perjantai 2. lokakuuta 2009

Formalisointi.

Tutkimuksen ja opetuksen kohdalla törmään usein motivointiongelmaan. Tarkoitan tässä sitä, että jonkin teoreettisen työkalun opettelemiseen liittyvä vaiva vaikuttaa helposti opiskelijalle liian suurelta verrattuna siitä saatavaan hyötyyn.

Formaalin koulutusjärjestelmän - opintopisteineen ja arvosanoineen - funktiona on yhtäältä tuottaa todisteita (tutkintotodistukset jne.) siitä, että henkilö osaa tietyt asiat ja toisaalta todella varmistaa, että tällainen osaaminen siirtyy opiskelijalle. Motivaatiotekijä on olennainen yksilön kannalta, mutta koulutusjärjestelmä sinänsä tarjoaa motivaatiota vain epäsuorasti tutkintojen jne. sertifikaattien muodossa.

Näin taannoin tutkimuksen - ei kovin kattavan, mutta melko vakuuttavan silti - jonka mukaan opiskelijan opintomenestyksen aivan olennainen tekijä on tämän oma arvionsa motivaatiotekijöiden merkityksestä. Tuloksen yllättävä tai sanoisinko järkyttävä piirre oli, että mitä tärkeämmäksi opiskelija kokee opettajan esitystavan ja motivoinnin, sitä huonommin hän pärjää opinnoissaan. Mahdollisia tulkinta-avaimia on kaksi:
  1. Huonosti opinnoissaan pärjäävät opiskelijat syyttävät opettajan huonoa motivointikykyä, kyse on siis attribuutioharhasta.
  2. Opintomenestyksen ero johtuu herkkyydestä opettajan kyvylle motivoida ja opettajat ovat huonoja motivoimaan.
Mekanismit eivät tietenkään ole poissulkevia, vaan voivat vaikuttaa yhdessä. Tutkimuksesta, jonka näin, ei voinut erotella näitä tekijöitä.

Tämän syksyn ensimmäisen periodin opetuksessa keskeisenä teemana on ollut formalisointi, lähinnä hyvin yksinkertaisten, operationaalisesti relevanttien väittämien esittäminen predikaattilogiikalla. Formaalien loogisten väittämien esittäminen ilmiöstä, joka on luonteeltaan eksakti, on tietysti suoraviivaista. Esimerkiksi tietokoneohjelman muuttujien arvot jossakin tietyssä tilassa ovat tarkalleen ne, mitä ne ovat, eikä asiaan liity mitään tulkintaongelmaa tällä suunnalla.

Sensijaan "oikean toiminnan" spesifioiminen on tulkinnanvaraista, koska "oikea toiminta" esitetään usein epätäsmällisesti ja monikäsitteisesti. Spesifikaatio esittäminen formaalisti pakottaa ottamaan kantaa monikäsitteisyyteen ja täsmentämään vaatimuksia. Olennaista näissä tilanteissa on se, että kun jokin luonnollinen kieli aiheuttaa oniselitteisen tilanteen, se täytyy ratkaista ja siihen täytyy ottaa kantaa.

Suuri osa inhimillisistä ongelmista on seurausta moniselitteisyydestä. Moniselitteisyys ei tietenkään aina ole huono asia, sillä kaikki abstrahointi synnyttää aina tietyssä mielessä moniselitteisyyttä. Motivointi näyttää kuitenkin olevan hankalaa, koska ihmiset eivät ilmeisesti tyypillisesti pidä moniselitteisyyden tunnistamista tärkeänä.

28 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Suuri osa inhimillisistä ongelmista on seurausta moniselitteisyydestä.

Inhimillisyys saattaa olla paljolti nimenomaan moniselitteisyyttä - havaintoihin ja ajatteluun liittyvän merkityksenannon rauhatonta liikettä, kokemuksen loputonta uudelleentulkintaa, kommunikaation monitasoisuutta ja viestinnän häiriöitä, emootioiden kykyä karata määritelmiä. Elämä ilman moniselitteisyyttä saattaisi olla henkinen Hervanta.

