maanantai 20. helmikuuta 2017

Hyveistä

- "Dammit, Morpheus. Not everyone believes what you believe."
- "
My beliefs do not require them to."
                                                                     Matrix Reloaded (2003)

Yksi merkittävä ero autoritäärisen ja liberaalin mielenlaadun välillä on kyky hyväksyä se tosiasia, että ihmisten arvot ja uskomukset voivat olla erilaisia. En puhu liberaalista mielenlaadusta nyt siinä merkityksessä jossa "liberaali" esiintyy aikalaisteksteissä poliittisena määreenä. Merkittävä osa valtavirran liberalismia on itseasiassa hyvin autoritääristä. Minulla ei valitettavasti ole parempaakaan sanaa tarjota tähän yhteyteen.

Ero on oikeastaan vielä syvempi kuin vain tämän tosiasian hyväksyminen, sillä jokainen näkee omin silmin käytännössä päivittäin, että ihmisillä on kiistatta erilaisia käsityksiä hyveistä ja oikeasta ja väärästä. Samaan tapaan on kiistatta selvää että ihmisten käsitykset poikkeavat toisistaan myös niiltä osin mitä he pitävät totena.

Relativismi voidaan ymmärtää kahdella eri tavalla. Ensimmäinen on Terence McKennan kritisoima merkitys. Sanottakoon, että olen täysin samaa mieltä McKennan kanssa siitä, että tämä tapa ymmärtää relativismi -- nimittäkäämme sitä nyt relativismiksi ilman kummempia määreitä -- on eräänlainen mielisairaus. Kuvitelma, että tosiasiat ovat milloin mitäkin ja riippuvat näkökulmasta, on fundamentaalinen väärinymmärrys siitä, mitä yllä nimitän liberaaliksi mielenlaaduksi. Itseasiassa, tämä on mennyt joissain piireissä niin pitkälle, että samaan aikaan täysin autoritäärisesti ajetaan omaa arvomaailmaa, mutta aina tilanteen niin sopiessa omiin käsityksiin, vaihdetaan relativistiseen argumenttin joka mitätöi kaiken mitä joku muu sanoo. Ja tämä ei rajoitu mihinkään poliittiseen ideologiaan tai katsontakantaan. Tämän näkee niin sosialistien, liberaalien, alt right-salaliittohörhöjen kuin libertaarienkin kirjoituksissa.

Relativismi voidaan kuitenkin ymmärtää toisinkin, siis oikein. Tälle ymmärrykselle tulisi kuitenkin keksiä toinen nimi, sillä se ei tarkoita sitä että mikä tahansa positio on yhtä oikea tai että tosiasiat ovat neuvottelu- ja näkökulmakysymys. Viittaan tällä jo yllä mainittuun täysin kiistattomaan tosiasiaan, että ihmisillä on erilaisia käsityksiä paitsi siitä mikä on hyvää ja oikein, myös siitä mikä on totta. Se, mikä on totta, ei ole neuvottelukysymys eikä riipu näkökulmasta, mutta se, mikä on relevanttia usein riippuu erittäin voimakkaasti näkökulmasta.

Jokin asiantila voi olla relevantti kahdella eri tavalla. Jos asiantila on ei-toivottava -- esimerkiksi, jos minun jalassani törröttää naula -- niin asiantila on relevantti sen yksilön tai niiden yksilöiden kannalta joille ei-toivottavuus johtaa todennäköisesti jonkinlaiseen toimintaan. Minun jalassani törröttävä naula on varmastikin ei-toivottava suurimmalle osalle maailman ihmisistä, mutta relevantti se ei ole, sillä vaikka satunnainen yksilö jossain toisella puolella maailmaa varmastikin ceteris paribus toivoisi ettei minun jalassani olisi naulaa, ei tieto siitä että naula törröttää jalastani johda tämän yksilön kannalta mihinkään toimintaan; hän ei voi toimia millään sellaisella tavalla että minun oloni parantuisi vaikka hänen arvonsa olisivatkin sellaiset että hän toivoo minulle sinänä hyvää. Sama pätee toki myös sellaiseen yksilöön joka vihaa esimerkiksi länsimaisia miehiä niin paljon että pitää suorastaan hyvänä asiana minun kokemaani kärsimystä.

