenkin täysin Darwinin perusidean mukaiset.

Voimme tietenkin postuloida muitakin teorioita vimmaisella ylispesifioimisella. Tällöin kysymys siitä, mitä "vain teoria"-retoriikalle pitäisi mielestämme tehdä, palautuu Ockamin partaveitseen. Se on metapostulaatti, jonka puolesta voidaan kyllä antaa evidenssiä tarkoituksenmukaisuuden kautta, mutta lopulta tämäkään perustelu ei makaa millään kovin vankalla pohjalla, sillä tarkoituksenmukaisuus pitää sitten vain hyväksyä, ja emme voi suoralta kädeltä hylätä sellaista tarkoituksenmukaisuuden käsitettä, joka nojaa pikemmin ihmisen psykologiaan kuin eräänlaiseen teknokraattiseen tiedonintressiin. Eli, teorian hyvyyden mittana voidaan käyttää paitsi kykyämme rakentaa toimivampia ja tehokkaampia koneita tms. keinoja kontrolloida ympäristöämme, myös sitä, kuinka mukavalta se meistä tuntuu. Jälkimmäisen asenteen edessä voin vain haudata kasvoni kämmeniini ja voivotella ihmiskunnan kohtaloa.

Evoluutioteoria on siis "vain teoria" hiukan samassa mielessä kuin esimerkiksi modernin lääketieteen käsitys mikrobeista taudinaiheuttajina on "vain teoria". Voimme hylätä jälkimmäisenkin vallan hyvin ja elää elämäämme ihan niinkuin ennenkin. Voimme jopa noudattaa hygieniaohjeita ja syödä antibiootteja bakteeri-infektion sattuessa, vailla kognitiivista dissonanssia. Kyseessähän on vain teoria, jolla ei ole arkikokemukseemme oikein mitään relevanssia. Ja näyttää siltä, että tässä ei ole mitään ongelmaa monille ihmisille.

Kävin eilen työhaastattelussa. Se sujui mielestäni hyvin, lukuunottamatta kohtaa, jossa haastattelija vaihtoi lennosta (pakko)ruotsiin. Takeltelin, ja totesin, että minulla on psykologinen ongelma ruotsinpuhumisen kanssa. Tämä on totta. Kykenen lukemaan ja kirjoittamaan kohtuullisella vaivalla (jos kohta olen laiminlyönyt tätä jo vuosia, joten alku on aina hankalaa) ruotsinkielistä tekstiä, mutta puhumisen kohdalla käy niin, että sanat yksinkertaisesti juuttuvat kurkkuun. En viitsi nyt julkisesti eritellä syitä, totean vain, että ne ovat luonteeltaan henkilökohtaisia. Neuvottelutaho on yksityinen yritys, jossa työskentely olisi ns. nörttiuskottavuudeltaan jotain ilmiömäistä. Siinä olisi myös jotain aivan tavattoman coolia, voisin jopa väittää, että se olisi mielikuvatasolla jotain mistä olen lapsesta asti haaveillut, vaikka itse työ olisi todennäköisesti oikeasti melko tavanomaista konsultointia. Huonona puolena olisi, että edessä olisi paluu pääkaupunkiseudule. Ajattelin ensin, ettei tämä muodostu esteeksi, mutta mitä houkuttelevammalta tämä mahdollisuus tuntuu, sitä suuremmalta ongelmalta muutto alkaa tuntua.

Tänään kesäloma voi toden teolla alkaa, ja lähdemmekin pian poikien kanssa uimarannalle.

Loman kosto.

2011-06-27T07:14:00.003+03:00

Palasin Englannista jo perjantaina, mikä merkitsi myös itse itselleni suoman "kesäloman" alkua. Kokonaistyöajan ansiosta tämä käsite on lopulta lähinnä suhteellinen, ei niinkään absoluuttinen. Niinpä esimerkiksi tapaan tänäänkin erään henkilön, jonka kanssa keskustelemme mahdollisesta tulevasta tutkimusprojektista. "Loma" tarkoittaakin tapauksessani lähinnä sitä, että en ole työpaikalla.

Paluumatka oli vähemmän epämiellyttävä kuin menomatka. Odotusajat olivat lyhyempiä ja onnistuin ravitsemukseni valinnassa paremmin. Olin ollut hotellilla liian ahne Valtaojan suhteen, joten kirja loppui Amsterdamin lentoasemalla. Sain vanhemmiltani kyydin kotiin lentoasemalta.

Ostin eilen Enqvistin olemisen porteilla, josta luin ensimmäisen luvun ja tuomitsin kirjan roskaksi. Päätin kuitenkin lukea sen loppuun ja ehkä siinä on jotain järkeäkin, ainakin se hieman paranee myöhemmin. Argumentaatio on ainakin minun makuuni yllättävän löyhää ja aneemista, eikä tätä ole kompensoimassa oikein minkäänlaista kielen terävyyttä tai persoonallisuutta. Esimerkiksi kartesiolaisen dualismin kumoamiseen tarkoitettu "argumentti" ihmisestä suljettuna systeeminä, jonka energiatasetta mittaamalla voitaisiin "hengen" vaikutus havaita, oli väärä. Jonkinlainen termodynaaminen argumentti olisi muotoiltavissa, mutta energiataseen osalta väite on väärä. Lisäksi on olemassa kvanttimekaaninen argumentti jolla on päinvastainen vaikutus kuin energiataseen kautta tapahtuvalla argumentilla. Sen voi kyllä kumota muulla tavalla, esimerkiksi sillä, että aivot ovat yksinkertaisesti liian lämmin järjestelmä. Ongelmana ei ole se, mihin näillä argumenteilla pyritään, vaan päinvastoin, kun joku esittää ilmeisen tosiasian puolesta huteran argumentin, niin aina löytyy joku, joka kuvittelee todellisuuden olevan päinvastainen vain tämän argumentin kehnouden vuoksi.

Todellisuudesta ei tietenkään voi päätellä mitään pelkästään väärien argumenttien perusteella. Toinen, mitä yleisestiottaen ei ymmärretä, on oikeiden argumenttien käyttö ns. kontrafaktuaalien kautta.

Voidaan ajatella, että argumentti on väittämä muotoa "Jos p niin q". Sivuutan tässä monimutkaisemmat tarkastelut, koska olennainen saadaan jo tästä esiin. Oletan kuitenkin, että argumenttia sovelletaan myös silloin kun se ympäröidään sopivalla määreellä, kuten "pääsääntöisesti" tms, eli että argumentin ei tarvitse olla tosi kuin jotenkin sopivasti tilastollisesti ajatellen. [Liitä tähän riittävä määrä kirosanoja ihmisistä, jotka eivät ymmärrä tilastollisen päättelyn alkeitakaan] Väärä argumentti on jokin sellainen argumentti, jossa tosiasioiden tai hyväksytyn teorian valossa pääsääntöisesti ei-q esiintyy yhdessä p:n kanssa. Argumentti voidaan tietysti esittää myös sen "hyvyyden" kautta, eli arvioida sitä kautta, missä määrin ei-q esiintyy p:n kanssa. Mitä vähemmän, sen parempi. Jos p täysin sulkee (loogisesti premissien valossa) pois ei-q:n mahdollisuuden, argumentti on loogisesti pätevä l. oikea.

Oikea argumentti on hyödyllinen myös silloin, kun p:tä ei voida edes havaita. Enqvistin argumentti astronautista, jonka energiatasetta voitaisiin havainnoida, perustuu siihen, että JOS jokin henki vaikuttaisi astronauttiin (p) NIIN voisimme havaita että astronautti säteilee enemmän energiaa kuin sen pitäisi tunnettujen luonnonlakien perusteella tehdä (q). Kontraposition kautta saamme tietenkin, että koska astronautti ei säteile enempää, niin ei siihen myöskään voi vaikuttaa mikään henki. Tämä argumentti on väärä näin esitettynä, mutta tietenkään tämä ei ole olennaista. Argumentin kautta saadaan toki poissuljettua tietynlaiset henkiolennot, eli sillä voidaan kumota tietyt hypoteesit. Tällä tavalla käytettynä argumentti on jälleen mielekäs.

EDIT: tätä kirjoittaessani sain sähköpostin, jossa kerrottiin, että lopullisen tarjouksen sisältö Singaporesta on vielä avoin ja että sen selvittämiseen menee vielä parisen viikkoa. Erään kansainvälisen toimijan kanssa neuvottelut kariutuivat, koska profiiliini sopivaa työtehtävää ei lopulta ollutkaan tarjolla. Tämä lienee ollut heiltä diplomaattinen tapa sanoa, että olen hyödytön. Neuvottelut ovat vielä auki kolmeen suuntaan, joten mitä tahansa voi tapahtua. Myös nykyisen asemani osalta voi olla tiettyjä muutoksia edessä, joten ratkaisuja ei liene tarpeen tehdä ihan vielä.