Inhimillisyys on haitaksi opiskelussa. Ja politiikassa. Ja yhteiskunnassa.

Juha kirjoitti...

Formaalin koulutusjärjestelmän - opintopisteineen ja arvosanoineen - funktiona on yhtäältä tuottaa todisteita (tutkintotodistukset jne.) siitä, että henkilö osaa tietyt asiat ja toisaalta todella varmistaa, että tällainen osaaminen siirtyy opiskelijalle.

Ei ainakaan suomalaisessa korkea-asteen koulutuksessa oman kokemukseni mukaan. Opiskelijan osaamisen varmistaminen on hyvin pintapuolista ja paljon osaamattomuutta katsotaan läpi sormien. Tämä johtuu siitä, että yliopiston tulosta (rahaa jaettaessa) ei mitata opiskelijoiden osaamisella vaan myönnetyistä tutkinnoista. Tässä on vissi ero. Niinpä tutkintoja myönnetään hyvin lepsuin perustein ja yliopiston funktiona onkin lähinnä suojatyöpaikan tarjoaminen nollatutkijoille, joiden osaamisella olisi hyvin vähäinen kysyntä vapailla markkinoilla.

Käsitykseni on eittämättä kärjistetty ja pessimistinen, mutta uskon, että teet itsekin samat johtopäätökset, kun ja jos pyörit alalla riittävän kauan.

Anonyymi kirjoitti...

Anteeksi kun olen näin yksikertainen, mutta miten olisi tällainen.

Mitä vähemmän opiskelijalla on kiinnostusta itse asiaa kohtaan, sitä suurempi merkitys motivoinnilla on.

Opettaja motivoi 3 motivaa (itse juuri keksimäni motivaation yksikkö). A on kiinnostunut asiasisällöstä 2 motivaa ja B 5 motivaa.

A:n kokonaiskiinnostus on 5 motivaa ja B:n 8 motivaa. B:llä opettajan motivoinnin osuus pienempi. Oletetaan että A ja B ovat muuten järjeltään ja pohjatiedoiltaan identtisiä.

Anonyymi kirjoitti...

Vanhassa tamperelaisessa blogikulttuurissa Hervannalla on aivan oma tietty yli-ihmismäinen roolinsa.

Itä-Kalevan underground nimittäin suunnitteli taannoin ekskursiota Hervantaan. Olisimme lenkkeilleet raikkaissa metsissä, pelannneet go:ta, syöneet smart drugseja ja välillä (kauniiden ja onnellisten ihmisten tanssiessa trancea taustalla) käyneet netissä nauramassa humanisteille, joiden parisuhde on kriisissä, rahat lopussa eikä yhteiskuntakaan ymmärrä.

Anonyymi kirjoitti...

Oma lapsuusmaisemani on Hervanta, repikää siitä. Toisilal on joku maalaisidylli. Minulla on hyinen, neuvostomallin mukaan suunniteltu 70-luku. Jalankulkija-ylikulkusillan keskellä jäätynyt pökäle koiran ulostetta.

Anonyymi kirjoitti...

Näkövinkkeleitä on niin monia. Itä-Kalevan underground tarkoitti lähinnä sitä, että istuttiin hämärässä ja sekaisessa vuokratalohuoneistossa revenneellä nahkasohvalla juomassa punaviiniä kahvikupeista, naureskelemassa omalle huonoudelle ja kuuntelemassa Bachia.

Hervanta taas oli huippumoderni ja menneisyyden taakoista vapaa kansainvälinen yli-ihmisten tyyssija.

Anonyymi kirjoitti...

Hervanta taas oli huippumoderni ja menneisyyden taakoista vapaa kansainvälinen yli-ihmisten tyyssija.

Ehkä jotain tuosta hieraantui aikoinaan itseenikin.

Hervantaan noustessa, siinä poliisiopiston jälkeen, iskee yleensä nostalgia. Mikontalolla olen jo lähes kyynelissä. Insinöörinkadun varteen, sinne lampareen rantaan, rakensimme kerran lumilinnan. Lieneekö se siellä vielä?

Tiedemies kirjoitti...

