torstai 17. toukokuuta 2012

Tutkimus tropiikissa.

Kuten lukijani varmaan tietävätkin, työskentelen tällä hetkellä Singaporessa, NUS-yliopistossa. Tarkemmin sanoen työnantajani on Temasek-laboratorio eli tuttavallisemmin T-lab. "Temasek" on  Singaporen edeltäjänä tällä saarella sijainneen kaupungin nimi. Nimi on ilmeisesti jollakin tapaa nationalistinen symboli; Temasek Holdings on valtion omaisuutta manageroiva yhtiö, ja sen sijoitusportfolio on reilusti yli 100 miljardin euron suuruinen.

T-lab on perustettu aikanaan puolustusteollisuuden kannalta olennaisten projektien hallinnoimiseen. Se on osa yliopistoa, mutta palkkaus, organisaatio, jne ovat täysin erilliset. Oma työni ei ole salaista, mutta liittyy osana joihinkin puolustusministeriön projekteihin, joista en tiedä mitään, mutta joissa varmaan on jotain salaista, joten en mainitse sen enempää yksityiskohtia.

Tutkimus on täällä aika korkealla prioriteetilla ja sille on paljon rahaa. Erityisesti puolustusteollisuuden eri haarat teettävät paljon tutkimusta. Täällä tutkitaan aika käytännöllisiä asioita, kuten tietoturvaa, antenniteknologiaa, nanopinnoitteita, ja ties mitä muuta. Puolustusbudjetti on 6% bruttokansantuotteesta, enkä ole edes varma meneekö kaikki täällä tehtävä tutkimus tuohon lukuun. Vertailun vuoksi, Suomen puolustusbudjetti taitaa olla puolentoista prosentin luokkaa. Ja Singaporen BKT on suunnilleen sama, nominaalisesti hieman alhaisempi, PPP:llä mitattuna lähes 50% korkeampi.

Nimellisesti olen jonkinlainen postdoc tutkija. Ryhmässä on minun lisäkseni toinen postdoc ja muutama jatko-opiskelija. Vetäjänä on suunnilleen minun ikäiseni kaveri, joka on voittanut suunnilleen kaikki palkinnot ja kilpailut kouluissa ja opiskellessa. Meritokratia on täällä oikeastaan jopa vähän liioiteltua, koko kulttuurissa. Koulut keskittyvät kilpailuttamaan lapsia noin kolmannesta luokasta eteenpäin ja voittajille syydetään resursseja enemmän kuin muille. Kilpailu on todella kovaa, mutta kuulemma se on Kiinassa vielä kovempaa.

Tässä on puolensa ja puolensa. Singaporelaiset ovat vauraita ja ahkeria: työttömyysprosentti on noin 2, ja omistusasuminen on normi, tosin asuntojen hinnat ovat kivunneet todella pilviin viimeaikoina, niin että voidaan ehkä perustellusti puhua jonkinlaisesta asuntokuplasta. Tähän on reagoitu rakentamalla runsaasti. Maahan olisi tulijoita enemmän kuin otetaan sisään. Humanitaarista maahanmuuttoa ei kai ole, tai siitä ei juuri puhuta, sensijaan kaltaisiani ulkomaalaisia työntekijöitä on suuruusluokkaa neljännes saaren asukkaista. Tai ei "kaltaisiani", olen kummajainen, koska länsimaiset ovat yleensä isojen länsimaisten yritysten johto-, myynti-, ja asiantuntijatehtävissä joista maksetaan merkittävästi enemmän kuin yliopistolla on varaa. Toisaalta aasialaiset maahanmuuttajat ovat rakennustyömiehinä (Intiasta näyttäisi olevan suuri osa) tai kotiapulaisina (Filippiinit,  Indonesia). Kiinalaisia on paljon insinööreinä ja tutkijoina, mutta länsimaisia vähemmän. Naapurissa asuu yksi puolalainen tutkija ja Filippiiniläinen insinööri, joten mikään selkeä luokittelu tämä ei ole.

