tiistai 29. joulukuuta 2009

Edistys.

Kaikkien kaltaisteni ituhippien, makkaratukkien ja muiden progressiivisten pää-äänenkannattaja The Economist julkaisi joulunumerossaan artikkelin edistyksestä.

Artikkeli on kriittinen, muttei ylettömän pessimistinen. Koska toistan itseäni mielelläni varsinkin tärkeissä asioissa, olkaa hyvä:


Muutaman päivän kuluttua on vuosi 2010. Sen pitäisi merkitä jotain.

torstai 24. joulukuuta 2009

keskiviikko 23. joulukuuta 2009

Yo, Lou!


Eilen taisi olla talvipäivänseisaus, juhlallisemmin yule, siis joulun aito ja alkuperäinen muoto, jonka kristityt sitten kaappasivat messiaanisen tuomiopäivänlahkonsa käyttöön. Kuten viime vuonnakin, tänäkin vuonna juhlimme kyseistä juhlaa samanaikaisesti ympäröivän yhteiskunnan kanssa, emmekä sen oikealla paikallaan talvipäivänseisauksen aikaan.

Vanhemman pojan kohdalla Joulupukki-konstruktio on alkanut elää omanlaistaan, hieman erikoista elämää. Pojan päättelykyky riitti jo sen toteamiseen, ettei hammaskeijua - ilmeisesti tarhassa opittu myytti - todennäköisesti ole olemassa, sillä tämän pitäisi jotenkin tietää kaikista lapsista, milloin nämä menettävät hampaansa tai sitten tarkkailla joka yö, josko tyynyn alla olisi hammasta. Joulupukin kohdalla on jo päätelty, ettei voi olla olemassa yhtä ainoaa antropomorfista pukkia, joka kulkee joka paikassa, vaan että joulupukkiuden pitää olla paljon abstraktimpi käsite.

Muinoin tilastomatematiikkaa opiskellessani - opin sitä kunnolla vasta tuntiopettajana toimiessani - käytössäni oli legendaarisen Armo Pohjavirran Laaja matematiikka 4- pruju. Sen indeksistä löytyy hakusana "joulupukki". Uudemmassa prujussa sitä ei valitettavasti enää ole. Joulupukilla viitattiin parametrin "todelliseen" arvoon, kun tutkitaan estimaatin harhaisuutta; sitä ei ole olemassa, mutta hommat sujuvat sen avulla paremmin. Aivan samaan tapaan jouluun valmistautuminen sujuu lasten kanssa helpommin, kun voi muistuttaa Joulupukista aina silloin tällöin.

Lienee tarpeetonta laajentaa tätä argumentiksi sen kummemmin. Voimme valita, suhtaudummeko koko yhteiskuntaan ja sen ihmisiin kuin holhottaviin lapsiin, vai hyväksymmekö heidät itsenäisiksi ja ajattelukykyisiksi yksilöiksi. Mikä tahansa paternalistinen aate - sosialismi, konservatismi jne. - perustuu ensimmäiseen, itse kuitenkin preferoin jälkimmäistä.

Olen lintsannut tämän viikon töistä. Lupasin korjata tenttejä, mutten ole sitäkään juuri saanut tehtyä. Lasten kanssa aika kuluu niin tavattoman nopeasti.

maanantai 21. joulukuuta 2009

Soiree.

Kävin eilen Helsingissä, tarkemmin sanoen Vallilassa. Lumipyry oli suhteellisen intensiivistä, esimerkiksi kotiinpäin lähtiessä ns. sporan edellä kulki jonkinlainen raiteidenlakaisukone; ilman kyseistä konetta raitiovaunun maavara tuskin olisi riittänyt lumessa. Käyntini syynä oli eräänlainen pikkujoulujuhla, jossa oli mielenkiintoisia vieraita ja hyvää ruokaa.

Erikoisen juhlasta teki se, etten ollut koskaan aiemmin tavannut ketään paikallaolijoista, ja ainoastaan yhden heistä olisin tunnistanut ulkonäöltä, jos tämä olisi tullut vastaan kadulla. Kyseessä oli eräänlainen blogitapaaminen, mutta tilaisuus ei ollut luonteeltaan julkinen. Kompositio toimi yllättävän hyvin, jokainen paikallaolija oli omalla tavallaan mielenkiintoinen tuttavuus.

Sain myös samalla ikäänkuin kylkiäsenä liki neljä tuntia aikaa lukea, koska menin Helsinkiin junalla tilaisuutta varten. Luin mm. O. Soininvaaran pamfletin julkisen sektorin tuottavuudesta. Teksti on mielenkiintoinen ja selväjärkinen, ja ainoa operationaalinen ehdotus, jota pidän todennäköisesti turhan tuhlailevana on ehdotus maakuntahallinnosta kansanvaalilla valittavine luottamuselimineen. Ihmisten on jo nyt vaikea kokea edes kunnallistason politiikkaa omakseen. Sinänsä ehdotus terveydenhuollosta maakuntatason asiana on järkevä ihan jo populaatiopohjasyistä, mutta vaalien järjestäminen etupäässä terveydenhuollon järjestelyistä päättämäiseen kuulostaa vähän yliampuvalta. Toisaalta, terveydenhuolto on ainakin itselleni jonkinlainen kunnallispolitiikan, sanoisinko kipupiste.

Tiedän, että eilisen tapaamisen osallistujista ainakin osa lukee tätä blogia joskus. Kiitokset teille kaikille hyvästä seurasta, reissu oli mielestäni kannattava. Ja ruoka oli loistavaa.

torstai 17. joulukuuta 2009

Dominus Illuminatio Mea

En valitettavasti löytänyt Noel Sangerin ja Nicole Henryn "No greater Love":n muita miksauksia. En pidä tästä nimenomaisesta, mutta joku varmaan tietää sen version, joka on minun suosikkini. Eräs tuttu DJ soitti sitä joskus vuoden 1997-98 paikkeilla vähän joka välissä.