Relativismi tosiasioiden suhteen siis voitaisiin halutessa ymmärtää siten, että tosiasioiden se joukko joka ei ole relevantti, ei merkitse mitään yksilölle, eikä tämä siten piittaa siitä, joten hän voi käsitellä näitä tosiasioita ikään kuin niitä ei olisi olemassa lainkaan. Tällaisessa relativismissa ei ole mitään vikaa inherentisti; tosiasiat sinänsä eivät ole näkökulmasta kiinni, mutta niiden relevanssi on, ja koska vain relevanttien propositioiden totuusarvolla on väliä, relativisti saattaisi olla yksinkertaisesti piittaamatta tai ottamatta kantaa tällaisiin asioihin.

Asiantila voi olla relevantti myös sillä tavalla, että se sitoo henkilön toimintaa. Esimerkiksi, vuoristo jonka ylittäminen on varsin työlästä, ei ole sinänsä ei-toivottava asia; siitä voi olla paljon iloa, esimerkiksi koska henkilö tykkää laskea mäkeä. Mutta se voi muodostaa reunaehdon sille, miten nopeasti henkilö voi siirtyä paikasta toiseen. Näinollen tosiasia on relevantti tälle yksilölle, kun taas toisella puolella maailmaa asuvalle vuorella ei ole merkitystä. Esimerkiksi Sherlock Holmes toteaa Watsonille jossakin tarinassa, että pitää täysin turhana tietoa siitä, että maa kiertää aurinkoa, sillä tämä tieto ei millään tavalla auta häntä ratkomaan rikoksia. Holmes on relativisti (tässä merkityksessä).

Mistä pääsemme hyveisiin. Hyve noin yleisestiottaen viittaa tietynlaisten moraalikoodistojen esittämiin piirteisiin tai toimintaan joiden joko itseisarvoisesti tai välineellisesti katsotaan edistävään hyvää, eli ns parempaa maailmaa.  Erilaisia hyvekoodeja on lukuisia, enkä käy niitä tässä analysoimaan. Yhteistä niille kaikille on se, että niissä kodifioituu -- ja usein myös reifikoituu -- käsitys siitä mikä on hyvää ja oikein. (Ja tietysti vastinparina paheissa kiteytyy se mikä on pahaa ja väärin).

Autoritäärisen mielenlaadun ja hyve-etiikan yhdistelmä on varsin yleinen, jos kohta, itse koen sen lähinnä sisäisesti ristiriitaiseksi. Jotenkin ymmärrän utilitaristisen etiikan autoritäärisen ilmentymän, koska utilitaristi ainakin yrittää ajatella että on jokin objektiivinen -- jos kohta vaikeasti mitattava -- hyvän mittari, josta ei pitäisi olla mitään erimielisyyttä. Itse olen viime aikoina mieltynyt hyve-etiikkaan juuri siksi että se sopii mielenlaadulleni paremmin.

En voi käsitykselleni mitään, mutta minulla on voimakas sisäinen vakaumus että samanaikaisesti kaikki etiikka -- hyveellisyys mukaanlukien -- on täysin mielivaltaista ja vailla sen suurempaa merkitystä, ja kuitenkin on olemassa minulle henkilökohtaisesti äärimmäisen tärkeitä hyveitä ja eettisiä prinsiippejä, joista en halua luopua. Muistan taannoin käyneeni keskustelua erään jo sittemmin bloggaamisen lopettaneen kirjoittajan kommenttiosastolla muistaakseni abortista. Oma näkemykseni nimittäin on että abortti on kauhea asia, enkä toivoisi sitä tapahtuvan lainkaan. Kuitenkaan en suostu tuomitsemaan ketään siihen turvautunutta. Tämä oli kyseisen kirjoittajan mielestä pöyristyttävän ristiriitaista ja moraalitonta, ja kuvasti sitä etten "oikeasti" pidä aborttia pahana.

