tiistai 24. elokuuta 2010

Lapset.


Missasin eilen aikaeron (siirsin kelloa liian vähän) ja nälän (lähdin syömään liian aikaisin) vuoksi viime viikkoina rutiiniksi muotoutuneen iltaisen videopuhelun lasten nukkumaanmenon aikaan. Tänä aamuna herätessäni oli koti-ikävä taas erityisen kova. Huomaan, että lasteni läsnäolo ja pelkästään näkeminen, on henkisen tasapainoni kannalta hyvin tärkeää. Tämä liittynee siihen, että motivaatiorakenteeni tuntuu olevan hyvin puhtaaksi viljellyn K-strategian mukainen.

Tämän puolesta puhuu myös se, että vaikuttaa epätodennäköiseltä, että haluaisin enempää lapsia, sillä haluan vain maksimoida nykyisten menestyksen tulevaisuudessa. Esimerkiksi opiskeleminen Oxfordissa maksaisi (elinkustannukset, asumiset, lukukausimaksut jne.) noin €25k per vuosi, joten jos haluaisin maksaa lapsilleni parhaan mahdollisen (*) koulutuksen, täytyisi minun säästää noin €150k seuraavien viidentoista vuoden aikana, eli €10k vuodessa, näin karkeasti laskien ja ilman diskonttauksia.

Tietenkään en voi etukäteen tietää, ovatko lapset esimerkiksi perineet minulta tarkkaavaisuushäiriön, ja jos ovat, niin helpottaako se riittävästi ennen teini-ikää. Lisäksi täytyy ottaa huomioon se, mitä lapset tahtovat tehdä. Omasta taustastani johtuen tietysti toivon, että heillä on mahdollisuus harjoittaa kognitiivisia kykyjään parhaansa mukaan, mutta pyrin lähinnä tarjoamaan mahdollisuuksia.

Näin täällä pätkän ohjelmasta, jossa erilaiset kasvatusasiantuntijat keskustelivat siitä, miten lapsen motivaatiorakenteen kehittymistä voi tukea. En ole ihan varma, pidinkö taustaoletuksena olevasta ajatuksesta, että kaikki haluavat lapsensa menestyvän. Itse haluaisin, että lapseni ovat onnellisia, ja että he toimivat tavalla, joka on heidän itsensä kannalta pitkällä aikavälillä mielekäs. Jotain senkaltaista, että ei tarvitse sitten vanhana katua mitään tekemisiään tai tekemättäjättämisiään. Että voi kokea olleensa jollakin tavalla kunniallinen yhteiskunnan jäsen.

(*)Harvard on itseasiassa maailman paras yliopisto, ainakin THES-rankingien mukaan, ja Englannissakin sen edelle menevät niin Cambridge kuin Lontoon colleget University ja Imperialkin, joten Oxford on itseasiassa viides, mutta ei nyt lähdetä kiistelemään pikkuasioista.

15 kommenttia:

tommi kirjoitti...

Ihminen on sosiaalinen olento ja menestys tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että on arvokas jollekin ihmisryhmälle mitattavalla tavalla.

Onnellisuus sinänsä jos sillä ajatellaan jotain tasapainossa olemista ja positiivisesti ajattelemista on aika heikkoa valuuttaa tähän verrattuna. Ainakin niinsanotut oravanpyörästä hypänneet ovat päätynet entistä syvempään masennukseen ja elämänhallinnan menettämiseen.

En tiedä aivan mistä tuollainen mielestäni vähän lapsellinen fantasia yksin toimeen tulemisesta ja itsesiittoisesta onnellisuudesta tulee. Parvieläimen hyvinvointia kun kuitenkin määrää aika hyvin se, käyttäytyvätkö lajitoverit että jee, mukava ja hyödyllinen tuli paikalle vai että voih, taas tuo taakka on täällä. Se, mitä omassa pään sisäisessä arkidiskurssissa liikkuu ei tätä jaksa juurikaan kompensoida.

Tiedemies kirjoitti...

En ymmärrä mitä tarkoitat tuolla, koska jos se on tarkoitettu "kritiikiksi" sille, mitä minä sanon, niin se menee täysin ohi.

