perjantai 10. heinäkuuta 2009

Toteamus.

Avioliitto-instituution mureneminen lisää epätasa-arvoa ainakin miesten välillä. Itse pidän ko. instituutiota tärkeänä funktionaalisista syistä. Erityisesti lasten kannalta se on hyödyllinen. Sillä saattaa olla hyödyllisiä ulkoisvaikutuksia, koska se vähentää todennäköisyyttä, että markkina-arvoltaan kehnonlaiset miehet jäävät kokonaan markkinoiden ulkopuolelle.

Tässä suhteessa trendi on ollut huolestuttava länsimaissa jo jonkin aikaa. Vaikka en ole konservatiivi ja pidän konservatismia pääsääntöisesti tuhon yhteiskuntafilosofiana, eivät konservatiivitkaan kaikessa ole väärässä. He kuitenkin puolustavat avioliittoinstituutiota täysin väärillä rintamilla. Esimerkiksi homoseksuaalisten suhteiden "normalisoiminen" ei missään nimessä vähennä, vaan päinvastoin, lisää avioliittoinsituution voimaa. Homoliittojen kovapäinen vastustaminen on tuhoisaa, koska hörhöily on niin yleistä ihmisten parissa. Makkaratukat ja progressiiviset omaksuvat konservatiivien asettamat rintamalinjat, ja kun nämä tuhon lähettiläät saarnaavat avioliittoinstituution vaarantuvan homoilun takia, niin hörhöt toteavat usein että "antaa mennä vaan".

Vaikka konservatiivi tällä tavoin saa kokea jonkinlaista moraalista ylemmyyttä, täytyy asiaa kuitenkin tarkastella pragmaattisesti: Positiollaan konservatiivit faktisesti murentavat avioliittoinstituutiota.

Yllä linkittämässäni tekstissä täytyy kuitenkin huomioda pari asiaa: Avioliittoinstituution "rappion" päivittely on isoksi osaksi liioittelua. Kyse on avioliiton ulkopuolella syntyvien lasten määrästä. Monet parit menevät naimisiin vasta ensimmäisen lapsen synnyttyä. Tällainen on erityisen tavallista Suomessa ja pohjoismaissa, missä mainitunlaiset tilastot näyttävät huomattavasti "synkemmiltä". Varsinaisesta isättömyydestä minulla ei ole mitään tilastoa tässä käytettävissä. En tiedä sen lisääntymisestä tai vähentymisestä mitään. Konservatiivit tapaavat väittää, että sellainen on lisääntynyt, mutta se kuulostaa alarmismilta.

17 kommenttia:

a-kh kirjoitti...

Esipolvia tutkiessani olen huomannut, että avioituessaan puolisoilla saattoi olla useita yhteisiä lapsia. Yhteiskunta oli moraalisesti niin tiukka, että jos lapsia synnyttänyt tai siittänyt ei ollut läpäissyt tai käynyt rippikoulua, ei avioitumislupaa hellinnyt, mikä loi varsin ristiriitaisen tilanteen. Pappi saattoi merkitä rippikirjaan tai lastenkirjaan vaikkapa että tiedetään lasten isän olevan talollinen Mats Tikkanen. Eräs esiäitini pääsi ripille ja avioitumaan vasta kolmannen lapsensa syntymän aikoihin. Joskus, kun isästä ei ollut täyttä varmuutta, saattoi q-piika nimetä isäksi oikean renki-isän sijasta varakkaan talollisen. 1800 tuli voimaan laki, jolloin avioliiton ulkopuolella synnyttäneen naisen ei enää tarvinnut ilmoittaa lapsen isää, jollei halunnut, mutta hän joutui kuitenkin papin nuhtelemaksi kuudennusmiehen läsnä ollessa.

Tämä nyt meni hieman ohi päivän tekstistä, mutta tuli mieleeni.

Mahdollisesti olen avioliittoinstituutiosta lasten kannalta samaa mieltä kanssasi. Tärkeää on kuitenkin vanhempien liittoutua kasvatuksellisesti ja taloudellisesti lastensa hyväksi. Valitettavasti on olemassa myös varattomuutta ja huonoa tai taitamatonta kasvatusta.

Mikko kirjoitti...

Hauskaa, että olet lomalla eli tulee uusia kirjoituksia :-).