Eilen palapeli liikahti jonkun verran niin, että syksyn opetustehtävät lähtivät alta. Seuloimme tilannetta ja opetusvelvoitteiden sisältöä ja tulimme siihen tulokseen, että voisin lähteä syyslukukaudeksi Oxfordiin, mikäli eräät muut ehdot toteutuvat. Olen aina pitänyt kovasti ajatuksesta, mutta ei ole tullut vastaan tilaisuutta vierailla, enkä aikanaan kokenut edes mitenkään mahdolliseksi saati mielekkääksi pyrkiä jonnekin senkaltaiseen paikkaan opiskelemaan.

Puoli vuotta tutkijavaihtoa on tietysti kovin lyhyt aika, mutta perheellisenä en oikein pysty venymään pidemmäksi aikaa. Lisäksi vanhempi poika on ensi syksynä jo esikouluikäinen ja jos ei halua repiä lasta koulusta pois, niin nyt alkaa olla viimeinen mahdollisuus yli kymmeneen vuoteen. Onneksi ainakin vanhempi poika puhuu englantia jo sujuvasti. Tässä nimenomaisessa tapauksessa - mikäli se edes toteutuu, mitään varmaa järjestelyä ei vielä ole - onneksi tutkimusaiheet ovat niin synkronissa, että on toivoa saada aikaan jotain substanssiakin lyhyestä ajasta huolimatta.

Englannin sää ei tietysti ole optimaalinen. Alunperin olin suunnitellut lähtöä joko jonnekin kääntöpiirien tuntumaan tai sitten eteläiselle pallonpuoliskolle. Toisaalta logistisesti Oxford on paljon helpompi. Tampereelta lentää esimerkiksi Stanstediin hyvin halvalla, koko perheen edestakaiset lennot maksavat alle 200 euroa, mikä on kymmenesosa siitä, mitä maksaisi lähteä vaihtoehtoisiin paikkoihin. Sieltä voi käydä Suomessa vaikka kerran kuussa jos siltä tuntuu. Kieli ei ole paikallisten kanssa minkäänlainen ongelma ja jos ajattelen pelkästään prestiisiarvoa, Oxford on yksi parhaista mahdollisista.

keskiviikko 16. joulukuuta 2009

Pienen miehen siluetti.

Eräs tärkeä hilarakenteiden erityistapaus on ns. osajoukkojärjestelmä (engl. subset system). Se on rakenne S = (E,T), missä E on jokin äärellinen joukko ja T on osajoukon suhteen suljettu kokoelma E:n osajoukkoja. Tämä tarkoittaa sitä, että jos A on joukossa T ja A' on A:n osajoukko, niin myös A' on joukossa T. T:n alkioita kutsutaan riippumattomiksi joukoiksi.

Esimerkki osajoukkojärjestelmästä voisi olla vaikka sellainen, jossa E = {0,1,2} ja T = {{}, {0}, {1}, {0,1}, {2}, {0,2}}.

Osajoukkojärjestelmään liitetään usein kombinatorinen optimointitehtävä, jossa jokaiseen E:n alkioon e liitettän jokin (yleensä ei-negatiivinen) paino, w(e), ja tehtävänä on etsiä sellainen riippumaton joukko, jonka painojen summa on mahdollisimman suuri. Esimerkiksi ns. repunpakkaus-ongelma on tällainen kombinatorinen ongelma.

Osajoukkojärjestelmää ei tietenkään yleisessä tapauksessa voi esittää eksplisiittisesti, siis siten, että luetellaan koko T, koska osajoukkojen määrä räjähtää täysin E:n kasvaessa; osajoukkoja on 2|E|, joten vaikka näistä pieni murto-osa kuuluisi T:hen, niiden luetteleminen isommilla joukoilla olisi mahdotonta. Esimerkiksi, jos E:ssä on vaikkapa noin sata alkiota ja vaikkapa miljardisosa (1/109) osajoukoista tarvitsisi luetella, niin luettelossa olisi luokkaa 1021 joukkoa. Tämän vuoksi osajoukot ilmaistaan yleensä implisiittisesti eli antamalla jokin keino joko tunnistaa tai generoida T:n alkioita.

Optimointitehtäviä ei pidä sekoittaa päätöstehtäviin; Osajoukkojärjestelmän formulointiin liittyy usein päätöstehtävä tietynlaisten riippumattomien joukkojen tunnistamiseksi. Esimerkiksi 3-SAT ongelmassa meillä on annettuna propositiologiikan kaava, joka on ns. 3-CNF- muodossa ja pitää selvittää, löytyykö propositioille sellaisia totuusarvoja, jotka tekevät kaavan todeksi. Tämä voidaan ajatella osajoukkojärjestelmänä, jossa E on propositioiden joukko ja T on koostuu sellaisista osajoukoista propositioita, jotka valitsemalla "todeksi" tekevät jonkin konjunktion klausuulin todeksi, eivätkä pakota mitään klausuulia epätodeksi. Tällöin päätöstehtävänä on, onko olemassa sellaista maksimaalista riippumatonta joukkoa, joka tekee koko kaavan todeksi.

(Optimointitehtävälla ja päätöstehtävällä on kylläkin vastaavuus, koska optimointitehtävä voidaan aina muuttaa päätöstehtäväksi niin, että esitettään kysymys "onko olemassa ratkaisua, jonka paino on x".)

Eräs tärkeä osajoukkojärjestlmien luokka on ns. matroidi. Matroidi on osajoukkojärjestelmä, jolla on sellainen säännönmukainen rakenne, että jokainen siihen liitetty kombinatorinen optimointitehtävä ratkeaa ns. ahneella algoritmilla, eli valitsemalla ensin "paras" alkio ja sitten laajentamalla saatua osajoukkoa parhaalla sen kanssa yhteensopivalla jne, kunnes päädytään maksimaaliseen riippumattomaan joukkoon.