N.u.T II.

2011-06-23T17:34:00.002+03:00

Keskipäivän esitelmä koski systeemibiologiaa. Vaikka oma tutkimusalaani ei voi lähtökohdiltaan suoraan pitää relevanttina, siitä on viimevuosina tullut sitä juuri systeemibiologialle. Mielenkiintoista asiassa on se, että keskeistä omalle alalleni on varsinaisten menetelmätason asioiden ja malliteoreettisten tarkastelujen ohella relevantti abstraktio.

Olen näissä kirjoituksissani aika-ajoin luonnostellut tieteenfilosofiaa, joka perustuu nimenomaan abstraktioiden hallintaan ja tunnistamiseen. Tämä liittyy löyhästi aiemmin opettamaani kurssiin, jossa opetettiin abstraktinhallinnan perustyökaluja lähinnä softa-alan opiskelijoille. Lähtökohtana on eksaktiuden tunnistaminen ja muotoilu sillä abstraktiotasolla, jossa kulloinkin operoidaan. Ihmiset pääsääntöisesti kokevat formaalin esityksen muotoilun ja sen yksityiskohtien tarkastelun "niuhottamiseksi", mutta sentään tässä kontekstissa asialle on siinä mielessä perustelu, että tietokoneohjelman toiminta oikeasti on eksaktia, so. se käyttäytyy tarkalleen niin kuin se ohjelmoitu ja poikkeamat ovat niin harvinaisia, että ne voidaan käytännössä aina täysin sivuuttaa.

Näkemykseni mukaan tämän ajattelun eksaktiuden hyödyllisyys ei kuitenkaan rajoitu tähän. Ensinnäkin, epäselvyys ja monitulkintaisuus voi olla hyödyksi elokuvassa tms. taiteessa, mutta se ei voi olla missään muussa kuin häiriötekijän ja suoranaisen virheen roolissa, jos tarkoituksena on välittää ihmisille jotain operationaalisesti relevanttia tietoa. Jos esimerkiksi mallinnamme syöpäsolun käyttäytymistä, on mielipuolista pyrkiä "monitulkintaisuuteen", jos tavoitteena on päätellä mallista, minkälaisia syöpälääkkeitä voitaisiin kehittää. Juuri tästä syystä - en niinkään faktisen toimimattomuuden takia - pidän homeopatiaa ja vastaavia uskomushoitoja äärimmäisen vahingollisina. En paheksu sitä, että ne antavat toivottomille ihmisille toivoa tai lohtua tms, vaan sitä, että ne perustuvat puhtaasti väärinymmärrykseen ja sumutukseen, jota mielestäni voidaan pitää kaikenlaisen älyllisen keskustelun pahimpana syntinä.

Luin syntymäpäivälahjaani, Esko Valtaojan "Kosmoksen Siruja"- esseekokoelmaa. Valtaoja on kiistattoman nerokas ja värikäs ilmaisuiltaan, mutta sortuu aika-ajoin mielestäni tahalliseen epäselvyyteen huumorin varjolla. Ei sillä, esseistin ja popularisoijan voi välillä sallia hieman käsiään heiluttelevan, enkä tarkoita tällä syyttää häntä edellisen kappaleen "syntisyydestä". Kirja on niin helppolukuinen, että parissa tunnissa sain luettua siitä yli puolet. Minun oli laitettava se jo sivuun, koska muuten minulla ei olisi "lomaluettavaa" kotimatkalleni. Ajattelin kirjan innoittamana lisätä Enqvistin kirjoja lukulistalleni, sen verran mairittelevaan sävyyn Valtaoja niistä kirjoittaa.

Newcastle upon Tyne

2011-06-22T18:50:00.002+03:00

Matkustin eilen -- 35-vuotissyntymäpäivänänä -- konferenssiin Englantiin, Newcastleen. Matka kesti ovelta ovelle 10 tuntia. Yliopiston matkatoimistosopimuksen takia minulla ei juuri ollut valinnanvaraa, tai ainakaan sellaista ei näyttänyt olevan, joten otin reitin, jota minulle tarjottiin. Odottelin Amsterdamin lentoasemalla kolme tuntia konetta. Samassa ajassa olisin ajanut helposti junalla Lontoosta Newcastleen. Aikaero haittasi sen verran, että heräsin neljän jälkeen paikallista aikaa vain neljän tunnin yöunien jälkeen.

Pidin tänään esitelmän. Minulla ja kolleegallani on kaksi paperia täällä, käytännössä minä olin kirjoittanut toisen ja hän toisen, mutta näin saimme paremman hyötysuhteen. Väsymys sai aikaan sen, etten jaksanut hermoilla, mutta esitelmässäni häröilin hieman. Olen kuitenkin sen verran kokenut esiintyjä, etten mene jumiin tai paniikkiin jostain pienestä mokasta, ja pystyin nytkin jatkamaan ihan hyvin. Olin pitänyt kotona tutkijakolleegoilleni pienen esityksen asiasta jo viikko sitten, mutta esitelmä oli tähän kontekstiin liian laaja ja yleisluontoinen, joten muokkasin sitä tänne sopivammaksi. Siinä samassa sekoitin kalvojen järjestyksen niin, että osaa käsitteistä vahingossa käytettiin ennen kuin ne oli määritelty... Onnistuin kuitenkin tanssimaan tilanteen ohi sujuvasti.

Tänään on avajaisvastaanotto Lord Mayorin virka-asunnolla. Tarjolla on "refreshments and canapes", mikä voi englantilaiset tuntien tarkoittaa mitä vaan. Kulman takana on Burger King, jos en saa siellä syötävää. Se onneksi kestää vain tunnin.

Täällä on ongelmana se, että konferenssi piti järjestää ensin Japanissa, mikä karkoitti paljon eurooppalaisia kirjoittajia. Tsunaminamin ja muun härdellin vuoksi konferenssi siirrettiin tänne. En ole pahoillani tästä, mutta tämä ala on niin eurosentrinen, että en taida enää lähettää papereita kaukoidän konferensseihin. Tai no, kilpailu ei ole silloin kovaa... Mutta konferenssien yksi tärkeimmistä anneista on, että pääsee tapaamaan alan nousevia nimiä ja "verkostoitumaan". Nyt täällä on vain vanhoja partoja ja kaltaisiani íkuisia vaihtopenkkitutkijoita.

Mutta pari mielenkiintoista alan teosta lähti kyllä hankintalistalle. Toivotaan, että laitoksella on rahaa niiden hommaamiseen...

Hallitus.

2011-06-18T07:22:00.004+03:00

Olen huvittuneena seurannut ihmisten kommentteja hallitusohjelmasta. Näyttäisi siltä, että merkittävä osa kommenteista on luokkaa "köyhiä kuritetaan". Ehkä hieman yllättäen, olen tästä samaa mieltä, syitä on muutama.

Ensiksikin, perusturvan nosto - miten se nyt tulkitaankin - kurittaa köyhiä. Ei pidä ymmärtää väärin; itse olen kovasti köyhiä kohtaan myötätuntoinen. Peruspäivärahan nosto ei kuitenkaan juuri auta kaikkein köyhimpiä. Tämän lisäksi se tekee taas kerran marginaalisen työn kannattamattomammaksi, mikä lisää entisestään työttömyyttä ja menoja.

Toiseksi, yleisen asumistuen nosto nostaa vuokria lähes täysimääräisesti. Asumistuki ei lisää sen saajan ostovoimaa, vaan menee vuokranantajan taskuun melko nopeasti. Plussapuolella tosin se tekee asunnon vuokraamisesta suhteessa hieman kannattavamman, kun oman asunnon korkovähennys alenee ja vuokrat nousevat, joten kun kerran näin tehdään, niin nämä muutokset ns. pelaavat yhteen.

Kolmanneksi, ydinvoimalle ei anneta uusia lupia. Tämä nostaa sähkön hintaa, mikä mitä ilmeisimmin tuntuu köyhemmillä kovimmin.

Koska ihmisillä on tarve erottua, ja koska marginaalilla työnteko tehdään vähemmän kannattavaksi, työssäkäyvien "kannustimet" vahvistuvat sitä kautta, että työttömiä tullaan leimaamaan entistä enemmän pelkiksi laiskottelijoiksi. Tämä lisää sosiaalista kerrostumista, ja alentaa yhteiskunnan luottamusta. Jo nyt radiossa kuulin kolme puheenvuoroa tähän suuntaan: "Miksi kukaan viitsisi enää tehdä töitä" jne. Tämä kuulostaa viattomalta, mutta se on suoraan merkki työssäkäyvien katkeroitumisesta siihen, että he maksavat yhä suuremman ihmisjoukon "löhöilyn". Ei, en usko itse siihen, että työttömät vapaaehtoisesti löhöilevät ja elelevät fattan rahoilla. Mutta tämä uskomus lisääntyy tämän hallitusohjelman myötä.