Juha: Olet oikeassa tietysti siinä mielessä, että tuollaiseksi suomalainen yliopisto on monilta osin muodostunut. Puhuin itse funktiosta siinä merkityksessä mitä yliopistot tms. kokonaisuutta ajatellen väittävät tekevänsä.

Meillä on ehkä hieman erilaiset painotukset ja syyt muodostaa käsityksemme, mutta tuon nollatutkijoiden suojatyöpaikka-aspektin koen vieraaksi.

Oma tutkimukseni on kokolailla nollatutkimusta, mutta kyllä minua silti on kosiskeltu töihin yksityiselle sektorille ja hävikki laitokselta sinne suuntaan on huima, väki vaihtuu professoreita ja meitä harvoja muita lukuunottamatta aika tiuhaan tahtiin.

Tommin näkemys motivoinnista on todennäköisesti oikea.

Tiedemies kirjoitti...

Utumiehen karakterisointi Hervannasta 70-lukulaisena betonikolossien saaristona on hieman vanhentunut ja nostalginen.

Nyky-Hervannassa on vielä läntisellä ja pohjoisella akselilla noita piirteitä, mutta Hervantakeskus ja sen itäpuoli on modernisoitunut. Erityisesti Hermian alue ja TTY:n kampusalue ovat selvästi 2000-lukulaisen nousukauden tuotteita.

Hervannan asukkaat eivät ole sillä tavalla posthumaaneja kuin Tommi esittää, mutta eittämättä, ei tarvita paljoa mielikuvitusta tuollaisen kuvan muodostamiseen kun syyskesällä tai keväällä liikkuu TTY:n kampusalueella.

Tiedemies kirjoitti...

Ja mitä tulee moniselitteisyyteen, niin sen paikka on taiteessa ja tulkittavaksi tarkoitetussa ympäristössä.

Inhimillisyydelle jää paradoksaalisesti enemmän vapautta, kun operationaalisesti relevantit moniselitteisyydet paljastetaan ja sovitaan.

On esimerkiksi miellyttävää ajella polkupyörällä pitkin kesäistä maaseutua, mutta on kurjaa jos eksyy, koska kartta on moniselitteinen.

http://www.youtube.com/watch?v=C8IxldC_x0Q

Anonyymi kirjoitti...

Joo, hervantakuva oli kieli poskessa parin bloggaajan perusteella tehty karikatyyri, jonka kautta naureskeltiin toisaalta omalle epäkäytännöllisyydelle ja toisaalta eräiden helsinkiläisten taipumukselle filosofoida Tampereen olemuksesta viiden toisensa tuntevan tamperelaisen juttujen perusteella.

Mutta nämä ovat ikivanhoja asioita, eivätkä kiinnosta ketään. Ei ainakaan kuuluisi kiinnostaa.

Anonyymi kirjoitti...

Inhimillisyydelle jää paradoksaalisesti enemmän vapautta, kun operationaalisesti relevantit moniselitteisyydet paljastetaan ja sovitaan.

Ehdottomasti. Tätähän tiede on, inhimillisen hyvinvoinnin näkökulmasta. Mutta miten suhteuttaisit tämän väitteen politiikkaan, siihen että demokratioissa koko hallintajärjestelmä perustuu ajatukselle keskeenään ristiriitaisia arvoja, asenteita ja pitkälle vietynä (=sekulaari demokratia) maailmanselitysmallejakin kannattavista ja propagoivista yksilöistä ja yhteisöistä?

Eikö pikemminkin ole niin, että moniselitteisyyden redusointi tällaisessa valtapoliittisessa yhteydessä vähentäisi vapautta?

En oikein usko, että saavutamme koskaan konsensusta siitä, miten valtiolaivaa tulisi ohjata.

Tuo nostalgisen Hervantakuvani runnominen oli rumaa.

Tiedemies kirjoitti...

Eikö pikemminkin ole niin, että moniselitteisyyden redusointi tällaisessa valtapoliittisessa yhteydessä vähentäisi vapautta?