On monia asioita joita en osaa pitää "makuasioina", asioita joita en suostu tekemään tai hyväksymään, ja kuitenkin, joiden kohdalla voin täysin vapautuneesti todeta ettei tämä tarkoita että tuomitsisin ketään tai pitäisin ketään näiden asioiden tekijöistä "pahana". Aivan erityisesti, en koe että minulla olisi mitään oikeutta kieltää näitä asioita keneltäkään. On toki päinvastaisiakin asioita, asioita jotka mielestäni on syytä mahdollisuuksien mukaan estää, kuten vaikkapa toisten ihmisten pahoinpiteleminen jne, ja joiden kohdalla tunnen usein että mielestäni olisi aivan oikeutettua silti toimia juurikin kyseisellä tavalla. 

Moraalinen tai kulttuurirelativismi on toinen kirosana, sana jolla on hyvin paha kaiku. Se ymmärretään myös usein niin, että moraalinen relativisti katsoo minkä tahansa moraalisen käsityksen tai sellaisen puutteen olevan yhtä arvokas, ja täten kiistää esimerkiksi länsimaisen henkilön oikeuden kritisoida jotakin "takapajuiseksi" koettua kulttuuria; määre "takapajuinen" on jo sinällään tällaisen käsityksen mukaan väärä, koska kaikki kulttuurit ovat samalla viivalla. Tämä tietenkin on samankaltainen väärinymmärrys kuin se, jota McKenna kritisoi tosiasioiden kohdalla. Se on kuitenkin vaikeammin purettava väärinymmärrys siksi, että toisin kuin tosiasiat, käsitykset hyvästä ja pahasta eivät sinänsä ole riippumattomia tarkastelijasta.

Se, että käsitys hyvästä ei ole riippumaton tarkastelijasta, ei kuitenkaan tarkoita että tarkastelijan käsitys hyvästä olisi jotenkin merkityksetön hänelle itselleen tai hänen lähiympäristölleen. Tässä kohtaa autoritäärisen mielenlaadun omaavan ihmisen laakerit leikkaavat pahanpäiväisesti kiinni; paradoksaalisesti pidän tässä kohtaa melko yksikäsitteisesti pahana tätä mielenlaatua. Nimittäin, jokin asia voi olla arvokas yksilölle vaikka se olisi toiselle arvoton tai jopa negatiivinen arvoltaan. Hieman banaalisti -- ja mutkia suoraksi vetäen -- voitaisiin ehkä sanoa että käsitys hyvästä ja pahasta on makuasia.

Mikä ei kuitenkaan ole makuasia, on se, mitä näiden toisistaan enemmän tai vähemmän poikkeavien hyveiden tai moraalikoodien noudattaminen ja tavoitteleminen aiheuttaa seurauksinaan. Nämä seuraukset eivät ole makuasia, eivätkä näkökulma-asia. Osa seurauksista tietenkään ei ole relevantteja -- esimerkkinä juurikin mahdollisesti jalassani törröttävä naula -- mutta tosiasioita ne silti ovat. Ja juuri näistä seurauksista ja niiden ulottuvuudesta keskustelussa menevät herkästi puurot ja vellit sekaisin.

