maanantai 15. maaliskuuta 2010

Kielteinen päätös.

Jostain syystä erilaisten rahoitusta myöntävien tahojen toimintatapaan suomalaisessa akateemisessa maailmassa kuuluu nöyryyttää hakijoita. Yksi mekanismi on se, että kielteisistä rahoituspäätöksistä ei usein ilmoiteta lainkaan. Myönteinen päätös ilmoitetaan, mutta kielteisen päätöksen perään täytyy erikseen kysellä, mikä on luonnollisesti yksi tilaisuus virkailijoille päästä lyömään lyötyä; tulosten perään soitteleva hakija on luonnollisesti käytännöllisestikatsoen aina sellainen, jonka kohdalla päätös oli kielteinen.

Koska en (taaskaan) saanut rahaa, oma näkemykseni on tietysti vinoutunut. Voidaan jopa - täysin perustellusti ja mielestäni pääosin aivan oiken - väittää, että se on täysin arvoton, sillä se, ettei rahoitusta myönnetty, on yksinkertaisesti merkki siitä, ettei mielipiteelläni ole arvoa. Tietenkin on eräitä lieventäviä asianhaaroja. Esimerkiksi se, että hakijoita oli seitsenkertaisesti myönnettyihin apurahoihin verrattuna. Tämä tekee apurahan myöntämisestä positionaalisen, ei absoluuttisen mittarin. Se osoittaa vain, että tässä tarkastelussa relevanteilla mittareilla en pärjännyt niille, joille rahoitus myönnettiin.

On myös totta, että käytetyt mittarit ovat kohinaisia. Esimerkiksi hakemuksen laatua arvioidaan kriteerein, jotka eivät ole itselleni aivan selvät. Tästä johtuen on mahdollista, että hakemuksissani on aina jokin systemaattinen virhe, vaikka kuinka pieni tahansa. Tällainen virhe voi olla lopulta olla merkittävä tekijä siinä, miksi rahaa ei myönnetä.

Se, mitä myös pidän tällaisessa tilanteessa hieman traagisena on, että käsitykseni mukaan suuri osa näistä rahoista myönnetään tutkijoille, joille ei - hakemusten korulauseista huolimatta - ole projekteilleen mitään merkittäviä tutkimuksellisia ambitioita. Tässä nimenomaisessa tapauksessani rahoitukselle olisi ollut legitiimi käyttötarkoitus ja se oikeasti olisi ollut hyödyllinen ja melko varmasti johtanut - ainakin suhteessa alan normaalitilaan - jonkinlaiseen lähes merkittävään kontribuutiooon.

Jos olen rehellinen, useimmat tutkimusalat, joille rahaa myönnettiin, olivat omaani merkittävämpiä: lääketiedettä, biolääketiedettä, kemiaa jne. Siis aloja, joilla on merkitystä ihmisten oikealle hyvinvoinnille, ei pelkkää abstraktioiden manipulointia ja korkeintaan teoreettista mielenkiintoa. Tämäkään näkemys ei perustu muuhun kuin henkilökohtaiseen preferenssiini ja palautuu viimekädessä jotenkin esteettiseen: tutkija, joka etsii syöpägeenejä tai kehittää parempia paperinvalkaisumenetelmiä, tekee suoraviivaisemmin jotain "hyvää". Oma tutkimukseni on jonkinlaista väliinputoajamateriaalia; ei teoreettista perustutkimusta, muttei myöskään ihan oikeaa, kohdakkoin sovellettavaa teknologiaakaan.

Tähän liittyy myös positiivinen asia. Koska rahaa ei tule, on todennäköistä, etten lähde. Ja jos en lähde, voin viettää siitäkin ajasta suuremman osan lasten kanssa. Tämä vaihtokauppa ei olisi huono nyt, mutta pelkään sen olevan huono pitkällä aikavälillä, koska olen jo jossain määrin ohittanut sen pisteen, jossa voisin hylätä akateemisen uran ja tehdä jotain muuta. Ehkä tässä käy niinkuin elokuvissa, jossa "nolla" vilkkuu vielä hetken taulussa ennen pommin räjähtämistä niin, että sankari pääsee kuin pääseekin hyppäämään ulos lentokoneesta. Mene ja tiedä.

PS. Tämän kirjoittamisen aikana hylkäävä päätös varmistui, joten kyse ei ole spekulaatiosta. Onneksi nöyryytystä kesti vain noin tunnin.

