maanantai 13. helmikuuta 2017

Maanpuolustuksesta

Suhteeni asevelvollisuuteen on aina ollut jokseenkin ongelmallinen, jopa ristiriitainen. Suoritin asepalveluksen 22 vuotta sitten -- kirjaimellisesti yli puoli elinikää sitten -- enkä ollut esimerkiksi saanut kutsua kertausharjoituksiin kertaakaan välissä. Henkilökohtaisella tasolla en kokenut armeijaa sen kummemmin mielekkääksi kuin erityisen vastenmieliseksikään, tavallaan koin sen pääosin ajanhukkana.

Sanoin joskus aiemmassa kirjoituksessani, että en koe aseellista maanpuolustusta henkilökohtaisesti mielekkääksi; Tämän väitteen kontekstia en tarkkaan muista, mutta oletan sen liittyneen sellaiseen hypoteettiseen käytännölliseen pohdintaan, jossa mietin miten toimisin esimerkiksi perheeni suhteen. Perhetilanteeni on kuitenkin parin vuoden aikana muuttunut ja olen miettinyt henkilökohtaisella tasolla asiaa uudelleen; toivoisin edelleen, että merkittävän kriisin sattuessa lapseni esimerkiksi pikemminkin muuttaisivat ulkomaille turvaan kuin joutuisivat minkäänlaiseen vaaraan. Omalta osaltani kuitenkaan en enää koe että olisin samalla tavalla heidän kannaltaan korvaamaton tai edes äärimmääisen tärkeä.

Osin tämänsuuntaisen pohdinnan myötä tulin hiljattain siihen tulokseen että aktivoidun asiassa, enkä tee siitä pelkkää teoreettista pohdintaa. Taannoin sain tietää ettei minua ollut (kuten arvelinkin) varsinaisesti sijoitettu mihinkään puolustuvoimissa. Ilmoittaudun siten vapaaehtoiseksi maakuntajoukkoihin. Tätä mahdollisuutta minulle suositteli eräs tuttavani. Lähdin viime perjantaina sitten peruskurssille, jossa kerrataan taistelijan perustaitoja ja opetellaan uudenaikaisten varusteiden käyttöä.

Minulla oli kuitenkin järkyttävän huono tuuri. Kuten olen kirjoittanut täällä joskus, voimaharjoittelu on tuonut minulle ratkaisevaa apua selkävaivoihini, joista ennen kärsin aika-ajoin varsin pahastikin. Silloinkin kun alaselkäni kipeytyy, kipu useimmiten on lievempää ja menee nopeammin ohi kuin ennen. Pääsääntöisesti arjessani olen kokonaan "unohtanut" että minulla on taipumusta kyseiseen vaivaan. Perjantaina iltapäivällä saavuttuani Parolannummelle peruskurssille, marssimme ensimmäisenä varusvarastolle kuittamaan varusteita. Siinä tavaroita kantaessa tunsin selässä pienehkön vihlaisun. Illalla oppituntien aikana olo oli hivenen epämukava, ja yöllä punkassa en löytänyt enää kivutonta asentoa.

Unettoman yön jälkeen selkä oli melko tavanomaisella tavalla kipeä: Ei estänyt arkisia toimia, kävelyä tai istumista, mutta vähäinenkin äkkiliikehdintä tuotti yllättäviä kipuja. Menin koulutuksen vetäjän puheille ja totesin että valitettavasti tämä oli nyt tässä; en pysty jatkamaan koulutusta tällä erää.

Häpeä oli yllättävä tunne tässä tilanteessa. Aikanaan en asepalvelusaikanani yhtä kunnon influenssaa, yhtä rankemmanpuoleista allergiakohtausta, ja viisaudenhampaan poistoa lukuunottamatta ollut terveydellisistä syistä palveluksesta poissa. Olisin voinut jäädä nytkin koulutukseen "vemppamiehenä", jolloin olisin osallistunut oppitunneille ja ampumiseen kunnon mukaan, mutta en lähtenyt hommaan mukaan sillä kuviolla että hoitaisin mitään puolittain.

Luovutin varusteet lauantaina aamulla ja sain onneksi kyydin kotiin jo kello kymmeneksi. Pettymys oli valtaisa monestakin syystä. Ensimmäinen, ilmeisin, oli se, että vaikka fyysinen kuntoni on suorituskyvyn osalta parempi kuin ehkä koskaan elämässäni, suorituskyky harjoitusoloissa esimerkiksi kuntosalilla tai lenkkipolulla, on vain osa ns todellista suorituskykyä. Jos nivelet ja tukiranka paukkuvat herkästi, ei kovalla Cooper-  tai maastavetotuloksella tee mitään. Muistelin oman asepalvelusaikani taisteluvarustuksen painoa ja sitä miten se tuntui raskaalta ja epämiellyttävältä; uusi taisteluvarustus oli painoltaan jopa raskaampi, joskin muuten mukavampi. Kokemukseni oli varusteet puettuani, että olisin pystynyt aivan hyvin juoksemaan ja syöksymään siinä ilman ongelmia -- jos selkäni olisi vain ollut kunnossa.