Tämä sekaisin meneminen voi olla kumpaan suuntaan tahansa. Osa puolustaa itse hyveenä pitämäänsä asiaa esimerkiksi väittämällä että hyveen noudattamatta jättämisellä on negatiivisia seurauksia. Mutta tämä ei ole tietenkään hyve-etiikan mukaista argumentaatiota, vaan seuraamuseettistä. Esimerkiksi, jos joku esittää että homoseksuaalisuus on paheellista, tämä saattaa esittää perusteluna sukupuolitautien tai perheiden rikkoutumisen kaltaisia argumentteja. Nämä ovat tietenkin virheellisiä argumentteja vaikka mekanismit olisivatkin tosia; sillä yritetään vakuuttaa toiselle oman käsityksen rationaalisuutta, vaikka tosiasiassa rationaalisuudella ei ole asian kanssa mitään tekemistä. Käsitys hyvästä ja pahasta ei ole rationaalinen valinta, koska jos jokin asia on relevantti ja hyvä, niin se on hyvä vain itsensä vuoksi, tai ainakin se on hyvin läheisessä ja kiistattomassa suhteessa hyvään tai pahaan kokemuksena. Esimerkkinä jälleen naula jalassa: Se on paha asia koska tiedämme että kaikille se aiheuttaa kipua ja merkittävän tulehdusriskin. Toki on yksilöitä jotka pitävät tällaisesta kivusta; mutta mielivaltaisuus tässä vain alleviivaa sitä mitä yritän sanoa.

Toinen suunta taas on se, että kiistetään seuraukset siksi, että yksikäsitteistä karakterisointia hyvän ja pahan sisällöstä ei ole. Esimerkiksi, voidaan kiistää vaikkapa naisten heikko asema länsimaisen mittapuun mukaan monissa arabimaissa sillä perusteella, että monet naiset eivät koe asemaansa heikoksi näissä maissa. Tämä argumentti on kummallinen, mutta olen sen nähnyt feministin esittämänä. Se menee jotakuinkin näin, että vaikka naiselle länsimaissa kuuluu kaikki samat oikeudet kuin miehille, niin meillä ei länsimaisina ihmisinä ole oikeutta sanoa että jossakin muussa kulttuurissa naisille olisi hyvä kuulua samat oikeudet, ts. tätä mittaria ei vaan yksinkertaisesti voi käyttää muiden kulttuurien kohdalla. Tämä voi tietenkin olla oikea argumentti yksilön kohdalla, jos hän esimerkiksi kokee että hän kyllä haluaa kyseiset oikeudet itselleen, muttei pidä relevanttina näiden oikeuksien toteutumista muille. Toinen tapa, jolla tämä argumentti voi olla oikea on, että jokaisen yksilön tulee voida itse omalla kohdallaan määrittää se, onko tämä oikeus hänelle tärkeä. Mutta hyvin harvoin argumenttia esitetään kummallakaan tavalla.

Minulle ei tuota vaikeuksia todeta, että se, mitä pidän hyvänä, ei toteudu kaikille eikä kaikkialla samassa määrin. Ei myöskään tuota vaikeuksia todeta, että se, mitä pidän hyvänä, ei ole jaettua vaan joku kokee toisenlaisen käsityksen hyvästä olevan itselleen oikea, ja että tällä yksilöllä on oikeus kokea näin, silloinkin kun se on ristiriidassa omani kanssa. Ei ole minun tehtäväni lähteä korjaamaan muiden ihmisten etiikkaa, voin korkeintaan puolustaa omiksi kokemiani oikeuksia sekä omalla että perheeni ja lähipiirini osalta -- sekä kaikkien niiden osalta joiden tiedän tai perustellusti uskon kokevan ne omikseen -- niitä vastaan jotka pyrkivät niitä rikkomaan. 

Kaikki eivät jaa uskomuksiani. Eivätkä uskomukseni vaadi heiltä sitä.

3 kommenttia:

Sam Hardwick kirjoitti...

Mielenkiintoinen teksti! Kirjoitin sattumoisin viikonloppuna tätä sivuavan Facebook-statuksen ja postasin nyt blogipostaukseksi.

Tommi Uschanov kirjoitti...

Relativismi voidaan kuitenkin ymmärtää toisinkin, siis oikein. Tälle ymmärrykselle tulisi kuitenkin keksiä toinen nimi, – –.

Filosofiassa perspektivismi on aika vakiintunut nimitys.

asdf kirjoitti...

Termi jota haet liberaalille (amerikkalaisessa merkityksessä) maailmankuvalle on uskonnollinen.

https://theamericanscholar.org/on-political-correctness/