Kellä malli on sen kätkeköön.

2011-06-17T09:39:00.002+03:00

Kätketty Markovin malli (HMM) on melko yksinkertainen stokastinen prosessi. Formaalisti HMM in 6-tuppeli (S,P,L, &Theta, &mu, &alpha), missä (S,P,L) muodostaa diksreetin markovin mallin eli DTMC. Siinä S on tilojen joukko, P on tilasiirtymäjakauma, so. P(s,s') on todennäköisyys, että tilasta s siirrytään tilaan s'. L puolestaan on funktio, joka liittää jokaiseen tilaan joukon propositioita.

&Theta on ns. havaintokäsitteiden joukko, &mu on funktio, joka liittää kuhunkin tilaan todennäköisyysjakauman havaintokäsitteiden yli. Siis, &mu(s,o) on todennäköisyys sille, että o havaitaan, jos olemme tilassa s. &alpha on taas todennäköisyysjakauma tilojen yli, so. se kertoo millä todennäköisyydellä olemme missäkin tilassa ennen kuin olemme tehneet yhtään havaintoa.

HMM:n semantiikka tulkitaan havaintosekvenssien yli; jokainen havaintosekvenssi määrittää todennäköisyysjakauman sille, missä tilassa HMM kullakin hetkellä on, ja näinollen myös todennäköisyysjakauman propositioille. Koska alla oleva DTMC on "piilossa" emme voi havaita tilaa suoraan, emmekä siis näinollen myöskään tiedä, mitkä propositiot ovat voimassa, voimme tehdä suoria havaintoja vain havaintokäsitteistä.

HMM:iä käytetään esimerkiksi puheentunnistuksessa tms. epävarmuutta sisältävissä tehtävissä. Karkea ja hiukan virheellinen kuvaus niiden käytöstä on, että foneemit esiintyvät tietyllä todennäköisyydellä tietyssä järjestyksessä, jos ollaan lausumassa tiettyjä sanoja, ja HMM:llä voidaan mallintaa tämä prosessi ja sitten päätellä, mikä on todennäköisin sana, joka juuri lausuttiin. Propositioilla voitaisiin esimerkiksi merkitä kirjaimia, joiksi foneemit tulkitaan.

Mallintarkastusmenetelmiä voidaan käyttää myös HMM:ien ominaisuuksien tutkimiseen. Voimme ilmaista esimerkiksi sopivien probabilististen aikalogiikoiden kaavoja, esimerkiksi PCTL:n kaavoja ja tutkia niiden totuusarvoja HMM:n yli. Myös lineaarisen ajan logiikoita voidaan määritellä, en mene yksityiskohtiin. Semantiikka määritellään alla olevalle DTMC:lle. HMM:lle määritellän ns. uskomustila, joka on itseasiassa todennäköisyysjakauma S:n yli, ja aikalogiikan kaava tulkitaan tämän jakauman "läpi" kullekin sekvenssille.

Siirryn metatasolle hieman. Olen nuorissa opiskelijoissa huomannut sellaisen vaarallisen piirteen - itseänikin vaivasi joskus tämä tauti - että geneeriset ja monikäyttöiset mallit kuten HMM aletaan herkästi omaksua eräänlaisiksi todellisuuden ja maailmankaikkeuden malleiksi. Ne ovat kyllä hyödyllisiä filosofisia työkaluja - itseasiassa kummaksun sitä, että filosofit operoivat niin harvoin partikulaarisilla ja eksplisiittisillä malleilla - mutta ne eivät ole "totta". Ne ova työkaluja ajatteluun ja ihmettelyyn. Tämän kiisteen jälkeen minun on kuitenkin todettava, että mitään ymmärrystä ei ole olemassa sen ulkopuolella, että todellisuudesta tehdään jokin tällainen malli.

Relativismi on ymmärrettävä näin: ymmärrys ja tiedonintressi (jos tällainen pompöösi sana sallitaan) on aina sidoksissa siihen malliin, jota todellisuuden hahmottamiseen käytämme. Jos mallimme on liian köyhä, käsityksemme on kapea ja karkea. Toisaalta, jos mallimme on liian ilmaisuvoimainen, se on melkein varmasti ristiriitainen ja täysin virheellinen. Voimme esittää malleistamme vertailuja ainoastaan niiden tarkoituksenmukaisuuden suhteen. Tässä on kuitenkin syytä olla tarkkana, koska ihmisillä on tapana sotkea eri tason tarkoituksenmukaisuudet toisiinsa. Malli voi olla esimerkiksi psykologisesti tai poliittisesti tarkoituksenmukainen, koska siihen vetoamalla saa äänestäjiä tms. Relativismin huono maine johtuu pitkälti siitä, että tämä tarkoituksenmukaisuustarkastelu ymmärretään ilmeisen tahallaan väärin.

Rauha.

2011-06-17T08:02:00.002+03:00

Päätin pitkällisen pohdinnan jälkeen luopua kaikenlaisesta katkeruudesta, ja nollata tilanteen mielessäni, pohtia asiat sen pohjalta, mitä ne ovat nyt ja miten ne todennäköisesti tulevat kehittymään. Tämän taustalla on tapaaminen erään entisen kolleegan kanssa; ko. henkilö oli hieman vastaavanlaisessa tilateessa joitain vuosia sitten ja lähti. Oivalsin illalla, että "Ingalsin Lauran" sijaan oikeastaan terveempi suhtautuminen löytyy tässä linkittämästäni kappaleesta.

Syynä on myös se, että aivan näinä päivinä saan merkittävän määrän lisäinformaatiota erilaisista vaihtoehdoista. Tahdon ajatella omaa tilannettani selväjärkisesti, vailla katkeruutta. Pahoitteluni lukijoille, poistin kaikki tekstit, joissa olin purkanut katkeruuttani. Niiden tarkoitus oli toimia terapeuttisena kanavana, ja ne palvelivat tarkoituksensa loppuun. Tarvitsen ennenkaikkea mielenrauhaa, en tunnetta että olen konfliktin keskellä.

Tieteellinen maailmankuva, ja mitä se on?

2011-06-09T15:12:00.002+03:00

Ihmiset usein tuntuvat sekoittavan yhtäältä tieteellisen maailmankuvan ja tieteellisen menetelmän, sekä toisaalta tieteellisen maailmankuvan ja uskonnollisen käsityksen.

Kuten edellä todetaan, tieteellinen maailmankuva on historiallisesti kehittyvä, avoin ja itseään korjaava. Ja ennenkaikkea, sen kaikki osat ovat periaatteessa arvosteltavissa ja muutettavissa uuden tosiasia-aineiston perusteella. Tieteellinen maailmankuva ei ole sisällöllinen kysymys, vaan muodollinen kysymys. Yksittäisen väittämän pitäminen totena tai epätotena ei ole tieteellisen maailmankuvan kannalta olennaista, vaan olennaista on se, onko väittämän totena tai epätotena pitämisen taustalla ja ennenkaikkea sen totenapitämisen jatkuvuuden kannalta olemassa jokin operationaalisoituva keino muuttaa käsitystä.

Eli jos uskon näihin tai noihin tosiasiaväittämiin, onko olemassa jokin keino mitata, tarkastella asioita, jne, joka voi muuttaa uskomustani. Voiko käsitykseni olla väärä, ja jos voi, niin miksi ja miten?

Tieteellinen menetelmä on aina jokin partikulaarinen tapa ilmaista näitä tosiasioita, muodostaa tällaisia operationalisointeja, ja sosiaalisesti määrätty prosessi, jolla tiedonhankinnan laatua arvioidaan. Tieteellinen menetelmä itsessäänkin voi kehittyä, ja siitä voi olla useita erilaisia versioita.

Uskonnollinen käsitys on jonkin sellainen käsitys asiantilan olemisesta tai olemattomuudesta, joka ei ole tieteellinen. Yleisestiottaen voisimme kait määritellä tämän käsitteen niin, että on vain kahdenlaisia käsityksiä, uskonnollisia ja tieteellisiä, mutta tämä olisi epäreilua, koska ihmisillä on kaikenlaisia arkikokemukseen perustuvia verifioimattomia ja tilastollisesti epäpäteviä käsityksiä, joita kuitenkaan ei ole mielekästä nimittää uskonnollisiksi. Uskonnollisiksi käsityksiksi nimitänkin käsityksiä, joiden operationalisoiminen ei ole mahdollista joko psykologisista, sosiaalisista, tai ihan tietoteoreettisista syistä.

