maanantai 25. huhtikuuta 2016

Harrastelu, harjoittelu ja stressi.

Ensin kerron treenistäni; jaksakaa loppuun sillä tämä kaikki liittyy asiaan. Tänään volyymit jäivät pikkuisen kesken; tein viime maanantain painoilla ja nyt pystyin toimimaan, mutta selän ja vatsan lihakset alkoivat lopussa väsyä ja viimeisessä (viidennessä) setissä jätin kolmeen toistoon kyykyt.
  • Kyykky 112.5, 5x5, mutta viidennessä setissä jäi kaksi tekemättä. Nostan silti ensi viikolla 115 kiloon jos vaan olen muutoin kunnossa.
  • Pystypunnerrus 46kg 5x5. Opiskelijoiden voimailujärjestöllä (johon liityin kannatusjäseneksi) on mikropainoja, puolen kilon kiekoista alkaen. Tässä oli siis kilo lisää viikon takaiseen. Neljännessä setissä pummasin, en jaksanut kuin neljä. Syynä oli liian lyhyt tauko settien välissä, viidennen sain taas menemään.
  • Rinnalleveto 60kg. 2 + 1 toistoa. En vaan enää jaksanut ja kyykyn jäljiltä alaselkä oli hiukan väsynyt.
  • Soutu 90kg 5 + 3 toistoa. Tässäkin vaan oli kaasut loppu. 
  • Vinopenkki 62.5kg 3 toistoa. Puhalsin pelin poikki tässä kohtaa, jalkoihin sattui ja olkapää alkoi kiukutella. Taidan jättää "vinarin" kokonaan keskiviikon hommaksi. 
 Harjoittelen siis nousujohteisesti edelleen, mutten lisää suuria määriä enää painoa. Perjantaina esimerkiksi tein yhdet ykköset, kyykyssä 130, mavessa 140, ja prässissä tein 55kg 3x3, mutta pummasin kaksi jälkimmäistä sarjaa. Otan perjantain aika "rauhallisesti", siis tarkoitan että teen maksimipainoilla, mutten yritä väkisin runnoa sarjoja läpi, vaan tyydyn siihen jos saan yhden kolmosen ja hätätilassa riittää ykkönenkin.

Harrastelu tai höntsäily, kuten usein sanotaan jos puhutaan vaikkapa peleistä, eroaa harjoittelusta sillä, että siinä ei ole tavoitteita. Minulla tavoite on varsin yksinkertainen: Lisää rautaa. Kuten tekemisestäni ja sen raportoinnista näkyy, teen aika paljon ja mietin aika paljon tekemistäni. Monelle höntsäilyyn tottuneelle tekemiseni näyttää todennäköisesti siltä että teen tätä ns hampaat irvessä ja kokemus useimmille on että tekemiseni on ilotonta, tai että he itse eivät nauttisi tavoiteorientoituneesta treenistä. Tein samaa juostessani ja taekwondoa harrastaessani, eli yritin rikkoa jotain aiempia "tasoja" ja saavuttaa jotain mitä en ollut aiemmin saavuttanut. Tämä vaikuttaa helposti täysin turhalta jos ajattelee faktoja: Olen 40-vuotias mies jolla on hyvin vähän ollut elämässään urheiluharrastusta. Tulokseni eivät missään lajissa tule lähellekään ikäisteni vakavampien kilpaurheilijoiden tai edes pidemmän linjan harrastajien tasoa. Fysiikan puolesta olen jo riittävän hyväkuntoisen näköinen, en tarvitse näyttävämpää ulkomuotoa mihinkään (miellyttävä ulkonäkö lienee yksi niitä harvoja asioita joissa olen "lahjakas").  Miksi ihmeessä näen vaivaa ja kirjoitan näistä ja mietin näitä asioita, kun se on niin ilmeisellä tavalla turhaa?

Vastaus on stressi. Kun kuuntelen ihmisiä jotka kertovat lenkkeilevänsä ja käyvänsä salilla lähinnä heeboilemassa ja hakemassa hyvää fiilistä "stressin lievittämiseen", en yleensä kommentoi mitään. Mutta koen että he ovat yksinkertaisesti väärässä. Voi olla että motivaatiorakenteeni on erikoinen, mutta ensinnäkin, liikunnan tuoma raaka fyysinen hyvä olo esimerkiksi pumppi tai runners high, ovat loistava syy harrastaa liikuntaa, enkä väheksy niitä. Tavoittelen niitä itsekin treenatessani. Mutta vaikka ne vähentävät stressiä itsessään, minusta ne ovat enemmänkin toissijainen tai positiivinen sivuvaikutus. Selitän tämän tarkemmin.