Uskon itsekin että juuri tämä on yksi merkki "yhteiskunnallisesta rappiosta" josta jaksoin vielä joskus paasata. Homostelustakin olen aika samaa mieltä. Ei sallivampi asenne homosteluun mitenkään edistä avioliiton rappeutumista.

Yhden asian kuitenkin unohdit: vaikka naimisiin mennään usein vasta lapsen syntymän jälkeen, monet eivät enää mene naimisiin, ja toisaalta todella monet myös eroavat.

Ulkopuolinen sosiaalinen pakko elinikäiseen liittoon voi edistää ihmisten onnellisuutta, koska on pakko kasvaa henkisesti eikä voi jäädä ikuiseksi teinariksi. Mutta luullakseni sosiaalisen pakon ylläpitäminen on vaikeaa ellei mahdotonta, jos parisuhteella ei ole alun perin jotain eksistentiaalista pakkoa. Eikä sellaista enää nyky-yhteiskunnassa ole.

veepee kirjoitti...

Jeah, tärkeä pointti. Tynkkynenhän toikin tämän näkökannan esiin kun eduskunta käsitteli sitä adoptioasiaa taannoin. Se saattoi vähän hukkua Oinosen ja Miedon kaltaisten tyyppien kommenttien tulvaan. Samalla oli jännä huomata kuinka taitava retorinen taktikoija Päivi Räsänen on. Tyyppi osaa hämäyksillä ja bluffilla välittää näennäisen uskottavan viestin, vaikka lähemmässä tarkastelussa huomaa rivien välistä että hän itsekin tietää valehtelevansa. Näin väittäisin.

Jukka Aakula kirjoitti...

Mikolta todella hyvä kommentti. Olen samaa mieltä mutta erityisesti diggasin tuosta onnellisuus-jutusta.

Sitoutuminen toiseen ihmiseen (aviopuolisoon) lopuksi elämäksi - edes vakava yrittäminen vaikkei siinä sitten onnistuisikaan - panee ihmisen aivan uuteen tilanteeseen. Ei tarvitse ajatella kaikkea oman navan kautta,

Lasten saantikin asettaa ihmiset tilanteeseen jossa ei ole oman elämänsä herra. Asenne elämään muuttuu usein tätä kautta aikuisemmaksi ja onnellisemmaksi.

Avioerojen lisääntyminen on minusta hälyttävää - ei se että lapsi tai kaksi hankitaan ennen avioliittoa, eikä se että homolittoja solmitaan.

Kutsun erojen lisääntymistä rappioksi pitivät muut siitä tai ei.

Tiedemies kirjoitti...

Erot ovat lisääntyneet, jos verrataan 1950-lukuun, mutta ovatko ne oikeasti lisääntyneet 1970-luvulta? Tuossa on aikaa yksi kokonainen sukupolvi, joten niiden ihmisten avioeroja pitäisi näkyä nyt, joiden vanhemmat olisivat mahdollisesti eronneet 1970-luvulla.

Minä väittäisin, että kyse on enemmänkin siitä, että yksinhuoltajuuden ja avioeron kokemisen stigma on poistunut. Tilastoissa erot lisääntyivät, kun laki tuli erojen suhteen sallivammaksi, mutta epäilen, ettei mitään selvää trendiä ole.

Lisäksi, en ole juurikaan huolissani sellaisista avioeroista, joihin ei liity lapsia. Mitä väliä sillä on, mikä suhteen laillinen status on, jos asia ei varsinaisesti vaikuta kolmansiin osapuoliin?

Olen Jukan kanssa samaa mieltä siinä suhteessa, että jos lapsiperheissä erot lisääntyvät, niin sillä on yhteiskuntaa yleisemmin rapauttava vaikutus. Yhteiskunta koostuu ihmisistä, ja tilastojen valossa ehjä perhe on yksilön kehityksen kannalta parempi.

Jukka Aakula kirjoitti...

Unohdetaanpa hetkeksi lapset.

Jos kaksi ihmistä sopivat menevänsä yhteen lopuksi elämäkseen ja toinen sopimuksen osapuoli toimii ikään kuin tällainen sopimus olisi moraalisesti pätevä, mutta toinen ei, luottamus kärsii.

On kyseenalaista väittää, että siinä ei ole mitään pahaa että avioliitto (sopimus) rikkoutuu, koska se alentaa sen henkilön, joka on ottanut sopimuksen vakavasti, luottamusta koko yhteiskuntaan.