En oikein ymmärrä mitä tarkoitat. Jos tarkoitat sitä, että politiikassa kysymykset jätetään "abstrakteihin" so. moniselitteisiin muotoihin ja niihin annetut vastaukset, kuten vaikkapa lainsäädäntö tms. muotoillaan tulkinnanvaraisiksi, niin tällaisen moniselitteisyyden poistaminen tietenkin keskittää vallan.

Tämä on kuitenkin eri asia kuin moniselitteisyyden tunnistaminen ja se, että moniselitteisyys jätetään paikalleen tarkoituksella.

Silloin kun moniselitteinen ratkaisu -- "suattaapi tuo olla, vuoan suattaapi olla olemattan nii" -- tehdään siten, että implementoijalle, oli se sitten tuomari, poliisi, sosiaalityöntekijä tms. tehdään selväksi, että kyseessä on tarkoituksellinen moniselitteisyys, se kyllä lisää vapautta.

Minusta tämä kuitenkin tarkoittaa sitä, että moniselitteisyyden ratkaisu ei silloin ole operationaalisesti relevantti, so. siihen ei ole otettu kantaa, koska ei ole väliä, miten asia implementoidaan, kunhan jokin vaihtoehto valitaan.

Sensijaan mikään kryptokratia, jossa käytännöt, normit ja säännöt voivat olla jotain tai olla olematta niin tai näin, ei lisää oikeasti toimijoiden vapautta.

Moniselitteisyyden tunnistamisesta voi tietenkin olla haittaa, koska se pakottaa ajattelemaan ja tekemään tietoisia valintoja. Kauheaa fasismia on se.

Tiedemies kirjoitti...

Moniselitteisyys tietysti myös antaa mahdollisuuden mielivallalle. Esimerkiksi pykälät kansanryhmiä vastaan kiihottamisesta on sen verran moniselitteisesti muotoiltu, että periaatteessa Utumiehen pakina turkulaisista voisi teoriassa viedä käräjille. Ainakin, jos se jossakin valtamediassa esitettäisiin mutatis mutandis jostain hieman, sanoisinko, paremmin ruskettuneesta kansanosasta.

Anonyymi kirjoitti...

Minä taas olen edelleen sitä mieltä, että luonnollisen kielen moniselitteisyys ei ole mikään todellinen ongelma. Yksittäisessä kontekstissa nimittäin luonnollisen kielen ilmaisut ovat yksikäsitteisiä.
Se, että joku merkitys on yksikäsitteinen (kontekstivapaa) ei suuresti auta sen ymmärtämistä. Jokainen merkitys tai määritelmä voidaan ymmärtää väärin, oli se yksikäsitteinen tai ei. Paljon enemmän merkityksiä ymmärretään väärin matematiikan opiskelussa, jossa merkitykset ovat yksikäsitteisiä, kuin arkielämässä.

Tiedemies kirjoitti...

Yksittäisessä kontekstissa nimittäin luonnollisen kielen ilmaisut ovat yksikäsitteisiä.

Softaa tehdessä näin ei ainakaan todellakaan ole. Jo ihan staattisten ominaisuuksien - ja todella yksinkertaisten sellaisten - speksaamisessa tulee heti ongelmia. Luonnollisella kielellä saa tietenkin kerrottua asiat yksikäsitteisestikin, mutta se ei ole triviaalia.

Mikä on taulukon pienin alkio? Onko se minimaalinen vai minimi? Ero on todella rankka joissain sovelluksissa.

Anonyymi kirjoitti...

OK, ehkä ongelmia aiheutuu enemmän kuin aluksi ajattelin, mutta olen silti sitä mieltä että tätä ongelmaa on rankasti liioiteltu varsinkin filosofiassa. Minusta paljon suurempi ongelma on sopivien ja parempien käsitteiden puute, (eikä tämän ongelman korjaaminen ole mitenkään triviaalia), kuin monimerkityksisyys, jossa yksi merkityksistä on kuitenkin se oikea.
Voitko selittää tuota minimaali ja minimi ongelmaa tarkemmin?

Anonyymi kirjoitti...

Minusta paljon suurempi ongelma on sopivien ja parempien käsitteiden puute, (eikä tämän ongelman korjaaminen ole mitenkään triviaalia), kuin monimerkityksisyys.