Matroideille on monia vaihtoehtoisia karakterisointeja. Esimerkiksi ns. vaihdettavuus, joka sanoo että osajoukkojärjestelmä on matroidi, jos mielivaltaisille riippumattomille joukoille A ja B, siten että A:ssa on yksi alkio enemmän kuin B:ssä, voidaan aina löytää jokin alkio, joka voidaan siirtää A:sta B:hen ja saada jokin riippumaton joukko. Vaihdettavuus takaa sen, että jos jokin suurempi riippumaton joukko löytyy, nykyistä voidaan aina kasvattaa hieman suuremmaksi "lainaamalla" yksi alkio tästä isommasta joukosta.

Vaihdettavuus on yhtäpitävä myös sen kanssa, että maksimaaliset riippumattomat joukot ovat kaikki saman suuruisia, nimitän tätä maksimaalisuusehdoksi.

Matroidi on tärkeä rakenne myös lineaarialgebrassa, sillä jos E on vektoriavaruus ja T sen lineaarisesti riippumattomien alkioiden joukko, (E,T) on matroidi. Vaihdettavuuden ja maksimaalisuusehdon paikkansapitävyys on ilmeinen, mutta se, että mielivaltainen kombinatorinen optimointitehtävä ratkeaa vektoriavaruusessa, ei ehkä ole yhtä triviaalia. Tosin; vektoriavaruus ei lopulta ole ihan niin rikas ja ilmaisuvoimainen abstraktio, kuin voisi ajatella; sen puitteissa voi tietysti määritellä rajoitteita, joilla voi ilmaista paljonkin, mutta itse vektoriavaruus on rakenteena melko yksinkertainen.

Matroidi on myös vaarallinen abstraktio. Tarkoitan tällä sitä, että ihmiset abstrahoivat usein ilmiöt matroideiksi ajattelematta lainkaan mitä tekevät. Jos abstraktio on virheellinen (tai siis, se on liian epätarkka; abstraktiohan on aina "väärä"), ilmiön kohteleminen matroidina johtaa pahoihin virheisiin. Ehkä näkyvin näistä on komposition virhepäätelmä. Matroidit ovat luonteeltaan kompositionaalisia abstraktioita. Ihmisen mieli ja kieli nojaa paljolti (tosin ei kokonaan) juuri kompositionaalisuuteen ja siksi matroidi on hyvin houkutteleva.

Nyt varoituksen sananen kaikille makkaratukille ja "yhteiskuntakriitikoille". Tällaisten abstraktioiden tunnistaminen puheesta on tarkkaa puuhaa, eikä riitä yksinään validiksi kritiikiksi. Pelkän tunnistamisen lisäksi täytyy pystyä osoittamaan kohta, josta abstraktio vuotaa.

tiistai 15. joulukuuta 2009

Kreikan meri.

Argumenttien rakenteen ymmärtäminen ei ole itselleni pelkkä retoriikan hiomiseen tarkoitettu harrastus. Argumenttien rakenne on tärkeä myös tieteessä, erityisesti luonteeltaan instrumentaalisissa tieteissä kuten erilaisten teknologioiden tutkimisessa ja "pehmeissä" tieteissä, kuten taloustieteessä. En pidä suurinta osaa ns. ihmistieteistä tieteinä ollenkaan, enkä ole yksin, tosin en tiedä pitikö Feynman taloustiedettäkään tieteenä.

Toisaalta, samalla radalla, en ymmärrä, miksi nimitys "tiede" olisi niin tärkeä. En esimerkiksi pahastuisi, jos tietojenkäsittelyn tutkimusta ei enää nimitettäisi "tieteeksi", sillä sekin on rajatapaus ainakin niiltä osin kun tutkimus koskee jotain partikulaarisia tekniikoita. Teoreettinen puoli onkin sitten lähinnä logiikkaa ja matematiikkaa, joten sitäkään ei tarvitsisi nimittää "tieteeksi".

Argumenteista puheenollen, olen pitänyt pitkään radiohiljaisuutta ns. halla-aholaisten suhteen, so. en ole kirjoittanut asiasta mitään. Nimihenkilö kirjoitti muutama päivä sitten tekstin, joka oli minusta surullista luettevaa. Olin toiveikas tekstin suhteen, koska se oli paluu genreen, jossa minusta JHa on ollut kirjoittajana ansioitunein, eli median kielenkäytön kritiikkiin. Mainittu kritiikki on joskus taannoin ollut paikoin hyvinkin osuvaa ja erityisesti tärkeää, koska se on paljastanut median kielenkäytöstä piirteitä, joita en esimerkiksi itse ollut pannut merkille. Vaikken niiltä(kään) osin ole kaikesta - enkä etenkään painotuksista - samaa mieltä, vanhemmat mediakritiikit ovat olleet tarkkanäköisiä. (Luen tästä pois nyt ne tietyt kerrat, jolloin JHa on mielestäni ampunut hehtaaripyssyillä kaikkea mikä liikkuu.)

Kirjoituksesta tuli haikea mieli juuri siksi, että tämä nimenomainen teksti ei kuvastanut mitään erityistä tarkkanäköisyyttä. Mainittu mediailmiö on kyllä täysin selviö kaikille lukijoille ja kaikenlisäksi se on isoksi osaksi jo ns. menneen talven lumia. Mediakaanon ei enää vähään aikaan - ja tämä voi olla välillisesti jossain määrin Halla-ahon kritiikin ansiota - ole ollut niin monomaanista "rikastamista" - uussana, jota käytän tässä tietoisesti väärin - kuin JHa:n uusin teksti antaa ymmärtää. Tietenkään Jussilla ei ole mitään velvollisuutta kirjoittaa jollakin tietyllä tavalla tai tietystä näkökulmasta. Ilmaisen tällä vain omaa pettymystäni yleisempäänkin ilmiöön siitä, kuinka vähän reposteltavaa tai repostelemisen arvoista tekstiä olen viimepäivinä löytänyt tavanomaisista lähteistä.

perjantai 11. joulukuuta 2009

Yksiavioisuudesta.