Avioliiton (=sopimuksen) rikkoutuminen ei ole näin ollen vain kahden ihmisen asia. Tai ainakaan sen ei pitäisi. Eihän mikään muukaan sopimuksen rikkominen ole kahden ihmisen asia.

On todella helpottavaa elää suhteessä jossa molemmat ovat sitoutuneet sopimukseen. En tarkoita että sitoutuminen on este avioliiton rikkoutumiselle mutta se kuitenkin kasvattaa luottamusta.

Ihmiselle, jotka ovat halukkaita sitoutumaan, voisi olla helpompaa jos ulkopuolinen yhteisö rankaisisi avionrikkojaa. Samahan pätee kaupallisiinkin sopimuksiin.

Jos minä olen luvannut vaimolleni olla uskollinen ja vaimo minulle, eikö se ole sopimus, jolle olemme tavallaan hakeneet moraalisen yhteisön (kirkon) kautta lain voiman mutta kirkko/yhteiskunta todellisuudessa kiistää sen meiltä. vaikka teeskentelee rituaaleissaan että tällainen lain voima on annettu.

Luottamuksen puute avioliitossa saattaa johtaa jatkuvaan toisen tekemisten kyräilyyn, monimutkaisiin taloudellisiin järjestelyihin, tarpeeseen pitää omat rahat ja toisen rahat erilleen. Tällaiset järjestelyt ovat transaktiokustannuksia avioliiton sisällä ja ne johtuvat luottamuspulasta.

Jukka Aakula kirjoitti...

Jos yhteiskunta olisi todella vapaa mutta samalla tarjoaisi sopimuksksille halutun lain voiman, se tarjoaisi ihmiselle mahdollisuuden valita:

1. harrastaa seksiä vapaasti ilman valtion sotkeutumista (sopimukseton tila)
.
.
.
n. solmia aviolitton jossa sopimuksen rikkoja kivitetään

Ja kaikki tältä väliltä.

Tiedemies kirjoitti...

En ole Jukan kanssa sinänsä eri mieltä, sopimusoikeudellinen tarkastelu on minusta ihan validi. Kuitenkaan, emme voi sopia muutenkaan mitä tahasa, esimerkiksi emme voi sopimuksella luopua äänioikeudestamme tms. nyky-yhteiskunnassa.

Aviorikoksesta rankaisemiseen liittyy erilaisia ongelmia, joista osassa on kyse siitä, että on joitain oikeuksia, joita ei vain voi luovuttaa sopimuksellakaan. Osannet eritellä niitä itsekin.

Olen kuitenkin samaa mieltä siitä, että jos avioliittosopimus rikotaan yksipuolisesti ja jos tästä tulee yleisesti hyväksyttyä, niin se kyllä syö luottamusta yhteiskunnassa noin ylipäätään.

Siksi olisikin tarpeen arvioida yksilöiden luotettavuutta ja luottamuksen astetta aika paljon tarkemmin ja tuoda se myös eksplisiittisesti esille. Tässä kohtaa feminismi on tehnyt enemmän yhteiskunnan rapauttamiseksi kuin oikeastaan mikään muu oppi: koska nainen ei ole millään lailla vastuussa valinnoistaan puolisojensa suhteen, eikä toisaalta tämän menneisyyttä ole lupaa käyttää luottamuksen arvioimiseen, ja koska miestä ei taasen voi mitenkään pitää luotettavana, niin yhteiskunnassa vallitsee (epäilen, ettei se tosin ole enää vuosikymmeniin kvalitatiivisesti pahentunut) sukupuolten välinen epäluottamus aivan tarpeettomasti.

Itse luotan kyllä esimerkiksi omaan vaimooni täysin, mutta tämä johtuu osaltaan siitä, että olen kiinnittänyt omalta osaltani erityistä huomiota kumppanin luotettavuuteen.

Jukka Aakula kirjoitti...

Samaa mieltä - en tietenkään esittänyt että oikeasti saisi tehdä sellaisen sopimuksen että avionrikkojia kivitetään. En tehnyt mitään konkreettista ehdotusta vaan toin esiin tietyn ongelman.

"Itse luotan kyllä esimerkiksi omaan vaimooni täysin, mutta tämä johtuu osaltaan siitä, että olen kiinnittänyt omalta osaltani erityistä huomiota kumppanin luotettavuuteen."