Jotenkin itsekin luotan ihmisiin viestijöinä sen verran, että tärkeintä on löytää hyvät käsitteelliset työkalut. Siitä se sitten lutviutuu, vaikka välillä vasara hiukan sivuun lipsahtaakin. tässä tietenkin oletetaan, että kaikki osapuolet ovat kykeneviä ationaaliseen toimintaan ja ajatteluun.

Alun perin heitin monimerkityksen puolustamisen läppänä sen vuoksi, että ajatus monomaniasta inhimillisessä todellisuudessa kuulostaa - anteeksi nyt vain - fascismilta. Eturyhmiä ja toimijoita on paljon, ja jokaisella oma agendansa, omat päämääränsä, tarpeensa, omat toimintatapansa ja omat sokeat pisteensä. Ei siis ihme, että maailmasta ja yhteisistä asioista tuotetaan jatkuvasti keskenään ristiriitaisia tulkintoja.

Politiikkahan on tietyltä kannalta juuri tätä: se on keskenään ristiriitaisten totuuksien kamppailua. Ei siis (ainoastaan) valeiden ja vääristelyn, vaan (myös) aitojen totuuksien. Valitettavasti vain hyvin usein yhteensopimattomien sellaisten.

Tietenkin käsitteelliset työkalut, kehittyessään, auttavat eri tahoja puhumaan keskenään paremmin yhteisellä kielellä. Tai yhteisemmällä. Mutta ehkei voida löytää universaalia kieltä, joka jotenkin tasoittaisi toisaalta näkökulmaerot ja toisaalta moniselitteisyyden lopullisesti.

Ylipäätäänkin näkisin tämän sanotun pätevän ihmistenväliseen kanssakäyntiin. Eli oikeita ajatusviruksiakin ehkä on. Mutta niistä puhdistettunakin olisi edelleen olemassa kiistanlaisuutta tulkinnoista. Ehkä tämä kaikki liittyykin enemmän peliteorioihin ja toimijoiden välisen kanssakäymisen mekanismeihin kuin siihen, että arkikieli on luonteeltaan epätarkkaa sinällään.

On myös mahdollista ajatella monimerkityksisyys positiivisesti. Entä jos kieli on kehittynyt pikkuhiljaa siihen suuntaan, että se rekisteröi jo valmiin, sosiaaliseen kanssakäymiseen liittyvän ristiriitaisuuden? Eli ehkä kyse ei pohjimmiltaan olekaan kielen puutteellisuudesta - vaan ylipäätään laajemmista realiteeteista, näiden realiteettien aiheuttamista konflikteista, samoin kuin kielellisestä sopeutumasta näihin realiteetteihin?

Ehkä me tarvitsemme 'symbolista joustoa' tullaksemme ylipäätään toimeen keskenämme? Jonkinlaista sumeaa logiikkaa pehmentämään törmäyskurssilla olevien kohtaamista? Voisiko kyseessä olla vastine toisten laumaeläinten kehittämille tavoille tulla toimeen keskenään? Puhummeko ympäripyöreästi tai tahattoman monimielisesti samasta syystä kuin hierarkiassa alempana oleva suislauan jäsen kääntyy selälleen ja virtsaa antautumisen merkkinä - siis välttyäksemme lauman selviytymisen kannalta hyödyttömistä fataaleista yhteenotoista?

Ja olisiko Utumiehen aika mennä viimeistään nyt nukkumaan, ennen kuin homma lähtee lopullisesti tumpusta?

Tiedemies kirjoitti...

Voitko selittää tuota minimaali ja minimi ongelmaa tarkemmin?

Ongelma on sosiaalinen, so. kyse on siitä, että ihmiset eivät kommunikoi täydellisesti. Softapuolella asiakas haluaa jotain, mutta pienikin ero sanamuodossa voi johtaa johonkin ihan muuhun.

