keskiviikko 9. elokuuta 2017

Sosiaalinen media ja Kärpästen Herra

Muistan lapsuudestani muutamia ikään kuin vinjettejä tilanteista joissa on riidelty tai, kuten minun lapsuudessani joskus kävi, tapeltu. Sanoilla ja teoilla näissä tilanteissa on usein ollut vain yksi tarkoitus: satuttaa, vahingoittaa, tai aiheuttaa mielipahaa. Haukkumasanoissa usein ei ollut mitään varsinaista merkitystä, ne olivat pikemminkin eräänlaisia taikasanoja, joilla haluttiin osoittaa että nyt, minä sanon sinulle jotain rumaa, josta sinulle kuuluu tulla paha mieli. Yleiskäyttöisiä tällaisia oli "paskapää", "homo" tai "kusipää", usein edessä oli vielä "vitun", koska se voimisti sitä, miten ikävästi halusimme sanoa toiselle -- niin, kyllä minäkin tällaisia haukkumasanoja käytin lapsena.

Harvan riidan aihetta oikeastaan muistan. Yleensä kai kyseessä oli väärinkäsitys tai yksinkertainen ristiriita; yksi halusi pelata jalkapalloa, toinen kiivetä kalliolle ja kun ei yhteisymmärrystä syntynyt, niin lopulta alettiin nimitellä. Joskus riita tuli erimielisyydestä joka koski jotain tosiasiaa kuten sitä, onko Afrikassa tiikereitä, tai mikä oli sen tietyn Transformers-robotin nimi. Lopulta se, mitä toinen oli oikeastaan sanonut muuttui epäolennaiseksi, kun tunteiden kuumentuessa syntyi halu satuttaa toista ihmistä ja tämä halu ja tunne ohitti kaikki muut pyrkimykset.

Huolimatta hetkellisestä aidosta halusta loukata toista, useimmiten tunteiden purkauksen jälkeen harmitti kumpaakin. Tunnekuohun helpottamisen jälkeen sovinto yleensä löytyi nopeasti. Erityisesti tämä piti paikkansa silloin kun riita meni niin pahaksi että käytiin toiseen käsiksi. Tappelun tai toisen satuttamisen jälkeen seurasi aina yleensä molemminpuolinen katumus ja yhteinen kokemus synnytti aidon empatiakokemuksen.

Kun kasvoimme isommiksi, voiman ja massan lisääntymisen myötä fyysisten yhteenottojen riskit kasvoivat niin suuriksi että tappelut loppuivat. Tässä odotan lukijoiltani sen verran lukeneisuutta, että William Goldingin klassikkoteos "Kärpästen Herra" on joko luettu tai ainakin sen sisältö pääpiirteittäin tunnettu. Meidät laitettiin lukemaan se lapsena koulussa. Kirja on ihastuttavan kauhea, ja lukiessani kuvittelin sen oikeasti kertovan siitä mitä tapahtuisi jos lapset joutuisivat muodostamaan yhteyskunnan. Se oli osa kasvamista, ja hyvä niin. En voi sanoa varmaksi vaikuttiko Kärpästen Herra ajatteluuni oikeasti, mutta mielikuvissani sen kauheus sai minut ajattelemaan että tunteiden valtaan antautuminen ei kuulu aikuisten yhteiskuntaan.

Sittemmin erimielisyydet ajankäytöstä tai faktuaalisista asioista ratkottiin muilla keinoilla. Joko neuvottelemalla, tai perehtymällä relevanttiin materiaaliin, perusteluihin joita toisella oli oman näkemyksensä tueksi. Vielä myöhemmässä vaiheessa kuvaan tuli sen ymmärtäminen, miksi toinen ihminen arvostaa eri asioita, ja miten tämä johtaa erilaisiin käsityksiin siitä, millainen toiminta on hyödyllistä ja millainen haitallista.