Autolla ajaminen on kallista, suomalaisittain voisi sanoa törkeän kallista. Bensa maksaa melkein yhtä paljon kuin Suomessa, mutta varsinainen kustannus tulee autoluvasta. Niitä myönnetään määräajaksi (10 vuotta) ja ne maksavat maltaita, koska ne huutokaupataan. Hinta on pienille autoille jotain noin 25 000 euroa ja isommille noin 40 000. Suomalaisesta autoverosta valittavat voivat verrata tähän. Tulot näistä menevät käsittääkseni Land Transpor Agencyn budjettiin, eikä valtion yleiseen kassaan kuten autovero Suomessa, ja LTA on vastuussa julkisen liikenteen kehittämisestä. Tässä on puolensa, tavallaan voi ajatella, että LTA on firma joka omistaa tiet ja myy oikeuksia käyttää sitä, ja käyttää näitä tuloja liiketoimintansa kehittämiseen. Täällä on myös ruuhkamaksut isoilla väylillä.

Täkäläinen varovaisuuden ja suvaitsevaisuuden kulttuuri on ehkä hieman vieras itselleni. Kun näen suomalaisten valituksia "suvaitsevaiston" tempauksista, minua hymyilyttää. Täällä leimaaviin ja negatiivisiin kirjoituksiin suhtaudutaan hyvin negatiivisesti. Yhteiskunnan koheesiota uhkaavia ja eri etnisten tai uskonnollisten ryhmittymien väliin kiilaa iskeviä kirjoituksia ei hyväksytä. Sanktiotoimenpiteitä käynnistettiin taannoin esimerkiksi erästä kiinalaista opiskelijaa kohtaan, joka oli kiinalaisella keskustelupalstalla esittänyt loukkaavia ilmaisuja paikallisista. Samanlaista epäsymmetriaa kuin Suomessa, täällä ei ole, eli negatiivinen suhtautuminen leimaaviin kirjoituksiin koskee kaikkia ihmisryhmiä. Tosin, en ole ihan varma valkoihoisista, mutta epäilen kyllä että tapa jolla suomalainen media kirjoittaa suomalaisten juopottelusta tms johtaisi täällä sakkoihin.

maanantai 14. toukokuuta 2012

Takaisinkytkentöjä.

Luen toisinaan itse vanhoja tekstejäni oppiakseni jotain virheistäni ja kiinnittääkseni huomiota niihin ajatusprosesseihini jotka ovat muuttuneet aikojen saatossa. Kohtuullisen informatiivinen aikaväli on noin puolitoista vuotta. Tässä yksi esimerkki tekstistä, jonka luin uudelleen hiljattain. En kommentoi sitä nyt sen enempää, mutta huomaan että olisin kirjoittanut tekstin toisin. Löysin muitakin, kuten tämä avautumiseni internettoimittajan toiminnasta pari vuotta sitten.

Pääsääntöisesti olen pyrkinyt tietoisesti kehittämään tarkastelutapojani marginaalisen ja peliteoreettisen tarkastelun suuntaan. En ole tässä aina onnistunut, koska a) olen laiska ja b) olen kiireinen. Työni täällä tropiikissa on vaativuudeltaan ajankäytön suhteen aivan toinen.

Kehittääkseni ajatteluani eteenpäin, tilasin Kahnemanin Thinking Fast and Slow, koska sitä suositeltiin. Muutenkin, olen alkanut kyllästyä ajattelutapoihini ja ajattelin kehittää taas uudenlaisen. Henkilöhistoriastani löytyy muutamia "kausia" joiden ideologinen ja katsontakannallinen sisältö on ollut hyvinkin erilainen. En ole koskaan kannattanut mitään ideologiaa suoraan, vaan hankkinut vain joitain vaikutteita, yleensä tarkoituksella. Eräänlaisia "siirroskohtia" ajattelussani on ollut muutama. Ensimmäinen 90-luvun lopulla, kun aloin tietoisesti rajata opiskelemiani asioita koherentimman ajattelun kehittämiseksi. Tämä tapahtui samoihin aikoihin kuin opiskelin pääaineenani matematiikkaa. Toinen oli noin vuoden 2004 paikkeilla, kun uskoin saaneeni väitöskirjani valmiiksi (tosin se oikeasti valmistui vasta kolme vuotta myöhemmin, mutta se on toinen tarina) ja aloin opiskella taloustiedettä. Kolmantena voidaan pitää keskittymistäni abstraktion ja argumentaation kehittämiseen, noin vuoden 2009 jälkeisenä aikana, alkaessani kiinnittää enemmän huomiota mallinnokseen ja epistemologiaan.