Tuo esimerkki tuli nyt vain hatusta. Oletetaan, että jossain sovelluksessa tarvitaan minimaalista alkiota - siis alkiota, jota pienempiä ei ole. Minimin käsite taas sisältää yksikäsitteisyyden; kaikissa taulukoissa ei ole minimiä, jos minimaalisia alkioita on useampia. Homma menee vielä pahemmaksi, jos joukko josta haetaan, onkin osittain järjestetty tai esijärjestetty (preorder). Näitäkin on tullut vastaan.

Jos speksissä käytetään sanaa "pienin", niin ei voi tietää kumman saa.

Tämä ei ole filosofinen ongelma, eikä monikäsitteisyyden ongelma sinänsä, vaan ongelma on enemmänkin psykologinen ja sosiaalinen. Ihminen on tottunut operoimaan ympäristöissä, joissa tällaisilla eroilla ei ole väliä, so. ympäristöissä, jotka eivät ole kovin eksakteja.

Softa on eksaktia ja tekee tarkalleen sitä mitä se tekee ja toimii aina samalla tavalla (mutatis mutandis ja ceteris paribus tietenkin huomioiden). Tällaisista syntyy joskus kalliitakin virheitä.

Anonyymi kirjoitti...

On totta, että mielekkäässä kommunikaatiossa tarvitaan ns. hyväntahtoisuutta. Tälle on jokin heino englannin kielinen termikin, jota en muista.

Tiedemies kirjoitti...

Ei pelkkä hyväntahtoisuus riitä. Ajattele vaikkapa tätä: Meillä on indeksoitava joukkoabstraktio, vaikka taulukko ja totaalinen järjestysrelaatio. Tiedetään, että taulukko on järjestyksessä.

Kysytään, mikä olisi jonkin annetun alkion oikea paikka mainitussa taulukossa.

Oletetaan, että taulukon alkiot ovat [1,2,3,3,4,5].

Mikä on kolmosen oikea paikka? Entä nollan? Entä kutosen? Tällaisella kysymyksellä on ihan oikea operationaalinen relevanssi, eikä intuitio tai "hyväntahtoinen tulkinta" pelasta. Tämä on triviaali korjata, jos se menee käyttäjän mielestä väärin, jos dataa on paljon, niin käyttäjän mielestä väärä toiminta voi olla niin harvinainen, että väärä toteutus näyttää oikealta.

Ongelma monistuu ja skaalautuu ja vain pahenee, kun siirrytään "inhimillisempiin" ongelmiin. Kaikki muistavat vuoden 2001 Kelan opintotukien takaisinperinnät, joissa ihmisiltä perittiin parin kuukauden opintotukien nostamisen takia satojakin tuhansia markkoja.

Anonyymi kirjoitti...

Tiedemies, en vastannut yllä sinulle, vaan utumiehelle. Olisi tietenkin pitänyt lainata.

Utumies "Ehkä me tarvitsemme 'symbolista joustoa' tullaksemme ylipäätään toimeen keskenämme? Jonkinlaista sumeaa logiikkaa pehmentämään törmäyskurssilla olevien kohtaamista? Voisiko kyseessä olla vastine toisten laumaeläinten kehittämille tavoille tulla toimeen keskenään? Puhummeko ympäripyöreästi tai tahattoman monimielisesti samasta syystä kuin hierarkiassa alempana oleva suislauan jäsen kääntyy selälleen ja virtsaa antautumisen merkkinä - siis välttyäksemme lauman selviytymisen kannalta hyödyttömistä fataaleista yhteenotoista?"

Jukka Aakula kirjoitti...

"että mitä tärkeämmäksi opiskelija kokee opettajan esitystavan ja motivoinnin, sitä huonommin hän pärjää opinnoissaan."

Itse pärjäsin opinnoissani varsin hyvin. Se ei kuitenkaan johtunut käsittääkkseni lahjakkuudesta - paitsi ehkä matematiikan osalta.

Pärjäsin aina paremmin kuin lahjakkuuteni olisi edellyttönyt. Luulen että pärjääminen johtui siitä, että olin ahdistunut ja syyllisyydentuntoinen ja syytin kaikesta aina itseäni. Ne jotka etsivät syytä ulkopuolelta eivät pärjää.