Osmo Soininvaara on kirjoissaan ja blogillaan vuosien saatossa kertonut miten Vihreissä aikanaan pyrittiin siihen että puolueen kannan ratkaisee se, minkä puolesta on parhaiten argumentoitu. Hän on myös peräänkuuluttanut tällaisen ajattelun perinteen jatkamista ja laajentamista. Olen itsekin pyrkinyt sellaisen ajattelun kultivoimiseen. En aina, enkä kaikessa kirjoittelussa jota olen harrastanut tällä blogilla. Enkä aina muutenkaan.Tyyliseikkana tai jonkin emotionaalisen tilan ajamana olen turvautunut trollaamiseen , kuten tahalliseen kärjistykseen, sarkasmiin ja omien näkemysteni esittämiseen äärimmäisinä tai jopa täysin omista poikkeavien näkemysten esittämiseen karikatyyreinä. En ole puhdas ja synnitön, eikä sitä ole kukaan meistä. Se, joka itsestään tällaista väittäisi, valehtelisi.

Tällä viikolla minua on aidosti järkyttänyt "skandaali", joka seurasi muistiosta, jonka Googlen työntekijä oli kirjoittanut. Järkytykseni ei johtunut niinkään siitä someraivokampanjasta joka tästä seurasi, vaan melko fiksuina pitämieni ihmisten reaktioista asiaan.

Lyhyesti, muistion tarkoituksena on esittää argumentteja joiden mukaan Googlen diversiteettiohjelman toimenpiteet ovat epätarkoituksenmukaisia ja potentiaalisesti haitallisia yrityksen toiminnalle ja työilmapiirille. Argumentin keskiössä on se, että pyrkimys täysin tasaiseen sukupuolijakaumaan on haitallista koska miehillä ja naisilla on erilaisia preferenssejä osin biologisistakin syistä, ja siksi naisia päätyy vähemmän teknologia-alalle. Tästä johtuen yritykset muuttaa "epäsuhtaa", ja aivan erityisesti, yritysilmapiiri jossa avoin keskustelu diversiteetistä on kielletty, johtavat ongelmiin. Asiasta kirjoitti myös Suomessa Iltalehti.

Toivon lukijoiltani sen verran kärsivällisyyttä, että he todella lukevat muistion.  Lisäksi toivon että lukijat katsovat oheisen videon.  Se on peräisin sinänsä roskaviihdettä edustavasta TV-sarjasta, mutta se esittää erään tyyppisen argumentin. Siinä puolustusasianajaja argumentoi, että valamiehistön on tehtävä päätöksensä niiden faktojen perusteella jotka on esitetty, ja nimenomaan sen suhteen että onko syyttäjä onnistunut esittämään faktat siten, ettei kohtuullista epäilyä syytetyn syyllisyydestä ole; Ei sen perusteella miltä heistä tuntuu

En pidä ajatuksesta, jonka mukaan argumentin esittäminen jostakin mekanismista tai toiminnan tarkoituksenmukaisuudesta olisi "oikein" tai "väärin" sen perusteella, onko se "totta" tai ei. Se, mikä on totta -- tämä on hieman eri asia kuin se, mikä on fakta -- on hyvin usein laajasti ajateltuna tulkinnanvaraista. Fakta taas on ilmeinen tosiasia joka kokolailla kiistatta on joko niin tai näin. Raja tietenkin on häilyvä.

Faktojen tahallinen esittäminen väärin tunnetaan yleisemmin valehtelemisena. Jos joku esittää argumenttinsa tueksi vääriä faktoja, hän joko erehtyy tai valehtelee. Erehtyminen voi johtua monesta asiasta, esimerkiksi henkilö on saattanut lukea lehdestä väittämän joka on alunperin ollut väärä, tai tulkita faktaksi väittämän joka on ollut (sittemmin vääräksi osoittautunut) spekulaatio. Erehtyminen voi myös olla seurausta siitä, että henkilö tekee virheen vetäessään johtopäätöksiä faktoista.

Kun Googlen muistio levisi sosiaalisessa mediassa, se useimmiten jaettiin evästyksellä "Anti-diversity memo", mikä taas antaa ymmärtää että muistion sisältö olisi ollut ylipäätään diversiteetin vastainen, eli peräänkuuluttanut pikemminkin homogeenisyyttä. Tämä on faktojen esittämistä väärin, suurin osa jakamista jatkaneista erehtyi tässä suhteessa, sillä harva heistä oikeasti luki muistion. Muutama kyllä väitti lukeneensa sen, mutta pitäytyi alkuperäisessä tulkinnassaan. Tällaisessa tilanteessa siis henkilö valehtelee, joko siinä että olisi lukenut muistion, tai sitten siinä että se olisi ylipäätään diversiteetin vastainen.