90-luku loppui omalta kohdaltani hyvin onnellisella tavalla, kun tapasin nykyisen vaimoni. Tästä on jo kohta 11 vuotta ja olemme edelleen onnellisia yhdessä. Modjon "Lady" oli vuoden 2000 kesän iso hitti. Minulla on selvä mielikuva tilanteesta, jossa tein päätöksen että pyydän häntä vaimokseni, ja siinä tilanteessa soi tämä kappale.

Tiesin jo tuossa vaiheessa, että motivaatiorakenteeni vuoksi olen yksiavioinen ja mikäli asia minusta mitenkään riippuu, aion viettää lopun elämääni saman ihmisen kanssa. Tällaista ajattelumallia ei kohdallani voi oikeastaan pitää edes moraalista kumpuavana. Kokemukseni tällaisesta asiasta on niin vahvasti kytköksissä siihen, miten motivaatiorakenteeni tuntuu toimivan, että en pidä kysymystä yksiavioisuudesta edes moraalisena kysymyksenä.

Tämä kirjoitus syntyi, koska keskustelimme kahvipöydässä tänään Tiger Woodsin tapausta ja siihen liittyviä kysymyksiä.

Vakavasti kieli poskessa.

Jos minun pitäisi osoittaa sormella yhtä henkilöä, joka on yhtä aikaa sekä täysin oikeassa, että niin pihalla kuin voi olla, niin se olisi Terence McKenna.

Syytän isoksi osaksi McKennaa siitä, etten aikanaan jatkanut erilaisten tekoälyprojektien parissa. Vaikka McKenna eksplisiittisesti sanoutui monessa haastattelussa irti hörhöilystä eli meemiklusterien kunnioittamisesta, hänen vaikutuksensa näkyi kyllä siinä opiskelijamateriaalissa, joka näistä asioista oli mitä ilmeisimmin kiinnostunut. Tämä ilmeni esimerkiksi niin, että monet opiskelutoverini ajattelivat, että erilaisten huumeiden vetäminen on ihan hyvää tekoälytutkimusta.

(Luulen, että se sekoittivat sekoälyn ja tekoälyn)

McKenna on kuitenkin oikeassa siinä, että kulttuuri, joka - ja varoitus, tämä on todellista makkaratukkien sekoilua - on eräänlainen ihmisen käyttöjärjestelmä, on viallinen ja puutteellinen. En jaa McKennan ja vastaavien etnobotanistien uskomusta siitä, että tryptamiineilla voisi vapautua kulttuurista - teoria on mielestäni älytön. Laajemmassa mielessä käsitys on kuitenkin järkevä. McKennan käsitys on vaikuttanut omaani siinä mielessä, että esimerkiksi jaan hänen käsityksensä relativismista:
It's the live and let live, laid back approach to doing intellectual heavy lifting.
Kannattaa kuunnella tuo pätkä huolella, koska siinä kiteytyy melkein kaikki se, mitä olen asiasta sanonut tai yrittänyt sanoa. Se liittyy myös siihen, miksi relativismi ja tehokkuuden hyväksyminen korkeimmaksi arvoksi eivät ole ristiriidassa keskenään.

Kulttuureissa on virheitä, ja ne virheet esiintyvät eri konteksteissa eri tavoin. Esimerkiksi länsimaiden kulttuureissa talousjärjestelmä tuottaa ulkoisvaikutuksia - niin positiivisia kuin negatiivisiakin - joita markkinatalous allokoi huonosti. Talousjärjestelmän ymmärrys on myös usein puutteelinen ja sen kontekstissa esiintyy epätarkoituksenmukaisia reifikaatioita ja toisaalta päämäärien korvautumista toisilla (ns. goal displacement).

Esimerkkinä voidaan tässä pitää työllisyyttä. Työllisyys on mittari, joka kertoo, kuinka suuri osa periaatteessa työntekoon kykenevistä ihmisistä on työssä. (Työttömyys ei ole täysin komplementti tälle käsitteelle; osa työvoimasta voi olla tekemättä työtä, olematta kuitenkaan työttömiä) Työllisyys kertoo, kuinka paljon työvoiman potentiaalista on käytössä. Työttömyys puolestaan kertoo työn kysynnän ja tarjonnan kohtaanto-ongelmasta.

Mittarista on tullut tässä kuitenkin päämäärä poliitikoille. He haluavat mahdollisimman suuren osan työvoimaresurssista markkinoiden käyttöön. Työllisyys on reifikoitunut, se on ikäänkuin jokin konkreettinen asia, jolla on jokin operationaalinen relevanssi.

Toisena esimerkkinä voidaan käyttää vaikka bruttokansantuotetta. Ceteris paribus, se kertoo "kansan" tuottamien palveluiden, tavaroiden jne. realisoituneen vaihtoarvon summan. Se on hyvä proxy taloudelliselle toimeliaisuudelle ja sen muutokset esiintyvät usein yhdessä muiden merkittävinä pidettyjen ilmiöiden kanssa. McKenna ja hänen makkaratukkaiset sielunveljensä usein puhuvat siitä, miten talousjärjestelmä tuottaa kauheita määriä turhaa krääsää ja romua.

Tässä kritiikissä on tietysti paljon perää, mutta todellinen vika ei ole "kapitalismissa" tai "markkinoissa", vaan yhtäältä reifikaatiossa, siinä, poliitikot tukevat mielellään tällaista romun kulutttamista koska se tukee työllisyyttä ja toisaalta tavoitteiden korvautumisessa, koska sensijaan että tavoiteltaisiin tehokkuutta, tavoitellaan bruttokansantuotteen kasvun kaltaisia mittareita.