Sama minullakin.

Mikko kirjoitti...

En ole Jukan kanssa sinänsä eri mieltä, sopimusoikeudellinen tarkastelu on minusta ihan validi. Kuitenkaan, emme voi sopia muutenkaan mitä tahasa, esimerkiksi emme voi sopimuksella luopua äänioikeudestamme tms. nyky-yhteiskunnassa.

Ihmiseen tuntuu olevan rakennettu sisään kaksi ristiriitaista halua: halu kontrolloida ja halu tulla kontrolloiduksi.

Jälkimmäiseenkin liittyy paljon positiivisia tunteita, esimerkiksi turvallisuuden tunne kun voi luottaa jonkun huolenpitoon jne.

Nyky-yhteiskunnassa korostetaan pelkästään ihmisen halua saada kontrolloida kaikkea itse. Sillä on hintansa, ja minusta kaikesta argumentaatiosta voi hyvin päätellä että valintaa ei tehdä tietoisesti vaan irrationaalisesti vapaudenhalusta käsin.

Aikuiseksi kasvaminen tarkoittaa, että hahmottaa itsessään molemmat piirteet ja tajuaa että kyse on ristiriitaisten tavoitteiden balansoimisesta. Kaikkea ei voi saada.

Jos ei suostu hyväksymään tätä, eli kieltäytyy kasvamasta ja haluaa jäädä ikuiseksi lapseksi joka haluaa vain täydellisen vapauden, jostain syntyy aina rajoittava vastavoima. Rajoittamaton vapaus alkaa jossain vaiheessa polkea omia ja muiden etuja.

Valtaa tai vapautta ilman vastuuta ei ole olemassa. Se on aina väliaikainen vaihe. Tässä tapauksessa vastavoima on parisuhteiden luottamuksen mureneminen joka heijastuu kaikkialle yhteiskuntaan. Jos ei ole keskinäistä luottamusta, ei ole yhteiskuntaa.

Ihmistä joka kieltäytyy kantamaan omasta vapaudestaan seuraavaa vastuuta, ei voi minusta katsoa moraalisessa mielessä aikuiseksi. Sellainen ihminen on holhouksenalainen. Minusta ei ole sellaista kosmista moraalista periaatetta jonka perusteella holhouksenalaisilta ei voi esimerkiksi poistaa äänioikeutta.

Surullista on, että 95% ihmisistä tuntuu kuuluvan tähän holhouksenalaisten ryhmään.

Mikko kirjoitti...

Huomasitko muuten Tiedemies tämän:

Suomen suurimmaksi voittajaksi paikkajaossa näytti selviytyneen vihreiden uusvanha euroedustaja Heidi Hautala. Hautalasta on tulossa parlamentin ihmisoikeuksien alivaliokunnan puheenjohtaja.

"En tullut takaisin suurin vaatimuksin. Sillä, että olen entinen vihreiden ryhmän puheenjohtaja, on kuitenkin tietty status", Hautala kertoi.

Hän haluaa ajaa uudessa tehtävässään muun muassa naisten oikeuksia maailmanlaajuisesti.


Mielenkiintoinen kontrasti tälle kommentillesi:

Tässä kohtaa feminismi on tehnyt enemmän yhteiskunnan rapauttamiseksi kuin oikeastaan mikään muu oppi: ...

Tiedemies kirjoitti...

Sinänsä naisten oikeuksilla maailmanlaajuisesti ja feministisellä diskurssilla Suomessa ei ole kauheasti yhteistä. Voidaan jopa helpohkosti löytää kohtia, joiden perusteella voidaan väittää näiden kahden olevan ristiriidassa.

Esimerkiksi suomalaiset feministit noin pääsääntöisesti suhtautuvat erittäin negatiivisesti suomalaisten miesten kaukoidästä hankittuihin puolisoihin, vaikka tämä on usein yksilön (siis mainitun tuontivaimon) ihmisoikeuksien [laajasti ymmärrettynä] kannalta usein merkittävä parannus. Suomessa esimerkiksi näitä naisia todennäköisesti pahoinpidellään paljon vähemmän kuin lähtömaassaan. Silti suomalaiset feministit tuomitsevat käytännön.

Esimerkkejä voi toki löytää muitakin.

Hautalan positiosta näiden ristiriitaisten näkemysten suhteen minulla ei tietenkään ole tietoa. Epäilen hänen edustavan enemmänkin suomalaista feminismiä, siis sitä, joka rapauttaa yhteiskunnallista luottamusta.