Jos joku uskoo että jääkaapin lamppu ei sammu, kun oven laittaa kiinni, voimme esimerkiksi porata jääkaapin kylkeen reiän tms. ja osoittaa näin tämän uskomuksen vääräksi. Emme kuitenkaan voi tehdä näin, jos henkilö kieltäytyy katsomasta reiästä. Olennaista tässä ei siis ole, onko väittämä oikeasti varmennettavissa vai ei, vaan siinä, hyväksyykö henkilö varmennuksen ylipäätään vai ei. Käänteinen on mahdollista; ihmiset kokevat uskomuksiaan validoiduiksi myös silloin kun tosiasiat eivät käsitystä, mutta en nimitä tätä uskonnolliseksi käsitykseksi vielä sinänsä, vaan ainoastaan siinä vaiheessa, kun tämän validointikokemuksen kyseenalaistaminen oletetaan "kielletyksi".

Esimerkiksi voisimme ottaa toisinaan ärtymystä herättävän ilmastonmuutoskysymyksen. On olemassa lukuisia yksittäisiä ihmisiä, joiden maailmankuva ei ole tieteellinen, ja joilla on tietty käsitys ilmastonmuutoksesta, karrikoiduksi esimerkiksi se, että Grönlannin jäät sulavat ihan just huomenna, jos ei kaikkia hiilidioksidipäästöjä heti lopeteta. Kääntäen, on lukuisia ihmisiä, joilla on käsitys, että mikään määrä hiilidioksidia ei missään nimessä ikinä voi mitään lämpenemistä missään aiheuttaa, ja joka väittää muuta, pitää viedä saunan taakse maanpetoksesta heti ammuttavaksi.

Olennaista tässä on se, onko käsitys mahdollista muuttaa evidenssin sanoessa jotain. Itse esimerkiksi olen siinä käsityksessä, että ihmisen tuottaman hiilidioksidin seurauksena meren happamuus on lisääntynyt (ja lisääntyy) ja että lämpötila on selvästi nousussa. Käsitykseni perustuu siihen, mitä olen esimerkiksi tiedelehdistä lukenut. Käsitykseni voi varsin hyvin olla väärä, ja aivan varmasti se on ainakin sangen puutteellinen. Jätän tämän esimerkin hautumaan.

Tieteellinen maailmankuva ei sinänsä voi tarjota meille mitään arvoja eli käsityksiä siitä, tulisiko meidän preferoida tällaista maailmaa pikemmin kuin tuollaista. Se voi toki tarjota meille mahdollisuuden selvittää, esimerkiksi millaiset mahdollisuudet milläkin arvoilla on toteutua ja millaiset arvot ovat keskenään yhteensovitettavissa. Humen giljotiinin hyödyllisyys perustuu siihen, että kun etsimme lopputulosten joukosta kompromissia, meidän täytyy tarkastella vain sitä, miten arvostamme niitä. Tämän jälkeen voimme tarkastella tosiasioiden valossa sitä, miten tähän kompromissiin voidaan päätyä.

Tämä tietenkään ei ole mahdollista epävarmuuden vallitessa, koska emme tiedä yksittäisten toimenpiteiden seurauksia varmasti. Tieteellisiä asiantuntijoita käytetään siksi, että näiden oletetaan voivan tarjota paras mahdollinen arvaus siitä, mitä missäkin skenaariossa tosiasiassa tulee tapahtumaan. Arvojen sotkeminen tähän prosessiin rikkoo abstraktiorajat. Tämän vuoksi paheksun suuresti pyrkimyksiä suoraan demokratiaan; se antaa ymmärtää että taksikuski on yhtä hyvä asiantuntija kuin seismologi, kun arvioidaan onko jokin alue maanjäristysriskialuetta vai ei.

(Otan tämän esimerkin tietoisena taannoisesta italialaisesta oikeusjutusta, uutiseen en heti löytänyt linkkiä.)

Huippumalli haussa.

2011-05-17T14:42:00.002+03:00

Lähdetään siitä, että malli on struktuuri (S,i,&tau), jossa S on jokin joukko, &tau on kokoelma relaatiosymboleita, ja i on kuvaus &tau &rarr P(S^*), missä P on potenssijoukko, ja "*" on operaatio, joka ottaa unionin kaikista sen argumentin n-tupleista, kun n = 0,1,... i siis antaa tulkinnan jokaiselle relaatiolle.

Ensimmäisen kertaluvun predikaattilogiikan (FOL) tunnettekin jo. Jos M = (S,i,&tau) on malli ja &phi on FOL-lause, kirjoitamme M |= &phi, kun M on &phi:n malli. Tämä ilmaistaan myös niin, että &phi pätee M:ssä. Tulkinta on ilmeinen: Atomilauseke (eli yksittäinen relaatio) R(x) on tosi, jos annetulla x:n (käytän lihavointia osoittamaan, että kyse on vektorista, jätän ariteetin spesifioimatta kun sillä ei ole väliä) tulkinnalla ja i:n osoittamalla R:n tulkinnalla R(x) on voimassa. (Propositiot saadaan 0-ariteettisilla relaatioilla, jotka siis ovat vakioarvoisia tosiasioita) Jokainen lause on itsessään myös Teoria, eli se karakterisoi ne mallit, joissa teoria on tosi.

Kun olen esittänyt, että ei ole olemassa mitään "objektiivista todellisuutta", tätä ei tule ymmärtää makkaratukkien "kaikki on niinq sillee suhteellista"- läppänä, vaan ainoastaan niin, että teorioita muodostaessamme emme postuloi sitä, että on olemassa "yksi ja ainoa malli", vaan ainoastaan pyrimme karsimaan joitakin malleja pois. Sivuutan tässä operationalisoinnin problematiikan (joka liittyy tulkinnan kiinnittämiseen). En kirjoita filosofiasta tässä enempää, koska se ei ole nyt tässä aiheena.

FOL on siis logiikka, jossa on relaatioita, vakiosymboleja, muuttujasymboleita, ja kvantifiointi ainoastaan kiinteiden muuttujien kokoelmien yli, eli esimerkiksi ettemme implisiittisesti kvantifioi relaatioiden ariteettia. Matemaatikot tekevät näitä aika liberaalisti, mutta tietojenkäsittelyteoriaan ne eivät sovi, eivätkä yleensäkään silloin, kun semantiikan kanssa tulee olla erityisen tarkkana.

FOL:ia voidaan laajentaa mielenkiintoisella tavalla, ottamalla mukaan kiintopisteoperaatio. Kiintopisteoperaatio viittaa siihen, että voimme karakterisoida lauseen niin, että jos &phi(R) on lauseke, jossa R esiintyy tulkitsemattomana relaationa, jolla on kiinteä ariteetti (sanotaan vaikka n), voimme siirtyä juuri sen verran toisen kertaluokan puolelle, että sallimme kaavan lfp(&phi(R(x)). Tämän tulkinta toimii seuraavasti: R tulee tämän myötä määritellyksi sellaisen relaatiosekvenssin pienimmäksi (osajoukkomielessä) kiintopisteeksi, jossa sekvenssi määritellään niin, että R(0) on tyhjä joukko ja R(k) = R(k-1) U {x | &phi(R(k-1)(x)) on tosi}. Tämän sekvenssin pienin kiintopiste on siis se relaatio, jonka lfp(&phi(R(x)) määrittelee. Lauseissa voi laajennoksen jälkeen siis tällöin esiintyä paitsi muuttujia kvantifioituina, myös "vapaita" relaatioita karakterisoituna kiintopistemääritelmillä. Klassinen esimerkki on (graafeille) määritelty kaava:
&forall x &forall y: [lfp(&phi(R(u,v)): u = u &or &exist z: (u,z) &isin E &and R(z,v)](x,y)
Harjoitustehtäväksi jätetään selvittää, mitä tämä sanoo graafeista.

FOL + lfp on siitä mielenkiintoinen logiikka, että sen kaavoilla on erikoinen ominaisuus: Kun mallien joukoiksi rajoitetaan formaalit kielet tietyllä koodauksella, niin näiden mallien luokka on tarkalleen niiden kielten joukko, joihin liittyvät päätöstehtävät ovat ratkaistavissa polynomisessa ajassa. Kuuluisa P=NP- kysymys tulisi siis kertaheitolla ratkaistuksi, jos jollekin NP-täydelliselle kielelle löytyisi Lfp-karakterisointi. Jos esimerkiksi voisimme antaa hamiltonin polulle lfp-karakterisoinnin, se olisi siinä: P = NP pätisi. Toinen mahdollisuus olisi, että löytäisimme mallin NP:stä, josta voisimme osoittaa jollakin keinoin, ettei sille ole Lfp-karakterisointia.

Symmetria ja Abstraktio.