Myös häpeä oli jonkinasteinen. Lähdin mukaan innoissani ja ajatuksella, että voisin hiukan korjata mielessäni sitä kokemusta joka aikanaan varusmiehenä minulla oli heikosta fyysisestä kunnostani. Aerobinen kuntoni toki oli hyvä, mutta painoindeksini oli noin 17 ja olin heikko kuin mikä.  Vedin kyllä kymmenen leukaa, mutta pituiselleni (184cm)  miehelle joka painoi 60 kiloa, jo muutaman kilon varustus päällä teki liikkumisesta hankalaa. Kypäräkin teki niskan kipeäksi aina marssiessa ja harjoitellessa. Selvisin kuitenkin aikanaan varusmiespalveluksesta ilman suurempia ongelmia, kun taas nyt tuntui että epäonnistuin välittömästi.

Harkitsen vielä, josko yrittäisin uudelleen. Jo yhden illan viettäminen melko kattavan kansakunnan läpileikkauksen parissa oli innostava kokemus. Tuvassamme kukaan ei ollut siellä sillä idealla että tänne on tultu pakotettuna. Osalla pontena tulla oli armeijanostalgiaa 10-20 vuoden takaa, osa nuoremmista oli tullut koska ei ollut päässyt rauhanturvajoukkoihin (vapaehtoiskokemus lasketaan hyödyksi käsittääkseni). Paikalla oli myös itseni ikäinen mies joka oli jo palvellut Afganistanissa rauhanturvaajana kolme kertaa. Kenelläkään ei ollut tarvetta näyttää tai päteä siinä mielessä, että olisi kokenut tarvetta dissata muita, ja tietynlainen toverihenki syntyi parissa tunnissa, kuin itsestään. Sen synnyssä oli palkitsevaa olla mukana ja oli kiehtovaa nähdä, miten se kumpusi eri yksilöiden henkilöistä.

Osaksi tuon toverihengen vuoksi keskeyttämispäätös oli vaikea tehdä, mutta toisaalta se myös helpotti päätöstä. Solidaarisuuden ja häpeän sekoitus nimittäin saa aikaan sen, etten missään nimessä halunnut olla ryhmälleni rasite. Puhuin tästä porukalle, osa, odotetusti, vakuutteli että porukka kyllä pitää minusta huolen ja paikkailee ja auttaa milloin en pysty fyysisesti toimimaan. Kiitin tästä vakuuttelijoita, mutta pysyin päätöksessäni, sillä en lähtenyt mukaan tekemään mitään puolittain. Halusin ampua, halusin syöksyä hankeen, ja halusin saada pieniä mustelmia ja mikäli teloisin itseni, tekisin sen mieluummin pelottomasti ja "tarkoituksenmukaisesti" harjoituksen logiikan mukaan. Vihlova selkä olisi tehnyt sen, että olisin toiminut pelokkaasti ja haparoiden, jatkuvasti miettien josko tämä tai tämä sattuu. Heittäytyminen mukaan ja siitä seuraava itsereflktion sammuminen olisi jäänyt saavuttamatta.


Arvostan noita miehiä ja naisia -- niin, mukana oli naisia myös -- ja heidän asennettaan ja omistautumistaan maanpuolustukselle. Olen, muusta arvomaailmastani huolimatta, varsin isänmaallinen, enkä omaa, enkä edes oikein hyväksy, sellaista käsitystä että tähän pitäisi liittyä sellaisia asenteita joita "kansallismielisyyden" nimissä nykypäivänä liikkuu. Koulutuksessa oli mukana myös yksi aasialainen mies, joka esittäytymiskierroksella kertoi -- erittäin murtaen suomea puhuen -- motiivikseen liittyä mukaan inspiraation jonka hän oli saanut perehdyttyään sotaveteraanien toimintaan, ja halun kunnioittaa tätä muistoa. Minulle suomalaisuuden narratiivin sulkeminen "ulkopuolisilta", jollainen tämäkin arviolta kolmekymppinen kaveri olisi voinut olla, ei ole asianmukaista eikä kuulu siihen ydinarvomaailmaan jonka itse koen puolustamisen arvoisena.

8 kommenttia:

Mikko Kallionsivu kirjoitti...
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
Mikko Kallionsivu kirjoitti...

Jos vastaisin kutsuttujen sijoittelusta, en pistäisi varhaiskeski-ikäistä matematiikan dosenttia vahtimaan vesitorneja. Voihan sitä sotia käyttämällä päätäänkin. Toki en osaa sanoa, kuinka tarkkaa ihmisten erityistaitoja kriisitilanteessa osataan hyödyntää. Meikäläinen valui aikoinaan kertaussykleissä tasaisesti alaspäin ja lopulta harjoittelin ilmavalvontapäätteen käyttöä sellaisten ihmisten kanssa, joille pelkkä näppäimistön käyttö tuotti vaikeuksia. Mikä on omalla tavallaan hyvin ironista ja aiemman laajan koulutuksen hukkaamista. Mutta toisaalta ne järjestelmät joita opeteltiin vanhenivat obsoleeteiksi siinä missä allekirjoittanutkin. Tästä em. päätteeltä sitten armeliaasti lopullisiin keräilyeriin.