Varoituksen sananen on tässä paikallaan, sillä ylläolevaa ei pidä lukea nyt väärin jonkinlaisena vasemmistolaisena tai sosialistisena komentotalouden ylistyksenä. Maailman suurin halvan romun tuottajamaa on komentotalous Kiina. Sen talousjärjestelmän anomaliat mahdollistavat kiinalaisten tuottaa käsittämättömän halvalla tavaraa, joka ei "todellisilla" tuotantokustannuksillaan menisi koskaan kaupaksi. Eräs keinoista on valuuttakurssimanipulaatio, mutta muitakin syitä on, esimerkiksi se, että kiinalaiset tuhosivat talouden 1970-luvun alkuun mennessä ja maassa on valtava työvoimareservi. Kiinan kansantalouden isot toimijat eivät myöskään joudu kantamaan toimintansa ulkoishaittojen kustannuksia, vaan saavat melko vapaasti saastuttaa kaupunkeja, jokia ja meriä. Kiinan johto siunaa tämän, koska heidän tavoitteenaan on bruttokansantuotteen kasvattaminen.

keskiviikko 9. joulukuuta 2009

Si vis pacem para bellum

Marginal Revolutionissa esitettiin kysymys (Alunperin sen esitti kai Yglesias, mutten jaksanut lukea) , jota olen itsekin miettinyt: Miksi USA viitsii käydä niin kalliita sotia, eikö tulisi halvemmaksi lahjoa porukkaa, ainakin kuvittelisi lahjusten marginaalihyödyn ylittävän nykytilanteessa sotilastoimiin laitetun panostuksen hyödyn.

Käsittäksen esimerkiksi Irakin operaatio on maksanut jo yli 700 miljardia dollaria. Irakin populaatio on hieman yli 30 miljoonaa, joten se tekee yli 20 000 dollaria per irakilainen. Jos keskimääräisessä perheessä on kaksi aikuista ja kolme lasta, niin perheeseen saisi C-sarjan mersun ja jäisi vielä käyttörahaa parin vuoden duunarin palkka.

Just sayin'...

tiistai 8. joulukuuta 2009

Moralistinen enemmistö.

Viikonloppuna joukko lähinnä vaimon tuttavia (ja joitain yhteisiä tuttuja) oli meillä kylässä, keitimme riisipuuroa, söimme torttuja ja pipareita, ja joimme glögiä. Kyseessä olivat siis eräänlaiset pikkujoulut. Ihmiset keskustelivat mm. terveydenhuollon tilasta, asia, josta itsekin olen hieman, sanoisinko avautunut. En kuitenkaan puhu nyt siitä.

Esitin nimittäin ihmisille saman kysymyksen, johon aiemmin viittasin mielenkiintoisena esimerkkinä jostain argumenttien ja logiikan sokeasta pisteestä, joka suurimmalla osalla ihmisiä on. Kuulin myös vastakysymyksen: Tehtävänä on tutkia erään säännön pätevyyttä. Sääntö kuuluu "Jos kortin selkämys on punainen, se on kuvakortti". Pöydällä on neljä korttia: Kuningas, ysi, vihreäselkäinen kortti ja punaselkäinen kortti. Mitkä kortit voivat kertoa jotain tämän säännön pätevyydestä? Huomasin itse ajattelevani tätä kysymystä ensin väärin, ennen kuin formalisoin sen mielessäni kokonaan.

Formaali ajattelu on ongelma siinä mielessä, että se on puutteellinen keino useimpien asioiden hahmottamisessa. Ei periaatetasolla, tietenkään, mutta käytännössä, sillä formalisoiminen on liian vaivalloista. Silloin kun se kuitenkin voidaan tehdä, se on "oikeaa", so. kaikki mitä voidaan päätellä, on totta sanan siinä merkityksessä kuin se arkikielessä ymmärretään.

Niin sanottu maalaisjärki esitetään usein erityisesti formaalin tai yleisemmin kaikenlaisen systemaattisen analyysin vastakohtana tai "viimeisenä puolustuslinjana" analyyttisten munapäiden hölmöilyjä vastaan. Syynä on usein se, että formaali logiikka nähdään tarpeettoman vaivalloisena, salattuna tietona, tai jossain määrin epäilyttävänä eli intuitionvastaisena.

Systemaattisen analyyttisen lähestymistavan omaavia ihmisiä pidetään usein pöyhkeinä ja ylimielisinä. Krugman kiinnitti huomiota tähän asiaan ilmastonmuutoskeskustelun amerikkalaisessa kontekstissa. Kyseinen debatti toimii tässä vain esimerkkinä tilanteesta, jossa ns. maalaisjärki ja erityisesti siihen luottavat ja sitä propagandistisesti käyttävät tahot esiintyvät demokratian voimina ns. munapäiden ylimielistä ja alistavaa holhoamista vastaan. Moderni amerikkalaistyyppinen konservatismi on ehkä näkyvin tästä lähestymistavasta ammentava ajattelumalli, ja Krugman ja hänen kommentaattorinsa analysoivatkin ansiokkaasti tätä ilmiötä. Eikä vasemmistolaisempi puolikaan jää vaille kritiikkiä.

Ilmiö on heikompana olemassa myös suomalaisessa keskustelussa. Vaikka valtamedia - jotain MOT:n kaltaista likasankojournalismia lukuunottamatta - vaikenee kaiken ilmastonmuutoshypen kritiikin kuoliaaksi, internetin eri foorumit kuhisevat jos jonkinlaista asiasta innostunutta keskustelijaa, kriitikkoa, fanaatikkoa jne. Vaikka jako on tässäkin vinoutunut, käytän silti "oikean" ja "vasemman" käsitteitä. Siinä, missä oikeistolainen retorikka keskittyy "holhouksen" ja "huijauksen" kritisoimiseen, vasemmistolainen paremmintietäminen ja suoranainen hekuma sen edessä, että pääsee kontrolloimaan, sosialisoimaan ja kyykyttämään, on myös ilmeinen. Esimerkiksi mahdollisten ratkaisujen taloustieteellinen tarkastelu ja vertailu herättää epäluuloa ja jopa vihaa, samoin esimerkiksi kaikki sellaiset ratkaisuehdotukset, joissa pyritään optimoimaan aiheutetun vaivan ja haitan ja sillä saadun hyödyn vaihtosuhdetta.