2011-05-11T07:29:00.003+03:00

Kuten edellä totesimme, symmetria voidaan ymmärtää automorfismin käsitteen avulla. Rajoitan tarkastelun tässä käytännössä graafien automorfismeihin, ja vielä spesifimmin, invarianssiryhmiin. Kertauksena, jos meillä on Kripke-rakenne (S,R,L), jossa (S,R) on graafi ja L on "lätkäfunktio", joka antaa siis jokaiselle S:n alkiolle joukon propositioita, invarianssiryhmä on automorfismiryhmä, jonka mielivaltaiselle alkiolle &sigma pätee, että kaikille s &isin S, L(&sigma(s)) = L(s).

Intuitiviivisesti esitettynä invarianssiryhmä koostuu sellaisista S:n alkioiden permutaatioista, jotka takaavat, että kun on annettu jokin lähtösolmu, niin sekä alkuperäisessä graafissa että sen kuvassa tästä solmusta lähtien voidaan kohdata vain samalla tavalla merkittyjä polkuja, so. kaikilla poluilla on samat ominaisuudet. Jos ollaan aivan tarkkoja, vielä vahvemmat ominaisuudet pätevät, koska eivät ainoastaan polut, vaan kaikki puut (joiden ominaisuudet voidaan karakterisoida CTL-logiikalla) säilyvät.

Symmetrioiden matematiikka on tavallaan hyvin "vaikeaa", vaikka itse asia on intuitiviisesti "helppo": järjestelmää voidaan tutkia vaihtelemalla sen osia keskenään jollakin tavalla, ja sen käyttäytyminen ei tässä tarkastelussa muutu. Vaikka näitä käyttäytymistapoja on samalla järjestelmällä useita, kaikkien ominaisuuksien selvittämiseksi riittää tehdä vain yksi näistä tarkasteluista. Invarianssi takaa, että kaikki muut tarkastelut antaisivat tarkalleen saman tuloksen. Yksinkertainen esimerkki on vaikkapa järjestelmä, jossa on tulostuspalvelin ja n identtistä asiakaskonetta. Järjestelmän mallinnoksessa asiakaskoneilla on rotaatiosymmetria. Jokaisessa järjestelmän tilassa voidaan aina pyörittää n asiakaskonetta niin, että niistä "pisimmälle" edennyt (jossakin merkityksessä) on numero 1, tasatilanteessa pyritään saamaan kolmanneksi pisimmälle edennyt mahdollisimman pieneen indeksiin jne, eli "aakkosjärjestyksessä" pienin permutaatio edustaa kaikkia sen rotatoituja versioita.

Abstrahoinnin ja symmetrian yhdistäminen on hieman hankala tehtävä. Käsittelen tässä vain hyvin kapeaa osaa siitä. Oletetaan, että Kripke-rakenne M=(S,R,L) on peräisin järjestelmäkuvauksen X operationaalisesta semantiikasta. X voi sisältää mitä hyvänsä operaatioita, mutta oletan yksinkertaisuuden vuoksi, että kuvauksessa on joukko muuttujia ja joukko tapahtumia muotoa (g,a), missä g on predikaatti muuttujien yli ja a on funktio, joka kuvaa muuttujien vanhat arvot uusiksi. Semantiikka on sellainen, että S koostuu kaikista mahdollisista muuttujien arvoista ja (s,s') &isin R jos ja vain jos tapahtumien joukosta löytyy sellainen tapahtuma (g,a), että g(s) pätee ja a(s) = s'. Oletamme, että propositiot ovat joitain tutkijaa kiinnostavia väittämiä muuttujista, ja että kykenemme jokaisessa tilassa nämä ilmaisemaan L:n avulla.

Abstraktiolla viittaan tässä nyt sellaiseen kuvaukseen, joka muuttaa järjestelmän semantiikkaa niin, että jotain hävitetään. Esimerkiksi voimme ajatella, että korvaamme kokonaislukumuuttujan x
(äärettömän) arvodomainen kolmelle arvolla, eli "negatiivinen", 0, ja "positiivinen". Jokainen tilanne, jossa x esiintyy jossakin roolissa missä sen arvoa kysytään tai muutetaan, noudattaa tätä abstraktiota. Abstraktio tuottaa epädeterminismiä, koska kun esimerkiksi vähennämme positiivisesta arvosta jotakin, tulos voi olla joko nolla tai positiivinen. Ideana abstraktiossa on viimekädessä se, että mallin tilojen joukko pienenee.

M:llä on omat symmetriansa, mitä ikinä ne ovatkaan. Niiden laskeminen on hankala laskennallinen ongelma, ja usein käytännössä nojataan oletukseen, että järjestelmäkuvauksen laatija antaa jonkun lähtökohdan, esimerkiksi ilmoittaa mitkä prosessit ovat keskenään isomorfisia tms, ja symmetrian tunnistamisen ongelma oletetaan ratkaistuksi. Jos nyt käytämme alkuperäisen semantiikan sijaan abstraktimpaa semantiikkaa, niin joudumme kysymään, mitä symmetrioille tapahtuu. Tämä ongelma on ei-triviaali. Periaatteessa voimme rajoittua käyttämään abstraktiota, joka lupaa säilyttää symmetriat, esimerkiksi niin, että sovellamme abstraktiota symmetrian jälkeen. Tämä on kuitenkin epämielenkiintoinen ratkaisu, koska jos sovellamme abstraktiota etukäteen, saatamme kyetä tuottamaan uusia symmetrioita. Esimerkiksi, jos meillä on kaksi laskuria, joista toinen laskee viiteen ja toinen seitsemään, yllä mainittu arvoabstraktio tekee näistä laskureista symmetrisiä.

Yleensä abstraktio valitaan niin, että se ei koskaan hävitä virheitä, mutta voi synnyttää niitä. Tämä takaa virheiden löytymisen, jos niitä on alkuperäisessä, mutta mahdollistaa toki väärien (spurious) virhejälkien löytymisen. Väärä virhejälki voidaan kuitenkin käydä läpi automaattisesti ja tunnistaa kohdat, joissa abstraktio mahdollisti askeleen, jota alkuperäisessä mallissa ei tosiasiassa esiinny. Jos tällaista askelta ei ole, virhejälki on tietysti todellinen virhe. Muussa tapauksessa abstraktiota pitää tehdä hienojakoisemmaksi, eli poistaa ainakin jokin sellainen abstraktio, joka mahdollisti virheen. Symmetrian kanssa tulee taas tässä kohtaa eteen sama kysymys, eli miten se suhtautuu tähän nimenomaiseen abstraktioon. Yleensä tämä prosessi (symmetriaa lukuunottamatta) tunnetaan nimelle CEGAR, eli counterexample guided abstraction refinement.

Tässä kohtaa on syytä ottaa etäisyyttä ja ymmärtää tämän prosessin luonne filosofisemmin. Pyrin yleensäkin kirjoituksissani abstraktiosta käsittelemään sitä syvällisempää kognitiivista ja metakognitiivista ulottuvuutta, joka mielestäni tutkimusalallani on. Tässä kohtaa voimme ajatella minkä tahansa yrityksen ymmärtää ilmiötä tai muodostaa teoriaa eräänlaisena CEGAR-prosessina. Ongelmana on toimiva abstraktio; jos ihminen uskoo, että käytetty abstraktio säilyttää (operationaaliset) virheet, hän luottaa abstraktiin käsitykseensä ilmiöstä. Lisäksi ongelmana on tietenkin se, että kun todellisessa maailmassa tapahtuva tapahtumasarja sotii käsitystä vastaan, ei abstraktion hienojakoisemmaksi tekemiseen ole oikein mitään erityisempää keinoa, ja sosiaalinen paine hylätä koko malli "vääränä" on suuri. Esimerkkejä (kummastakin) ongelmasta löytyy vaikkapa taloustieteestä.

Kevät etenee.

2011-04-21T07:49:00.002+03:00

Ajoin tänään sumuisen kaupungin läpi töihin. Olisin muuten mennyt bussilla, nyt kun vaimokin käy pyörällä, mutta nuorempi poika lähtee tarhapäivän jälkeen Poriin tätinsä kanssa, enkä viitsinyt roudata turvaistuinta bussilla.

Yliopisto on tavattoman hiljainen tällä viikolla. Sain viime viikolla taas viestin:

Dear Xxxxx,

I am glad to inform you that your paper:

TITLE: Xxx Xxxxxxxx Xxxx xx XxxxxxxX
AUTHORS: X. Xxxxxxx and X. Xxxxxx

has been accepted for publication in the special issue of
Fundamenta Informaticae.

Se on sitten kolmas tänä vuonna jo. FI on lisäksi ihan oikea lehti, mikä tekee tästä vielä arvokkaamman. Kahden paperin kohtalo on tällä hetkellä auki, ja yhtä olen par'aikaa kirjoittamassa.