Koen että se tie alkaa olla kuljettu nyt loppuun, joten joudun jatkamaan tästä eteenpäin jotenkin sokkona. Olen oikeastaan menettänyt mielenkiintoni kaikenlaiseen yhteiskunnalliseen analyysiin, ja ehkä on syytä yhtäältä palata juurilleni matemaattisemman sisällön pariin, toisaalta avata jokin uusi ajattelun kanava. Tätä varten täytyy lukea paljon, mutten vielä tiedä oikein mitä. Ehdotuksia otetaan vastaan.

perjantai 4. toukokuuta 2012

Mallit ja intuitio.

Aiemmissa keskusteluissa abstraktien mallien soveltuvuudessa erilaisten ilmiöiden "ymmärtämiseen" on välillä tullut esiin jonkinlainen vastakkainasettelu intuition ja formaalin mallin välillä. Tätä peilattiin mm. tämän videon (kiitokset Arille) keskustelussa. Olennainen löytyy noin 3-5 minuutin välillä.

Skannaan tätä aihetta hieman. Lähdetään siitä, että meillä on jokin malli siitä, miten jokin ilmiö toimii, ja että se on empiirisesti paras arvaus, jonka tunnemme, so. kun sitä verrataan evidenssiin, niin parempaakaan ei ole käsillä. Tämä ei siis tarkoita, että kukaan varsinaisesti uskoisi että malli on täydellinen. Se voi olla tässä yhteydessä nyt mitä tahansa, vaikka suhteellisuusteoria, IS-LM-malli, CAPM-malli tms. (En väitä että nämä ovat parhaita tunnettuja malleja omilla aloillaan: pyydän vain olettamaan että meillä on joku malli, joka juuri tämän tai tuon mallintajan mielestä on paras tunnettu)

Abstraktiovuoto terminä on peräisin softan kehityksestä  ja viittaa tilanteeseen, jossa abstraktion tarjoamat käsitteet eivät onnistu tosiasiassa piilottamaan rajapinnan alle toiminnan todellista monimutkaisuutta,  abstraktion käyttäjän on pakko ottaa huomioon "konepellin alla" tapahtuvia asioita. Tämä toimii hieman käsitettä venyttäen mitä tahansa abstraktia mallia sovellettaessa. Abstraktio yrittää piilottaa jonkin ilmiön yksityiskohdat, mutta piilotettujen yksityiskohtien ominaisuudet palaavatkin kummittelemaan kun abstaktiota yritetään käyttää johonkin. Sivumennensanoen, iso osa softa-alan ongelmista on seurausta siitä ettei tätä ymmärretä, ja Dijkstran pahamaineinen avautuminen on nyt, neljännesvuosisata myöhemmin mutatis mutandis vieläkin olennainen. Mutta ei siitä enempää.

Kun  tarkastelemme jotain mallia ja mietimme jotain operationaalista kysymystä, joudumme kohtaamaan tämän vuodon. Tavallaan Cowenin ja Hansonin postuloitu ero on tässä. Venytän nyt eron hieman toiseksi abstraktioksi, nimittäin intuition ja mallinnoksen väliseksi. Tämä ei ole dikotomia, vaan kaksi erillistä prosessia, jotka parhaimmillaan toimivat yhdesä. Oletetaan, että meidän on  on dataa josta pitäisi tehdä johtopäätös. Lisäksi meillä on yllä mainittu malli. Se antaa meille jonkinlaisen käsityksen siitä, mikä olisi paras toimenpide. Mutta oletetaan, että datassa on joukossa jotain, mitä malli sinänsä ei hyödynnä, ja meistä on ilmeistä että tällä voi olla vaikutusta. Abstraktio on alkanut siis vuotaa.