Stressi on fyysinen ja henkinen valmiustila, joka jatkuu epätarkoituksenmukaisen pitkään. Se on normaali reaktio uhkiin joita ihminen saattaa kokea. On äkillistä stressiä kuten loukkaantumisia, vaaratilanteita, riitoja jne, joissa keho nopeasti pumppaa adrenaliinia ja kortisolia yms, syke nousee, lihastonus kasvaa ja niin edelleen. Keho asettuu valmiustilaan. Nykyihminen kokee kuitenkin kroonista stressiä pitkittyvien työprojektien, perhetilanteiden, talousvaikeuksien, pitkäaikaissairauksien, lasten hyvinvoinnin ja mitälie monien asioiden vuoksi. Nämä stressitekijät eivät poistu koskaan kaikki kokonaan ja silloinkin kun niitä on vähemmän, keho saattaa jäädä ikäänkuin tottumuksesta valmiustilaan.

Valmiustilan voi purkaa käyttämällä kehoa siten kuin se on tarkoitettu. Keho säätelee itse itseään ja kun lihas lähtee tekemään töitä, parissa sekunnissa ATP:tä täytyy alkaa tehdä. Ensin kreatiinifosfaatista, sitten glykolyysillä ja pidemmällä aikavälillä sitten hitaammilla mutta energiatehokkaammilla prosesseilla. Stressihormonit itseasiassa toimivat siten että ne vauhdittavat näitä prosesseja; liikunta siis on fysiologisesti tarkoituksenmukainen reaktio stressiin. Siksi ei ole ihmeellistä että ihmiset -- niin höntsäilijät kuin muutkin -- kokevat liikunnan nimenomaan stressin lievityskeinona.  Nimittäin, kun liikkuminen loppuu väsymyksen tms vuoksi, tämä on usein keholle merkki siitä että vaaratekijä on nyt hetkellisesti poissa ja voidaan levätä. Keho keskittyy tällöin liikunnan välittömien seurausten "korjaamiseen", eli lihasten pienten vaurioiden korjailuun ja energiavarantojen täyttämiseen.

Tämä on puhtaasti fysiologinen asia, mutta stressi on fysikaalinen ja psykologinen tila. Yksi stressiä aiheuttava tekijä on tekemättömät työt tai kokemus siitä, että ei ole saanut asioita valmiiksi. Höntsyliikunta tuo fyysisen hyvän olon mutta sen tekijä ei koe usein saavuttaneensa mitään. Erityisen ongelmalliseksi tämä tulee sellaisella ihmisellä joka esimerkiksi yrittää käyttää liikuntaa painonpudotukseen, sillä yksittäinen liikuntakerta hukkuu täysin kohinaan. Liikunta voi jopa lisätä psykologista stressiä jos se koetaan pakolliseksi osaksi jotakin (huonoa) painonpudotusdieettiä tai elämäntaparemonttia tai esimerkiksi jos liikunta on johtanut väsymykseen ja liikunnan jälkeinen nälkä -- luonnollinen reaktio -- saa ihmisen syömään enemmän kuin oli tarkoitus. 

Harjoittelu sensijaan on toisenlaista. Kun harjoittelussa asetetaan tavoite ja ohjelma jota noudatetaan, tavoitteen saavuttaminen ja ohjelmassa pysyminen tekevät kustakin harjoituskerrasta myös saavutuksen. Ei sillä tavalla että "hyvä kun liikuin", vaan niin että saa mitattavaa dataa omasta kehityksestä. Tämän tuoma tyydytys toki riippuu siitä, kuinka hyvin pystyy pysymään ohjelmassa ja ylläpitämään progressiota, mutta jos ja kun näin tapahtuu, vaikutus henkiseen tilaan on vielä astetta positiivisempi kuin vain höntsäillessä.  Tiedän tämän koska olen kokeillut kumpaakin.

Tämä ei tarkoita nyt sitä, että liikunnasta pitää tehdä tavoitteellista hampaat irvessä. Mutta jos ja kun liikunan on tarkoitus olla terveyttä ja hyvinvointia edistävä harrastus, niin väitän, että maltillinen tavoitteellinen harjoittelu onnistuu tässä tarkoituksessaan paremmin kuin heeboilu ja höntsäily.

1 kommentti:

Retkipentti kirjoitti...

Moni luulee että rentoutuminen on helppoa. Mutta se vaatii raskaita uhrauksia ja pitkäjänteisyyttä, täydellistä osallistumista.