Tavallaan tässä on jotain huiman turhauttavaa. Menestyksen mittarina julkaisujen määrä on vähintään kyseenalainen. Olen viimeisen 8 kuukautta keskittynyt lähinnä tekemään mahdollisimman monta julkaisua, ja se näyttää tuottavan hedelmää. Mutta tieteellisen tuloksellisuuden mielessä tämä on mitätön parannus. Toisaalta, koska julkaisujen ja viittausten määrä omiin papereihin (joka sekin on ollut nousussa) myös tuottaa mielihyvää, ei tämä varsinaisesti haittaa minua.

Aion pääsiäisviikonloppuna rakentaa poikien puumajaan katon. Meillä on myös vaimoni kanssa lauantaina hääpäivä, jota aiomme pitkästä aikaa oikeasti juhlistaa jotenkin. Jos Forecan täsmäsääennuste on edes jotenkuten kohdallaan, iltapäivällä on mukava ilma kävellä hieman pidempi matka luonnon helmassa.

Muuten, huomasin tuossa taannoin, että vastoin luulojani, olin todella hävittänyt lopullisesti tällä blogilla ennen elokuuta 2008 olleet kirjoitukseni. Mukana oli myös muutama fiktiivinen jatkokertomus, joita jäin itse kaipaamaan. Jos joku tietää, löytyvätkö ne jotenkin vielä internetistä, niin olisin kiinnostunut.

Kyösti.

2011-04-09T15:13:00.004+03:00

Veimme aamulla uroskoiran lääkäriin, koska se ei syönyt; pennusta asti loputtoman ahneesta koirasta näki kyllä, että se oli sairas. Iloisesti ja reippaasti se silti lähti esimerkiksi aamulla kävelylle. Ajattelin, että sillä on varmaan diabetes, koska se virtsasi ja joi tolkuttomia määriä. Lääkäri ultrasi ja totesi suuren kasvaimen pernan ympärillä. Pernaa lähdettiin poistamaan, mutta kasvaimia oli kaikkialla, joten Kyöstiä ei sitten enää herätetty nukutuksesta.

Hain koiran vuoden 2002 alussa Helsingistä. Se oli ahne jo silloin, söi muiden saman pentueen pentujen ruoat, joten se kuulemma piti ruokkia erikseen. Se oppi helposti kaikki temput, koska se teki mitä tahansa herkkujen eteen. "Herkuksi" kelpasi porkkana tai vaikka kurkunsiivu. Se piti ihmisten seurasta, tosin pieniä lapsia se pelkäsi. Se myös mielellään katseli olohuoneen ikkunasta (kuten kuvassa).

On jotenkin vaikea hyväksyä, että sitä ei enää koskaan näe. Kuolemaa olen nähnyt tarpeeksi ymmärtääkseni miten tämä tunne muodostuu, mutta koiran kohdalla tunne on jotenkin erilainen. Se oli ensimmäinen todella oma koirani, vaikka olin jo lapsesta asti pitänyt koirista aivan erityisen paljon. En todennäköisesti koskaan hanki uutta lemmikkieläintä.

Synestesia ja tajunta.

2011-03-02T09:47:00.004+02:00

New scientistissa oli juttu Synestesiasta ja siitä, miten eri aisteihin liittyvät mielensisällöt sekoittuvat toisiinsa ihmisten mielessä. En ole koskaan pitänyt abstraktioden hahmottamista useilla eri aisteihin liittyvillä käsitteillä "synestesiana", kuten monet ihmiset tuntuvat nykyään tekevän.

Monet ihmiset ajattelevat esimerkiksi matemaattisia abstraktioita visuaalisesti, mutta tätä ei pidetä synestesiana; kukaan ei pidä synestesiana sitä, että ympyrä mielletään viivaksi, joka näyttää ympyrältä. Ympyrän kehä on kuitenkin niiden pisteiden joukko, jotka ovat yhtä kaukana ympyrän keskipisteestä, ja olen törmännyt väitteeseen, jonka mukaan ympyrän hahmottaminen esimerkiksi tasapainoaistin, tai taktiilin tuntemuksen kautta niin, että aistimus vastaa abstraktiota, olisi "synestesiaa".

Virhe johtuu siitä, että elämme kulttuurissa, jossa näköaisti on primääri informaatiokanava aivoihin. En tavoittele tällä mitään makkaratukkien tai muun vaihtoehtoväen läppää siitä, miten länsimainen yhteiskunta on jotenkin vajavainen. Kyse on vain siitä, että me lätkäisemme määreen "todellinen" tai "ensisijainen" visuaalisille mielikuville ja reifikoimme ne "todellisuudeksi". Rakennamme todellisuuskäsityksemme palasista, joiden olemassaolon perimmäinen muoto on meille yleensä näköaistimus.

Itselläni esiintyy jonkin verran synestesiaa. Sen erikoisin muoto on vasemman käsivarteni ulkosyrjällä oleva alue, joka toisinaan alkaa kutista tai kihelmöidä, ja jonka siveleminen tällöin tuottaa aivan selvän kuuloaistimuksen. Aistimus on hyvin korkea, sihisevä tai vinkuva ääni, ja toisinaan siihen yhdistyy myös jonkinlainen hopean ja sinivihreän loisteen kokemus jossain takaraivon alueella. En koe musiikin suhteen voimakasta synestesiaa, esimerkiksi eri korkuiset äänet tai nuotit eivät esiinny minulle väreinä tai muotoina, eikä minulla ole absoluuttista sävelkorvaa. Sensijaan äänen väri (siis sointiväri) synnyttää minussa erilaisia mielikuvia terävyydestä, pehmeydestä, jne, mutta näitä ei yleisestiottaen kai pidetä synestesiana, ellei liittyvä aistikokemus ole selkeä.

Useimmilla ihmisillä on visuaalinen tai muutoin avaruudellinen mielikuva esimerkiksi luvuista. Itselläni luvut yhdestä kymmeneen asttuvat kasvavassa järjestyksessä vasemmalta oikealle ja ylöspäin, ja luvut kymmenestä kahteenkymmeneen loivasti kuopalle - ja ovat selvästi tummempia kuin kirjavat yksinumeroiset. Kahdestakymmenestä kolmeenkymmeneen luvut ovat taas melko vaaleita, ja luvut 30-40 ovat taas tummempia. Poikkeuksia ovat 9, 16, 25, ja 36, jotka ovat pulleita ja pyöreitä, ja erottuvat: 9 on musta, 16 väritön, 25 teräksen sininen ja 36 punaruskea. 49 on taas musta. Alle 100 olevat alkuluvut erottuvat selvästi visuaaliselta mielikuviltaan, mutta on lukuja, jotka hämäävät, kuten 91, joka näyttää alkuluvulta vaikka onkin komposiitti. Kyse on siis opitusta "mielikuvasta", eikä mistään automaattisesta savant-kyvystä, jolla voisin tunnistaa alkulukuja. Kalenterivuosi on itselläni sinikäyrän muotoinen, huippu on joulun tienoilla, pohja juhannuksessa. Vuoden jälkipuolisko on selkeästi vaaleampi kuin alkupuolisko.

Tällaiset mielikuvat eivät minusta myöskään ole mitään synestesiaa, koska lukujen tai kalenterin kaltaisilla ilmiöillä ei ole mitään "todellista" aistimusta. Lisäksi jokaisella ihmisellä on jotain tällaista. En pidä synestesiana myöskään sitä, että näihin käsitteisiin liitetään mielikuvia useammista aisteista; Onhan ruusullakin paitsi väri, myös haju ja terävät piikit. Kukaan ei silti sanoisi, että mielikuva ruususta on synesteettinen, jos siitä tulevat mieleen kaikki kolme. Olisi kuitenkin aikamoinen virhe esittää, että ruusun "perimmäinen" olemus on se, miltä se näyttää, eikä esimerkiksi sen tuoksu tai piikikkyys.

Tässä kohtaa viittaan vain Oliver Sacksin teokseen "The man who mistook his wife for a hat", jonka jokaisen ihmisen tietoisuudesta kiinnostuneen pitäisi ilman muuta lukea. (Niinkuin käytännössä kaikki muutkin Sacksin kirjat)

Tieteen toiminta.

2011-02-28T08:53:00.002+02:00

Sain sähköpostin:

Dear Dr. Xxxxxx,

First of all, I am sorry for the long delay for the decision about your
submission. One of my reviewers failed in delivering a review.

The review I received is however quite negative, as you will see. Moreover,
I trust his judgement well enough, so I won't request another opinion.
My own opinion about your submission is that it does not match well the scope of XXX.
Presenting heuristics can be an interesting topic, but should provide strong evidence
(e.g. experiments or qualitative estimations).