Niille, jotka ovat tähän asti päässeet lukematta muistiota, huomauttaisin, että muistion aloituslause kuuluu: "I value diversity and inclusion, am not denying that sexism exists, and don’t endorse using stereotypes."

Sosiaalisessa mediassa tapahtunut henkilön teilaaminen oli tässä tapauksessa melko ennustettava ja yllätyksetön lopputulos. Se oli samaa suuruusluokkaa ja seurauksiltaan ehkä vastaava -- aika näyttää -- kuin Tim Huntin tapaus pari vuotta sitten. Kaikkihan muistavat Nobel-voittajan, joka törkeästi solvasi naisia, sanoi etteivät nämä sovellu laboratoriossa työskentelyyn sillä naisten ja miesten välille syntyy rakkaussuhteita.

Faktoja toki siinäkin esitettiin, mutta todellisuus oli radikaalisti toinen kuin someraivokampanja antoi ymmärtää. Hunt tosiasiassa esitti väittämänsä viitaten siihen tosiasiaan että hän oli itse tavannut vaimonsa, joka oli myös ammattitutkija, työnsä parissa ja esitti asian itseironisena vitsinä. Vitsin esittämisen jälkeen hän jatkoi puheessaan korostaen sitä, kuinka tärkeässä asemassa naisten koulutus on Etelä-Koreassa ollut ("tapaus" sattui Koreassa järjestetyillä naistutkijoille suunnatuilla lounaskutsuilla, missä Hunt oli kutsuttu puhumaan) ja kuinka tärkeässä roolissa naistutkijat ovat kansallisen tutkimusyhteisön luomisessa.

Tämä fakta ei tietenkään kiinnostanut ketään niin paljon kuin se tunne, joka herää kun asiayhteydestä irrotettuja palasia jaetaan ja yhdessä ollaan vihaisia. Lapsenomainen raivo ottaa vallan, ja se mikä alunperin oli "riidan" aiheena unohtuu täysin.

Toisin kuin lapsilla, someraivoa ei kuitenkaan seuraa katarsis, kättä päälle lyöminen ja toverillinen sovinto. Ihmisen elämä on tuhottu ja tuhoamiseen osallistunut kuoro vain jatkaa ilkkumistaan. Väärästä mielipiteestä -- oikein tai väärin -- tuomitun oikeusturvasta ei kukaan ole kiinnostunut, tai jos joku tällaisesta kohtuuttomuudesta uskaltaa huomauttaa, tätä uhataan saman tribunaalin tuomiolla.

Vasta aikuisena tajusin, että lasten maailma tappeluineen ja riitoinen ei muistuta Kärpästen Herraa.  Kärpästen Herra ei ole varoitus nuorille siitä, että heidän tulee jättää lapselliset tapansa ratkaista konflikteja. Kun ihmiset pöyristyvät jostakin, on lopulta aivan sama mikä se on, mistä he pöyristyvät. Google-muistion tapauksessa ketään ei oikeasti kiinnosta mitä siinä sanotaan. Riittää että joku on keksinyt leimata sen vääränlaiseksi. Sen jälkeen sosiaalisen median infantiili laumaa alkaa messuta
Sika tappakaa, kurkku leikatkaa

maanantai 7. elokuuta 2017

Sekalaisesti monesta asiasta

Juoksusta

Juoksin sunnuntaina koeluontoisen juoksun. Kyseessä oli 12km vauhtikestävyys, jossa yritin ylläpitää puolimaratonin tavoitevauhtiani. Epäonnistuin, sillä pystyin ylläpitämään tavoitevauhtia vain hieman yli 3 kilometriä, tämän jälkeen vauhti hidastui. Ensimmäiset kolme kilometriä kulkivat varsin helpon oloisesti noin 4:50/km tahtia. Vielä hieman ennen kolmen kilometrin kohtaa ajattelin, että tätä voisi ylläpitää todennäköisesti jopa 20 kilometriä, sillä syke oli maltillinen, noin 170. Arvioin aiemmin anaerobisen kynnyksen menevän siinä noin 175 paikkeilla.