Feminismin korostaminen oli yksi niistä syistä, joiden vuoksi päätin lopultakin luopua vihreiden kannattamisesta.

Mikko kirjoitti...

Jeps. Periaatteessa globaalit naisten oikeudet voivat tarkoittaa muutakin kuin feminismiä. Jos ne tarkoittavat sitä, että kaikille on turvattava samat ihmisoikeudet, esim. fyysinen koskemattomuus jne. ne ovat tietenkin erittäin kannatettavia. Mutta miksi se pitäisi silloin esittää tuossa muodossa?

Käytännössä ne usein tuppaavat lähtemään juuri mainitsemasi kaltaisista ideologisista lähtökohdista ja päätyvät siksi pikemminkin olemaan "autettavien" etuja vastaan kuin niiden puolesta.

Tarkoitin lähinnä sitä, että Hautala ja Hassi ovat aiemmin kunnostautuneet ajamaan vihreää asiaa asialinjalla. Minusta äänestäjät nimenomaan signaloivat että kyseistä linjaa valitsemalla juuri heidät, siitä kuitenkin poiketaan valitsemalla mieluummin suurella todennäköisyydellä positio jossa voidaan edistää feminististä agendaa (ihmisoikeusvaliokunnan puheenjohtajuus) kuin vihreää agendaa (ympäristövaliokunnan varapuheenjohtajuus).

Teemu kirjoitti...

Pari yleistä huomiota:

- En ole ollenkaan vakuuttunut että se että on de jure enemmän yksinhuoltajia tarkoittaa että on myös de fakto enemmän yksinhuoltajia. Eli siis varsinkin niinä kuuluisina vanhoina hyvinä aikoina puoliso, yleensä äiti, kasvatti käytännössä lapset yksin ja muutenkin eli omaa elämäänsä vaikka virallisesti oltiin naimisissa.

- Avioliitto insitituutiona on muuttunut. Liittoja on pragmaattisista yhteisasumuksesta romanttiseen sielunkumppanuuteen ja kaikkea siltä välitä, mutta tuo sielunkumppanuus on korostunut viime vuosikymmeninä. Jos liitoilta vaaditaan enemmän, ne myös todennäköisemmin epäonnistuvat täyttämään ne vaatimukset. Kun kuunteleen tuntemiani (usein akateemisia) kolmenkympin molemmin puolin olevia, varsinkin naisia, niin tulee sellainen kuva että sen parisuhteen ei ainoastaan pidä tuntua hyvältä, sen pitää myös tuntua hyvältä nyt ja tästä ikuisuuteen, parantaa kaikki henkilökohtaiset ongelmat, johtaa täydelliseen jälkikasvuun ja näyttää hyvältä ulospäin.

- En todellakaan halua arvostella kenenkään parisuhteen kantavia uskomuksia, mutta tämänkin uhalla pidän näkemystä että luotettavuus on henkilökohtainen ominaisuus, niin kuin siniset silmät, jotenkin naivina vaikka se sitä jossain määrin toki onkin. Käyttäytyminen on seurausta ympäristöstä ja tilannekohtaista, tuurilla eli sillä mihin tilanteisiin sattuu on keskeinen merkitys.

- Linkatun artikkelin vuodatus seksin saannin epätasa-arvosta on koomista. Noin 90% väestöstä on heteroita, näistä aika tarkalleen puolet vastakkaista sukupuolta, ja nämä keskimäärin löytävät toisensa, hormoonit ja tarvittaessa vaikka alkoholi auttaa asiaa. Ajatus että ne jotka ovat jotenkin "hyviä sängyssä" vievät kaikki kumppanit implikoi että "hyvä sängyssä" on jotenkin yksiselitteinen asia, mikä on vähintään outoa ottaen huomioon että seksuaaliset mieltymykset fetisseineen, vinksahtaneisuuksineen, ja muine kummallisuuksineen on ihmisten mieltymyksistä subjektiivisimpia. Voi tässä nähdä jotain luonnonvalintaa, mieltymysten hajautuminen edistää pariutumista, jos semmoisesta tykkää selityksenä.

Unknown kirjoitti...

Feminismi tosiaan rapauttaa yhteiskuntaa monella tapaa. Oletko sinä Tm kirjoittanut aiheesta jossain muualla (kuin täällä kommenttiosastolla)?