Therefore I cannot recommend publication of the paper and have to reject it now

Tämä on sinänsä aivan normaalia, mutta kolme asiaa hämmästytti minua suuresti. Ensiksikin, arvio, joka oli liitteenä, oli täynnä todella pahoja asiavirheitä. Arvioija oli esimerkiksi sekoittanut viittaamamme paperin johonkin toiseen, ja väitti ettei paperi edes puhu lainkaan asiasta, jota käsittelimme. Toiseksi, arvioija totesi lopuksi, että vaikka teoria, jonka paperissa esitimme, sattuisikin olemaan oikea (mitä se on; todistus oli oikein, eikä arvio siihen edes puuttunut), se on täysin turha, koska on olemassa toinen teoria, joka on olennaisesti vahvempi ja oikeaksi osoitettu. Arvioija siis ei ymmärtänyt edes loogisten väittämien vahvuuden merkitystä, vaan kuvitteli sen menevän eri suuntaan. Kolmanneksi, paperimme ei edes käsitellyt heuristiikkaa, vaan oli puhtaasti teoriapaperi, ja sanoimme tämän alussa. Esitimme paperissamme toki yhden esimerkin siitä, millaisessa tilanteessa teoria on informatiivisempi kuin aikaisempi. Tähän taas kommentoitiin esittämällä, että "menetelmä näyttää soveltuvan vain yhteen erityistapaukseen", vaikka mitään menetelmää ei edes esitetty.

Pidän vertaisarviointiprosessia lähes pyhänä asiana. En vihastu omasta puolestani - petyin toki siihen, ettei paperia julkaista, mutta olen tottunut saamaan hylkäyksiä - vaan suuttumukseni perustuu siihen, että joku oli rikkonut tätä pyhää instituutiota vastaan. Arvioija ei ole tehnyt työtään kunnolla. Tämä ei yllätä sinänsä, enkä oikeastaan sitä mitenkään paheksukaan. Sensijaan tämä lainaus arvion lopusta sai vereni kiehumaan:

In short, the original partial order definitions are not broken, and the purposed new definition is very similar to some
existing ones, except for some omitting of a condition which is the whole point of the partial order reduction

Eli suomeksi: Arvioijan mielestä teoriaa ei pidä kehittää eteenpäin, koska edellinen teoria oli "oikea". ja ehto jota onnistuimme heikentämään olikin "koko pointti".

Muistutus.

2011-02-24T09:17:00.003+02:00

Naureskelen usein "konservatiiveille", vaikka tämä onkin paljolti epäreilua. Se on jotain samanlaista kuin naureskelisin mäkihyppääjille Matti Nykäsen takia.

En silti aio lopettaa, koska se on vaan niin pirun hauskaa.

Lorvikatarri.

2011-02-23T12:48:00.002+02:00

Soininvaaran blogilla oli jonkin verran keskustelua toimeentulotuesta. Itse pidän toimeentulotukea ja muita rankanpuoleisesti tarveharkintaisia tukia hirviömäisinä. Jos olisin marxilainen ja taipuvainen salaliittoon, väittäisin, että ne ovat kapitalistien salajuoni, jolla pidetään huoli siitä että yhteiskunnassa on riittävän suuri ryysyproletaarien joukko niin, että työväenluokka saadaan pidetttyä kurissa hajoita-ja-hallitse- periaattella. Koska en ole kumpaakaan, niin uskon että kyse on yksinkertaisesti muutamasta itsessään hyvää tarkoittavasta periaattesta, jotka eivät vain sovellu yhteen.

Ensiksikin, toimeentulotuella elävän marginaaliveroprosentti on pyöreät sata prosenttia, ja tämä ei koske vain työtä, vaan myös kaikkea "virallista" rahaliikennettä. Jokainen ansaittu euro, oli se tukea tai palkkaa, on suoraan pois toimeentulotuesta. Tämä jo sinällään indikoisi, että kaikkien kannalta olisi parempi, jos se vain lakkautettaisiin, vaikka yhtään mitään muuta ei tehtäisi. Poliittisesti ja ehkä jossain hämärässä mielessä moraalisesti ajatellen tämä ei kuitenkaan tule kysymykseen, joten täytyy miettiä jokin muu lähestymistapa.

Oletetaan hetkeksi, että meillä olisi jokin sosiaalivakuutus tms., joka pitäisi huolen siitä, että jokaisen ilman omaa syytään kesken kaiken työmarkkinakelvottomaksi joutuvan toimeentulo olisi jotenkin turvattu, tai oletetaan, ettei sellaista tapahdu (toistaiseksi). Pohditaan ihmisen elämän aikana tekemiä valintoja ja näiden suhdetta tukiin.

Ensiksikin, koulun penkiltä lähtevä joutuu miettimään, meneekö jatkokoulutukseen. Tällä hetkellä tukia alennetaan, jos ei hakeudu mihinkään, vaan jää kotiin peruskoulun tms. jälkeen. Kuten Nalle Wahlroos totesi, nämä ovat tyyppejä, jotka näyttävät yhteiskunnalle keskisormea, ja nykyvasemmisto itkee, että heidän tukiaan on alennettu? Otetaan lisäksi huomioon, että opintoraha on yli sata euroa kuukaudessa huonompi kuin toimeentulotuki. Lainan kanssa päästään tietty vähän päälle, mutta laina ei ole omaa rahaa, vaan se täytyy maksaa takaisin. Näinollen on selvää, että on sosiaaliturvan muoto mikä hyvänsä, tällainen mekanismi vääristää toimintaa, tekemällä omaan työmarkkina-arvoon investoimisesta vähemmän kannattavaa.

Toiseksi, opintojen edetessä meillä on sellainen yleisesti käytössä oleva virheellinen abstraktio, jonka mukaan henkilön arvo kansantaloudelle jotenkin pompsahtaa sinä päivänä, kun hän saa tutkintotodistuksen käteensä. Tämä ei ainakaan teknillisellä alalla pidä mitenkään paikkaansa. Palkka voi pompsahtaa, mutta se on silloin vain tuottavuuden ulosmittaamista työntekijälle, ei todellinen muutos tuottavuudessa. Tämän vuoksi pidän vähän kummallisena näennäistavoitteena lyhentää opiskeluaikoja. En tarkoita, etteikö ripeään opiskelutahtiin olisi syytä kannustaa yleisestiottaen, jos vaihtoehtona on elely opintotuella tms. tulonsiirrolla, mutta esimerkiksi siihen, että henkilö menee koulutustaan vastaavaan työhön ja tekee gradunsa tai diplomityönsä vuotta tai kahta myöhemmin, ei liity mitään todellista kansantaloudellista kustannusta.

Kolmanneksi, mikä tahansa opiskelu päättyy kuitenkin aikanaan, ja silloin tarkoitus on mennä töihin. Hyvin harva vähintään jonkin entisen opistotasoisen tutkinnon suorittanut ehdoin tahdoin jää kotiin lorvimaan, mutta työllistyminen omalle alalle voi olla niin korkealla prioriteetilla, että työpaikan vastaanottamista voi olla täysin rationaalista viivyttää jonkin aikaa. Tämän valinnan kannustinvaikutusta on vaikea erottaa siitä, että jäädään kotiin lorvimaan, mutta ongelma on vähäisempi, ainakin jos koulutus on alalle, jonka työllisyys ja palkat ovat selvästi suuremmat.

Neljänneksi, jos työttömyys iskee, nykyinen järjestelmä on aika ongelmallinen sekin. Ansiosidonnainen työttömyyskorvaus on keskipalkkaiselle todella ruhtinaallinen, ja nimestään huolimatta työttömyyskassat eivät sitä maksa kuin marginaalisesti, vaan veronmaksajat subventioina. Tämä ei voi olla mielekästä, koska joku sen korvauksen kuitenkin maksaa. Jos työttömyyskassoja ajatellaan vakuutuksina, niiden hintojen pitäisi kuvata riskejä ja kustannuksia. Ihmisten valintojen pitäisi periaatteessa olla linjassa heidän riskinottohalunsa kanssa; on tietenkin yleisiä perusteluita, miksi riskiaversio johtaa tehottomuuteen, ja miksi riskinotosta voidaan ylikompensoida, mutta onko meillä työmarkkinoiden ja sosiaaliturvan mitoituksessa todella sellainen tilanne?

Luonnostelin mielessäni järjestelmää, jonka pitäisi olla riittävän yksinkertainen, ja ennenkaikkea halvempi. Ensiksikin, katastrofaalisia riskejä (vakava onnettomuus, täysin odottamaton sairaus, jne.) varten voidaan laatia jonkinlainen vakuutus toimeentulon turvaamiseksi, ja sosialistisessa yhteiskunnassa tämä varmaan rahoitettaisiin verovaroista kuten nykyään. Sivuutan tämän nyt ensiksi.

Oletetaan, että jokaiselle kansalaiselle on olemassa jonkinlainen sosiaalitili, joka toimii kaikkien paitsi mainittujen katastrofaalisten riskien hallinnassa. Perusidea on sosiaalitilin tapainen järjestely yhdistettynä "perustulomalliin". Koska kansalaispalkan tapainen järjestely on käytännössä poliittisesti mahdoton, voitaisiin sensijaan toimittaa sosiaalitilin "nollatason" turvaaminen eräänlaisella negatiivisella tuloveromallilla.