Kuitenkin, jotenkin aika tarkalleen kolmen kilometrin kohdalla syke äkkiä nousi ja pian vauhtia oli pakko pudottaa. Loppumatka sujui melko tasaiseen 6min/km tahtiin, joskin kymmenennen kilometrin vedin "kiukulla" noin viiteen minuuttiin. Koko matkaan kului 1:08, keskivauhtina 5:41.  Jos optimistisesti ekstrapoloin tästä, niin hidastamalla kilometrivauhdin viiteen ja puoleen minuuttiin, voisin ehkä nykykunnossa pystyä juoksemaan puolimaratonin alle kahteen tuntiin. Ottaen huomioon että ennätykseni on hiukan alle 1:48, tätä ei voi pitää kovin hyvänä tuloksena, olkoonkin että minulla on massaa noin 20 kiloa enemmän kuin ennätyksen juostessani.

Massasta on selvästi haittaa juostessa.

Tekoälystä ja tietoisuudesta

En useinkaan jaksa osallistua keskusteluihin joissa pohdiskellaan siitä onko ns aito tekoäly mahdollista vai ei. Törmäsin tänään taas käsitykseen, jonka mukaan ns aito tekoäly vaatii että toteutetaan tietoisuus ja että tämä muka olisi jonkinlainen selkeä tavoite. Kun kyselin hieman enemmän, niin tämä henkilö kaipasi konetta jolla on tunteita.

En oikein edes tiedä mistä tätä pitäisi lähteä purkamaan. Yleisesti alan ihmisten käytössä oleva hieman humoristisesti muotoiltu määritelmä on, että aitoa tekoälyä, on kaikki se, mitä emme vielä osaa tietokoneella tehdä. 1960-luvulla uskottiin että kun kone pelaa shakkia, se on aidosti älykäs. Vähän myöhemmin uskottiin että kun se voittaa kaikki ihmiset, se on aidosti älykäs. Sitten uskottiin että kun kone ymmärtää puhetta tai tunnistaa kuvia, kyllä se sitten on älykäs. Tai kun se osaa keskustella ihmisen kanssa niin, että keskustelija ei arvaa sen olevan kone.

Kaikki nämä tavoitteet on sittemmin saavutettu, mutta aitoa tekoälyä ei vaan ole kuulunut. Tämä johtuu tietenkin siitä että kukaan ei koskaan ole oikeasti asettanut sellaisia selkeitä kriteereitä jotka täyttävä kone olisi aito tekoäly. Toki monet ovat sanoneet toistuvasti, että "no sitten kun kone on oikeasti tietoinen" tms, mutta tämä ei tarkoita mitään, koska tietoisuudelle ei anneta mitään sellaista määritelmää johon konetta voisi verrata ja todeta että onko se vai eikö se ole "oikeasti tietoinen".

Oma argumenttini oli, että yksinkertaisin tietoinen kone on termostaatti. Sillä on kaksi (tai joskus useampia!) tunnetta; sen on joko kylmä tai kuuma. Se reagoi ulkoisiin ärsykkeisiin tavalla joka riippuu sen sisäisestä tilasta. Ja se tietää onko se päällä vai pois.

Tämä "määritelmä" -- sellainen voidaan kaivaa tästä  jos niin halutaan -- on useimmille asiasta kiinnostuneille epätyydyttävä, ja kun sen mainitsemaani keskusteluun toin, minua syytettiin vitsailemisesta ja trivialisoimisesta. Lisäksi toinen henkilö selitti että "elottomat kappaleet eivät voi olla tietoisia". Tässä kohtaa meni minulla kämmen kasvoille.