Mielestäni vihreissä tosiaan on liikaa feministeillä valtaa. Telakatulinja ei kuitenkaan ole onnistunut puoluetta valtaamaan. Se tarkoittaa, että tasa-arvoon yms. liittyvät kannat ovat usein typeriä mutta eivät pöyristyttävän typeriä. Miesten halveksuntakin on selvästi vähentynyt.

Kun vertaa moneen muuhun rikkaaseen demokratiaan saattaa olla, että Suomessa Vihreät ovat jopa onnistuneet kanavoimaan feminismiä vähemmän rapauttavaan suuntaan.

Riittää kun vertaa Ruotsin ja USA:n feministien idiotismiin. Suomessa feministeillä ei ole sellaista asemaa, että he voisivat sabotoida esim. elvytyspolitiikkaa tai lastensuojelua toisin kuin USA:ssa.

Sinnemäki saattoi tosin pohjustaa työllisyyspolitiikan muutosta kertomalla, että nyt lama iskee jo naisiin. Mielipuolifeministithän vaativat jo aiemmin elvytysrahan suuntaamista naisvaltaisille aloille vaikka ei ollut mitään takeita siitä, että tämä lama edes koskisi naisvaltaisia aloja.

Sinnemäen toiminnasta voikin varmaan tulevina kuukausina vetää johtopäätöksiä Vihreiden feministisyydestä. Jos Sinnemäen politiikkaa ohjaa feministiset harhakäsitykset ja valheet, minäkin lopetan Vihreiden kannattamisen. Jos ei, uskon että puolueella on toivoa ja sitä voidaan uudistaa tasa-arvoisempaan suuntaan.

Vasarahammer kirjoitti...

"Minä väittäisin, että kyse on enemmänkin siitä, että yksinhuoltajuuden ja avioeron kokemisen stigma on poistunut. "

Stigmaa en korostaisi, vaikka sosiaalisen kontrollin höltymisellä onkin oma merkityksensä. Ennen pystyi pakenemaan Amerikkaan, jos ei viihtynyt kotona vaimon kanssa.

Ehkä merkittävämpi tekijä on puolisoiden työnjako. Nainen ei ole enää samalla tavalla riippuvainen miehensä palkkashekistä. Yksinhuoltajien tuet takaavat suhteellisen turvatun elämän, jos yhteiselo aviomiehen kanssa ei miellytä.

Yksinhuoltajan mahdollisuudet löytää uusi puoliso eron jälkeen ovat myös kohtuullisen hyvät, vaikka vaatimustasoa pitää tietysti laskea aiemmasta.

Jukka Aakula kirjoitti...

Avioeroja on ollut maailman sivu. Roomassa aikoinaan lähes jokainen avioliitto hajosi - miehet jättivät lapset ja naiset heitteille. Konkreettinen seuraus oli lapsikuolleisuuden kasvu.

Sama pätee nykyaikana Etelä-Amerikassa - suurin osa äideistä on yksinhuoltajia.

Sama tilanne on USA:ssa mustien keskuudessa.

"Minä väittäisin, että kyse on enemmänkin siitä, että yksinhuoltajuuden ja avioeron kokemisen stigma on poistunut. "

Koen tämän havainnon osin liioitteluksi. Usein avioerossa ei ole kyse jostain yhteisestä sopimuksesta vaan paljon tylymmästä tilanteesta. Toinen osapuoli on satsannut kaikkensa suhteeseen ja kokee itsensä raskaasti hyväksikäytetyksi. Lapset kärsivät.

Aikoinaan Roomassa kristinusko levisi aluksi nimenomaan naisten keskuuteen, jotka halusivat turvaa. Miehet tulivat perässä. Kristinuskossa avioero ei ollut kahden yksilön välinen asia vaan koko moraalisen yhteisön (kirkon).

Yksilöt (naiset) hakivat uskonnosta nimenomaan sitä turvaa, jonka vain "ahdasmielinen" yhteisö voi antaa.

Sama tilanne on nykyään Brasiliassa ja Keniassa, joissa evankelikaaaliset liikkeet etenevät vauhdilla. Liittyminen evankelikaaliseen liikkeeseen on naiselle adaptiivinen teko, joka turvaa hänen geeniensä (lastensa) säilymisen.

Katso tämä.