6 kommenttia:

Kumitonttu kirjoitti...

Harmi juttu, ole vilpittömästi pahoillani puolestasi. Mutta muista aina, että ihminen ei pety siihen mitä tapahtui vaan siihen, että se, mikä tapahtui, ei vastannut odotuksia.

Tiedemies kirjoitti...

Se on totta. Tässä on jännä juttu se, että en oikeasti odottanut saavani rahaa, tai näin uskottelin itselleni välttyäkseni pettymykseltä. Ja jotenkin tiesin, että tämä lopputulos on kokolailla todennäköinen.

Silti se tuntuu kurjalta. Ihan koko peliä ei ole vielä menetetty, koska yksi kuponki on vielä vetämässä, mutta en usko että mahdollisuuteni sen suhteen ovat yhtään sen paremmat.

Sen jälkeenkin on vielä pieni mahdollisuus hankkia jotain pientä rahaa jostain, mutta siinä vaiheessa kun homma menee kengänpohjien syömiseksi ja pankin kanssa neuvotteluksi, niin osa hohdosta katoaa. Täytyy punnita erinäisiä vaihtoehtoja.

Anonyymi kirjoitti...

Hylätyksi joutuminen on aina vakava koettelemus egolle, joten apurahojen hakeminen on aina myös jonkinlainen itsetuntokysymys. Toisaalta, kuten sanoit, useammiten sieltä kuitenkin saa hylsyä.

Toisaalta olen aika lailla lukevinani, ette oikeastaan halua lähteäkään, joten lopputulos saattaa olla lopultakin positiivinen. Itse en malttaisi asua erossa perheestä noin kauaa.

Tiedemies kirjoitti...

Toisaalta olen aika lailla lukevinani, ette oikeastaan halua lähteäkään, joten lopputulos saattaa olla lopultakin positiivinen. Itse en malttaisi asua erossa perheestä noin kauaa.

Kuten arvelet, pahinta tässä oli egon saama kolaus. Onneksi egoni on kuin rantapallo, kookas, mutta tavattoman elastinen. Egoon kohdistuvana kolauksena tällainen hylkäys - vaikka sellaista aavistelinkin - tuottaa itselläni aina kaikenlaisia pelkoja siitä, että akateeminen urani on nyt menossa pilalle. Aloin jo vaimolle valittaa, että "minusta ei tule ikinä mitään", mutta siinä kohtaa molempia alkoi kyllä naurattaa.

Ongelmani on, että olen yhtä aikaa sekä tavattoman mukavuudenhaluinen ja laiska että jossain määrin kunnianhimoinen.

Antti Leppänen kirjoitti...

Kas, veljeni pooli-rahan-saamattomuudessa. Naapurilaitoksella muuan henkilö sai, ja sitä kautta kiiri korviini sana, että päätökset on ilmoitettu. Et sitten malttanut odotella myöhemmälle iltapäivään, jolloin myönnettyjen apurahojen lista tuli julki.

Sinulla on sentään virka, minulla 3-vuotinen projekti, jonka olennaisena osana on pidempiaikainen tutkimusoleskelu ulkomailla, ja joka on yhtä tyhjän kanssa projektina ilman sitä.

Mutta kun onnekkaasti osuin siihen Akatemian tohtoriprojektilaisten vuosikertaan, joille ei annettu lainkaan rahoitusta tutkimuskuluihin. Ja nyt en näytä saavan muualtakaan tutkimusrahoitusta, koska minulla on palkkarahoitus.

Mutta lähdettävä on vaikka säästöillä.

Tiedemies kirjoitti...

Joo, virka - tai nythän se on vain vähän pidempi määräaikainen työsuhde - on tietysti hieno juttu ja helpottaa elämää monessa suhteessa. Siinä on kuitenkin riskinsä. Yksi on se, että rahaa ei saa "säälistä" ja toisaalta sitten edellytetään opetuksessa aika tavalla enemmän.

Minun opetusvelvollisuuteni on ollut luokkaa 8 tuntia viikossa kontaktia läpi vuoden poislukien kesät. Viiden periodin systeemissä yksi periodi on ollut "tutkimukseen" vapaata, mutta kurssien uudistustarpeiden vuoksi aika menee pitkälti opetuksen valmisteluun. Onneksi keskittymiskykyni on niin huono, että joudun kuitenkin työskentelemään 15 minuutin pätkissä.