Tässä kohtaa olen erinäisissä yhteyksissä törmännyt erilaisiin "vasta-argumentteihin", kuten siihen että et voi tietää onko asia niin. Ei, en voi tietää onko asia niin, sillä en tiedä mihin asiaan kanssakeskustelija oikeastaan viittaa. Oletan että hän viittaa "tietoisuuteen", mutta tämä tehdään aina jotenkin sellaisella tavalla että kun kaivelen vähänkän enemmän sitä, mitä toinen tarkoittaa, paljastuu kerta toisensa jälkeen ettei hän tarkoita yhtään mitään.

Minusta näyttää kovasti siltä, että ihmiset muistuttavat Westworld-sarjan robotteja mutta käänteisesti. Tietoisuus ei todellisuudessa "näytä miltään", mutta ihmiset kuvittelevat näkevänsä sen jossain.  Selitän tämän niille, jotka eivät sarjaa ole katsoneet tai jotka eivät ymmärrä mihin viittaa. Kyseisssä TV-sarjassa siis villin lännen-teemaisessa huvipuistossa on ihmisenkaltaisia robotteja jotka käyttäytyvät kuin aidot ihmiset ja jopa kuvittelevat olevansa ihmisiä. Niillä on havainto-ohjelmoinnissaan suojamekanismi, joka estää niitä näkemästä asioita jotka paljastaisivat niille todellisuuden. Tyypillinen toteamus asiasta joka "ei kuulu" niiden kokemuspiiriin on "It doesn't look like anything to me".

On toki mahdollista että olen itse pelkkä robotti, tai että minulla itselläni ei jostain muusta syystä ole lainkaan tietoisuutta, ja siksi aina kun ihmiset puhuvat tietoisuudesta minusta tuntuu että he puhuvat höpöjä. Toki minullakin on mielessäni ajatuksia, muistoja, tuntemuksia jne. Koen että äänillä on väri ja muoto, abstrakteilla käsitteillä erilaisia fyysisiä ominaisuuksia, tunnen lähes fyysisinä tuntemuksina monet tavanomaisetkin ajatukset. Kaikenlaiset havainnot ja ajatukset herättävät minussa paljon erilaisia mielensisältöjä.  Kuitenkaan en näe mitään syytä miksi nämä havainnot olisivat jotain maagista tai mystistä.

Kun taikuri tekee taikatempun jota emme ymmärrä, me tiedämme että se on pelkkä illuusio, temppu. Aistimme kertovat meille, että kolikko ilmestyy tyhjästä tai että meidän ajatuksiamme on luettu, tai että nainen on sahattu kahtia. Tiedämme kyllä, että näin ei tapahdu oikeasti, mutta olemme vaikuttuneita. Silti me herkästi uskomme efektiivisesti magiaan kun joku puhuu tietoisuudesta.

Tämä silmänkääntötemppu on meillä aivoissamme; en väitä että tiedän tarkkaan miten aivot sen tekevät, mutta kaikki vihjeet viittaavat siihen että tietoisuus on pelkkä taikatemppu. Siksi en ole kovin kiinnostunut koneista jotka uskovat olevansa tietoisia. En näe tätä kysymystä relevanttina, vaan pikemminkin eräänlaisena harha-askeleena tekoälyn tutkimuksessa.



Alastair Reynoldsin Poseidon's Children- trilogiassa mainitaan tekoälyjen rotu, joka on optimoinut oman rakenteensa sellaiseksi, ettei sen edustajilla ole enää tietoisuutta lainkaan. Kirjassa otetaan kanta, jonka mukaan tietoisuus on seurausta yksinkertaisesta takaisinkytkentärakenteesta, jonka optimoiminen johonkin tarkoitukseen lopulta hävittää takaisinkytkennän, minkä jälkeen tietoisuus on lopullisesti menetetty, eikä sitä edes osata kaivata kun se on kerran mennyt. En ota kantaa tähän, mutta oma näkemykseni on suunnilleen se, että mikä hyvänsä takaisinkytketty järjestelmä on tietoinen, eikä mitään muuta tietoisuutta ole olemassa. Sellaisen varauksen jätän, että jos järjestelmä on lisäksi (suunnilleen, mutatis mutandis, ja korkeintaan muistirajoituksin) Turing-vahva, niin sen tietoisuus on tietysti mielenkiintoisempaa kuin vaikkapa termostaatin tietoisuus.