Suhde arkijärkeen on vaikea myös itselleni. Yhteiskunta koostuu yhtäältä ihmisistä, joten jokainen yhteiskunnallisesti relevantti analyysi tulisi tehdä ihmisille ja ihmisistä lähtien. Koska ihmiset suurimmaksi osaksi operoivat "arkijärjellä", sitä ei voi, kaikista puutteistaan huolimatta, sivuuttaa. Toisaalta olemme vastuussa korkeammille päämäärille ja jaloille arvoille, erityisesti tehokkuudelle, ja meidän on käytettävä parhaita käytettävissämme olevia menetelmiä näiden jalojen päämäärien toteuttamiseksi.

maanantai 7. joulukuuta 2009

Itse näin.


En viitsinyt kirjoittaa mitään itsenäisyyspäivän kunniaksi kahdesta syystä. Ensimmäinen oli se, että vietin koko sunnuntain perheen kanssa. Vaikka aikaa olisi ollut, en olisi halunnut sanoa oikeastaan mitään, koska tarkoitushakuinen poliittinen luenta pilaisi merkityksen. En edes olisi kyennyt kirjoittamaan tekstiä, jota ei olisi voinut lukea - positiosta riippuen - joko epäisänmaallisena ja rappeutuneena kosmopoliittisena pöyhkeilynä tai ummehtuneena nationalistis-sovinistisena julistuksena. Mikä on tietysti totta kaikesta, mitä ylipäätään voidaan kirjoittaa totuudenmukaisesti kansallisuudesta yleensäkään. Tässäkin, kuten aina, käytännössä kaikki partikulaariset mielipiteet ovat typeriä.

Sain Simmonsin Endymionin luettua. Kirja ei ole suoraviivaisesti ja myötsukaisesti luettuna mitenkään ihmeellinen, mutta vasta tässä osassa mielestäni Simmons sai tyylilajinsa todella kasaan tavalla, joka toimii. Kirja on jonkinlainen interplanetaarinen Road-trip, ja sellaisena keskinkertaista scifiä. Viittausten osalta avaruus kuitenkin repeää sellaiseksi ilotulitukseksi, että ainakin minua alkoi jo huimata, Simmons ei rajoitu kirjoihin, vaan käyttää myös elokuvia. Terminator II oli tosin jo vähän liikaa.

En silti väitä, että Endymion olisi yhtä hyvä kuin esimerkiksi Hyperion. Lukukokemuksena se ei ole ollenkaan niin säväyttävä ja toimiva. Kirjassa on kuitenkin jonkinlaista postmodernistista kepeyttä ja viittausten tyyli on hienovaraisempi. Kerronta on myös vähemmän naivia.

Aloitin välittömästi Reynoldsin Redemption Arkin. Reynoldsin tyyli on kuiva ja asiallinen, tosin täytesanojen ja -lauserakenteiden määrä on suurempi, mikä pistää silmään heti. Reynoldsin kohdalla väitän melkein, että tarinan kannalta käännöksessä ei menetä paljon mitään ja toisaalta saa tilalle sujuvoitunutta tekstiä. Toisaalta, Reynoldsin tyyli sisältää paljon pseudoteknistä sanastoa, joten kovan linjan scifiharrastaja menettää suhteessa paljon.

perjantai 4. joulukuuta 2009

Akateeminen itku luentokauden päätteeksi.

Opetuksen syyskausi päättyi tänään ja jatkuu vasta helmikuun lopulla. Minulla on siis yli kaksi kuukautta aikaa tutkimukselle; työn alla on kolme julkaisua. Hyvä jos saan niistä yhden tehtyä valmiiksi tuona aikana.

Tutkimus ilman kunnollista ryhmää ja rahoitusta on jonkinlaista diletantin puuhastelua. Etsin helposti implementoitavia, todennäköisesti toimivia parannuksia ja yritän hioa metriikkoja, joilla luotettvaasti vertailla erilaisia toimenpiteitä. Kyse on hyvin vähäisistä viilauksista ja teoreettinen anti on tyypillisimmillään sellainen, että kaksi olemassaolevaa lähestymistapaa osoittautuu ekvivalenteiksi tavalla, joka on ilmeinen kunhan asian postuloi selkeästi. Tai että on olemassa tilanteita, joissa käytetty menetelmä on varmasti optimaalinen; tällainen tulos on mielenkiintoinen, mutta sen relevanssi käytännölle on silti usein kyseenalainen.

Kuulin huhun - tai siis, kuulemani huhun mukaan se ei ole edes huhu, vaan tosiasia - että ns. tenure track-järjestelmään on ujutettu vaatimus vuoden mittaisesta tutkijavaihdosta ulkomaille post-doc vaiheessa. Huhun mukaan asia on siis jo aivan virallisesti päätetty, mutta minä en ole mistään virallisesta lähteestä tällaista kuullut. Jotenkin kuvittelisin, että esimiesten tulisi jonkin verran pitää meteliä asioista, joita työntekijöiltä tullaan tulevaisuudessa edellyttämään.

Suomalainen akateeminen kulttuuri on muuttunut jo sinä lyhyenä aikana, jonka itse olen sen syrjässä ollut. Yksi suuntaus, johon täällä on menty, näyttäisi olevan että tutkijoiden pitäisi olla jonkinlaisia moniosaajia, ei ainoastaan tutkimuksen substanssin ja fokuksen sekä opetuksen suhteen, vaan lisäksi pitäisi omistaa jokin maaginen reikä, josta voi taikoa rahaa. Nyt pitäisi lisäksi välissä olla ulkomailla (tai mielellään ulkomaalainen).