Minusta on jotenkin itsestäänselvää, että mikään makkaratukkien tai elämänhallintaoppaiden suosima "onnellisuus", joka tarkoittaa sossun rahoilla elämistä, ei ollut se, mistä tämä teksti puhui. En myöskään asettanut mitään dikotomiaa menestyksen ja onnellisuuden välille, vaan että ne eivät ole mitenkään yksiselitteisesti sama asia.

Menestys ymmärretään yleensä hyvin eri tavalla kuin miten sinä esität kommentissasi, aivan erityisesti, se ymmärretään suppeammin, eli rahana ja maineena, tms.

Ihminen voi olla "menestynyt" tällaisella mittarilla, mutta yksinäinen, koettu taakaksi sosiaalisissa kuvioissa jne, tai sitten ihminen voi olla kuten joku Richard Branson, joka on kaikesta päätellen sekä menestynyt että onnellinen. Tai ihminen voi olla hyvin pidetty, arvostettu jne. vaikka työskentelisi tavanomaisessa alemman keskiluokan ammatissa ja asuisi normaalikokoisessa asunnossa jne. Tai sitten olla olematta.

Minusta on jotenkin epäolennaista, millainen tällä tavalla suppeasti ymmärretyllä menestyksen mittarilla lapseni pärjäävät.

tommi kirjoitti...

Raha, maine ja saavutukset tarkoittavat juuri sitä, että on tärkeä toisille ihmisille. Ne ovat eräänlaista sosiaalista valuuttaa jolla yhteisölle hyödylliset yksilöt palkitaan. Se ei tietenkään ole aivan häiriötön signaali, mutta mitattava menestys aika harvoin tulee aivan ansioitta.

Käytämme kai sanoja eri tavalla ja ehkä myös haluat ymmärtää väärin että saisit olla eri mieltä. Tätä on turha jatkaa.

Tiedemies kirjoitti...

Raha, maine ja saavutukset tarkoittavat juuri sitä, että on tärkeä toisille ihmisille. Ne ovat eräänlaista sosiaalista valuuttaa jolla yhteisölle hyödylliset yksilöt palkitaan.

Tietenkin. Mutta rahan ja saavutusten rajahyöty putoaa nopeasti, etenkin kun niiden hankkimisen vaihtoehtoiskustannus kasvaa. Täällä näkee paljon maailmanluokan akateemikkoja, arvostettuja, palkittuja, hyvin palkattuja jne, joilla ei ole perhettä tai paljoakaan sosiaalista elämää. Moni heistä on varmasti hyvinkin tyytyväinen ja onnellinen omassa hommassaan, mutta osa ei.

Minä tavoittelin kirjoituksessani jotain sellaista, että olennaista on, että lapseni eläkeikäisinä ajattelevat elämäänsä niin, että heillä oli hauska ja hyvä elämä, ilman että täytyy katua mitään. Köyhällä ja kipeällä tämä on epätodennäköistä, enkä usko että menestyksestä on mitään haittaa, päinvastoin, mutta olennaisempaa on tämä.

Jos pakotan tai painostan pojat opiskelemaan jotain, mitä he eivät oikeasti halua tms., tällaisen toteutuminen on epätodennäköisempää kuin jos pyrin tarjoamaan heille mahdollisuuksia.

Utumies kirjoitti...

Koska onnellisuus on kokemuksellista, se ei kuulu moraalikoodistojen piiriin - vaan sitä voi lähestyä vain pateettisella kielirekisterillä.

Tämä ei nyt kyllä taida liittyä lastenkasvatukseen. Onnellinen ihminen toteuttaa itseään. Sitä ei voi loppujen lopuksi opettaa. Lähinnä pitää varoa liiallista normittamista. Ja itetuntoa pitää tukea.

Voin olla väärässäkin. Tuo sossukeskustelu on kyllä hiukan päälleliimattua.

Tiedemies kirjoitti...

Eniten "onnellisuutta" korostavat kahdenlaiset ihmiset: Ensimmäisenä ovat sellaiset, joilla on pätäkkää niin, että heille on käsittämätöntä, ettei joku voi lähteä Pariisiin shoppailemaan, jos siltä tuntuu. Heille on täysin jonkinlaisen luokkahorisontin tuolla puolen sellainen ajatus, että ihmisillä olisi taloudellisia rajoitteita itsensä toteuttamisen suhteen. He voivatkin olla onnellisia.