Ongelmaksi muodostuvat ne, joilla ei ole palkkaa lainkaan. Periaatteessa ne, joilla ei ole juuri nyt lainkaan palkkaa, eivät ole ongelma, koska voimme olettaa, että heidän sosiaaliturvansa tulee sosiaalitililtä. Sensijaan ne, joilla ei ole lainkaan historiassaan tuloja, muodostavat ongelman. Palataan yllä ensimmäiseen valintakohtaan.

Jos oletamme, että opintorahan kaltainen "palkka" opiskelusta maksetaan, niin voimme esimerkiksi ottaa sen mittapuuksi "kansalaispalkalle". Sitä nimitettäisiin vain opintorahaksi opiskelijalle, ja tämä pitäisi sosiaalitilin nollatasolla. Opintorahan tms. määrä voisi olla könttäsumma, jonka jälkeen tili alkaisi mennä pakkaselle. Tämä toimisi samalla myös subventiona aikuisopiskelulle, jossa sosiaalitiliä voisi käyttää lisäpuskurina, kun kouluttaudutaan vaativampiin tehtäviin.

Myöhemmin työelämässä vähäinenkin työnteko subventoitaisiin negatiivisella veroprosentilla. Verotus olisi "progressivista" niin, että hyvin pienillä tuloilla veroprosentti olisi reippaasti negatiivinen, kuitenkin niin, että osa subventiosta alkaisi (ehkä tietyn rajan jälkeen) kartuttaa sosiaalitiliä. Tilanteessa, jossa käteenjäävä summa on tarkalleen palkan suuruinen, subventio voisi olla vielä nollaa suurempi. En nyt alkanut laskeskella tässä, minkälaisista luvuista puhutaan, mutta tämä on epäolennaista, sillä olennaista on se, että marginaalivero on koko ajan riittävän pieni, eikä koskaan pomppaa sataan prosenttiin. Mitään byrokratiaa tms. ei systeemiin tarvita, koska sosiaalitilin ehdot ovat selvät kaikille.

Tämä edellyttäisi kyllä myös esimerkiksi asumistuesta luopumista, mitä moni pitää pöyristyttävänä. Itse kyseenalaistan asumistuen mielekkyyden; tällä hetkellä asumistukea saa niin moni, että se on käytännössä tulonsiirto vuokranantajille. Markkinamekanismi nimittäin toimii niin, että jos ihmisille annetaan korvamerkittyä rahaa jonkin asian hankkimiseen, sitä hankitaan enemmän; jos tarjonta ei jousta, hinta nousee. Väittäisin, että vuokra-asuntojen tarjonnan jousto tässä on huono.

Tajunta.

2011-02-23T08:01:00.005+02:00

Eräs erikoisimpia tajuntaan liittyviä ilmiöitä arkipäiväisessä elämässä on transsi. En viittaa tällä nyt mihinkään yliluonnolliseen tai edes kovin ihmeellisellä tavalla meditatiiviseen tai syvällisesti muuntuneeseen tajunnantilaan, vaan tietynlaiseen melko spesifiseen olotilaan. Itselläni tilan synnyttää usein jonkun ihmisen puheääni, jossa on tietynlainen hypnoottinen väri. Tätä kirjoittaessani olen edelleen jonkinasteisessa transsissa, jonka indusoi työmatkalla kuuntelemani YLE Puheen haastattelu. Haastateltava oli joku Helsingin kaupungin kotimaanmatkailun vastuuhenkilö, jonka ääni oli verraten monotoninen ja matala naisen ääneksi. Tämä käy minulle usein, kun kuuntelen puhetta. En osaa etukäteen ennakoida tarkalleen, minkälainen ihmisääni sen saa aikaan, mutta yhteisinä piirteinä ovat melko matala - ei kuitenkaan bassovoittoinen vaan pikemminkin alavireinen - ja melko monotoninen, ei kuitenkaan konemainen, puheääni. Pekka Saurin ääni saa tämän ilmiön melko usein aikaan. Ilmiötä usein vahvistaa se, jos ääni kuuluu radiosta tai televisiosta, mutta se tulee kyllä joskus myös ns. tosielämässä. Tähän liittyy usein eräänlainen kihelmöidä tunne iholla keskivartalossa ja kummallinen keveyden tunne koko kehossa. Kokemus on lähes poikkeuksetta kaikenkaikkiaan hyvin miellyttävä.

Eräässä toisessa yhteydessä on tullut esiin toinen erikoinen ilmiö, nimittäin voimakkaaseen häpeään liittyvän muiston synnyttämä pakonomainen puhe. Olen kuvitellut olleeni ainoa tällaisesta ilmeisen neurologista perää olevasta "vaivasta" kärsivä, mutta ilmeisesti ilmiö on yleisempi. Ilmiön kuvaus on jotakuinkin sellainen, että mieleen tulee muisto jostakin mahdollisesti jo hyvin kaukaisesta menneisyydestä, ja muistoon liittyy jollakin tapaa intensiivinen häpeän kokemus. Joko muistettuun tilanteeseen itseensä tai - ja mikä on itselläni melko tavallista - jälkikäteen muistoon liittynyt käsitys tilanteen häpeällisyydestä. Muisto on hyvin vahva, ja se laukaisee pakonomaisen tarpeen lausahtaa ääneen jotain, yleensä asiaan täysin liittymätöntä. Tämän reaktion hillitseminen onnistuu ainakin itseltäni, mutta kurkku ja huulet tekevät yleensä silti liikkeitä, ikäänkuin sanoisin jotain ääneen. Yksin ollessa tämä ilmenee usein jonkinlaisena mutinana tai mahdollisesti kuiskailuna. Sanat eivät välttämättä edes merkitse mitään.

Kolmas tajuntaan liittyvä ilmiö, jonka olen havainnut, on kirkkaan tähtitaivaan alla kokemani huimaus, johon usein liittyy valtaisa vauhdin ja jonkinlaisen ajattomuuden tunne. Tunne on heikko, jos seison tai kävelen, mutta makuulla se on erityisen voimakas. Tällä ilmiöllä saattaa olla täysin fysikaalinen syy. Olen kokenut tämän usein ja ajoittain koko ikäni, mutta hiljattain aloin kärsiä melko voimakkaasta asentohuimauksesta (BPPV), joka "kippaustestissä" (Dix-Hallpike) osoittautui olevan lähtöisin todennäköisesti oikean tasapainoelimen posteriorisesta kanavasta. Tämän huimauksen alkamisen jälkeen tunteen voimakkuus on ollut aivan eri luokkaa.

Ihmisen aivo on jännä vekotin, kaikkine fysiologis-neurologisine ilmiöineen, ja miten nämä vaikuttavat subjektiivisiin kokemuksiin ajasta, avaruudesta, itsestä tms koetun "todellisuuden" perusrakennusosasista. Kaikenlaiset maagiset ja "yliluonnolliset" selitykset latistavat tämän ihmeellisen kokonaisuuden ymmärtämistä. Huomaan itseasiassa pitäväni käsityksiä aineettomasta "sielusta", jostain postuloiduista "energiakentistä", reikihoidoista jne. lähinnä loukkaavina. Niissä on jotain samanlaista kuin sellaisissa käsityksissä taloudesta, joiden mukaan ikkunoiden rikkominen tuottaa talouskasvua.

Yö.

2011-02-22T09:57:00.003+02:00

Nartulta leikattiin eilen kasvain, ja se oli lääketokkurassa koko illan. Nukkumaan mennessä se alkoi ulista, joko kivusta tai siitä, että se ei ollut saanut tarpeitaan tehtyä. Käytin sitä ulkona puolen tunnin välein, kunnes se sai tarpeensa tehtyä. Ulina ei loppunut, joten annoin särkylääkkeen, mutta sekään ei auttanut. Olisin ottanut koiran viereeni sänkyyn nukkumaan, mutta se oli levoton ja käveli edestakaisin koko yön.

Ikäänkuin tämä ei olisi ollut riittävästi, vanhempi poika sairastui ärhäkänpuoleiseen angiinaan, ja alkoi voida pahoin juuri kun koira hieman rauhoittui. Nousin lopulta viiden aikoihin ja keitin kahvia, ja nappasin kupillisen myös töissä. Olo on vähän että valot päällä, ei ketään kotona. Kofeiini on huononpuoleinen piriste, koska näissä määrissä se aiheuttaa minulla voimakkaita hermosto-oireita (käsien vapinaa, hikoilua jne) mutta ainoa laillinen ja helposti saatavissa.

Olisi minulla ollut lääkekaapissa pseudoefedriiniäkin, mutta se aiheuttaa vielä pahempia oireita kuin kofeiini.