Sinänsä monissa näissä asioissa (ainakin poislukien se maaginen rahareikä) on pointtia tutkimuksen laatua arvioitaessa, mutta ne ovat kuitenkin vain korrelaatteja, jonkinlaisia proxy-muuttujia, jotka ceteris paribus indikoivat laatua. Sensijaan, kun niistä tehdään eksplisiittisiä mittareita, täytyy aloittelevien tutkijoiden ottaa näistä tavoitteita, ja uusia, vahvempia riippuvuuksia astuu tilalle.

Ilmiö on hieman samanlainen kuin Philipsin käyrässä. Kun rahan määrää markkinoilla ei ole manipuloitu inflaation aikaansaamiseksi, työttömyyden ollessa matalalla on esiintynyt inflaatiota ja työttömyyden ollessa korkealla deflaatiota. Tästä vedettiin johtopäätös, että aiheuttamalla inflaatiota (=painamalla rahaa) voidaan parantaa työllisyyttä.

Tahtoisin urputtaa jotain siitä, miten asiat tehdään oikeasti hyvissä ulkomaisissa yliopistoissa, mutta en viitsi. Ymmärrän toki, että suomalaisessa periferian pikkuyliopistossa ei voida pelata samoilla eväillä, mutta kiristämällä ruuvia ja vaatimalla enemmän epäolennaista renkaiden läpi hyppimistä ei todennäköisesti saada aikaan laatua.

En sinänsä ole mitenkään harmissani siitä, jos minun oletetaan lähtevän ulkomaille; mielelläni sen teen, kunhan sen voi hoitaa pätkissä. Esimerkiksi eteläisellä pallonpuoliskolla on paikkoja, joissa viihtyisin hyvin talvisin muutaman kuukauden hoitaen tutkien ja ehkä opettaen. Epäilen kuitenkin, että samalla oletetaan, etten tarvitse tuolta ajalta palkkaa ja että minun täytyy hoitaa koko homman rahoitus kokonaan itse. Lisäksi organisaation intressissä ei edes ole päästää minua mihinkään pidemmäksi aikaa, koska opetushenkilökunnasta on selkeästi pulaa.

Näinollen epäilen, että koko systeemi tullaan tekemään tähän vain, jotta meitä voitaisiin roikottaa löysässä hirressä ja kyykyttää entistä enemmän. Aika näyttää miten todellisuudessa on. Parempi olla pessimisti, sillä pessimisti ei pety.

Lopuksi korostaisin vielä, että kyllä minustakin kansainvälisyys jne. ovat hyviä asioita, mutta ne ovat indikaattoreita. Näiden juttujen ottaminen tavoitteiksi on sama kuin yritettäisiin sulattaa jäätä järvestä pitämällä tulitikkua lämpömittarin alla.

torstai 3. joulukuuta 2009

Huippumalli haussa.

Kuuntelin eilen mallinnusta käsittelevää keskustelua ja minulta kysyttiin, mikä oikeastaan on malli. Sana on tietysti ladattu niin monilla eri merkityksillä, että kun joku puhuu "matemaattisesta mallista", niin tämä vielä ei oikeastaan kerro kenellekään yhtään mitään ja päinvastoin usein sekoittaa tilannetta enemmän. Lisäksi meillä on sellainen ongelma, että "malli" taloustieteessä, "malli" insinööritieteessä ja "malli" logiikassa ovat kaikki täysin eri asioita.

Aloitetaan logiikasta; tässä kohtaa voitaisiin vetää loputtomiin teoriaa, joten rajaan tiukasti käsitteiden selventämiseksi. Yksinkertaistaen "malli" tarkoittaa logiikassa jotakin sellaista struktuuria, jossa annettu kokoelma väittämiä pätee. Esimerkiksi Peanon aksiomat ovat kokoelma väittämiä, joiden ajatellaan kertovan kaiken "olleellisen" luonnollisista luvuista. Luonnolliset luvut ovatkin Peanon aksiomien malli, tosin muitakin malleja aksiomille on.

Koska logiikassa ei operoida koskaan "tosimaailmalla", luonnehdintani on harhaanjohtava, mutta sanon silti: logiikassa "malli" on mikä tahansa kohde, josta esitetty teoria puhuu "totta".

Taloustieteissä "malli" ymmärretään täysin päinvastaisesti. Taloustieteen malli sisältää muuttujat (yleensä operationalisointi jätetään antamatta; se on empiirisen puolen asia) ja kokoelman näiden muuttujien välisiä suhteita, esimerkiksi differentiaaliyhtälöitä jne. Yleensä mallissa on joukko parametrejä, joiden arvioiminen voi tapahtua vain empiirisesti jollakin estimointimenetelmällä. Mallia voi käyttää, kun tuntee parametrit, yleensä jonkinlaisena mustana laatikkona, joka kertoo mitä tapahtuu, kun jonkin muuttujan arvo muuttuu. Malli ei kuitenkaan yleisestiottaen mitenkään "matki" mallinnettavaa kohdetta, vaan se kuvaa vain abstrakteja suhteita.

Insinööritieteissä malli rakennetaan yleensä muistuttamaan "todellisuutta", esimerkiksi laivasta tai rakennuksesta tehdään pienoismalli, koneesta piirrustukset jne, joka näyttää samalta kuin kohteensa. Yleensä mallinnoksen ideana on esittää käytännön kannalta olennaisimmat piirteet ja tämän lisäksi jokin funktio, joka kuvaa mallin piirteet mallinnettavan kohteen piirteiksi. Esimerkiksi mittakaavan 1:50 avulla ilmaistaan, että jos meillä on kahden sentin mittainen savupiippu piirrustuksessa, se tarkoittaa metrin mittaista piippua talon katolla. Koneita mallinnettaessa on lisäksi operationalisoitava sen toiminta ja silloin yleensä tarvitaan myös muunlaista abstraktiota. Esimerkiksi jos koneessa on hammaspyöriä, ne mallinnetaan yleensä täysin jäykiksi ja oikeat pyörät rakennetaan riittävän jäykästä materiaalista. Tällöin mallin operationalisoinnissa täytyy ottaa kantaa toleransseihin.