Maanpuolustus on hyvä juttu ja juuri siksi etä itärajan takana vallassa on porukkaa, jolle meikäläinen moniarvoisen ja suvaitsevan yhteiskunnan mahdollistama vapaus ilmapiiri näyttäytyy rappiona. Joka on ihan naurettavaa perseilyä -- vaikkakin kasvavasti ajan henki -- ja myös monen maailmassa vaikuttavan pahan taustalla. Isänmaallisuuden ei tarvitse tarkoittaa hikistä nurkkakuntaisuutta ja umpimielisyyttä. Päin vastoin.

(Kirjoitin viestin uudestaan, koska se oli täynnä kirjoitusviheriöitä.)

IDA kirjoitti...

Kannattaisi oikeasti paneutua kansallismielisyyden juuriin. Siis siihen mistä oikeasti on kysymys. Suuri osa siitä mikä on öyhötystä on vain ylilyövää tai väärää isänmaallisuutta, ei kansallismielisyyttä lainkaan.

Kansallismielisyys on hyvin yksinkertainen, kansainvälinen ideologia, joka lähtee siitä, että jokaisella kansalla on oikeus hallita itseään. Jos tuntuu helpommalta väistää juntteja, niin asiasta kannattaa lukea kiinalaisia tekstejä. Niiden pohjalta nouseva politiikka vaikuttaa esimerkiksi Singaporessa ja Taiwanilla.

samuli kirjoitti...

Hieno kirjoitus.

IDA, väärää isänmaallisuutta? Sitä vaan on paljon liikkeellä. Olen joutunut pariin otteeseen siivoamaan pois naamakirjakavereita, jotka ovat tykänneet ja linkittäneet erilaisia natsisivustoja, näitä joiden logot muodostuvat nuolenpäistä ja muista hakakuvioista.

Eräs näistä, joka ei ole kuulemma rasisti vaan isänmaallinen, linkitti sivustolle jossa oli pätkä elokuvasta. Siinä musta mies pakotettiin puremaan jalkakäytävän reunakiveä ja valkoinen mies potki tätä miestä päähän ja murskasi hampaat. Kommentti oli, noin minäkin tekisin.

Toinen tykkäsi sivusta, jossa tuoreen miss Helsingin kuvan viereen oli laitettu gorillan kuva.

Näitä on vaikka kuinka paljon. Osan selittää se, että olen itsekin duunari ja olen hyväksynyt naamakirjakavereiksi lähes kaikki tutut ja tutuntutut työympyröistä.
Viime aikoina vaan on alkanut tulla mitta täyteen.

Tiedemies kirjoitti...

IDA, valitettavasti apologetiasi kuulostaa aika lailla No True Scotsmanilta. Toki ymmärrän, että on olemassa teoreettinen kansallismielisyys ja se, mitä se tarkoittaa, on yksinkertainen idea.

En kuitenkaan puhu tästä teoriasta, vaan siitä käytännöstä, jossa siis "niille" halutaan luotia nahkaan tai pahempaa. On samalla tavalla aivan yhdentekevää mitä joku teoreettinen oppi sanoo, kuin on yhdentekevää, mitä Marx esimerkiksi "oikeasti" sanoi.

Hedelmistään puu tunnetaan.

IDA kirjoitti...

Ei se ole apologetia vaan kehotus tutustua ideologian juuriin. Sieltä se on muodostunut teoriaksi. Ei imperialismi yksinkertaisesti ole kansallismielisyyden hedelmiä, vaan kansallismielisyyden vastakohta. Koko idealle, että nationalismi olisi väärin suuntaunutta patriotismia ei ole mitään perusteita. Orwell kirjoitti sen Englannissa, kun aurinko ei laskeutunut Britannian impeurimin alueella ja kiinalaiset ja intialaiset taistelivat päästäkseen imperiumista irti. Nämä eivät ole yhtä selkeitä asioita kuin matematiikka, mutta ellei näihin ollenkaan perehty tulee helposti johdetuksi harhaan.

samuli:

En ymmärrä ollenkaan miten tuo liittyy asiaan. Itse olen ollut tilanteissa, joissa mustat hakkaavat valkoisia. En ole tehnyt siitä päätelmiä rotuominaisuuksista, koska asia vain on niin, että ihmisryhmät tappelevat keskenään. Eri jalkapallojoukkueiden kannattajatkin tappelevat. Se ei ole oikein, eikä siinä ole järkeä, mutta ei siihen selkeää syyllistäkään löydy jos, kuten ateisteilla on paha tapa, saatana jätetään laskuista pois.

samuli kirjoitti...

Liitty asiaan sillä tavalla, että minun ympyröissä itseään kansallismielisiksi ja isänmaallisiksi kutsuvat jakavat ja fanittavat selkeästi täysin rasistisia ja fasistisia kirjoituksia.

Tiedemies kirjoitti...

IDA, kuten tiedämme, niin hyvä puu ei kanna pahaa hedelmää. Jos porukassa on mätiä omenia, se on mätä. Tästä syystä olen poliittisesti sitoutumaton.