Toisena ovat ne, jotka istuvat kotona sossun rahoilla ja vetävät kaljaa tai pilveä ja katsovat telkkaria. He eivät yleensä ole onnellisia, vaan passivoituneita, eivätkä voi käsittää, että joku voi kokea normaalin keskiluokkaisen elämän työssäkäymisineen ja rutiineineen mielekkääksi. He uskovat olevansa onnellisempia kuin ns. kunnon ihmiset, koska eivät voi käsittää, että joku voi saada sisältöä ja mielekkyydenkokemusta elämäänsä siitä, että saavuttaa jotain sosiaalisesti arvostettua.

Tommi selvästi puhuu näistä jälkimmäisistä, ja tulkitsee jostain syystä tekstini jotenkin niin, että minä toivoisin lapsistani sellaisia mieluummin kuin "menestyneitä". Tämä on kuitenkin virhe. Tarkoitin kuitenkin jotain sellaista, että soisin, että lapseni muistuttaisivat Richard Bransonia ennemmin kuin Pekka Herliniä.

Juha Kettunen kirjoitti...

Onnellisuutta korostavat myös kolmannenlaiset ihmiset. He tekevät kaikkensa, jotta heillä olisi puoliso, lapsia ja kunnollinen työpaikka. He pyrkivät kaikessa olemaan kuin muut kaltaisensa keskiluokkaiset ja lähtevät hammasta purren vielä yksille väkinäisille kutsuille.

Kun ihmisen oppii tuntemaan, käy ilmi, ettei hän voi sietää puolisoaan, inhoaa työtään eikä hänellä ole käytännössä lainkaan harrastuksia. Erityisesti hän ei saa tehdä sitä yhtä tai kahta asiaa, mitä todella osaisi ja mistä oikeasti nauttisi.

Kysyttäessä mahdollisimman lyhyttä vastausta sinänsä lapselliseen kysymykseen "mikä on elämän tarkoitus" saa aina saman vastauksen: onnellisuus.

On ehkä liioittelua puhua mistään ryhmästä, sillä vaikka olenkin törmännyt pariin kuvailemaani tapaukseen, niin tunnen hyvin kovin vähän ihmisiä. Jäivät kuitenkin pysyvästi mieleen. Enkä nyt edes tiedä kuinka paljon aiheeseen tämä pohdinta lopulta liittyy.

Tiedemies kirjoitti...

Minä luulen, että monet ihmiset korostavat onnellisuutta, vaikka eivät ole oikein miettineet mitä se heidän kohdallaan edes tarkoittaa.

Minä en erityisemmin yritä olla samanlainen kuin muut, ja turhaa se olisikin, en ole likipitäenkään neuronormaali. Tunnen kyllä joitain ihmisiä, jotka toimivat jotakuinkin niin kuin Juhan kuvailemat, mutta heitä on kyllä tosi vähän.

Jukka kirjoitti...

Muistan pitkiä kausia (vuosia ja vosia) elämästä jolloin joka ilta olen kokenut itseni hyvin onnettomaksi.

Mutta myös pitkiä kausia elämästä että olen melkein joka päivä kokenut olevani onnellinen.

Luulen että olen itsekin K-strategi. Koska itse olen aina ollut jotensakin epäsosiaalinen ja sosiaalivammainen toivon erityisesti että lapset löytäisivät terveen suhteen muihin ihmisiin ja itseensä. Toivon että he myös löytäisivät jotain asioita missä ovat hyviä, koska se auttaa itsetunnon rakentamisessa.

Itseäni en jaksa enää niin paljon miettiä. Onneksi.

Mikko kirjoitti...

On olemassa sellaisiakin narsistisia johtajia, jotka ovat "menestyneitä" ja "rakastettuja" mutta pidemmän päälle tuhoavat organisaation ja saavat kenkää. Sen jälkeen he hurmaavat jonkun toisen organisaation edustajat ja siirtyvät tekemään tuhoaan siellä.

Ihminen on kyllä sosiaalinen eläin, mutta ei niin rationaalinen että menestys olisi välttämättä tae sellaisesta arvosta joka pätee nykyaikaisessa yhteiskunnassa pitkällä tähtäimellä. Menestystä tunnutaan jakavan sellaisella algoritmilla, joka on syntynyt kymmeniä tai satoja tuhansia vuosia sitten.

paivi kirjoitti...