Ensimmäinen ja välttämätön vaihe on ymmärtää vuoto. Toinen on sitten kysymys, mitä teemme. Voimme intuitiivisesti todeta miten data vaikuttaa lopputulokseen mielestämme, ja korjata mallin antamaa tulosta tämän mukaan. Voimme myös todeta, että intuitio sanoo, että tämä vuodon mukana tullut data viittaisi siihen, että malli itsessään on aivan väärä. Toisinaan voi olla jopa, että meillä ei edes ole mitään dataa: on vain intuitio. Esimerkiksi mallimme saattaa toimia intuition vastaisesti jossakin tietyssä tilanteessa. Voimmeko pelkästään intuition perusteella postuloida abstraktiovuodon?

Tätä problematiikkaa ei loppujen lopuksi mikään filosofinen käsitteidenpyörittely voi ratkaista. Voin tietysti ottaa ns. weasel-way out- lähestymisen ja todeta, että ei muuta kuin  empiriaa peliin ja uusi malli, jos vanha ei toimi.

Itse karsastan intuitiota periaatteessa kolmesta syystä. Ensimmäinen on, että intuitio ikäänkuin kuiskii pehmeästi ja suloisesti valheita. Intuitio ei ole muuta kuin ennakkoluulojen summa; tämä ei ole sen heikkous muuten, mutta intuitio, jos sitä ei kyseenalaista, sotkee aivan liian helposti pessimismiä, toiveajattelua, arvostelmia, oman edun tavoittelua, sosiaalista painetta jne, ilman että sitä tiedostaa itse. Toinen on, että intuitiota ei voi kommunikoida luotettavasti, se vain ilmenee tekstissä, ja siinäkin vajavaisesti. Kolmas on, että intuitio on epästabiili, eli se voi antaa samassa tilanteessa erilaisia vastauksia, ja se elää niin nopeasti, vaihtaa muotoaan ja näkökulmia, että  huonoa päättelyä ei koskaan saa siitä esille luotettavasti. Intuition vahvuus on sen nopeus, sillä intuition avulla voi generoida nopeasti vastaesimerkkejä, vaihtoehtoisia tulkintoja, jne.

Eksplisiittiset mallit ovat tietysti nekin ongelmallisia, tietenkin. Ne ovat jäykkiä, niiden abstraktiot vuotavat lähes poikkeuksetta, niiden ymmärtäminen ja  niillä operoiminen vievät aikaa, ja epäselvän tuloksen syy ei ole aina ilmeinen.

Näistä syistä balanssi on tärkeää. Intuitiota ei ole syytä haukkua tai lytätä, vaan päin vastoin, sitä on syytä kehittää. Intutitiota voi nimittäin kehittää nimenomaan omaksumalla ja pyörittelemällä monia erilaisia malleja. Aivot ovat yleensä hyviä tuottamaan yleistyksiä, ainakin minun ajattelussani tämä on merkittävä vahvuus, jopa suhteellinen etu. Huolimatta tavastani kirjoittaa ja usein ylistää formaalin mallinnoksen ansioita, toimin itse tutkimustyössäni yleensä hyvin pitkään täysin intutitiivisesti, ja kirjoitan mallit puhtaaksi vasta aivan lopuksi.

Ps. Beethovenin 9:n sinfonian toinen osa on ehkä maailmanhistorian hienoin sävellys. Muoto on abstraktina täydellinen, sävelkulku on aivan virheetön. Siitä puuttuu kuitenkin jotakin, ja ehkä syynä on se, että säveltäjä oli kuuro. Tämä ei ehkä ole kovin luonteva esimerkki, koska en tiedä käyttikö Beethoven jotain formaalia mallia vai puhtaasti intuitiota säveltäessään (en ole musiikin asiantuntija, tiedän vain mistä pidän), mutta viides ja yhdeksäs jotenkin kuulostavat siltä, että niissä olisi taustalla jokin melko yksinkertainen (mutta silti vivahteikas) "teoria", johon on lykätty melko yksinkertainen input ja saatu ulos sinfonia. Mene ja tiedä.