Luulen näin. Luulen että sama pätee työssäkin. Ihmettelen että olen pärjännyt näinkin hyvin vaikka olen uusavuton.

Lahjakkaitten pärjäämistä on hauska seurata. Varsinkin jos he ovat vaatimattomia eivätkö ole kovin kunnianhimoisia, heille tuntuu jäävän jonkinlainen jatkuva hämmennys siitä miksi oppiminen on niin helppoa.

Anonyymi kirjoitti...

Pärjäsin aina paremmin kuin lahjakkuuteni olisi edellyttönyt. Luulen että pärjääminen johtui siitä, että olin ahdistunut ja syyllisyydentuntoinen ja syytin kaikesta aina itseäni.

Sama vika Rahikaisessa.

Toisaalta kaikkia sisäisiä demoneitaan ei kannata manata psyykestään ulos. Pian puuttuu kokonaan motivaatio hankkia kuumeisesti statusta, vaurautta ja vaikutusvaltaa.

Toisaalta uuden tiedon hankkiminen on nautinto sinällään. Ainakin alalla, joka kiinnostaa aidosti.

Jukka Aakula kirjoitti...

"Toisaalta kaikkia sisäisiä demoneitaan ei kannata manata psyykestään ulos. Pian puuttuu kokonaan motivaatio hankkia kuumeisesti statusta, vaurautta ja vaikutusvaltaa"

Juuri näin - aion olla ahdistunut loppuelämäni - mutta välillä kuitenkin aion nauraa asialle.

Tiedemies kirjoitti...

Hmm. Itselläni on aina taas ollut motivaatio-ongelma. En ole oikein koskaan halunnut tehdä asioita, jotka ovat vaivalloisia tms. Tiedon omaksuminen ja erityisesti abstrahointi ovat vain aina tapahtuneet minulla luonnostaan.

Siksi matematiikka oli minulle tavattoman helppoa. Ja sopivat työkalut omaksuttuani se, mitä teen nyt, on myös helppoa ja vaivatonta.

Olen aina kokenut olevani alisuoriutuja, mutta syynä on luultavasti se, että pidän itseäni liian laiskana jokseenkin riippumatta siitä, kuinka paljon teen hommia. Nuorena opiskelin välillä yötä päivää ja pidin itseäni laiskurina, koska se oli mukavaa, eikä ollenkaan sellaista pakkopullaa, jona muut sitä tuntuivat pitävän. Vasta myöhemmällä iällä olen huomannut, että olen oikeasti nähnyt vaivaa, tai siis, panostanut, siihen, että olen aikanaan omaksunut kohtuullisen paljon.

Se ei ole silti mitään verrattuna siihen, mitä todella kovat sällit tekevät.

adeus kirjoitti...

Jos ei ole nähnyt, kannattaa katsoa Daniel Pinkin TED "On the surprising science of motivation"

http://www.youtube.com/watch?v=rrkrvAUbU9Y

Ollaan me vain kummallisia eläimiä.

Markku kirjoitti...

Nyky-Hervannassa on vielä läntisellä ja pohjoisella akselilla noita piirteitä, mutta Hervantakeskus ja sen itäpuoli on modernisoitunut. Erityisesti Hermian alue ja TTY:n kampusalue ovat selvästi 2000-lukulaisen nousukauden tuotteita.

Paitsi Hervantakeskus itse, jossa ostoskeskusta on laajennettu yli kaksinkertaiseksi Duoksi, myös sen eteläpuolelle Hervannan valtaväylän nykylinjauksen varrelle on rakennettu 2000-luvulla paljon uusia kerrostaloja. Pohjoispuolella samalla akselilla on pari korttelillista uutta talokantaa. Orivedenkadun sillan ja Hesburgerin väliin nousee kaavan mukaan muuta Hervannan rakennuskantaa huomattavasti modernimman näköisiä korkeita tornitaloja. Hervanta kasvoi kaakossa 1990-luvulla pientalovaltaisena Näyttelijänkadun ympärille ja 2000-luvulla se on kasvanut lounaassa pientalovaltaisena myös Kotkansiivenkadun ympärille.