Älä huoli: ei säästäminen lapsiesi mahdollista Oxbridge-koulutusta varten ole välttämätöntä: itse opiskelin Cambridgessa apurahoilla ja opintolainalla viisi vuotta maisterintutkintoa varten ilman trust fundeja tai panostusta vanhemmiltani. Jos tarpeeksi sinne haluaa ja rahkeet riittävät, niin hyvillä arvosanoilla yleensä voi Englannissa taata jonkinmoisen peruselintason takaavan apurahan.

Sen sijaan saattaa olla kaukonäköistä alkaa säästää sukanvarteen lasten Suomessa mahdollisesti tapahtuvaa yliopisto-opiskelua varten, ottaen huomioon sen innon, jolla lukukausiamaksuja ollaan täällä puuhaamassa.

Tiedemies kirjoitti...

Ihmettelen tätä makkaratukkameemiä näistä lukukausimaksuista. Yliopistot eivät voi ottaa nykyisellään lukukausimaksuja edes EU:n ulkopuolisilta opiskelijoilta, yritykset ottaa niitä käyttöön edes heille, on torpattu sillä perusteella, että sitten ne tulevat myös suomalaisille.

Ikäänkuin siinä ei olisi mitään eroa. Argumentti on pelkkä kalteva pinta, eikä siinä ole mitään taustalla. En ymmärrä koko ideaa muutenkaan, Suomi on varmaan ainoa maa maailmassa, jonne saa tulla opiskelemaan ilmaiseksi vain sillä perusteella, että on kotoisin jostain kaukomailta, ilman kielitaitoa jne.

Olen opettanut ulkkareita Meksikosta, Kiinasta ja Intiasta, ja ne syövät aika tavalla opettajien resursseja. En oikeasti näe mitään mieltä siinä, että suomalaisen yliopistojärjestelmän pitää ilman mitään korvausta kouluttaa ketä tahansa. Se, että tätä perustellaan sillä että "no sitten ne maksut tulee muillekin", on minusta yksinomaan vahingollista. Mitä kauemmin tätä juttua jatketaan näin, sitä varmemmin mennään täyteen maksullisuuteen, kun se vaan on mahdollista.

paivi kirjoitti...

Lukukausimaksut tulevat Suomeen ennemmin tai myöhemmin ilman muuta, ulkomaalaisilta (eli käytännössä EU:n ulkopuolelta tulevilta opiskelijoilta) niitä voisi ihan hyvin karhuta vaikka kolminkertaisina.

Omille lapsillemme tilanne on sikäli ikävä, että Suomessa ei ole juuri lainkaan apurahasäätiöitä eikä perinnettä perustutkinto-opiskelun tukemiseen apurahoin. Englannissa niitä apurahoja oikeasti oli haettavissa pilvin pimein, jos erilaiset - yleensä arvosanoihin, luettavaan oppiaineeseen, aiempaan lukiomenestykseen tai vanhempien persaukisuuteen liittyvät - kriteerit täyttyivät. Pahaa pelkään, että ainakin lukukausimaksujen ensimmäiset vuosikymmenet ajatellaan, että pappa betalar tai opiskelija maksaa kandidaatintutkintonsa lainalla, jolloin ainakin itseltäni olisi jäänyt kymmenien tuhansien arvoinen yliopistokoulutus hankkimatta.

Toinen suomalaisten yliopistojen perimien lukukausimaksujen ongelma on opetuksen laatu. Jos lukukausimaksut nostetaan niin ylös, että niillä oikeasti on vaikutusta laitosten budjettiin, opiskelijoilla on oikeus odottaa saavansa rahoilleen myös vastinetta. Ainakaan englanninkielisten opetus- ja maisteriohjelmien kohdalla tämä ei subjektiivisen kokemukseni perusteella toteudu. Tuote on niin ala-arvoisen huono, ettei siitä nyt ainakaan kovin kummoista rahasummaa kehtaa veloittaa.

Mikä muuten on makkaratukka? Jonkinlainen pilveä polttava ja puita halaileva rastapää?

Tiedemies kirjoitti...

Mikä muuten on makkaratukka? Jonkinlainen pilveä polttava ja puita halaileva rastapää?

Sitä se alunperin tarkoittaa, mutta käytän sitä vaan nykyään kaikista vasemmistopopulistisia mielipiteitä esittävistä, koska en jaksa keksiä parempaakaan termiä.

Juha Kettunen kirjoitti...

Minulle tulee makkaratukasta mieleen jotain tällaista.