Insinööritieteissäkin on tietysti loogisia suhteita, jolloin toleranssia ei ole. Esimerkiksi ohjelmistosuunnittelussa on usein tilanne sellainen, että jokin toiminto joko tehdään oikein tai sitten ei tehdä, mutta mitään "toleranssia" tässä ei ole. Vaikkapa pankin tietojärjestelmässä ei voi ajatella, että otetaan "likipitäen oikealta" tililta rahaa.

keskiviikko 2. joulukuuta 2009

Paljon melua tyhjästä.

Kärsin jo toisesta kurkunpään tulehduksesta tänä syksynä. Puhetyössä se vie työkyvyn. Palasin tänään ylioptimistisesti töihin, koska luulin ääneni palautuneen, mutta se ei kestänyt kymmentä minuuttia. En halunnut riskeerata vaivan pahenemista, joten pyysin kolleegan tuuraamaan. Opetus jää osaltani onneksi tämän viikon jälkeen tauolle, enkä joudu luennoimaan ennen helmikuun alkua. Tutkimustyössä ei onneksi tarvitse puhua ääneen.

Toistuvat kurkunpääntulehdukset voivat olla oire vääränlaisesta äänenkäytöstä. Itselläni on vuosikaudet käynyt niin, että kausiflunssan yhteydessä ääneni käheytyy. Yleensä vaiva esiintyy juurikin joulun alla, jonkin muuten mitättömän infektion, kuten nuhan tai vähäisen yskän yhteydessä. Olen päättänyt käyttää ääntäni mahdollisimman vähän, kunnes kurkkuni tuntuu täysin terveeltä.

Pohdin eilisaamuna viedessäni lapsia tarhaan, miten ihmeessä voi edes olettaa, että ihmisyksilöt kykenisivät ymmärtämään monimutkaisia argumentteja. Suurin osa ihmisistä - minä itse mukaanlukien - ei esimerkiksi ymmärrä tarkkaan, miten esimerkiksi vaihdelaatikko toimii. En tarkoita, ettei sen toimintaperiaate olisi selvä fysikaalisesti, se muuttaa momentteja hammasrattaiden avulla. Sensijaan jos vaihdelaatikossa on jokin vika, so. jos vaihdelaatikko on esimerkiksi väärin kasattu, tämän vian havaitseminen ja korjaaminen ei onnistu. Vaihdelaatikko on hyvä esimerkki toimivasta abstraktiosta, joka ei juurikaan vuoda ja jonka funktio on ymmärrettävissä helposti mutta jonka toteutus on erittäin vaikea hahmottaa.

Yksinkertaisempikin esimerkki loogisesta päättelystä oli taannoin - törmäsin kysymykseen Takkirauta blogissa - oli tämä:
Jaakko katsoo Annea ja Anne katsoo Villeä. Jaakko on naimaton ja Ville naimisissa. Katsooko naimaton ihminen naimisissa olevaa?
Käsitykseni mukaan ko. blogin lukijoista aika moni seuraa keskustelua edes jollakin tavalla valistuneella otteella, mutta suurin osa vastasi kysymykseen väärin. Oma opetuksen ja tutkimuksen aiheeni on niin lähellä tämäntyyppisten ongelmien ratkaisua, että olen harjaantunut tällaisten ongelmien tunnistamisessa. En voinut ensin edes käsittää, että aikuinen ihminen voisi mitenkään erehtyä tässä muuten kuin lukemalla tehtävänannon huolimattomasti.

Useimpien keskustelussa käytettävien argumenttien rakenne on monimutkaisempi kuin tällainen kompakysymys, joten se, että suhteellisen älykkäät ja valveutuneet yksilöt vastaavat näin helppoon kysymykseen väärin suoraan kysyttäessä, viittaa siihen, että ihmisiä on tavattoman helppo petkuttaa loogisilla silmänkääntötempuilla. Tämä on vaarallista ja haitallista kahdesta syystä.

Ensimmäinen ja tärkein on se, että älykkäät ja argumentoimaan tottuneet ihmiset kykenevät itsepetokseen yhtä hyvin - usein paremmin - kuin muut, mutta tarvitsevat siihen tällaisia silmänkääntötemppuja. Tempun pitää olla riittävän monimutkainen, jotta itsepetos onnistuu, ja tällöin sillä on todennäköisesti mahdollista pettää myös monia muita ihmisiä. Tämä on yksi tärkeimmistä syistä, miksi keskityn yleensä etsimään argumenttivirheitä sensijaan että yrittäisin argumentoida jonkin asian puolesta. Puolesta argumentoiminen on paljon alttiimpaa itsepetokselle.

Toinen on se, että argumentoinnissa harjaantumattomat tai argumenttien pätevyydestä piittaamattomat ihmiset eivät usein joko halua tai kykene tekemään eroa argumentin vastustamisen ja argumentoinnin kohteena olevan väitteen välillä. Sama väite voi kuitenkin olla perusteltavissa useammasta eri "teoriasta". Esimerkiksi se, että jokin yhteiskunnallinen toimenpide on toivottava, voi seurata kahdesta muuten voimakkaan ristiriitaisesta yhteiskunnallisesta näkemyksestä. Silmänkääntötempuilla voidaan saada helposti näyttämään mielide sellaiselta, että sen vastustaminen on aina kommunisminatsismipasifismiliberlisminihilismifasismia tms. Toisin sanoen, silmänkääntötemput lisäävät hörhöilyä eli meemien klusteroitumisesta johtuvaa tehottomuutta.